Kätketyt haavat #9

TESSA

Neljä vuotta aiemmin

Oli lokakuun alku. Syksyn ylioppilaskirjoitukset olivat päättyneet hetkeä aiemmin, ja lukioarki oppitunteineen ja esseineen alkoi hiljalleen palautua niiden jäljiltä normaaliksi. Takaraivossa kyti jo ajatus tulevasta keväästä ja sen jälkeisestä ajasta, kun lukion päättymisen myötä tutut rakenteet ja aikataulut katoaisivat elämästä uuden elämänvaiheen odottaessa nurkan takana. Oma elämäni oli kuitenkin murroksessa muutenkin kuin vain opiskelujen suhteen – olin päätynyt vastaamaan myöntävästi unelmavävyn bilekutsuun ja saanut houkuteltua myös Vivianin ja Leonan seurakseni. Tuntui edelleen uskomattomalta, että Samuel oli henkilökohtaisesti kutsunut juhliinsa juuri minut kaikista maailman ihmisistä. Olin hänen huomiostaan varsin imarreltu, enkä ehkä edes halunnut ajatella vaaran mahdollisuutta. Niinpä minä, Leona ja Vivian sitten päädyimme seisomaan lokakuun alun perjantai-illan hämärässä Samuelin lapsuudenkodin kuistin valon alle hieman jännittyneinä. 

  –Kuka soittaa ovikelloa?

  –Vai onkohan toi ovi jo valmiiksi auki? 

  –No en mä tiedä, soitetaan nyt vaan sitä ovikelloa.

Ovikellon ääni kuului kuistille oven läpi sisällä soivasta musiikista huolimatta. Hetken kuluttua oven lasin takaa näkyikin ovea kohti kävelevä hahmo.

  –Hei, ihan mahtavaa, että tulitte! Tulkaan vaan sisälle sieltä, Samuel avasi oven hymyillen ja viittoi meitä astumaan sisälle taloon. Ja me kolme astuimme siististi yksi kerrallaan Samuelin ohi eteiseen. Siinä me nyt olimme, tekemässä elämämme virhettä, vaikka kukaan meistä ei vielä silloin aavistanutkaan asiaa. Leona, Vivian ja minä vain ängimme takkimme naulakkoon ja yritimme saada kenkämme jokseenkin siististi kenkämeren keskelle. Ehkä ratkaiseva hetki oli se, kun joku Leonan ja Vivianin tuttu joltain biologian kurssilta huomasi heidät eteisessä ja tuli juttelemaan hetkeksi vain heille. Jäin silloin ikään kuin kahden Samuelin kanssa, hänen vaikutuksensa alaiseksi. En aluksi osannut katsoa häntä silmiin, mutta sitten keräsin jostain rohkeutta tehdä niin. Katsoin häntä, hän katsoi minua. Samuelin katse oli kuin lämpöä ja kipinöitä, jotain joka veti minua puoleensa kuin magneetti. Olisinpa vain tiennyt silloin, että tulisin vielä myöhemmin polttamaan näppini Samuelin kipinöissä. 

Nykyhetki

Viktor istuu jälleen kerran työpöytäni toisella puolella ja näpyttelee tietokonettaan etsiessään jotain projektiimme liittyvää tiedostoa.

  –Jos sä et löydä sitä tiedostoa, vois varmaan käydä kysymässä Erjalta, että lähettäiskö se meille sen uudelleen. Menee vaan turhaan aikaa, jos me nyt etsitään sitä tiedostoa kissojen ja koirien kanssa, sanon Viktorille, kun hän on puuhastellut sähköpostissa ja pilvipalvelussa jo hyvän aikaa. Itse en oikeastaan ole tehnyt mitään tiedoston löytymisen eteen, sillä työparini on ilmoittanut minulle jo aiemmin, että Erja on jakanut kyseisen tiedoston vain hänelle – äärimmäisen kätevä toimintatapa, jos minulta kysytään… 

  –No joo, mutta kun mä olen satavarma siitä, että oon nähnyt sen tiedoston jo mun sähköpostissa. Ei nyt viittis ihan turhaan mennä kyselemään sen perään, armas työparini ei kuitenkaan edes nosta katsettaan minuun tietokoneensa näytöstä ja jatkaa sinnikkäästi etsimistä. 

  –Ethän sä nyt koko päivää voi sitä hiton tiedostoa etsiä! Nyt ihan oikeasti, päästään miljoona kertaa helpommalla, jos pyydetään Erjaa jakamaan se tiedosto meille uudelleen, sanon Viktorille ja annan turhautumiseni kuulua. Mies ei kuitenkaan tee elettäkään lopettaakseen tiedoston etsimisen, enkä minä jaksa enää odottaa. 

  –No jos sä et kerta viiti käydä Erjan puheilla, niin mä menen, nousen tuoliltani terävästi ja alan kävellä ovea kohti jokseenkin tuohtunein askelin. 

  –Mihin sä nyt?

Viktor tuntuu heräävän turhautumiseeni kunnolla vasta nyt ja pyörähtää tuolillaan nopeasti katsomaan minua. 

  –No sinne Erjan luokse, käännän ovelta päätäni nopeasti hänen suuntaansa ja katoan käytävään. 

  –No olisin mäkin sen voinut hoitaa, Tessa! Viktor puoliksi huutaa perääni. Minulla ei kuitenkaan ole aikomustakaan kääntyä takaisin ja antaa Viktorin hoitaa asiaa, joten marssin reippaasti Erjan työpisteelle.

  –Hei, toivottavasti mä en keskeytä kovin pahasti. Mulla ois yks juttu sulle, sanon Erjalle ja kuulen samalla takaani askelia – Viktor on raahautunut perässäni paikalle.

  –Joo, ei mulla ole tässä mitään erityistä kesken. Mutta mitäs sulle? Tai teille, jos sulla Viktor on sama asia kuin Tessalla, Erja vastaa ja vilkuilee vuoroin minua ja nyt vieressäni seisovaa Viktoria. 

  –Samalla asialla ollaan. Sä oot ilmeisesti jakanut Viktorille siihen meidän projektiin liittyvän asiakastiedoston, mutta hän ei nyt löydä sitä mistään. Eli tultiin kysymään, jos voisit jakaa sen nyt uudelleen Viktorille ja samalla myös mulle, sanon ja yritän kuulostaa mahdollisimman tyyneltä, vaikka Viktorin itsepäisyys nyppii minua yhä. 

  –Mä en tosiaan tajua, mihin se tiedosto on voinut kadota, mut nopeella vilkaisulla en löytänyt sitä sähköpostista tai pilvipalvelusta. Ja oma moka, kun en viimeks tajunnut pyytää sua jakamaan sitä tiedostoa myös Tessalle, mies vieressäni sanoo ja vaikuttaa hieman vaivautuneelta. Hän yrittää selvästi myös saada minun toimintani vaikuttamaan hätiköinniltä kertomalla Erjalle “nopeasta vilkaisusta”. Sä etsit sitä hitto minuuttikaupalla, mutisen mielessäni, mutta yritän pitää kasvoni neutraaleina. 

  –Joo, voin jakaa molemmille! Ois pitänyt itsekin tajuta jakaa saman tien myös Tessalle se tiedosto. Mut tää tiedoston katoaminen ei ole valitettavasti mitään uutta, eli teidän ei todellakaan tarvitse syyttää itseänne sen katoamisesta. Pilvipalvelu ja sähköposti sekoilee välillä jotain ja sitten niitä jaettuja tiedostoja ei löydy mistään, Erja sanoo ja kääntää katseensa minusta ja Viktorista takaisin omaan tietokoneeseensa.

  –Jep, niinpä. Toki sitä joskus sekoilee myös itse ja poistaa jaetun tiedoston vahingossa, eli ei sitä sähköpostiakaan ihan aukottomasti voi syyttää, jatkan keskustelua aiheesta ja tajuan hieman liian myöhään, että kommenttini saattaa olla Viktorin suuntaan provosoiva – olen juuri käytännössä katsoen syyttänyt häntä tiedoston kadottamisesta. 

  –No en usko, että siitä olisi nyt kyse. Mä olen satavarma siitä, etten tehnyt sille tiedostolle yhtään mitään, vieressäni seisova mies ottaa kuin ottaakin sanomiseni henkilökohtaisena loukkauksena ja puolustelee itseään. 

  –Mä en sanonut, että sä olisit tahallasi hävittänyt sen tiedoston, sanon ja yritän jälleen kerran kuulostaa niin hemmetin tyyneltä kuin ikinä vain osaan. 

  –No niin, oli se tiedosto sitten kadonnut miten tahansa, niin nyt sen pitäisi löytyä molempien sähköposteista, Erja nostaa katseensa tietokoneestaan meihin ja näyttää ikään kuin tarkkeilevan sekä minua että Viktoria. Ei hiton, hiton, hiton, hitto! kiroan mielessäni kun ymmärrän, että minä ja Viktor olemme juuri päästäneet toisiamme kohtaan tuntemamme vihan näkymään Erjan silmien edessä. 

  –Joo, kiitos! Mäpä lähden heti katsomaan, että se on tullut varmasti perille, Viktor ei kuitenkaan jää selittelemään mitään, vaan lähtee paikalta nopeasti. Juuri kun olen saamassa suuni auki, kiittämässä ja lähtemässä, Erja puhuu jälleen. 

  –Hiertääks tää projekti vähän teidän välejä? hän katsoo minua ja hymyilee.

  –Mitä? Tai siis, miten niin? kysyn ja näytän ehkä peuralta ajovaloissa. 

  –Olin vaan huomaavinani vähän kireää vuorovaikutusta tuossa äsken. Mutta sehän on oikeastaan ihan luonnollista, että työparin naama välillä vähän ärsyttää, etenkin kun asiat ei suju toivotulla tavalla. Ja te ootte vielä sen verran tuore pari, että toisen työtapoihinkin on vielä tottumista. Mutta ei siis ole mitään suurempaa taustalla? Erja analysoi äskeistä tilannetta ja saa minut toivomaan, että näyttelijänlahjani riittävät puhumaan sekä minut että Viktorin ulos tilanteesta.

  –Joo, ei todellakaan ole mitään sen suurempaa tässä taustalla! Vähän ehkä just se, ettei ole vielä toisen tavoista kunnolla perillä, aiheuttaa kitkaa, mutta eiköhän se siitä. Sit molemmilla on vähän ollut töiden ulkopuolella stressiä myös, niin sekin vähän vaikuttaa, vaikka ei tietenkään saisi. Mutta joo, muuten on niin kuin all good, vastaan Erjalle ja huokaisen helpotuksesta, kun hän ostaa vastaukseni ja selittää vain lyhyesti jotain ihmissuhteiden haastavuudesta ylipäätään. Kun pääsen ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen takaisin työhuoneeseeni, Viktor istuu tuolillaan kasvot ikkunaa kohti, mutta kääntyy tuloni kuullessaan kohti ovea. 

  –Tulithan sä sieltä. Mihin sä oikein jäit? hän kuulostaa edelleen turhautuneelta. 

  –Älä yhtään ala tuolle linjalle nyt! Erja alkoi kyselemään multa sun ja mun kireistä väleistä. Ymmärrätkö sä yhtään, miten huonolta tuo äskeinen oikein näytti Erjan silmissä? Mun piti äsken puhua myös sut ulos siitä pussista, ettei tää meidän “loistava” työkaveruus paljastu. Ja on muuten ihan turha väittää, että äskeinen olisi ollut vaan mun syytä. Sä oot nimittäin yhtälailla vastuussa siitä, ettet esimerkiksi provosoidu jokaisesta asiasta, puhisen kiukusta ja tuijotan Viktoria suoraan silmiin. Ehkä ensimmäistä kertaa koskaan näen hänen silmissään hivenen säikähdystä. Hänkin ilmeisesti pelkää projektin kaatumista meidän riitoihimme.

  –Okei, meidän pitää sit jatkossa olla tarkempia, mutta se siitä sitten. Se tiedosto muuten oli tullut ainakin mulle, että voisit nyt vaikka katsoa, onko se tullut sullekin, hän sanoo, eikä reflektoi tekemisiään sen suuremmin ja ohjaa jo keskustelun toisaalle. Viktorin sanoin, se siitä sitten – aiheeseen ei palata enää saman päivän aikana. 

Viikonloppuna olen tuttuun tapaan melko väsynyt. Töissä on Erjan silmien alla tapahtuneen välikohtauksen jälkeen ollut erityisen raskasta, sillä olen koittanut pitää 150 prosenttisesti huolta siitä, ettei vastaava toistu. Toisin sanoen olen pyrkinyt kävelemään kananmunankuorilla niitä rikkomatta myös silloin, kun olen Viktorin kanssa kahdestaan työhuoneessani. Erjan tarkkasilmäisten havaintojen jälkeen minusta on vain alkanut tuntua riskialttiilta puhua Viktorille epäkunnioittavaan ja riitaisaan sävyyn jatkuvasti, sillä periaatteessa kuka tahansa työkavereistani Marjattaa myöten voisi avata työhuoneeni oven milloin tahansa ja kuulla huonolla tolalla olevan vuorovaikutuksemme. Vaikka en ole keskustellut aiheesta Viktorin kanssa, vaikuttaa minusta silti siltä, että hänkin on ymmärtänyt asian laidan, eikä ole Erjan silmien alla tapahtuneen välikohtauksen jälkeen enää pyrkinyt jokaisessa hetkessä sörkkimään yksityiselämääni.

  –Mä sanon ihan suoraan, Tessa, että musta te molemmat olette vähän hulluja. Tuohan on tosi kuormittavaa kummallekin peitellä pahemman kerran tulehtuneita välejä. Enkä mä sano tätä siksi, että olisin kiinnostunut Viktorin hyvinvoinnista. Sua mä tässä mietin, kun ei tuollaisessa työilmapiirissä oleminen useita tunteja viikossa tee sulle alkuunkaan hyvää, Leona sanoo minulle kuultuaan viimeiset käänteet minun ja Viktorin yhteistyöstä. Tällä kertaa hän kuulostaa lähinnä huolestuneelta aggressiivisen sijaan, enkä minä voi väittää, etteikö hänen huolensa olisi mahdollisesti aiheellista. 

  –Mä tiedän. Mutta tää tilanne on aika vaikea, niin kuin sä tiedät. Mun pitäis avata Marjatalle mun yksityiselämää muutaman vuoden takaa aika helvetisti, että se ymmärtäisi, miksi tää yhteistyön tekeminen Viktorin kanssa on näin hirveää. Valitettavasti sekään ei takaa, että pääsisin eroon Viktorin kanssa työskentelystä – Marjattahan saattais vedota siihen, ettei Viktor ole itse paholainen. Ja jos nyt totta puhutaan, mä en edes tahdo puhua esihenkilölleni Samuelista, huokaisen raskaasti ja tuijotan puhelimeni ruudulla näkyvää Leonaa. Hän ei heti sano mitään, vaan katsoo pois ruudusta ja viheltää. 

  –Diksu, tänne! hän huhuilee vanhempiensa koiraa, joka on tullut hänelle ja Vivianille viikon ajaksi hoitoon. Leona jatkaa keskustelua vasta sitten, kun on saanut koiran takaisin kiinni ja poistunut koirapuistosta. 

  –Joo, sori keskeytys. Eiköhän tuo Diksu ole nyt juossut ihan tarpeeksi, kun ei tuolla puistossa edes ollut muita koiria. Mutta siis joo, tajuan että tuo tilanne on vaikea. En mäkään haluaisi välttämättä mennä puhumaan mun yksityiselämästä työnantajalle. Siitä huolimatta sun pitäisi saada jotenkin pidettyä sun pää pinnalla, ettei käy huonosti, hän sanoo kävellessään Diksun kanssa hämärtyvässä lokakuun illassa kotia kohti. Se, mitä hän sanoo pään pinnalla pitämisestä, on totta.

  –Niin… kun vain tietäis, miten voisi esimerkiksi päästää irti työasioista näin viikonloppuisin ja rentoutua, kun aika tosi harvoin mulla niitä lauantaivuoroja on, totean.  

  –Meidän pitää kehittää sulle jotain! Onhan niitä vaihtoehtoja, vaikka juokseminen, juhliminen, neulominen, keramiikkakurssi, lukeminen, tosi-tv:n katsominen, geokätköily, postimerkkien keräily, sukulaisten luona vierailu… okei, toi vika oli huono heitto, sori, ystäväni puhelimen ruudun toisella puolella luettelee ja saa minut joko virnistämään tai irvistämään eri vaihtoehdoille. 

  –Eiku ihan loistava idea toi sukulaisten luona vierailu. Etenkin äitin ja faijan luona on ihanan rentouttavaa käydä. No ei vaan, pitää oikeasti miettiä, mitä sitä keksisi etenkin töiden jälkeen ja viikonloppuna puuhastella, ettei pää hajoais. Opiskelu on nimittäin lähinnä työstressin korvaamista toisenlaisella stressillä, vastaan Leonalle ja vilkaisen työpöydälläni olevaa valtavaa kirjapinoa – minun ehdottomasti pitäisi lukea tenttiin ja kirjoittaa erään kurssin loppuesseetä.

  –Mm, siinä oot oikeassa, että opiskelu ei varsinaisesti helpota työstressiä. Mutta kyllä me jotain sulle keksitään. Vivian auttaa varmasti myös mielellään. Ja mehän voidaan tehdä jotain vaikka kolmistaan! Leona ehdottaa ja saa minut hymyilemään. Tiedän tasan tarkkaan, että jos vain annan hänen ja Vivianin kannatella minua, he eivät anna minun hukkua. Niinpä keskustelen vielä hetken Leonan kanssa muun muassa harrastusmahdollisuuksista, mutta sitten lopetamme puhelun. Oloni on puhelun jälkeen jälleen hieman kevyempi, mutta työpöydälläni odottava kirjapino palauttaa minut nopeasti maan pinnalle. Ei se auta, työstressiä tai ei, niin pakko ne tentit ja esseet on vaan hoitaa, mietin raahautuessani sängyltä kohti työpöytää. Vielä ennen opiskelun aloittamista käyn keittämässä itselleni kupillisen mustaa teetä ja täytän vesipulloni. Sitten istun työpöytäni ääreen, avaan läppärin ja yhden kirjapinon kirjoista. Ja vaikka opiskelu ei tänään maistukaan kaikista parhaimmalta, ainakin unohdan yhden esseen edistämisen ajaksi Viktorin ja projektimme.

(Wuhuu, uusi osa on täällä ja vieläpä alle kahdessa kuukaudessa! Mutta voi Tessa ja Viktor... niiden esitys alkaa rakoilla vähän jo nyt. Mitä luulette, riittääkö niiden näyttelijänlahjat pitämään näytelmän kasassa loppuun saakka?)