keskiviikko 1. joulukuuta 2021

Valoja ja varjoja

Pieni lapsi makaa sängyllä pitkät hiukset kasvoille valahtaneena. Suortuvat peittävät posket ja silmät, peitto on vain puoliksi pienen kehon päällä lämpöä tuomassa. Huone on lähestulkoon pimeä, vain himmeä pöytälamppu loistaa huoneen toisessa nurkassa lähellä ovea. Tytön hengenvedot ovat syviä ja rauhallisia, hän nukkuu sikeästi vailla murheita, vaikka elämä onkin niin hirvittävän hauras. Tai niin lapsen isä, joka istuu sängyn vieressä hiljaa omaa lastaan katsellen, ajattelee, ja tavallaan mies kai onkin oikeassa. Lapsessa, pienessä tytössä, elämän monet värit tuntuvat vain voimistuvan ja korostuvan jokaisena päivänä, viikkona, kuukautena ja vuotena. 

Lapsen isä siirtää tytön kasvoille valahtaneet hiukset korvan taakse hellästi, vetää peiton kunnolla pienen kehon päälle, vaikka tietääkin, että peitto tulee aamulla löytymään sängyn jalkopäästä tytön nukkuessa tyytyväisenä toisessa päässä ilman peittoa. Sekin on niin kovin omituista. Se, miten pienellä ihmisellä voi olla tavattoman kova oma tahto, jonka mukaan asiat olisi pitänyt saada tehdä. Joka ikinen ilta isä vetää lapsensa päälle peiton, mutta sitkeä ja itsepäinen tyttö potkii sen aina pois päältään, eikä isä silti lakkaa asettelemasta peittoa hennon kehon päälle. Peiton asettelu ja sen pois potkiminen on kai loputon kierre, joka saa isän hymyilemään – sekä isä että lapsi ovat sitkeitä ja itsepäisiä, tekevät asiat mielellään oman päänsä mukaan, vaikka aina ei ehkä kannattaisi. Toisaalta itseään ja sydäntään pitää kuunnella, eikä kaikkia päätöksiä aina voi tehdä sen mukaan, mikä on järkevintä. 

Isä jää istumaan sängyn viereen, eikä poistu huoneesta siitä huolimatta, että hänen lapsensa nukkuu jo syvää ja rauhallista unta. Nukkuvan lapsen katsominen on samaan aikaan rauhoittavaa ja hieman stressaavaa. Rauhoittavaa se on siksi, että nukkuvaa lasta on helpointa suojella maailmalta, joka ei ollut kaikille hellä ja ihana paikka. Stressaavaa nukkuvan lapsen katsominen on siksi, ettei voi luottaa siihen, että pieni sydän lyö edelleen, vaikka mitään ääntä ei kuulukaan hämärästä huoneesta. Lapsen ollessa hereillä kaiken tietää olevan hyvin, kun koko koti täyttyy elämisen äänistä. Lapsen nukkuessa on vain hiljaisuus ja hengitys, jonka ääni hukkuu kodin huminaan ja ulkona puhaltavaan tuuleen. Tytön isän on vain luotettava siihen, ettei mitään tapahdu keskellä yötä hänen nukkuessaan viereisessä huoneessa. Tai ainakin isän on yritettävä luottaa siihen, että vaisto herättää hänet, mikäli hänen lapsensa olisi jollain tavalla vaarassa omassa kodissaan yön ollessa pimeimmillään. Ei hän muutenkaan tahdostaan huolimatta voi suojella pientä tytärtään ikuisesti julmalta maailmalta, ja se jos jokin asia tekee hänet voimattomaksi. Joskus lapsen isän toivoo, että voisi pitää tyttärensä aina tällaisena, pienenä ja viattomana, jotta hänen ei tarvitsisi päästää irti ja antaa lapsen kasvaa ja kulkea omia polkujaan kohti omaa elämäänsä. Isä kuitenkin tietää varsin hyvin, ettei hän voi pitää lastaan aina lähellään ainakaan konkreettisesti. Joskus on pakko uskaltaa laajentaa lapsen elinympäristöä, päästettävä tämä silmistään ja luotettava siihen, että hän on onnistunut kasvattamaan lapsen, jolla on tarvittavat taidot elämästä selviytymiseen. Eikä hän tietenkään koskaan halua kieltää lastaan palaamasta kotiin, mikäli elämä kohtelisi tätä huonosti. Tytön isä toivoo koko sydämestään, että lapsi tietäisi, tuntisi ja ymmärtäisi, että hän on isälleen maailman tärkein ja rakkain ihminen, joka saa aina ryömiä, juosta tai kiivetä takaisin isänsä syliin, jos tyttö kokisi tarvitsevan sitä, oli syy sitten mikä tahansa, tai vaikka mitään erikoista syytä ei edes olisi. Isä vain toivoo, ettei lapsen koskaan tarvitsisi tuntea olevansa tuomittu tai arvoton hänen silmiensä edessä, sillä isän mielestä hänen tyttärensä on nytkin, sikeässä unessa ollessaan, arvokas, sitkeä, herkkä, rakas ja äärimmäisen monimutkainen ihminen, joka lopulta kaipaa vain perusasioita ollakseen onnellinen. Ehkä isä ei koskaan voi päästä tytön pään sisälle, mutta hän haluaa ymmärtää tämän maailmaa. Hän haluaa kuulla liian vaikeita ja filosofisia kysymyksiä, joihin ei osaa vastata. Miksi taivas on sininen? Mistä maailma rakentuu? Miksi koira haukkuu ja lehmä ammuu? Miksi nurmikko kutittaa paljaita jalkapohjia? Hän haluaa puhaltaa kolhuun ja herätä keskellä yötä lohduttamaan painajaista nähnyttä lastaan. Hän haluaa olla lapsensa tukena teini-iän kompuroinnissa, vaikka tyttö ei aina sitä haluaisikaan. Hän haluaa olla tyttärensä arvoinen, käyttäytyä niin, ettei lapsen koskaan tarvitse pelätä omaa isäänsä mikään syyn takia. 

Pieni tyttö nukkuu edelleen rauhassa sängyllään, peite on vielä kehon päällä. Isä valmistautuu lähtemään huoneesta, silittää varovaisesti päätä vielä kerran ja painaa sitten suukon tyttärensä otsalle. Kello on jo paljon, miehen on mentävä itsekin omille iltatoimilleen ja nukkumaan, jotta jaksaisi huomenna taas pyörittää arkea, joka on toisinaan raskasta, mutta silti antoisaa ja opettavaista. Mies nousee tuolilta ylös, katsoo seisaaltaan lasta vielä hetken aikaa ja kävelee sitten ovelle, sammuttaa huoneen nurkassa palavan valon ja kulkee sitten ulos lapsen huoneesta painaen oven varovasti kiinni.

4 kommenttia:

  1. Kiitos! ❤ tuli tippa linssiin, aivan ihanasti kirjoitettu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sait mut hymyilemään! Aina vähän jännittää kirjoittaa itselleen vieraasta aiheesta, mutta mielettömän ihana kuulla, että tää kosketti, vaikka itselläni ei olekaan aihepiiristä mitään kokemusta näin 17-vuotiaana ❤❤

      Poista
  2. Vihdoinkin oli aikaa pysähtyä näiden sun uusien tekstien pariin. Ihana tämä! ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että ehdit pysähtyä nyt! Ja kiitos <3

      Poista

Kerro mielipiteesi ❤