Missä sateen reuna kulkee #10

Kriston sanat kaikuivat päässäni. Helsinkiin. Kaverit. Viime päivien levottomuus. En voinut olla epäilemättä sitä, että hän muka lähti Helsinkiin ilman mitään sen kummempaa syytä.

  -Ai sä meet Helsinkiin. Eikö sulla ole duunia? Sähän sanoit, että sulla on huomenna duunia, ihmettelin. 

  -Ei oo duunia. Mä vaihdoin mun vuoron toiseen vuoroon. 

  -Kenen kanssa? Ja onko sun järkevää lähteä sinne Helsinkiin? Onko ne sun oikeita kavereita? Kun mä en Kristo halua sitä, että sä ryyppäät siellä. Tajuatko sä yhtään, mitä seurauksia sillä sun ryyppäämisellä voi olla. Sä oot millien päässä siitä, että sä saat näytettyä vanhemmillesi, että sä pärjäät kyllä. Älä pilaa sitä, sanoin ja mietin sitä, mitä Helsingissä voisi tapahtua. Kaatokänni. Huonot kaverit ja halu palata takaisin edelliseen elämään. Kristo oli ollut viime aikoina levoton. Ja minä pelkäsin, että se levottomuus oli lähtöisin minusta ja minun tavastani vetää Kristo sateeseen. 

  -Vaihdoin Emmin kanssa vuoroa. Mä meen tekemään sitten sen maanantain aamuvuoron. Jessi, älä hitossa epäile mun tekemisiäni! Enhän mä sinne välttämättä mene ryyppäämään, Kristo puolustautui ja katsoi minua tiukasti silmiin. 

  -Välttämättä! Sä tiedät itsekin, että sä et tee asioita järkevästi ainakaan kännissä. Koska mä näen sen, että suhun sattuu se, että mä vedän sut mukaan mun kipukohtiin samalla kaivaen sun helvetin kipeitä juttuja. Siksi mä luulen, että sä menet sinne mun takia! Siksi, että sä et kestä sitä, mitä mä teen sulle, vapautin ulos sen asian, joka oli painanut minua jo jonkin aikaa. Huomasin, että Kristo hätkähti sanomaani. Melkein kuin hän olisi toivonut, etten olisi sanonut sitä. 

  -Mitä?! Enhän mä... mä en mene sinne siksi, että voisin paeta todellisuutta. Mistä sä ton vedit? Sä oot ihan höhlä, jos sä oikeesti luulet, että sä oot aiheuttanut tän jutun. Kai mä saan käydä frendejäni moikkaamassa? Jooko? Kristo sanoi minulle ja tuli lähelleni kuulostaen kuitenkin siltä, ettei itsekään uskonut omia sanojaan. 

  -Niin kai sitten, huokaisin ja katsoin Kriston silmiä. Ne olivat huolestuneet. Olisinpa vain tiennyt, mistä ne olivat huolestuneet. 

Elena istui kanssani iltaa seuraavana päivänä. Olin jutellut hänen kanssaan Kristosta. Elena oli sanonut, että hän oli toivonut, ettemme olisi ajautuneet tähän tilanteeseen. Minä ja Kristo nimittäin. Olihan tämä tilanne aika kuusesta. Tuntui, että minä en ollut saanut käsiteltyä omia ongelmiani. Ja minulta tuntui myös siltä, että Kristo oli sekaisin omista ongelmistaan ja minun ongelmistani. Huonot välit vanhempiin, heidän välinpitämättömyytensä ja äidin alkoholiongelma, jotka minä olin nostanut pinnalle, tekivät varmasti kipeää. Kristo ehkä yritti esittää kovaa jätkää, mutta kuoren sisällä oli arka ja loukattu Kristian, joka ei koskaan ollut saanut keneltäkään mitään muuta kuin jatkuvaa vaihtelevuutta. Minä olin kai mennyt antamaan hänelle kodin luokseni. Olin ilmeisesti ensimmäinen turvallinen ihminen hänen elämässään, eikä Kristo sen takia oikein osannut toimia kanssani. Minä taas... minulla oli itselläni totuteltavaa asioihin. Isän kuolema oli ollut melkoinen pommi Danielin jälkeen. Niin, Daniel... 

   -Sun pitäisi puhua Danin kanssa. Se voisi auttaa. Ethän sä voi loputtomiin vihata sitä. Sun ois paljon parempi olla, jos asiat olisi selvitetty Danielin kanssa, Elena yhtäkkiä sanoi. Katsoin häntä suu auki. 

  -En helessä puhu Danielin kanssa. Se mies, se kohteli mua väärin. Mä en halua olla tekemisissä sen kanssa... Elena keskeytti minut. 

  -Kuuntele! Jos sä et puhu asioita selviksi, toi juttu voi painaa sua vielä 70-vuotiaana! Tuskin Daniel halusi sua tahallaan loukata. Sen jättämisen ois kyllä voinut tehdä tyylikkäämmin, mutta sä selvisit siitä. Teidän olisi molempien helpompi olla, jos te edes yrittäisitte selvittää asiat. Jos sä luulet, että mä ja Jasper ollaan jotenkin hyvissä väleissä, niin ei. Mutta me ei vihata toisiamme. Mä ihan oikeasti suosittelen puhumista sen yhden kanssa.
  -Mut hei ei... Mä en halu...
  -Saat luvan haluta. Sä puhut sen kanssa! Sä voit nyt vihata ajatusta siitä, että sun pitäisi puhua Danielin kanssa, mutta lopulta sä vielä kiität mua. Mä lupaan, Elena sanoi ja tavallaan pakotti minut siihen tilaanteeseen, että oikeastaan itsekin jopa halusin puhua Danin kanssa. Ehkä jopa selviäisin siitä.

Kaikki tapahtui lopulta nopeammin kuin olin ajatellut. Olin juoksemassa erästä lenkkipolkua tyhjentääkseni pään, enkä ollenkaan ollut ajatellut sitä, että sen lenkkipolun varrella olin ollut niin monesti Danielin kanssa. Hengästyneenä juoksin yhden mäen ylös, ja silloin näin hänet. Daniel. Hän vaikutti muistavan, että olin vihainen hänelle, sillä hän lähestulkoon kääntyi ympäri huomatessaan minut.
  -Daniel! Meidän pitää puhua! huusin hänelle, ja otin samalla kuulokkeet pois korviltani kaulalleni roikkumaan.
  -Jessi. Mä tiedän jo, että sä oot vihainen jne. Ei kiitos enempää huutamista, Daniel sanoi minulle, mutta kuitenkin pysähtyi.
  -Mä en halua huutaa, vaan puhua. Sori siitä, että mä huusin sulle. Se, mistä mä haluan puhua sun kanssa, on sun tyyli jättää mut. Tajuatko sä yhtään, että se kämppä oli aika pirun kallis? Ja yhtäkkiä mä maksan puolet enemmän vuokraa. Heinäkuu. Ei silloin mitään asuntoja enää täältä löydä ainakaan kohtuullisella hinnalla. Jos Elena ei ois pelastanut mua, mä oisin kutakuinkin korviani myöten veloissa. Sä olisit voinut maksaa sitä vuokraa edes pari kuukautta. Sä kuitenkin maksat ja maksoit puoliksi vuokraa sen sun naisesi kanssa. Ja sulla on aina ollut aika paljon enemmän rahaa käytössä kuin mulla. Että kiitos tästä, Daniel. Hoida homma seuraavaksi vähän tyylikkäämmin. Ei ollut kauhea kiva, että sä ilmoitat päivää ennen muuttoa, että joo, sori, tää oli tässä, sanoin Danielille ja koitin pitää naamani peruslukemilla. En halunnut näyttää hänelle sitä, että asia edelleen sattui.
  -Mä tiedän. En mä sitä kuitenkaan tahallani tehnyt. Mä vaan olin tosi tyhmä. En mä kai halunnut loukata sua, kun me kuitenkin oltiin yhdessä yli neljä vuotta. Sieltä ysin keväästä saakka. Ja ne vuodet on ihan oikeasti mun elämäni parhaita vuosia. Mut sitten tuli Emma. Ja loput sä tiedätkin. Ja niin, mä kuulin sun isästä. Mä oon pahoillani. Sun isä oli hyvä mies, Daniel sanoi ja olin vähällä alkaa itkemään sillä hetkellä. Hän ja isä olivat aina tulleet toimeen hyvin. Isä oli pitänyt Danista ja Dani isästä.
  -Kiitti. Mut isän oli parempi mennä. Se vaan oli ihan helvetistä sammuttaa ne koneet. Sen jälkeen on ollut kaikkea muutakin, ja mä nyt ajattelin, että mä lopetan tän hiton vihanpidon sun kanssasi. Kotikylässä me saatetaan kuitenkin törmätä koska tahansa, jos sun vanhemmat asuu vielä siellä, huokaisin ja siirsin katseeni taivaalle. Aurinko paistoi ja taivas oli aivan sininen. Jostain syystä minulle tuli kuitenkin tunne, että Kristo ei todellakaan voinut hyvin. Joko fyysisesti tai henkisesti. Pahimmillaan molemmat. Ja henkinen puoli olisi minun syytäni.
  -Musta oli tosi kiva puhua sun kanssa nää jutut selväksi, kuulin Danielin sanovan. Nyökkäsin, ja käännyin tulo suuntaani kääntyen kuitenkin vielä Danielin suuntaan.
  -En mä sua vihaa tai muista pahalla. Mä kuitenkin rakastin sua ihan helvetisti, sanoin ja lähdin sitten juoksemaan alamäkeen. Tuntui, että sydämeni puristui pieneen laatikkoon. Sillä hetkellä tiesin, missä sateen reuna kulki.

Maanantai-iltana odotin Kristoa luokseni. Sattui aivan liikaa. Pyörin asunnossa ympyrää osaamatta istua aloilleni. Jokin ääni sisälläni huusi, että Kristolle oli tapahtunut jotain, joka johtui siitä, että minä oli tuonut esille hänelle liian kipeitä asioita samalla, kun itse yritin selvitä kahden elämäni tärkeimmän miehen menetyksestä. Sitten olin vielä sydän säpäleinä rakastunut mieheen, joka ei koskaan ollut kokenut sellaista rakkautta. Tai oikeastaan ei minkään muunkaanlaista kunnollista rakkautta. En halunnut myöntää itselleni sitä, että en pystynyt hoitamaan samalla itseäni kuntoon yrittäessäni auttaa Kristoa. Ja nyt olin vain sekaisin, ja niin oli myös Kristo. Se ei missään nimessä ollut ollut tarkoitukseni. Ei tietenkään. Ovikellon soidessa ryntäsin ovelle.
  -Kristo! Mitä sulle on tapahtunut? kysyin heti nähdessäni hänet ovella. Hänen poskeaan koristi mustelma, joka ei todellakaan ollut mitenkään pieni. Vetäisin Kriston sisälle asuntoon, ja etsin samalla muita merkkejä väkivallasta.
  -Kuka tän teki? Kristo, kuka se oli? Miksi? latelin kysymyksiä, ja tajusin liian myöhään, kuinka vaativalta ja syyttävältä kuulostin.
  -Ei mun ois pitänyt mennä sinne. Mulla oli vaan niin paska fiilis. Mutsi oli taas ryypännyt, eikä mun ois pitänyt aukoa sille päätä. Sitten siinä kävi näin, ai! Onko sun pakko? Kristo värähti kivusta, kun koskin sormillani mustelmaa. Se oli ollut siis hänen äitinsä. Voi helvetti, ajattelin katsellessani mustelmaa. Nyt kaikki oli minun syytäni. Ei olisi pitänyt yrittää selvitttää kaikkea samalla kertaa. Kristo painoi päänsä otsaani vasten. Minä halasin häntä. Valitettavasti tiesin, että minulla oli vastuu päättää tämä kaikki. Minun oli pakko toteuttaa uneni. Minun pääni sisäinen rankkasateeni yhdistettynä Kriston pään sisäiseen sateeseen ei tehnyt hyvää kummallekaan. Se veti meidät rajuun tulvaan, josta emme selviäisi yhdessä. Kummankin oli pakko selvittää omat ongelmansa yksin. En halunnut päästää irti Kristosta, enkä vielä päästänytkään. Tiesin kuitenkin, että minun täytyi tehdä se. Sateen reuna piirtyi välillemme liian vahvana. Meidän sateitamme ei voinut sekoittaa.
  -Missä sateen reuna kulkee? Kristo kysyi minulta yllättäen. Minä en vastannut. Vastaus oli liian kipeä juuri nyt äänen sanottavaksi.

11. osa

Missä sateen reuna kulkee #9

Menin jouluksi kotiin. Siellä oli hiljaista ilman isää. Kävin hakemassa joulukuusen isän sijasta äidin kanssa melkein itkien. En kai ikinä olisi osannut kuvitella, miten pahalta tuntuikaan olla ilman isää jouluna. Koitin olla itkemättä, sillä en halunnut äidin luulevan, etten pärjäisi. Minun oli pakko pärjätä. En antaisi koskaan itselleni anteeksi sitä, jos romahtaisin äidin nähden, sillä äiti ei kestäisi sitä. Enkä ehkä kestäisi sitä itsekään.

Tammikuussa päätin alkaa hoitamaan Kriston asioita kuntoon. Hän oli onneksi alkanut käymään koulussa loman jälkeenkin. Se oli jo erittäin hyvä edistysaskel, jos ajateltiin sitä, että ennen hän oli käynyt siellä milloin itse halusi. Eli siis aika harvoin. Töiden saaminen olikin jo ihan eri asia.  Tuntui, ettei mistään löytynyt Kristolle sopivaa työpaikkaa. Kaikkialle etsittiin vakituista tai kokenutta työntekijää. Ties kuinka monta iltaa istuimme koneella selaamassa vapaita työpaikkoja.
  -Ei tästä tuu hittoakaan! Ei täällä oo mitään, mihin mä voisin mennä, Kristo tuskaili lähes jokaisena iltana. Ja aina minä vain sain hänet ylipuhuttua jatkamaan. Halusin saada Kriston näyttämään kyntensä vanhemmilleen. Välillä se tuntui turhalta, ja halusin vain lyödä hanskat tiskiin, kunnes pakotin itseni jatkamaan.
  -Se vaan tuntuu siltä. Se, että mä sain töitä siitä kahvilasta niin äkkiä johtui vaan siitä, ettei sillä paikalla ollut muita vaihtoehtoja, koitin valaa uskoa Kristoon.
  -Mutsi ja faija ei tulleet viime viikollakaan käymään. Ne ei oo käynyt kertaakaan täällä. Faija väitti, että mutsilla ois ollut jotain töitä. Tuskin sillä mitään töitä oli, jos vanhat jutut on edelleen voimassa, hän yhtäkkiä sanoi aivan ohi aiheen.
  -Mitkä vanhat jutut? kysyin Kristolta. Tuntui, että aina välillä esiin putkahteli asioita, joista minulla ei ollut mitään tietoa. Se ärsytti. Minä yritin auttaa häntä, mutta samalla hän ei kertonut minulle asioita, jotka olennaisesti vaikuttivat joihinkin asioihin.
   -Mä en halua puhua siitä, mitä mutsi on sekoillut. Ja sekoilee edelleen. Mä en vaan jaksa sitä, että se pomputtelee faijaa ihan miten haluaa. Silti sillä riittää rahaa lähettää mulle, ja pokkaa korvata sillä kaikki se, mitä se on tehnyt. Ei sitä pysty kukaan korjaamaan. Tuskin edes sä, Kristo selitti minulle, vaikkei sitten selittänytkään yhtään mitään. Väkisinkin utelias puoleni halusi tietää, mistä hän puhui, ja niinpä suljin koneen kannen.
  -Mitä sä teet? Meillä oli tää juttu kesken...
  -Sä kerrot nyt mulle, mistä sä äsken puhuit. Älä näytä tolta. Just tätä mä oon yrittänyt selittää sulle. Vaikeista asioista pitää puhua. Oo kiltti. Edes avaat vähän sitä juttua, katselin koiranpentumaisesti Kristoa, joka katsoi minua ärtyyneesti. Hyvä ettei hän kääntänyt selkäänsä minulle ja alkanut mököttämään. Se tästä olisikin puuttunut.
  -Hei... en mä pahalla sulta näitä juttuja kysele. Mutta mä näen, että sä oot aika lukossa ihan vaan siksi, että kukaan ei koskaan oo kuunnellut sua. Kristian, kuiskasin ja otin hänen toisen kätensä käteeni. Se oli viileä. Piirtelin etusormellani ympyröitä hänen kämmeneensä. Huomasin, että se sai Kriston hymyilemään.
  -No... jos sä et tuomitse heti. Se on kuitenkin mun äiti. Jonkinlainen ainakin. Mutta siis niin... se on... se on aina juonut. Liikaa. Ei missään sopivissa määrin. Munkin nähden se on juonut. Sen lisäksi ettei se koskaan ole ollut läsnä. Kai ne kaikki lastenhoitajatkin lähti just siksi, että ne ei kestänyt katsella mutsia. Joskus se nainen antoi potkut jollekin siksi, että se joku oli aikonut tehdä lastensuojeluilmoituksen. Muistan joskus skidinä käyneeni kaatamassa mutsin viinat viemäriin. Se oli ihan raivona. Parin päivän päästä mutsi antoi mulle pari satasta, ja käski mennä jonnekin. Ei mitään muuta. Faija oli kai jossain työmatkalla tai vaan katseli sivusta sitä touhua. Pari vuotta sitten mutsi oli jossain hoidossa, mut en mä tiedä, tehosiko se, kun en oo ollut enää pariin vuoteen kotona kovinkaan paljoa. Siellä on vaan aina se sama paska fiilis. Silti mä käyn itsekin juomassa, vaikka säkin aina sanot, ettei kannata. Mä en vaan haluaisi olla samanlainen kuin mutsi, Kristo selitti minulle asian laidan tuijottaen koko ajan tiukasti lattiaa. Näin, että asiasta puhuminen sattui. Enkä minä ihmetellyt sitä yhtään. Pidin yhä hänen kättään kädessäni. Se, että Kristo oli hymyillyt ennen jutun selittämistä oli enää muisto vain. Nyt hänen kasvoillaan oli tuskastunut ilme. Pystyin kuvittelemaan kamppailun hänen päänsä sisällä. Se näytti olevan melko voimakas. En osannut sanoa juuri kuulemaani oikein mitään, joten päädyin halaamaan Kristoa lujasti. Vein hänen silmilleensä pudonneet hiukset takaisin korvan taakse ja silittelin hänen päätään.
  -Sori Kristian... mä en tiennyt. Mut nyt mä osaan auttaa sua ehkä paremmin. Mä toivon niin. Voi mun rakas pieni ihminen... se, mitä sun äitisi on tehnyt, ei oo missään tapauksessa sun syytä, kuiskasin hiljaa ja suukotin Kriston kasvoja. Yllättävä informaatio Kriston äidistä sai minutkin vähän sekaisin. Kriston aiheesta puhuminen vei selvästi rankkasateeseen. Sillä nimellä minä kutsuin tunnetilaa, jossa hän tällä hetkellä saattoi olla. Se sai kaiken tuntumaan sokerilta, joka suli sateessa pois. Varsinkin suojakuoren, jolla oli suojautunut kaikelta pahalta. Painoin otsani Kriston otsaa vasten, ja toivoin sen tuovan edes hetkellistä lohtua hänelle. Kristo oli ulkokuoreltaan pirteä, mutta sen kuoren alla olikin haavoittettu sielu, jonka ajattelu sattui.
  -Miten sä jaksat mua? Jessi, sun ei oo mikään pakko olla mun kanssa, jos sä et halua. Kukaan ei koskaan oo jaksanut katsella mun sähläämistä näin pitkään. Ja mä... mä en kai oo ikinä tuntenut mitään tällaista kenenkään seurassa, kuulin Kriston kuiskaavan hiljaa. Se viimeinen asia sai ajatukseni sumenemaan. Elena oli sanonut siitä jotakin. Että Kristo... että hän vielä rakastuisi minuun. Ei ollut mitenkään järkevää siinä tilanteessa päätyä tekemään niin kuin minä siinä tilanteessa tein. Jostain kumman syystä kaikki tukahdetut tunteet tulivat pintaan juuri nyt. Ja minä suutelin varovaisesti Kristoa.

Niin. Minä olin suudellut Kristoa, eikä hän ollut vastustellut, lähinnä hän oli vain yllättynyt. En oikein itsekään tiennyt, missä me oikein menimme Kriston kanssa. Selkeästi pidemmällä kuin pelkät ystävät, mutta jotenkin johinkin suhteeseen hyppääminen ei tuntunut hyvältä ajatukselta. Me vain roikuimme jossain ystävyyden ja suhteen välimaastossa. Kumpikaan meistä ei kai halunnut sitoutua. Minä siksi, että Daniel oli jättänyt vahvat jäljet minuun, Kristo monista eri syistä. Ehkä siksi, että hän ajatteli kaiken olevan helpompaa ilman mitään lupauksia mistään. Saatoimme käyttäytyä monta päivää kuin pelkät kaverit, mutta sitten yhtäkkiä nukuimme sylikkäin. Kuitenkin huomasin muutoksen itsessäni. Jokin Kristossa veti minua syviin vesiin. Se, että puhuimme hänelle kipeistä asioista alkoi pian sattumaan minuunkin. Mutta eikö sitä sanotakin niin, että tosirakkautta on se, että toisen kipu on myös omaa kipua. Tämä ei ehkä ollut meille kovin hyvä asia, sillä minulla oli jo ennestäänkin vaikeita asioita sisälläni. Koitin työntää niitä ikäviä asioita sivuun, vaikka se tietenkään ollut järkevää. Ei sillä, ettemmekö olisi puhuneet Kriston kanssa myös isästä ja Danielista. Minusta vain tuntui paremmalta olla aiheuttamatta lisää kipua Kristolle, koska minusta vaikutti siltä, että häntä oikeasti painoivat myös minun murheeni. Aina en ollut varma siitä, mistä materiaalista Kristo oli valmistettu. Toivoin, ettei hän ollut sokeria, joka sulaisi rankkasateessa. Sillä kuitenkin tiesin, että jossain vaiheessa sisälläni sataisi ja rankasti. Ehkä jopa liian rankasti Kristolle.

Talvi eteni ihmeen nopeasti. Ei minun ja Kristianin tilanne siitä mihinkään edennyt tai mennyt taaksepäin. Me vain olimme siinä. Ja silti minä onnistuin kehittämään itselleni vahvat tunteet Kristoa kohtaan. Siksi toisinaan viikolla kiiren keskellä kaipasin hirveän paljon häntä.
  -Moi. Oli ikävä sua, kuiskasin Kriston korvaan erään pitkän viikon jälkeen, kun vihdoin näimme.
  -Mulla myös. Miksi sulla piti olla niin paljon töitä tällä viikolla? hän kuiskasi takaisin samalla kun otti minut tiukkaan halaukseen. Miten olinkaan kaivannut Kriston läheisyyttä.
  -Mikko oli kipeänä. Kyllähän sen piti päästä lepäämään illaksi. Mut miten sun viikko? Löytyikö töitä? kysyin. Vielä edellisellä viikolla Kristo ei ollut löytänyt töitä.
  -Joo. Tai siis ensi viikolla on haastattelu. Jos pääsisikin kauppaan hyllyttämään jotain roinaa, Kristo naurahti. Minusta oli vain hyvä, että hän oli ottanut tämän työn hakemisen tosissaan.
  -Ensi viikolla? Mä menen perjantaina äidille. Jotain hevosten aitoja pitää kuulemma katsoa. Saara tulee sinne kanssa, sanoin ja painoin pääni vasten  Kriston rintaa.
  -Mitä? Sä meet perjantaina äidillesi? Mut... mun haastis on perjantaina! Kristo parahti minulle. Huokaisin. Tämä oli yksi hänen ärsyttävimmistä piirteistään. Toisinaan hän piti minua itsestäänselvyytenä.
  -Entä sitten? Sä pärjäät kyllä, enkä mä muutenkaan voisi tulla sinne haastatteluun sun kanssasi, vaikka haluasinkin. Et sählää siellä mitään, olet rehellinen ja annat itsestäsi hyvän kuvan. Ei se oo niin paha juttu, sanoin vetäytyen irti hänestä. Katselin hetken epäuskoista ilmettä hänen kasvoillaan, ennen kuin hän avasi suunsa.
  -En mä oo koskaan osannut hoitaa mitään virallisia juttuja kovin hyvin. Jessi kiltti! Mä pyydän.
  -Mä voin soittaa sulle sitten. Mä en voi jättää menemättä äidille nyt. Kai sä muistat, että äidin mies on kuollut. Että mun isäni on kuollut. Enkä mä voi antaa Saaran hoitaa kaikkia mun hommia. Sä pärjäät yksinkin ihan varmasti. Luota nyt vähän itseesi, höntti. Saisit näytettyä vanhemmillesi, että ihan kaikki ongelmat ei oo rahalla korvattavissa. Sunhan piti itsenäistyä, ei takertua muhun, sanoin ja haastoin Kriston.
  -Niin kai sitten, hän lopulta huokaisi. Hymyilin hänelle ja sain vastauksena heikon hymyn. Palasin takaisin hänen lähelleen painaakseni kevyen suukon Kriston huulille. Kuitenkin pystyin aistimaan hänen olemuksestaan levottomuutta, jota en ollut hetkeen havainnut. Enkä todellakaan pitänyt siitä, että uskoin tietäväni levottomuuden lähteen. Että kaiken pitikin tehdä niin kipeää ajatella, ajattelin kuvitellessani edellisen syksyn unta, jossa sateen raja oli piirtynyt liian vahvasti välillemme. Yhtäkkiä sen muuttuminen todelliseksi liikkui päässäni. Minun ongelmani, sisäinen rankkasateeni, Kriston ongelmat ja sade hänen päänsä sisällä. Se, että kumpikaan meistä ei voinut keskittyä vain omiin ongelmiinsa. Ja jotenkin tiesin, vaikken sitä tietenkään halunnut, että uneni tulisi toteutumaan ainakin jossain määrin. Se, miten ja milloin oli arvoitus. Mutta ehkä se oli parempi niin. Eihän kukaan halunnut koskaan tietää rankkasateen ajankohtaa. Ei varsinkaan silloin, jos se tulisi sattumaan. Sillä minä tiesin, että sade sattuisi. Aina se sattui. Hermostuneena vilkaisin Kristoa, joka oli vielä onnellisen tietämätön unestani ja taipumuksestani ennustaa pahoja asioita. Olisinpa vain voinut olla itsekin samanlainen.

10. osa

Missä sateen reuna kulkee #8

Sinä yönä nukuin levottomasti. Seuraavana aamuna minun täytyi mennä töihin, eikä sen asian ajattelu ainakaan auttanut asiaa. Koitin vain miettiä, mitä olinkaan mennyt tekemään. Olin suudellut Kristiania. Minä olin halunnut, että hän suutelee minua. Vaikka oikeastaan en edes ollut halunnut sitä. Vaikka kuitenkin halusin. Ja hän teki niin. Suuteli minua. Itse sain pääni sekaisin koko asiasta. Daniel työntyi mieleeni. Se, kuinka paljon jonkun asian päättyminen saattoikaan sattua. Ja se, mitä Saara sekä Elena minulle jatkuvasti jankkasivat: että minun täytyisi varoa, sillä rikkinäisen ei ollut hyvä rakastaa. Mutta kuka hemmetti oli sanonut, ettei rikkinäistä voisi rakastaa ehjäksi? Vaikka kyllähän minä sen tiesin, että kaksi elämänsä kanssa sekaisin olevaa ihmistä ei kai ollut hyvä yhdistelmä. Mutta entä jos sydän olikin toista mieltä, ja huusi sen toisen luokse? Sen toisen, joka oli aivan yhtä sekaisin, ainut erotus oli se, miltä elämän osa-alueelta sekavuus oli lähtöisin. Tai no, yläotsikko olisi luultavasti sama. Ja se olisi Ihmissuhteet. Koska molempien pään sisällä oleva sekavuus oli lähtöisin ihmissuhteista. Enkä oikeastaan nukkunut sinä yönä silmäystäkään. Heittelehdin vain sängyssä kyljeltä toiselle miettien, miten selittäisin tilanteen itselleni.

Seuraavana aamuna kello yhdeksän kämäisessä kahvilassa minua väsytti aivan liikaa. En millään olisi jaksanut laittaa paikkoja kuntoon asikkaita varten. Silmäni meinasivat lupsahdella kiinni. Jostain syystä keitin itselleni suuren mukillisen vahvaa kahvia. Sen juominen sai minut irvistelemään. En koskaan ollut pitänyt kahvista kauheasti. Varsinkaan silloin, jos se täytyi juoda mustana ja vahvana ilman sokeria. Oikeastaan se maistui samalle kuin mieleni tuntui. Kitkerälle. Kello kymmeneen mennessä paikat olivat sellaisessa kunnossa, että saatoin avata kahvilan ovet. Ensimmäiset asiakkaat tulivat sisälle ja tilasivat kaikki täysin saman asian. Se oli iso musta kahvi. Jostain syystä tämä kahvila vetosi niihin päälle 50 vuotiaisiin miehiin, joita elämä oli koetellut. Tai sitten he olivat koetelleet elämää. Välillä tuntui, että kahvilan nimen olisi pitänyt olla Särkyneiden sydänten kahvila. Sellaiselta se tuntui. Danielin jälkeen olin pystynyt samaistumaan joihinkin asiakkaisiin, joiden olemus kieli särkyneestä sydämestä. Ulkona paistoi aurinko, mutta se ei keskellä pimeää joulukuuta kauaa valaissut. Kaupungin kiire unohtui lähes aina, kun astuin tähän kahvilaan, jossa asiat tapahtuivat omalla painollaan. Taustalla soiva musiikki tuntui välillä pitkästyttävältä. Jokaisena päivänä kahvilassa soi piano. Ja jos en olisi kuullut levyä niin montaa kertaa, olisin jopa saattanut pitää musiikkia hyvinkin kauniina. Mutta siinä vaiheessa, kun levyä on kuunnellut yli vuoden ajan, alkaa sama musiikki tulla korvista ulos. Havahduin ajatuksistani uuden asiakkaan astuessa kahvilaan. Taas sain myydä kahvia ja pullaa, kerätä likaisia astioita pois pöydistä, laittaa lisää tuotteita myytäväksi ja vain odottaa sitä, että kello löisi kolme. Halusin nukkumaan. Halusin unohtaa sen, mitä edellisenä iltana oli tapahtunut. Vaikka samalla en halunnut nukkua tai unohtaa mitään. Päinvastoin halusin juosta kaupungin ympäri löytääkseni Kriston. Minun oli pakko puhua hänen kanssaan. Selittää kaikki. Ymmärtää kaikki. Vaikka tiesin, etten ymmärtänyt vielä mistään mitään. Tai ainakaan tarpeeksi.

Koko illan yritin kirjoittaa Kristolle viestiä. Se oli yllättävän vaikeaa. Melkein yhtä vaikeaa kuin tunteiden tunnustaminen.
  -Laitatko sä sille sun miehelle viestiä? Mä en halua tuomita, mutta sun täytyy varoa. Ja tietää, mitä sä oikein teet. Jessi. Usko mua. Sun pitää olla varma, kuulin Elenan äänen yllättäen korvani vierestä. Säpsähdin.
  -Huh. Mä säikähdin. Mistä sä päättelit, että mä laitan Kristolle viestiä? Mun täytyy puhua sen kanssa, vastasin hakien Elenan katsetta. Hän katsoi minua huolissaan. Tuntui, että hän arvasi millainen sekamelska sisälläni oli.
  -Mä oon vähän huolissani susta. Nukuitko sä yhtään? -Et. Mä näen sen susta. Sulle on tapahtunut paljon lyhyessä ajassa. Sun ei pitäisi nyt sekoittaa itseäsi liikaa, Elena sanoi minulle. Nyökkäsin.
  -Joojoo. Ei sun tarvitse huolehtia. Kyllä mä selviän, vakuuttelin. Elena mittasi minua katsellaan ja vilkaisi sitten kelloa.
  -Voi pahus! Mä en voi pitää sulle saarnaa aiheesta, koska mä olen sopinut tapaavani Jennin Rantiksessa juuri tällä hetkellä. Mun on pakko mennä! Mä tuun sit yöksi kotiin, hän huusi minulle ovenraosta ennen kuin katosi rappuun. Jäin yksin asuntoon, ja mietin Kristoa. Kirjoitin hänelle viestin, jossa kömpelösti kerroin haluavani tavata hänet. Olin juuri lähettämässä viestiä, kun puhelimeni soi. Kristo. Se oli hän. Sydämeni hypähti, kun vastasin puheluun.
  -Moi, sanoin. Hetken hiljaisuus.
  -Moi... mä... meidän pitäisi puhua, Kristo sanoi minulle kompuroiden sanoissaan. Olin hetken hiljaa.
  -Niin. Se eilinen... mä... mun ei olisi pitänyt... Kristo, voitko sä tulla käymään? Tai no, nähtäiskö jossain? Musta olisi parempi puhua kasvotusten, sanoin. Minua jännitti. Ääneni tärisi ja puhuin kauhean nopeasti. Henkäisin syvään odottaen Kriston vastausta. Ja toivoin, että hän halusi nähdä.
  -Joo. Missä? kuulin hänen vastaavan hitaasti, ehkä vähän pelokkaasti. Helpotuin. Asiat voisivat vielä järjestyä.
  -Ööm. Kai sä tiedät Satamatorin? Joo, nyt on joulukuu ja pakkasta, mut silti... se ainakin on lähellä. Vai haluatko sä jonnekin muualle? kysyin. Ainut paikka, jonka keksin keskellä pimeää joulukuuta, oli näemmä Satamatori. Se oli yksi niistä ainoista paikoista, joissa en ollut viettänyt aikaa Danielin kanssa. Vasta hänen jälkeensä olin viettänyt aikaa siellä katsellen laivoja. Daniel ei ollut sillä tavalla rakastanut vettä. Minä rakastin sitä. Katsella pauhaavia aaltoja, jotka löivät rantaan. Rakastin istua iltaisin hiljaa laiturilla katselemassa auringonlaskuja.
  -Se Satamatori käy ihan hyvin. Puoli tuntia? Kristo kysyi ja vastasin myöntävästi. Jännitti, mutta oikeastaan olin vain helpottunut. Helpottunut siitä, ettei edellisen päivän suudelma ollut pilannut kaikkea.

Ulkona satoi hiljalleen lunta. Satamatori oli hiljainen. Vain muutamia ihmisiä kulki sen läpi matkalla jonnekin. Odotin Kristiania keskellä toria. Kävelin hermostuneesti ympäriinsä.
  -Jessika? Huh. Se oot sä, Kristo sanoi minulle. Käännyin nopeasti ympäri. En edes muistanut, milloin hän oli viimeeksi sanonut minua Jessikaksi. Olin jo pitkään ollut Jessi. En Jessika. Nimi kuulosti oudolta hänen sanomanaan.
 -Hmm. Löysitsä... löysitsä tänne helposti? kysyin hermostuneesti. Kristo seisoi ainakin viiden metrin päässä itsestäni. Varoen astelin hieman lähemmäs. Tuntui heti paremmalta. Kristo vain nyökkäsi vastaukseksi.
  -Se eilinen. Mä en tiedä, miten siinä kävi niin. Kyllä mä tiedän, että sulla on ollut kaikkea nyt. Sun isä, se Daniel... mäkin. Kai? Se vaan tapahtui. Sori siitä. Mä en vaan halua, että sä nyt vihaat mua. Kun Jessi, mä tarvitsen sua, hän sanoi minulle jotenkin hellyttävällä tavalla. Yhtäkkiä halusin vain halata tuota nuorta, joka oli aivan yhtä eksyksissä kuin minäkin.
  -Kristo. Mä en vihaa sua. Mut meidän pitäisi kai pysytellä ihan vaan kavereina. Se on helpompaa niin. Koska mulla on Daniel. Sen jutun käsittely ihan kesken. Ja isä, mä oon vieläkin ihan sekaisin koko jutusta. Sulla on tää itsenäistyminen kesken. Ei meistä kai tulisi mitään. Mut mä ihan todella välitän susta, enkä halua menettää sua. Ollaanko kavereita? kuiskasin kävellessäni lähes kiinni Kristoon.
  -Totta kai. Se käy mulle, hän vastasi. Helpottuneena halasin Kristoa. Mutta edelleen sydämeni hakkasi hieman liian lujaa ollessani lähellä tuota nuorta, itseäni parikymmentä senttiä pidempää miestä. Oli jotenkin hullua ajatella, että olin mennyt ihastumaan ihmiseen, joka oli niin kovin erilainen kuin Daniel. Daniel oli ollut minulle kuin peruskallio, joka ei romahtanut, vaikka mitä olisi tapahtunut. Kristo taas oli levoton sielu, joka ei osannut pysyä paikallaan, tosin nyt tiesin jo joitakin syitä tuolle käyttäytymiselle. Mutta silti. En varmasti olisi aiemmin ihastunut sellaiseen ihmiseen kuin Kristo. Tai ehkä se olikin juuri niin. Halusin jotain erilaista Danielin jälkeen. Isä oli aina sanonut minulle, että kaikkia päätöksiä ei pidä tehdä sydämellä. Mutta sitä ohjetta olin ehkä liian harvoin noudattanut. En nytkään ollut noudattanut kyseistä ohjetta, sillä oli aika järjetöntä alkaa paikkailemaan Kriston haavoja juuri silloin, kun omatkin haavani olivat vielä tuoreita. Ja siinä tilassa sitä näemmä kiintyi ihmisiin, joihin ei aiemmin olisi kiintynyt. Lumisade yltyi. Enkä voinut lakata kuvittelemasta minua ja Kristoa aivan toisesta tilanteesta onnellisina. Näin kuvan niin selkeänä päässäni, että olin vähällä tehdä siitä totta. Mutta sitten muistin äskeisen lupauksen. Olimme vain ja ainoastaan ystäviä. Kuvitelmani herkkä suudelma lumisateessa ei siis tullut missään tapauksessa kuuloonkaan nyt. Ellen aikoisi heti rikkoa lupaustani. Hitaasti vetäydyin irti Kristosta, ja lähdin kävelemään pitkin katua, joka kulki aivan sataman vieressä. Eikä aikaakaan, kun tuttu mies kulki vieressäni hymyillen. Minä hymyilin. Hän hymyili. Lumihiutaleet peittivät hetkeksi kaiken mustan alleen saaden minut unohtamaan sen, miksi kahden rikkinäisen asian korjaaminen ehjäksi samaan aikaan oli lähes mahdottomuus. Jos nyt edes koskaan olinkaan muistanut sitä.

9. osa

Missä sateen reuna kulkee #7

Isän hautajaisissa minä sitten viimein tajusin sen. Isä ei enää koskaan istuisi omalla paikallaan keittiössä. Hän ei enää koskaan tulisi hakemaan minua rautatieasemalta myöhään perjantaina pitkän viikon jälkeen. Eikä kukaan laulaisi enää Levottomia tuulia niin antaumuksella autossa matkalla jonnekin kauas. Lauloin itse päivittäin kyseistä laulua, se oli asia, josta muistin isän erittäin hyvin. Ja joka ikinen päivä pelkäsin sitä, että äiti romahtaisi.

Elena oli kanssani monia iltoja isän kuoleman jälkeen. Hän vain istui ja kuunteli, keitti teetä ja juotti sitä minulle, jotta rauhoittuisin nukkumaan edes hetkeksi. Kristian ei vetäytynyt elämästäni. Minä olin hänen seurassaan lähes päivittäin. Ja huomaamattani kai kiinnyin tähän nuoreen mieheen, jonka elämä oli aika sekaisin. Hän ei itse osannut irroittaa otettaan vanhemmistaan niin, että he ymmärtäisivät sen, ettei Kriston anteeksiantoa voinut ostaa rahalla. Mutta aina uudestaan ja uudestaan Kristo otti tarjouksen vastaan, ja hölmöili koko rahan edestä. Olin päättänyt korjata tilanteen, vaikka oma tilanteeni ei ollut kovin hyvä. Ehkä se kertoi jotakin siitä, että minä todella tunsin jotain tätä omalla tavallaan holtitonta tapausta kohtaan. Saatoin maata Kriston kanssa monta tuntia puhumatta lainkaan. Tai sitten juoksimme ympäri kaupunkia syksyisten iltojen mennessä pakkasen puolelle samalla vaihtuen hiljaa talveksi. Tuntui, että Kristo varoi sanojaan seurassani enemmän isän kuoleman jälkeen. Ei se minua varsinaisesti haitannut, mutta silti se aiheutti minussa oudon tunteen. Kuin jotain olisi jäänyt hänen päänsä sisälle.
  -Isän ja äidin piti tulla käymään viime viikolla, mutta eipä niitä taaskaan näkynyt. Eilen mun tilille oli ilmestynyt muutama satanen. Kyllä mä ne saan käytettyä, mutta ois ihan kiva, jos ne edes joskus kävisi täällä. Vaikka ainahan mä oon pärjännyt, Kristo kertoi minulle eräänä päivänä. Katselin ulos ikkunasta ja mietin isää. Kun Kristo mainitsi isästään, minulle heti mieleen se, miten aina lapsena olin katsellut ikkunasta lumisadetta ja kinunnut isää lähtemään kanssani pulkkamäkeen.
  -Jessi? Kristo kysyi minua, ja vasta sitten heräsin ajatuksistani.
  -Sori. Mietin taas isää. Mutta siis joo. Sun vanhemmat on totta puhuen aika kylmiä kalkkunoita, jos ne korvaukseksi vaan syöttää rahaa. Kristo, näytä niille, ettet sä tarvitse niiden rahoja vaan niiden läsnäoloa, ehdotin tosissani. Hänen vanhempiensa tulisi huomata, että Kristo pärjäsi ilman heidän rahojaan. Ehkä sitten he tajuaisivat, että heidän ainoa poikansa halusi jotain muuta kuin kahisevaa. Tiesin kyllä, miten tärkeää vanhempien läsnäolo oli. En ikinä olisi pystynyt muuttamaan pikkupaikkakunnalta ilman äitiä ja isää. En koskaan.
  -Miten hitossa mä sen teen? En mä pysty niitä estämään sen rahan antamisessa.
  -Laitat takaisin niiden tilille. Kristo, sä et voi jatkaa noin! Sun pitää saada ote sun omasta elämästä. Tää elämä ei toimi säheltämällä. Lopeta se, mitä sä nyt teet. Näytät, että sä et enää anna anteeksi rahalla. Sä et hitto voi antaa anteeksi niin! Kai sä tajuat sen, että nyt sun vanhemmat ei ikinä joudu kohtaamaan ongelmia, jotka ne on itse aiheuttanut sun ja niiden välille. Niiden on pakko kohdata sut. Kristian, mä oon tosissani, sanoin huomattuani epäuskoisen ilmeen Kriston kasvoilla. Hän pudisteli päätään, ja minua ärsytti se, että tällaisissa jutuissa Kristo ei omistanut itselleen tyypillistä heittäytymistä. Huokaisin.
  -Oikeastiko? En mä nyt tiedä. Tuskin se vaikuttaisi yhtään mitenkään mihinkään, Kristo vain sanoi ja oli vaihtamassa puheenaihetta, kun minä vielä päätin vängätä ajatukseni läpi hänen päähänsä.
  -Helkkari! Me tehdään se. Mä autan sua siinä. Sen jälkeen sun vanhemmat saa päättää, onko ne oikeasti sun tukena vai jatkaako ne raha-automaatteina, joita sä et tosin enää sitten käytä. Etkö sä pysty? Mihin katosi heittäytyvä Kristian, jonka mä vielä hetki sitten tunsin? Ensin sä alat käymään oikeasti kunnolla koulussa. Sitten sä hankit töitä, etkä enää säädä jatkuvasti jotain hemmetin typerää. Viimeiseksi sä et enää asu ilmaiseksi, koska nythän sä et itse maksa sun vuokraa. Sun vuokran maksaa sun vanhemmat. Mä en anna sun jatkaa niin, siitä voit olla varma. Isä sanoi aina, että kaveria pitää auttaa. Ja mä autan sua tässä. Sun on pakko näyttää, ettei sua niellä purematta, pidin palopuheen aiheesta. Ja kuten arvasin, olin ärsyttänyt Kriston heittäytymishermoa tarpeeksi paljon, ja hän suostui.
  -Okei. Jessi. Mä suostun, mut vaan sillä ehdolla, että tää varmasti myös toimii, hän sanoi minulle.
  -Totta kai tää toimii. No, alatko käymään huomenna koulussa? Alatko? Lupaa! Jes! Me tehdään tää!

Oli hienoa nähdä, miten Kristo pienen houkuttelun jälkeen alkoi suhtautua operaatioon niin innolla. Selvästi hänellä oli halu näpäyttää vanhempiaan siitä, miten he häntä kohtaan toimivat. Ja se oli minusta vain hyvä asia. Varsinkin jos ajateltiin sitä, että Kristoa oltiin kohdeltu kotona miten sattuu aina. Lapsen elämässä pitäisi olla jotain muutakin pysyvää kuin jatkuva vaihtelu ja mennettämisen pelko. Ne kaksi asiaa olivat tehneet Kristosta sellaisen kuin hän nyt oli. Minä olin erilainen, mutta kuitenkin niin samanlainen. Pelkäsin Danielin jälkeen tarttua uusiin ihmisiin. Olin eksyksissä kuin pieni lapsi ilman vanhempiaan. Kuitenkin järkeni huusi minua jatkuvasti tekemään järkeviä ratkaisuja, ja niinpä minulta puuttui heittäytymisen kyky, jonka Kristo oli saanut minussa heräämään. Ja se jos jokin oli outoa. Minä en ollut koskaan kenenkään toimesta heittäytynyt ihan outoihin asioihin. Nyt saatoin lähteä keskellä yötä kotonta keskelle kaupunkia, jos Kristo sitä ehdotti. Okei, en ollut hetkeen ollut hänen mukanaan isän kuoleman takia, mutta ennen sitä olin harrastanut itselleni vieraita asioita. Juuri nyt keskityin hoitamaan ennemmin Kriston elämää kuntoon kuin omaani.
  -Miten sä jaksat koulun lisäksi käydä duunissa? Mä oon ihan pirun poikki, Kristo valitti minulle hänen ensimmäisen kokonaisen kouluviikkonsa jälkeen. Hän ei ollut pitkään aikaan käynyt koulussa säännöllisesti. Ihme kyllä ensimmäinen viikko oli sujunut ihan hyvin. Jos mukaan ei laskettu sitä, että hän valitti minulle joka ikinen ilta siitä, miten häntä väsytti.
  -Kohta säkin pystyt olemaan duunissa samaan aikaan. Kuinka myöhään sä taas olit Instassa, jos sua niin kovasti väsyttää? Söitkö sä aamupalaa? Jos et, niin ala syömään se. Se auttaa sua jaksamaan paremmin, ohjeistin Kristoa ehkä hieman humoristisella äänensävyllä.
  -Sä kuulostat ihan mun yläasteen terveydenhoitajalta. Se puhui ihan samalla tavalla, Kristo nauroi. Minusta tuntui hyvältä nähdän hänen kasvoillaan hieman enemmän tyyneyttä kuin aiemmin. Kristo oli edelleen levoton, mutta jotain rippeitä rauhallisuudesta oli jo tarttunut hänen olemuksensa. Sen myös huomasi. Enää hänellä ei ollut niin kiire juosta paikasta toiseen miettimättä tekemisiensä järkevyyttä.
  -Enismmäinen kerta, kun joku vertaa mua terveydenhoitajaan. Lukion toisella luokalla mua verrattiin kerran lääkäriin, koska mä diagnosoin itselleni jonkun ihan ihmeellisen taudin. Se nyt oli multa vaan sellaista ylireagointia. Mut jos sua pitäisi verrata johonkin, mä vertaisin sua mun vanhimpaan serkkuun. Se on vähän samanlainen. Janni on opiskellut vaikka ja mitä alaa, mutta yhteenkään ammattiin se ei oo vielä valmistunut. Nyt se opiskelee lähihoitajaksi, ja viimein vaikuttaa siltä, että tästä tulee Jannin eka ammatti. Jannissa on sitä samaa levottomuutta kuin sussakin. Ei osaa päättää mitä tekisi, ja sitten tekee vähän kaikkea, kerroin. Kristo hymyili edelleen.
  -Sä oot oikeasti iloinen. Et oo pitkään aikaan ollut. Et sä ollut edes silloin, kun mä tapasin sut, hän sanoi ja mittasi minua katseellaan. Kai se olikin aivan totta. Danielin jälkeen elämä oli tuntunut rankalta, ja ilo oli huuhtoutunut sateen mukana maahan. Isän kuoltua vettä oli satanut entistäkin rankemmin. Ja nyt minä hymyilin. Äiti muistui mieleeni juuri silloin, kun olin vastaamassa siihen, mitä Kristo oli sanonut. Hän ei ollut soittanut minulle tänään, ja ilta oli jo pitkällä.
  -Ei hitto. Mun pitää soittaa äidille. Se ei oo vielä soittanut mulle. Toivottavasti kaikki on kunnossa, sanoin kiireesti ja etsin repustani puhelimeni. Puhelin tuuttasi uudelleen ja uudelleen, kunnes vihdoin äiti vastasi.
  -Hei Jessi. Anteeksi, että mie en oo soittanut. Aamu ja Sade karkasivat äsken tarhasta, ja mie olin pihalla ottamassa niitä kiinni Seijan kanssa. Lumi ja Markka on siinä toisessa tarhassa, niin ne olivat ihan oikeassa paikassa. Mitä lie säikähtäneet ne kaksi. Soitin heti Seijalle, ja saatiin onneksi karkulaiset nopeasti kiinni ja talliin omiin karsinoihinsa. Pitää aamulla katsoa vielä se aidan lanka. Miten siun päivä on mennyt? Tuutko sie ollenkaan käymään ennen joulua? Eihän siihen toisaalta olekaan kuin pari viikkoa, äiti selitti minulle onneksi täysin normaalilla tavalla. Huokaisin helpotuksesta.
  -Mitäs mie. Olin koulussa ihan normaalisti, töitä ei ollut tänään. Nyt mie oon... menossa Kristianin kanssa käymään vähän kaupungilla. Ajattelin vaan soittaa ja varmistaa, että siellä on kaikki hyvin. Ja niin! Vastaus siun kysymykseen, mien en vielä tiedä, tuunko mie ennen joulua. Jos tuun, mie tuun ensi viikolla. Viikonlopuksi. Sitten seuraava viikonloppu miulla on töissä kiinni. Miten sie oot äiti jaksanut? Sano vaan, jos sie tarviit miuta. Mie tuun auttamaan ihan varmasti!
  -Jessi. Mie pärjään ihan hyvin. Ei siun tarvii miun takia tulla. Totta kai miulla on ikävä siuta ja siun isää, mutta mie pärjään. Seija on autellut miuta joka päivä ja siun tätisi on käynyt joka viikonloppu. Saarakin oli mukana viimeeksi. Sie oot miulle tärkeä, Jessika. Mene nyt ulos sen siun kaverisi kanssa. Älä murehdi liikaa, äiti huolehti puolestaan minusta. Todella toivoin, että äidillä asiat olivat juuri niin hyvin kuin hän sanoi. Puhelun loputtua keräsin kamppeeni, ja niin lähdimme Kriston kanssa ulos pakkaseen. Lumihiutaleet leijailivat hiljaa maahan. Oli niin kaunista. Kauniinpaa kuin pitkään aikaan.

Jokseenkin minua alkoi väsyttämään kaupungilla kävely hyvinkin nopeasti, ja päädyimme Kriston kanssa menemään asunnolleni. Tai siis minun ja Elenan asunnolle.
  -Mitä sä harrastat? Kristo kysyi minulta rappukäytävässä.
  -Synkistelyn lisäksi vai? naurahdin.
  -Niin. Sä et oo puhunut mitään sun harrastuksista.
  -Aamm... no siis. Mä yritän soittaa kitaraa ja sitten mä käyn lenkillä aina silloin kun jaksan. Entäs sä? Mitä sä teet vapaa-ajallasi? Sähläämisen lisäksi? esitin vastakysymyksen Kristolle samalla kun etsin avaimiani.
  -En kai sitten mitään. Tai no, sun kanssa olemista. Mä tykkään olla sun seurassa. Sä saat mut... sä saat mut jotenkin rauhoittumaan. Kai, hän vastasi. Hymyilin hämärässä rappukäytävässä. Löysin avaimen tällä kertaa ilman, että minun tarvitsi kipata reppuni sisältöä lattialle. Asunnossa oli aivan pimeää. Ainoastaan Elenan jouluvalot paistoivat olohuoneen pöydällä kuitenkaan valaisematta eteiseen asti. Elena ei siis ollut kotona. Painoin valot päälle, ja näin heti Elenan kirjoittaman lapun pöydällä. Hän oli kaverillaan. Hyvä niin. Annoin Kriston jäädä itsekseen olohuoneeseen, kun itse menin keittiöön keittämään vettä teetä varten. Salaa vilkuilin Kristoa, joka tutki seinällä olevia tauluja kiinostuneena. Jälleen huomasin sydämeni hakkaavan luvattoman kovaa hänen lähellään. En saanut rakastua nyt. En vain saanut. Mutta mitä ihminen saattoi tehdä silloin, kun joku sai sydämen lyömään. Ei mitään. Se oli toivotonta.
  -Sun isän kuva on tässä. Eikö olekin? Mä jotenkin vaan tiesin sen. Sä... sussa on tosi paljon sun äitisi näköä, mut jotain sulla on myös sun isältä, Kristo esitti havaintonsa näyttäen minulle kuvaa, joka oli kirjahyllyn reunalla. Nyökkäsin, enkä pystynyt sanomaan oikein mitään. Isästä puhuminen oli edelleen vaikeaa. Varsinkin silloin, kun joku kertoi minulle siitä, miten muistutinkaan isääni jollain oudolla tavalla. Olin aina ollut äidin näköinen, mutta kuitenkin aina kaikki näkivät myös isän minussa. Kristo käveli luokseni olohuoneesta pieneen keittiöön.
  -Sori. Mä tiedän, että sun on vaikea puhua sun isästä. Selviätkö sä? hän kysyi, eikä hänen äänessään ollut lainkaan sarkasmia. Hän kysyi sitä tosissaan. Kristo hivuttautui hiljaa vielä lähemmäs minua. Katselin hänen silmiään. Ne olivat siniset. Ja niin kauniit, että olisin voinut vain upota niihin ikuisiksi ajoiksi.
  -Jessi? Kaikki hyvin? Kristo kysyi kuiskaten ja samalla nosti hellästi leukaani. Astuin hiukan lähemmäs häntä ja kas, siinä me seisoimme toisiamme vasten. Halusin, että Kristo suutelisi minua. Ei, en sittenkään halunnut sitä. Vai halusinko sittenkin? Varovasti hän kumartui kohti minua. Ja hitaasti Kristo hipaisi huuliani omillaan. Epäilin hetken. Sitten suutelin häntä takaisin aivan yhtä varovaisesti. Mutta jostain mieleni perukoilta muistin Danielin. Ja sen seurauksena vetäydyin suudelmasta.
  -Sori... mä... mun ei olisi pitänyt, sönkkäsin hämmentyneenä.
  -Siis ei tää oo sun syytä. Mä... mä pyydän anteeksi. Sori. Ei mun ois pitänyt, Kristo pyyteli minulta anteeksi ja silloin kuulin oven avautuvan.
  -Moi Jessi! Ai säkin oot täällä? Elena ilmestyi yllättäen kotiin.
  -Joo. Mun täytyy varmaan mennä nyt. Jessi, mä soitan sulle, Kristo sanoi selvästi hätääntyneenä ja lähti. Jäin seisomaan keittiöön Elenan tutkailevan katseen alle.
  -Jäinkö mä jostain paitsi? Sun ei kannattaisi säätää nyt kenenkään kanssa. Sä et oo siihen valmis. Ja tuo mies on ihan umpirakastunut sinuun. Jessi, mä varoitin sua. Tää ei välttämättä pääty hyvin, Elena varoittelin. Olin itse hyvin hämilläni, enkä kyennyt puolustautumaan. Ainut asia, jonka pystyin käsittämään, oli suudelma minun ja Kriston välillä. Se, että minulla oli liian vahvoja tunteita Kristiania kohtaan. Se, että en saanut käännettyä tilannetta mitenkään paremmaksi. Se oli mikä oli, ja se myös oli pakko kestää. Hemmetti.

8. osa

Missä sateen reuna kulkee #6

Kotitaloni ei missään tapauksessa tuntunut tyhjältä seuraavana päivänä. Talo täyttyi sekä isän että äidin sisaruksista ja heidän perheistään. Mukaan tuli tietenkin vielä isovanhempani, jotka olivat surun murtamia. Se oli sukuni tapa. Aina kun joku kuoli, kaikki jotka vain pääsivät kokoontuivat jonkun, yleensä meidän luoksemme, sillä meillä oli tilaa. Kolmelle talo oli oikeastaan hyvin suuri, mutta olimme viihtyneet isän ja äidin kanssa siellä aina. Maaseudun rauhassa oli hyvä surra, varsinkin nyt kun kaikki serkkuni olivat jo niin isoja, etteivät enää kiukutelleet aivan kaikesta. Kristian oli kaikkien vähänkin pienempien serkkujeni suosikki. Vaikutti hieman siltä, että toisinaan Kristoa ahdisti saamansa huomio. Kukaan ei ollut kysynyt mitään Danielista, ja toivoin syvästi, ettei kukaan luullut minua ja Kristoa pariksi. Olimme vain ystäviä. Vaikka olinkin joutunut ottamaan hänet huoneeseeni nukkumaan parisänkyni toiselle puolelle.

Viimeisenä paikalle saapui Saara. Serkkuni, jonka kanssa olin lähes samanikäinen. Hänen kanssaan olin aina tullut hyvin toimeen. Olimme ymmärtäneet toisiamme puhumatta. Nytkin sanaton yhteys tuntui jatkuvan. Ei minun tarvinnut sanoa, etten vielä hahmottanut isän kuolemaa, vaikka olin nähnyt hänen kuolemansa. Hän vain halasi minua pikaisesti, ja se riitti. Tiesin, että hän välitti siitä, miltä minusta tuntui tässä tilanteessa.
  -Onko muut jo täällä? Saara kysyi minulta. Nyökkäsin. Väkeä todellakin oli, jos mietittiin sitä, että äidillä oli kolme sisarusta, isällä kaksi. Serkkuja minulla oli yhteensä 11 kappaletta, ja kaikki heistä olivat paikalla. Sen lisäksi paikalle olivat tulleet lähimmät naapurimme.
  -Joo. Ainakaan ei oo ollut hiljaista, vastasin kysymykseen ja hymyilin heikosti. Viileä tuuli lennätti ulkona keltaisia ja oransseja lehtiä ympäriinsä.
  -Miten Teija voi? Mie voin kuvitella, miten vaikeeta tää on sille.
  -Ei kovin hyvin. Mie voin varmasti paljon paremmin, koska en mie vielä edes käsitä sitä, että isä on kuollut. Se tuntuu vaan liian oudolta. Sitten miulla on ollut serkut ja yksi ylimääräinen pidettävänä kartalla, sanoin Saaralle. Hän katsoi minua oudoksuen sanaa ylimääräinen puheessani.
  -Miten niin ylimääräinen? Ei kai Daniel oo siulle ylimääräinen henkilö, hän ihmetteli. Suuni loksahti auki tajutessani, ettei kukaan ollut informoinut Saaraa minusta ja Danielista. Tai lähinnä siitä, että meitä ei enää ollut.
  -Mie ja Daniel? Myö ei olla enää pitkään aikaan oltu pari. Eikö kukaan oo kertonut siulle, että se on ohi. Ollut jo pari kuukautta. Ylimääräisellä mie tarkoitin yhtä Kristiania. Se on miun kaveri, joka väkisin änki perjantaina mukaan, selvitin tilanetta Saaralle, ja yhä ihmettelin sitä, miten kaikista ihmisistä juuri Saara ei ollut tietoinen minusta ja Danielista. Tai siis siitä, ettei meitä enää ollut.

Iltapäivän viiletessä piti lähteä ulos ruokkimaan eläimet, joita meillä oli. Kristo vaikutti pärjäävän sukulaisteni kanssa, joten uskalsin lähteä ulos yhdessä Saaran kanssa. Meillä oli neljä hevosta. Isän ja äidin hevosia, joista myös minä välitin. Hevoset eivät olleet ainoa huolehdittava asia, sillä pihaamme koristi vielä täynnä oleva navetta. Se oli oikeastaan aika pieni, sillä meillä oli vain ja ainoastaan 20 lehmää. Nyt meidän ei kuitenkaan tarvinnut huolehtia lehmistä, sillä äiti oli saanut sairaslomaa. Vain hevoset jäivät meidän vastuullemme.
  -Kaikki vielä tallella? Saara kysyi tarkoittaen hevosia.
  -Siellähän ne karvakorvat on. Aamu, Sade, Lumi ja vähän tammojen perään katsomassa tietysti Markka, kertasin hevosten nimet ääneen. Nuorin hevosista oli 9-vuotias Lumi. Vanhin oli 22-vuotias Aamu. Sade ja Markka sitten olivat näiden kahden väliltä.
  -Miten sie ja Daniel erositte? kysymys tuli yllättäen keskeyttäen ajatukseni hevosten iästä.
  -Äh.. Mie... Daniel jätti miut. Tyhjän päälle. Se kämppä oli kauhean kallis miulle. Mie muutin miun yhden kaverin, Elenan, kanssa samaan kämppään. Daniel taas muutti yhteen uuden naisen kanssa. Ja mie... Mie tutustuin Kristoon. Se etsi yhtenä sateisena iltana tietä Rantikseen, ja mie sitten vein hänet sinne, kerroin jo aika paljon muutakin kuin vain sen, miten erosimme Danielin kanssa.
  -Mie en ois koskaan uskonut, että Daniel olisi sellainen. Enkä mie kuvitellut, että sie alat huolehtia jostain puoli heittiöstä, Saara kommentoi minun ja Kriston kaveruutta.
  -Kristian ei oo sellainen kuin sä luulet. Sie et yhtään tiedä, millainen se on. Kristian on vaan niin palasina, että se käyttäytyy typerästi, koitin puolustella Kristiania. Sade pärskähti vierässäni. Aivan kuin se olisi naurahtanut sille, että puolustin kiivaasti omiani.
  -En mie pahalla. Sie tiedät. Mut siun pitää hoitaa itsesi ensin kuntoon, sitten vasta Kristian, Saara katsoi minua silmiin, ja tiesin sen, mitä hän tarkoitti. En saisi rakastua rikkinäisellä sydämellä. Sitä samaa hän jauhoi kuin Elenakin. Vaikka tiesin harvinaisen hyvin, että he halusivat vain parastani, minua silti ärsytti. Taputin Sadetta ja toivoin, että äiti kestäisi sen, että isää ei enää ollut.

Maanantai tuli aivan liian nopeasti. Tiistaiksi minun oli pakko palata kouluun ja töihin. Kuitenkin uskoin, että sukulaisia olisi talo täynnä ainakin seuraavan viikon ajan, ja naapurimme Esa ja Seija pitäisivät äidistä senkin jälkeen huolta. Kristo vaikutti kohtalaisen helpottuneelta ollessamme kahdestaan pimenevässä iltapäivässä Lappeenrannan rautatieasemalla.
  -Ne sun serkut on ihan kivoja, mut ne pikkuset roikku jatkuvasti mun kimpussa. Se oli välillä vähän ahdistavaa, hän sanoi.
  -Sama juttu se oli Danielin kanssa. Kukaan ei vissiin onneksi luullut sua mun uudeksi poikaystäväksi. Se ois ollut katastrofi. Ihan tarpeeks kestämistä jo siinä, että isä on kuollut ja äiti on ihan pirun säpäleinä. Yritä siinä nyt itse pysyä kasassa, kun nyt mun ois vähän pakko pysyä järjissäni, ettei meistä molemmat sekoa. Jos mä sekoan, se on menoa sitten. Ensin Daniel jätti mut, sitten oli millin päässä sekin, ettenkö ois korviani myöten veloissa. Ja nyt isä. Mä en edes tajua sitä, että isä on poissa. Isä näytti aina suuntaa pimeässä. Kun mä olin pieni, ja leikin liian pitkään metsässä, mä en enää uskaltanut tulla pois sieltä pimeässä. Isä tuli taskulampun kanssa hakemaan mua, puhuin kaikesta sekaisin ja annoin pidäteltyjen kyynelten valua pitkin poskiani. Kristian veti minut piiloon ihmisten kummeksuvilta katseilta kiinni itseensä.
  -Koita jaksaa nuppu, hän kuiskasi hiljaa korvaani. En ollut tuntea tätä myötätuntoista Kristoa. Pian pääsin istumaan junaan moneksi tunniksi. Jostain syystä annoin itsestäni sen haavoittautuvaisimman puolen Kriston nähtäväksi. Minut, joka oli rikki sisältä. Minut, joka itki keskellä junaa. Eikä hän välittänyt siitä, että meikkini levisivät kasvoilleni. Kristo veti minut kainaloonsa ja silitteli päätäni. Minä jopa nukahdin siihen. Ja herättessäni olin yhä siinä. Enkä edes halunnut pois siitä Kriston läheltä. Sen pienen hetken ajan siinä oli hyvä olla, mutta en edelleenkään tiennyt, että selvittelemällä samaan aikaan omia tunteitani ja Kriston tunteita, voisin saada itseni solmuun, jota paras partiolainenkaan ei saisi auki.

7. osa

Missä sateen reuna kulkee #5

Hätäännyin. Kristo kysyi minulta monta kertaa, mitä oli tapahtunut, kunnes tyrkkäsin puhelimen hänen eteensä. Toimintakykyni oli kadottunut. Jalkani tärisivät. Mietin isää. Isä ei saanut kuolla nyt. Hän oli kasvattanut minut yhdessä äidin kanssa. He olivat tehneet paljon töitä eteeni, ja halusin isän näkevän, ettei hän tehnyt töitä eteeni turhaan. Että minustakin tulisi vielä jotain.
  -Mun on pakko päästä Lappeenrantaan. Mä en voi jättää yksin äitiä tässä tilanteessa! parahdin Kristianille.
  -Meneekö sinne junia tähän aikaan illasta? Helsinkiin me päästään, mutta Lappeenrantaan ei ehkä ainakaan suoraan, Kristo pohti, enkä voinut olla huomaamatta tietynlaista hermostuneisuutta hänen äänessään.
  -Sillä ei oo mitään väliä! Kunhan pääsen sinne ja äkkiä! Yhtäkkiä tuntui, että Kristolla oli enemmän järkeä päässään kuin minulla. Hän lähti raahaamaan meitä kohti asuntoani, ja hommasi meille nopeasti liput junaan Helsiinkiin. Helsingistä lähti juna Lappeenrantaan juuri niin sopivasti, että ehtisimme siihen, jos ensimmäinen matka sujuisi ongelmitta. Mutta sitten tajusin monikon Kriston puheesta.
  -Liput meille? Keille meille? Mä meen sinne yksin, sanoin ja tavallaan kielsin Kristoa tulemasta mukaani.
  -Mä tuun sun mukaan. Sä et voi matkustaa yksin tuossa mielentilassa. Parempi, että joku on mukana, hän vastasi, enkä jaksanut alkaa kiistelemään asiasta. Nyt meneillään oli paljon, paljon tärkeämpiäkin asioita.

Kuin ihmeenkaupalla Kristian sai minut nukkumaan pienen hetken junassa. Mitä lähemmäs Lappeenranta tuli, sitä enemmän minua alkoi pelottaa. Äiti oli soittanut, ja ollut selvästi erittäin huolissaan.
  -Mie en tiiä, selviääkö isä. Jessi, kai sie oot jo matkalla? äiti oli kysynyt.
  -Mie oon tulossa. Äiti mie lupaan olla paikalla ihan kohta, sanoin puhelimeen ääni täristen. Sain kummeksuvia katseita Kristolta, kun hän huomasi puheestani mien mä sijasta. Niin se vain oli. Sukulaisten kanssa puhuin mie, muiden kanssa mä. Enkä oikein tiennyt, mistä se johtui. Mutta sillä ei ollut nyt mitään väliä. Tärkeintä oli mennä äidin tueksi ja toivoa parasta, vaikka sisäinen ääneni varoitti huonoista uutisista.

Tuskallisen pitkältä tuntuneen matkan jälkeen saavuimme viimein Lappeenrantaan, jonka keltainen rautatieasema oli tullut tutuksi etenkin viimeisin vuoden aikana opintojeni takia.
  -Siis oletko sä Lappenrannasta? Ja kutsut itseäsi pikkukylän tytöksi, Kristo ihmetteli heti alkuun, eikä minua huvittanut vitsailla yhtään.
  -En ole. Lappeenranta ei oo mun kotikylä. Täällä nyt vaan sattuu olemaan lähin mahdollinen suurempi sairaala, kun omasta terveyskeskuksesta loppuu tehot, vastasin tiukasti suunnaten pois ihmisjoukosta. Aamu alkoi hiljalleen sarastaa pilvien raosta, ja huomaamattani ajattelin, että auringon tulisi tulla näkyviin, jos isä lähtisi maanpäältä tänään. Ajatuksen tajuaminen sai minut melkein purskahtamaan itkuun keskellä katua. Tuntui, että Kristiankin ymmärsi kerrankin olla hiljaa. Soitin pikaisesti kyyneliä pidätellen taksin. Ei ollut aikaa kävellä sairaalalle. Tuntui lohduttomalta sanoa taksikuskille keskellä aurinkoista aamua, minne piti mennä.
  -Keskussairaalalle, sain sanottua tuskin kuuluvasti. Matka eteni hitaasti, mutta samalla kuitenkin kauhean nopeasti. Autosta näin niin monia onnettomia kasvoja. Niin monia onnellisia kasvoja, ihmisiä pienten lastensa kanssa. Vanha mies yhdessä pienen pojan kanssa leikkipuistossa. Ja mietin, että muutamien vuosien kuluttua siinä olisi voinut olla minun isäni minun lapseni kanssa. Elämä oli niin murskaavan epäreilua. Navakka tuuli tarttui kiinni takkini liepeisiin, kun sairaalan pihalla astuin ulos taksista. Kristo seurasi minua koira omistajaansa. Käteni vapisivat, kun soitin äidille kysyäkseni kerrosta ja mahdollista huonetta. Ei ollut huonetta, sillä isä oli yhä leikkauksessa. Hississä tunnelma muuttui entistä pahemmaksi, ja hetkeksi Kristo veti minut kiinni itseensä. Kun hissin ovet aukenivat, olin pudota pelosta polvilleni, vaikka ääni pääni sisällä oli kertonut minulle jo aikaa sitten, että taistelu oli hävitty jo alussa. Miten äiti ikinä selviäisi tästä?

Päivä kirkastui kirkastumistaan eikä edellisen päivän sateesta ollut tietoakaan. Sininen taivas oli lähes pilvetön. Katselin isää makaamassa sängyllä hengitysputki suussaan. Hän oli koneessa kiinni, eikä mahdollisuuksia elää ilman elintoimintoja ylläpitävää konetta ollut. Vihannes. Se isästä tulisi. Äiti itki, ja Kristian seisoi huoneen toisella puolen hänkin hyvin vaisuna.
  -Siun pitää tehdä se. Jessi. Sie pystyt siihen, äiti kuiskasi.
  -Mie? Mie en uskalla! Äiti, mie en voi päättää isän elämästä, mie oon vaan tytär, sanoin epäuskoisena. En halunnut sammuttaa konetta, vaikka tiesin, että se oli isän kannalta ainoa oikea ratkaisu. Hän halusi pois.
  -Hää puhu miulle eilen ennen sairastumistaan sitä, miten ylpeä hää on siusta. Sie olit isälle maailman tärkein asia, äiti puhui minulle. Isän katsominen sellaisena sai minut valuttamaan kyyneliä.
  -Teidän piti tulla käymään ensi viikonloppuna. Nyt miun isä ei koskaan ehtinyt nähdä sitä uutta kämppää, sanoin. Ja tiesin, mitä tehdä. Vielä hetken aikaa puhuimme isälle niin, että hän oli elävien kirjoissa. Sitten kävin sanomassa lääkärille raskaan päätöksen. Isä ei ollut pitänyt hiljaisuudesta, ja siksi etsin puhelimeltani isän mielestä parhaan kappaleen taustalle soimaan. Äiti puristi tiukasti kättäni, kun hiljaa sammutin koneet.
  -Mie rakastan siuta, kuiskasin isälle ennenkuin kaikki näytöt näyttivät nollaa. Puristin äidin kättä takaisin, ja aloin itkeä kuullessani kappaleen sanat. 

Kun aika on tai muuten vaan
Tulee levottomat tuulet noutamaan
Ja ne vie minut mukanaan
En onneton oo kokonaan
Mut ne tuulet viheltää taas kutsuaan
Enää hetken luonas olla saan 

-Otan osaa, lääkäri sanoi meille. Hiljaa lähdimme huoneesta. Ulkopuolella odotti sukulaisia. He pitäisivät äidistä huolta, tiesin sen. Melko pian Kristo veti minut tiukkaan halaukseen. Se tuntui lohdulliselta. Isän poismeno ei tuntunut todellista, vaikka sitä oltiin juuri hierottu kiinni naamaani. Pari päivää menisi taatusti sumussa ja epätodellisuuden tunteessa. Ketään ei kiinnostanut se, kuka oli Kristian. Se oli vain hyvä niin.

Illalla näytti siltä, että taivaalle olisi syttynyt yksi uusi ja kirkas tähti. Minulla ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö se olisi ollut isän tähti.

6. osa

Missä sateen reuna kulkee #4

Sen yön jälkeen minusta ja Kristosta tuli kai oikeasti ystäviä. Koitin avata Kriston sisäisiä solmuja, mutta se ei osoittautunut kovin helpoksi. Hän vältteli aiheista puhumista. Ainoastaan otettuaan jotain vettä vahvempaa hän saattoi avautua lapsuudestaan. Minä omalla tavallani ymmärsin Kristoa. En minäkään tiennyt paikkaani maailmassa. Daniel oli hetkeksi saanut minut asettumaan aloilleni. Hänen lähellään olin rauhoittunut. Vetänyt henkeä ja ymmärtänyt vihdoin ettei koko ajan tarvinnut juosta kuin hullu eteenpäin. Kristolla oli hiukan samanlainen ongelma. En vain oikein tiennyt, miten olisin rauhoittanut häntä. En voinut käyttää samoja metodeja kuin Daniel minuun. Ne eivät luultavasti toimisi Kristoon. Joten päädyin yhä uudestaan ja uudestaan juoksemaan hänen kanssaan ympäri kaupunkia ilman päämäärää. Ja tajusin pitäväni hänestä.

Tämä syksy oli tavallistakin sateisempi. Jos ei satanut, oli ainakin pilvistä. Tai tihutti vettä. Oli viikonloppu, tarkemmin ottaen oikeastaan vasta perjantai-iltapäivä. Taivas täyttyi pisaroista, mutta olin onneksi satelta suojassa kämäisessä kahvilassa. Joku nuorehko parikin oli eksynyt kahvilaan vanhojen miesten keskelle. Siivosin pöytiä ja seisoin tiskin takana jo viidettä tuntia. Työni oli uuvuttavaa oikeastaan vain siksi, ettei tällaisessa paikassa työskentely ollut kutsumukseni. Tästä nyt vain sattui saamaan rahaa, jota todella kipeästi tarvitsinkin. Vesisade ei tehnyt päivästä ainakaan parempaa. Se oikeastaan vain sai minut surulliseksi. Kun taivas itki, minunkin teki mieli itkeä. Siltä se aina välillä tuntui. Muutenkin minulla oli ollut paha aavistus tästä päivästä jo edellisestä illasta asti. Jotain huonoa oli tapahtumassa, en vain saanut kiinni siitä, mitä oli tapahtumassa. Kahvilan ovi kävi. Joku poistui kahviteltuaan tarpeeksi kauan. Samalla joku astui sisälle, mutta en kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, kunnes tunnistin tulijan äänestä.
  -Kaamea keli. Siis varmaan viideskymmenes perjantai, kun sataa vettä, Kristo sanoi minulle tultuaan tiskille. Katsoin hämmentyneenä Kristoa.
  -Mitä sä täällä? Ja on joo hirveä keli. Mut miksi sä oot täällä? Onks jotain tapahtunut? kysyin vaistoni varassa. Olin jo ehtinyt tottua siihen, että Kristolle sattui ja tapahtui aika paljon.
  -Tulin kattomaan sua. Miksi sä oot noin vainoharhainen? Ei mulla oo mitään hätää, Kristian vastasi hymyillen hiukan. Nopealla silmien liikkeellä ohjasin hänet väistämään vanhaa naista, joka tuli tiskille käsissään kuppi mustaa kahvia.
  -Kaksi euroa, kerroin kahvin hinnan ja vilkaisin samalla kelloa. Vielä puoli tuntia, ja sitten voisin sulkea kahvilan. Omistaja oli kertonut minulle, että voisin sulkea tänään pari tuntia normaalia aiemmin, eikä se varsinaisesti haitannut minua. Väsytti. Viikko oli ollut aika rankka.
  -Milloin sä pääset täältä? Kristo kysyi minulta. Säpsähdin sitä, sillä olin vajonnut ajatuksiini.
  -Öö... Siis puoli tuntia, ja voin sulkea tän paikan, ja sitten pitää siivota ja laskea kassa. Ehkä joku 45 minuutia, vastasin toivoen, että aika juoksisi kerrankin.
  -Hyvä. Sit sä lähdet mun mukaan tänään.
  -Kuka on väittänyt, että mä lähden sun kanssa pihalle tänään. En lähde ainakaan millekään hemmetin baarikierrokselle. Sä olit viimeeksikin jo niin sekaisin, että sitä hupia mun ei tarvitse enää nähdä, katsoin Kristoa, ja koitin samalla miettiä, mitä tämä suunnitteli.
  -Ei Jessi! En minäkään joka perjantai ryyppää. Mä haluan näyttää sulle yhden paikan. Mä tiiän, että sä tulisit tykkäämään siitä, hän houkutteli minua mukaansa. Olin hetken hiljaa, mutta sitten nyökkäsin. Ehkä Kristo saisi minut unohtamaan hetkeksi pahat aavistukseni.

Vesipisarat valuivat alas pitkin sadetakkiani. Kristo johdatti minua pois itselleni tutulta alueelta kohti läntistä kaupunkia. Hän puhui paikasta, jonne aikoi viedä minut. Se kyllä kuulosti kiehtovalta. Ja hämärältä. Ja pelottavalta. En oikeastaan ollut edes varma siitä, oliko välttämättä hyvä ajatus mennä hiippailemaan jonkun talon pihalle pimeänä, sateisena iltana. Mutta Kristo sai minut tekemään hulluja asioita ilman sen suurempaa miettimistä. Tästä aiheesta Elena oli varoitellut minua.
  -Varo nyt sen miehen kanssa. Jos se saa sut tekemään asioita, joita et normaalisti tee, on tää juttu aika paha. Älä anna viedä. Varsinkaan tunteiden, Elena oli sanonut minulle kerrottuani jostain jutusta, jonka olin tehnyt Kriston kanssa. Kadut muuttuivat koko ajan hiljaisemmiksi ja hiljaisemmiksi. Ja se tuntui jotenkin kotoisalta. Tuntui, että olisin tullut kotikyläni pienelle kylätielle iltapimeällä. Oli oikeastaan aika hauskaa kuunnella Kriston ääntä ilman, että näin hänen kasvojaan tai muuta kehoa kunnolla. Jouduin selvittämään asioita hänen äänensävystään ja sen painosta. Yksi keino lisää lukea Kristoa, huomasin ajattelevani. Pian käännyimme pienelle kujalle, joka johti vanhan, ränsistyneen talon pihalle.
  -Asuuko täällä edes ketään? kuiskasin, vaikkei varsinaista syytä kuiskailla edes ollut.
  -Ei ilmeisesti. Mut oo hetki hiljaa ja kato taloa, Kristo vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen. Hänen äänensä oli täynnä intoa ja odotusta. Jotain, joka kuului hyvin harvoin hänen puheessaan. Olin hiljaa ja odotin. Talo oli ja pysyi pimeänä ja hiljaisena. Märkä nurmikko oli kastella kenkäni, jotka eivät pitäneet vettä turhan hyvin. Juuri kun olin mainitsemassa asiasta jotain, talon yläkertaan syttyi valo. Kavahdin taaksepäin säikähdyksestä, ja olin kiskoa Kriston mukanani kadulle. Oksa rasahti jalkani alla. Säikähdin sitäkin.
  -Ota ihan rauhassa, Jessi. Siellä ei oo ketään. Se on vaan varkaita varten laitettu ajastettu valo, Kristo kertoi minulle astellen lähemmäs minua. Automaattisesti hakeuduin tiedosta huolimatta lähes kiinni hänen kylkeensä suojatukseni itseni.
  -Hitto mä säikähdin, kuiskasin hiljaa.
  -Mä tiedän tarkalleen, milloin missäkin palaa valo. Nyt ylhäällä on valo. Kohta se sammuu ja portaisiin syttyy valo. Sitten alakerrassa syttyy valo, ja rappujen valo sammuu, hän kertoi minulle huitoen taloa kohden käsillään. En saanut kuitenkaan mitään selkoa käden liikeradasta niin pimeässä. Ja toden totta, talon yläkerrasta sammui valo, ja portaikon pienestä ikkunasta kajasti valoa. Aavemainen tunnelma leijui yllämme. Ehkä se johtui pahoista hengistä tai jostain, mutta paha aavistukseni voimistui seistessäni aavetalon pihalla vesisateessa. Tunsin rinnassani painetta, mutta en tiennyt, keneltä kysyä ja mitä. Ensimmäisenä ajattelin Elenaa. Hän oli muutama päivä sitten valittanut huonoa oloa. Toivoin, että hänellä olisi kaikki hyvin. Talossa syttyi jälleen uusi valo.
  -Tää on tosi pelottava, mut super siisti paikka. Miten sä keksit tuoda mut tänne? kysyin Kristolta katsellen edelleen vanhaa taloa, joka oli melko varmasti sisältä homeessa. Jos ei ollut, se oli ihme.
  -Mä aavistin susta, että sä tykkäät vähän jännityksestä. Varsinkin silloin, kun kämäisen kahvilan tylsät äijät alkaa ottaa päähän, hän vastasi. Nyökkäsin, vaikka tiedostin, ettei Kristo näkisi sitä. Vaistoni ohjasi minua lähtemään pois talolta, vaikka se olikin aika hieno. Lähdin kävelemään pois pitkin polkua, jota olimme tulleetkiin. En kuitenkaan huomannut edessäni kiveä, jonka olin ilmeisesti tullesamme väistänyt juuri sopivasti. Kriston varoitus tuli liian myöhään.
  -Jessi! Siinä on yks kivi, niin varo sitä! kuulin Kriston huutavan minulle samalla, kun tunsin kompastuvani kiveen. Ensimmäinen osa, joka kropastani kohtasi maan, olivat kädet. Heti perään leuka. Tunsin heti pistelevää kipua leuassani.
  -Hemmetti! Sori Jessi! Mun ois pitänyt varoittaa aiemmin. Sattuiko pahasti? Kristo kysyi minulta pahoitellen sitä, ettei ollut varoittanut minua. Mumisin jotain, ja tartuin käteen, jota Kristo minulle tarjosi. Hän veti minut ylös. Tuntui, että mitään vakavaa ei ollut tapahtunut. Leuassa tuntui kuitenkin kipua. Ja kohta jotain märkää valui leukaani pitkin alas kaulalle. Painoin sormeni vasten leukaa, ja tunsin heti sormien suolaisuuden haavassani.
  -Voi hitto! Tää leuka on auki, sanoin. Olin sokaistua valosta, jonka Kristo suuntasi leukaani.
  -Yritätkö sä soikaista mut? Varo vähän sen valon kanssa, kivahdin ehkä turhankin kovaa. Eihän rönäämiseni ollut Kriston syytä.
  -Pikku nirhama. Oota hetki, hän teki nopean diagnoosin ja etsi paperia takkinsa taskusta. Pian tunsin Kriston painavan paperia kohtaan, jossa haava oli. Ehkä paha aavistukseni oli tarkoittanut vain tätä, ajattelin helpottuneesti liian aikaisin. Hetken päästä kuulin puhelimeni merkkiäänen, ja etsin puhelimen taskustani. Viesti oli äidiltä, ja se sai sydämeni jättämään useamman lyönnin välistä.

'Isällä ei ole asiat kohdillaan. Vietiin juuri ambulanssilla sairaalaan. Miekin menen sinne, ja siunkin olisi hyvä tulla niin pian kuin mahdollista' 

Luin viestin yhä uudelleen ja uudelleen.
  -Voi helvetin helvetti, toistelin. Sade kasteli kenkäni. Hetkeksi ajatusteni kulku huuhtoutui pois sateen mukana. Ja syvällä sisimmässäni tiesin, että kaikilla tarinoilla ei ollut onnellista loppua. Minusta tuntui, että tämä oli juuri yksi niistä harvoista, joiden loppu oli liian julma ajateltavaksi. Isäni sielu liikkui elämän ja kuoleman rajamailla. Valitettavasti kuolema saattoi olla vahvempi, sillä tässä elämänpelissä oli aina vain yksi voittaja. Ja liian usein se oli kuolema.

5. osa