Talviöinen tähtitaivas

Monen vuoden jälkeen on outoa kohdata jotain ilman, että sydän muljahtaa kipeästi rinnassa. Monen vuoden jälkeen on outoa kohdata jotain sellaista, jota joskus rakasti koko sydämellään niin, että verta pumppaava lihas ei muljahtanut kivusta, vaan rakkaudesta. Joskus on hämmentävää ja jopa ei-toivottua kohdata uudelleen ne silmät, joista on jo aiemmin osannut päästää irti, vaikka prosessi olisi ollut hidas ja epävarma. Joitain asioita ei vain voi unohtaa, joistain asioita ei koskaan pääse kunnolla yli siitä huolimatta, että elämä jatkuu ja kantaa niiden jälkeenkin. Jotkut asiat jäävät kummittelemaan mieleen. Ja siksi hänen kohtaamisensa ei koskaan ole täysin yksinkertaista ja selvärajaista.

Maailma on suuri, mutta samaan aikaan tavattoman pieni, eikä kaikkia tai kaikkea pääse pakoon, vaan niiden kanssa on opittava elämään, ja se, jos jokin on hankala tehtävä suoritettavaksi. Hänen kanssaan eläminen ilman, että hän edes on elämässäni konkreettisesti, on jokseenkin vaikeampaa kuin se, että eläisin hänen kanssaan niin, että hän olisi edelleen läsnä arjessani. Nyt hänen kohtaamisensa odottamatta ruokakaupan hedelmäosastolla ruuhka-aikaan on maata jalkojen alla vavisuttava kokemus, kaikkea muuta kuin mukavaa siis, ja minun on vaikea ymmärtää, miksi hän vaikuttaa tunteisiini niin voimakkaasti. Emme me koskaan olleet pari, jonka ajateltiin kestävän ikuisesti yhdessä. Emme me koskaan olleet pari, jonka häiden ajankohtaa udeltiin aina ja kaikkialla. Me olimme se pari, jonka uskottiin eroavan pian. Me olimme se pari, jonka ympärillä liikkui ilkeitä huhuja. Toisillemme olimme  pari, joka pysyi yhdessä vastoin odotuksia. Toisillemme olimme pari, joka rakasti omalla tavallaan sataprosenttisesti ja varmasti, hetken aikaa ehdoitta. Hän ei koskaan satuttanut minua, minä en koskaan satuttanut häntä. Me erosimme toistemme takia, toistemme onnellisuuden vuoksi. Ja vaikka me erosimme tehdäksemme toisemme onnellisiksi, minusta tuntuu siltä, että eron jälkeen olen ollut vähän liian rikki ollakseen totta. 

Kaupan hedelmäosastolla on suhteellisen helppoa piilottaa hämmennys ja hymyillä hieman vinosti tarpeeksi neutraalina, mutta kuitenkin lämpimänä tervehdyksenä. Yöllä taksijonossa selvänä, mutta väsyneenä hämmennyksen piilottaminen on tuhat kertaa vaikeampaa, sillä väsymys antaa periksi sille äänelle päässä, joka käskee katsoa liian pitkään, jäädä kiinni hänen silmiinsä, jotka tuikkivat edelleen kuin talviöinen tähtitaivas. Sekuntien ajan hänen hymyynsä vastaaminen on parasta ikinä, vaikka yhtään sanaa ei vaihdettaisi. Lumous särkyy valitettavan nopeasti, ja pudotus maahan saa sydämen muljahtamaan rinnassa kipeästi joka ikinen kerta. Hänen hymynsä haalistuu, silmien tuike katoaa, ja viimeksi tutut kasvot kääntyvät pois, piiloutuvat ja muistuttavat kumpaakin siitä, että olemme entisiä, emme nykyisiä tai tulevia. Emme koskaan palaa yhteen, tiedämme sen. Ja silti me kaipaamme toistemme iholle, siirtelemme veteen piirrettyä rajaa milloin mihinkin suuntaan ja ymmärrämme, että joskus leikki loppuu, vaikka tilanne pysyisikin samanlaisena vuosia. Emme me ikuisesti ole yksin tai jonkun sellaisen kanssa, jonka kanssa juttu päättyy ennen kuin se edes ehtii alkaa. Enkä minä ole ihan varma siitä, mitä tapahtuu, kun en enää kaipaa häntä epämääräisesti keskellä yötä taksijonossa tai ruokakaupan hedelmäosastolla. 

Jossain kohtaa hänen vaikutuksensa tunteisiini muuttuu toisenlaiseksi. Hän ei lakkaa vaikuttamasta, mutta tapa muuttuu. Sydämeni rauhoittuu, eikä se enää hakkaa kivuliaasti rinnassa. Hänen silmiensä näkeminen ei saa minua irti lattiasta, hänen hymynsä on kuin lämmin halaus, josta pitää, mutta haluaa silti irrottaa, eikä jäädä roikkumaan siihen hetkeen. Hän on edelleen se ihminen, joka joskus sai ajatukseni pyörremyrskyn lailla sekaisin, mutta nyt hän on minulle jotain muuta kuin ihminen, jota rakastan koko sydämestäni, vaikka tiedän, etten koskaan pääse täydellisesti irti siitä omituisesta rakkaudesta, jota tunnen häntä kohtaan. Enää hänen kohtaamisensa kaupan hedelmäosastolla ei ole toivottavaa, se aiheuttaa minussa jotain outoa, vaikka sydämeni ei lyökään kivuliaan hitaasti rinnassani, ja jo pelkästään se on outoa, se on kipeää. On kipeää tajuta, että aiemmin vain hänelle varatuille tunteille löytyy ihminen, jolle haluan osoittaa niitä samoja tunteita, rakkauden syvimpiä sävyjä, vaikka vuosia sitten hänen kanssaan en osannut mieltää niitä sellaisiksi. On kipeää tajuta, etteivät hänen talviöisen tähtitaivaan lailla tuikkivat silmänsä enää tuiki minulle. On kipeää tajuta, että onneni alkaa täyttyä ilman häntä, vaikka olen aina hänen jälkeensä ollut rikki ja jollain tavalla onnea vailla, vaikka elämäni on ollut pääsääntöisesti hyvää. Kun joku toinen suutelee otsaani, en enää näe edessäni häntä, vaan tunnen uuden ihmisen, vedän keuhkoihini tuoksua, joka ei muistuta mistään muusta kuin uudesta rakkaudesta ja tajuan, että tahdon sen, jonka kanssa olen nyt, en sitä, jonka kanssa joskus olin. Ja se sattuu, repii sydämeni palasiksi, saa minut itkemään muka ilman syytä uuden rakkauden rintaa vasten. En siis pääse hänestä koskaan täysin eroon, mutta pystyn etenemään elämässäni ja olemaan onnellinen, juuri niin kuin me molemmat toivoimme, kun erosimme. 

Kaupan hedelmäosastolla tuikkivat silmät ovat edelleen kauniit, mutta nyt niiden tuike ei kuulu enää minulle. Hymyilen hieman vinosti ja tarpeeksi neutraalisti hänelle ja saan samanlaisen hymyn vastaukseksi. En ehkä enää haluaisi kohdata häntä, haluan muistaa hänet tällaisena, eloisana ja onnellisena. Hänen tapaamisensa ei koskaan eromme jälkeen ole ollut yksinkertaista, vaikka viaton hymy ja tuike silmissä voikin väittää jotain muuta. Ja vaikka nyt päästäisin irti hänestä, en silti koskaan päästä irti rakkaudesta, jonka olen vuosia sitten omistanut hänelle.