Se ei oo sun syytä

Navakka tuuli sai pimeän puiston puiden oksat heilumaan melkein pelottavalla tavalla.

  –Ihan ensimmäiseksi, sun pitää tietää, ettei se oo sun syytä.

Katsoin vieressäni penkin toisessa päässä istuvaa nuorta, jonka kasvoja en nähnyt kunnolla ajankohdasta johtuen, vaikka toisaalta pelkäsin hieman myös sitä, ettei mies muutenkaan olisi suostunut katsomaan minua silmiin.

  –En mä tiedä… kaikki jotka tietää, sanoo noin, nuori mies, oikeastaan ehkä enemmänkin poika, puhui niin hiljaa, että puiden oksissa riehuva tuuli oli viedä sanat mukanaan, ja minun oli taisteltava kuullakseni hänen äänensä. Se, miten hän sanoi asiansa, tuntui minusta pahalta. Se puristi sydämeni kasaan, sai minut näkemään oman voimattomuuteni kaiken suhteen, vaikka samaan aikaan tiesin, millainen voima jokaisen ihmisen sisällä satavarmasti kasvoi. 

  –Hei… se on klisee, mutta totta. Ei mikään oikeuta niitä tekemään sulle yhtään mitään yhtään millään tavalla. Ei se, millainen sä oot, tai mitä sä teet tai etenkään se, että sä oot oma itsesi. Eikä se, jos niillä on paha olla, anna mitään oikeutta käyttäytyä sua tai ketään muutakaan kohtaan barbaarimaisesti, puhuin itsekin hiljaa, mutta kuitenkin niin, että nuori mies varmasti kuulisi sanani ja uskoisi sen, mitä sanoin hänelle.

  –Sä tiedät, että mä tajuan tuon kyllä. Mä haluaisin vaan joskus olla rauhassa… 

Hän ei kuulostanut vihaiselta, ei pettyneeltä. Hän kuulosti vain väsyneeltä, niin loputtoman väsyneeltä, ja se säikäytti minut perinpohjin. Minä näin hänet ja hänen tilanteensa, mutta en koskaan voinut olla täysin varma siitä, näinkö hänen muurinsa läpi tarpeeksi hyvin. Mies oli pelottavan taitava peittämään synkimmät ajatuksensa, vaikka hän varmasti tiesi, että juuri ne minä halusin kuulla. En halunnut hänen jäävän yksin ajatustensa kanssa, en etenkään silloin, kun tiesin, että hän satutti niillä itse itseään todennäköisesti jopa tahtomattaan. En uskonut, että mies -tai poika- olisi halunnut satuttaa itse itseään tahallaan, mutta hänen kokemansa asiat saattoivat ajaa hänet nurkkaan, vaikka tajusin myös sen, että tilanteen pitkittyessä entisessään tahallisen satuttamisen riski kasvoi koko ajan, halusin minä uskoa sitä tai en.

Tuuli pääsi puhaltamaan takkini alle ja sai minut tärisemään.

Nuori mies kylmän puistonpenkin toisessa päässä käänsi katseensa minun suuntaani hetkeksi. Katulampun häiritsevän keltainen valo ei osunut kunnolla kohdallemme, mutta miehen kasvot se valaisi heikosti, tosin vain pienen hetken ajaksi, sillä mies käänsi päänsä nopeasti pois. Se pieni hetki kuitenkin riitti minulle, minun ei tarvinnut nähdä enempää. Hänen kasvonsa olivat väsyneet, silmät olivat uupuneet ja niistä puuttui jotain hyvin olennaista, jotain sellaista, mitä niistä oli aina aiemmin löytynyt. Nyt se kuitenkin puuttui. Toivo, usko parempaan huomiseen. Mies oli lähellä syvään kuiluun putoamista, aivan liian lähellä, enkä minä voinut tehdä mitään kovin konkreettista hänen eteensä, tai siltä minusta ainakin tuntui. Hän oli minusta kaukana, minä olin hänestä kaukana, liian monet ihmiset hänen ympärillään olivat typeriä ja ilkeitä ja hän… hän ei luottanut juuri kehenkään, ei aina edes minuun saati sitten itseensä. 

  –Anna sun käsi, pyysin yhtäkkiä ja ojensin toisen käteni kohti penkin toisessa päässä istuvaa miestä, joka vaikutti oikeastaan siltä, että nukahtaisi pian istualteen tänne, kylmään ja pimeään puistoon, katulampun kelmeään valoon.

  –Kiitos, sanoin hiljaa, kun mies vihdoin ojensi kätensä minulle, antoi minun ottaa siitä hellästi mutta tiukasti kiinni. Silitin kylmää ja hieman nihkeää ihoa rauhallisesti, yritin luoda sillä tavalla uskoa ihmiseen, jonka maailma oli musta.

  –Sä et saa jättää mua, tiedäthän sä sen? Sä oot mulle tosi tärkeä.

Nuori mies ei vastannut mitään, enkä minä ollut varma siitä, kuunteliko hän minua lainkaan, mutta minä todella toivoin niin. Hän ei ansainnut tulla väärin kohdelluksi, ei kukaan ansainnut. Kaikista eniten minä kuitenkin halusin, että hän olisi ymmärtänyt olevansa arvokas ja rakastettu juuri sellaisena kuin oli, vaikka jotkut ihmiset yrittivätkin saada hänet polvilleen.

Siitä illasta lähtien minä olin ollut yhä enemmän ja enemmän huolissani nuoresta miehestä, ystävästäni. Hän oli samaan aikaan minulle läheinen ja etäinen, suljettu ja avoin. Mikään ei kuitenkaan koskaan ollut pysyvää, siitä saatoin olla varma. Yhden viikon kestänyt parempi jakso saattoi kostautua viiden viikon helvetillä tai päinvastoin. Minä yritin parhaani mukaan pitää miehen lähelläni päivittäin. Laitoin viestejä, soitin ja puhuin hänen kanssaan mistä tahansa. Järjestelin asiani niin, että saatoin tarvittaessa lähteä pikaisestikin hänen luokseen ja yritin epätoivoisesti rauhoitella itseäni niinä iltoina, kun nuori mies ei vastannut yhteenkään viestiin, puheluun tai ajatukseen. Ja kyllä, olin jopa niin epätoivoinen, että pyrin pitämään häneen yhteyttä pelkkien ajatusten avulla, vaikka en oikeastaan edes uskonut siihen, että voisin ajatusten voimalla vaikuttaa toiseen ihmiseen.

Pelkäsin hänen puolestaan ja takiaan, en halunnut menettää häntä susille, jotka vaanivat jokaisen kulman takana hampaat irvessä valmiina repimään viimeisetkin rippeet elämästä irti jo useasti hakatusta ihmisestä, jonka kivunsietokyky oli kaikesta huolimatta rajallinen. 

Ja juuri sen takia minä en vain voinut jättää ystävääni oman onnensa nojaan. Jonkun oli pakko puhaltaa melkein sammuneisiin hiiliin tuli yhä uudelleen ja uudelleen. Jonkun oli pakko pitää tulta yllä, heittää klapeja nuotioon, jonka turvin pimeästä saattoi selvitä. Minä, kaikista maailman miljardeista ihmisistä, minä olin se, joka yritti pitää heikosti palavan nuotion tulessa, vaikka tavallaan tiesin kyllä, etten minä koskaan mitenkään voinut pelastaa ihmistä, jos hän ei itse halunnut taistella tietään läpi synkimmästä metsästä, jonne hän oli joutunut tahtomattaan. Mies kyllä nojasi olkapäähäni, muttei puhunut syvintä tuskaansa auki, vaikka minä näin, että hänellä oli rajusti vuotavia avohaavoja, joita olisin halunnut edes yrittää hoitaa. En kuitenkaan voinut tehdä mitään kovin suurta tai vaikuttavaa. Ei minulla ollut sellaisia voimia, joiden avulla olisin voinut saada miehen voimaan paremmin, ja siksi ainut asia, jonka saatoin hänen eteensä tehdä, oli tukeminen, kannustaminen ja suosta kerta toisensa jälkeen ylös nostaminen, kun ihmisen omat voimat eivät enää riittäneet. Totta kai miehen piti itsekin haluta ylös suosta, johon oli tahtomattaan joutunut, en minä muuten olisi kyennyt nostamaan häntä milliäkään, mutta joskus toisen ihmisen palasten kerääminen ja kasaan liimaaminen vain oli älyttömän puuduttavaa. Minä yritin istuttaa miehen pään sisään ilkeiden sanojen sijasta pehmeitä, lempeitä ja kauniita sanoja, joita hän voisi kuunnella iltaisin, jotta terävät virkkeet eivät olisi enää pystyneet satuttamaan. Samaan aikaan minä kuitenkin annoin itseni käyttää vihaisia sanoja niitä kohtaan, jotka tekivät hakkelusta minun ihmisestäni, siitä, joka oli minun silmissäni vahvempi, rohkeampi, herkempi ja hauraampi kuin yksikään toinen tuntemani ihminen. 

Aikaa myöten elämä ja tilanteet muuttuivat. Tuulinen puisto pimeänä syysiltana vaihtui tammikuisiin pakkaspäiviin ja kesäkuisiin auringonnousuihin jossain keskellä tyhjyyttä, joka kuitenkin oli täynnä kaikkea muuta kuin tahallaan aiheutettua pahaa, jonka jälkiä ei voinut korjata millään. Minä en koskaan pystynyt pelastamaan miestä, enkä edes tiennyt, olisiko kukaan muukaan voinut tehdä sitä. Hän jatkoi elämäänsä, mutta muiden aiheuttamat vauriot olivat liian massiivia korjattaviksi. Se, mitä hän joskus oli nähnyt, kokenut ja kuullut, kulki hänen mukanaan aina ja ilmeni epäluottamuksena maailmaa ja ihmisiä kohtaan. Minä olin joka tapauksessa hänestä vain äärimmäisen ylpeä ja onnellinen. Minä en saanut häntä pelastettua, mutta mies sai vedettyä itsensä pinnalle siitä huolimatta, että tilannetta pidettiin toivottomana. En ehkä koskaan itse antanut anteeksi niille, jotka painoivat maahan ihmisen, jolla ei ollut ketään konkreettisesti lähellä, mutta tilanteen muuttuessa minunkin vihani heltyi, eikä enää kuluttua energiaani samalla tavalla kuin siinä tuulisessa puistossa vuosia sitten. Suurin muutos tapahtui kuitenkin ehkä siinä, miten olimme toistemme seurassa, sillä enää minä en ollut vain tukipilari, vaan joskus myös se, joka nojasi miehen olkapäähän, kun maailma löi avokämmenellä kasvoihin. Vaikeat vuodet olivat olleet meille molemmille kaikkea muuta kuin mukavia, mutta kivusta huolimatta ne olivat opettaneet meille jotain hyvin, hyvin tärkeää.

Meillä ei ehkä ollut suurta porukkaa ympärillämme, mutta pimeimpien päivien ajan ja niiden jälkeenkin meillä oli toisemme, eikä kummankaan täytynyt jäädä yksin.

Ja siinä se oli, tärkein asia, jonka koskaan olin oppinut. 

Yksikin riitti. 

Pimeydestä selviämiseen ei tarvittu kokonaista armeijaa, sillä yksikin riitti. Yksi ihminen saattoi olla pelastava tekijä jonkun elämässä, vaikka ei olisi pystynytkään liikuttamaan tai sulattamaan jäävuoria. Riitti, että oli joku, jonka olkaan nojata sillä hetkellä, kun ohut jää jalkojen alla petti. Ja se, että sain olla se yksi, oli minulle kuin kunniatehtävä.

Yksikin riittää. Pitäkää ihmiset itsestänne ja toisistanne huolta vuoden jokaisena päivänä <3.