"Mutta no, eipä elämällä ole aina tapana kysyä, haluammeko jotain asiaa vai emme. Se vain antaa, ja me otamme vastaan vikisten tai vikisemättä. Ja mitä minä sitten tein?
Vikisin.
Kuinkas muutenkaan."
"Mutta no, eipä elämällä ole aina tapana kysyä, haluammeko jotain asiaa vai emme. Se vain antaa, ja me otamme vastaan vikisten tai vikisemättä. Ja mitä minä sitten tein?
Vikisin.
Kuinkas muutenkaan."
Vuosi lähenee loppuaan ja blogi on tänä vuonna ollut todella hiljainen. Yksi kuitenkin on ja pysyy hiljaiselosta huolimatta, nimittäin jokavuotinen vuosikatsaus. Alla olevasta 70 kohdan listasta voi lukea, mitä kirjoittaja eli minä olen tänä vuonna puuhaillut.
Vuonna 2023…
osallistuin abiristeilylle
valmistuin ylioppilaaksi arvosanoin B–C–M–E–E–E
olin itseeni (ja YTL:ään) äärimmäisen pettynyt, kun äidinkielen ylioppilaskokeen laudatur jäi yhden pisteen päähän
olin iltaihmisenä kesätöissä paikassa, jossa työt alkoivat aina klo 6 aamulla :’D
muutin omilleni
aloitin yliopisto-opinnot
matkustin junalla useamman kerran…
ja nautin junalla matkustamisen helppoudesta
sain parkkisakot :(
sain uusia kavereita…
mutta koin silti ajoittain syvää yksinäisyyttä
olin edelleen ahdistunut
olin kadottanut kirjoitusintoni
rakastin Paul Eliaksen Post sinä -albumia
kuuntelin edelleen musiikkia kansanmusiikista inspiroituneesta popista aina suhteellisen raskaaseen metalliin asti
kuuntelin musiikkia Spotifysta noin 21 000 minuuttia, mikä on noin 3 000 minuuttia edellistä vuotta vähemmän :(
musiikin kuuntelun sijaan kulutin ahkerasti alkuvuodesta YouTuben study with me -videoita, jotta jaksoin keskittyä opiskeluun
kuuntelin Spotifyn mukaan eniten muun muassa suomalaista poppia, vaihtoehtometallia ja metalcorea
opettelin sekä sisä- että alaviitteiden käyttöä johtuen pää- ja sivuaineideni eriävistä viittauskäytännöistä
jouduin katsomaan opetusvideoita YouTubesta, kun en millään saanut sivunumerointia alkamaan kolmannelta sivulta Wordissa
pelkäsin valinneeni väärän alan, kun opinnot syksyn alussa tuntuivat kovin tahmeilta
luin tai kuuntelin yhteensä 18 suomalaista klassikkoa erään kurssin takia syksyn aikana
totuttelin elämään kerrostalossa
kotiuduin asuntooni jopa hämmentävän nopeasti
äänestin eduskuntavaaleissa…
ja olin opiskelijana huolissani kaikkien opiskelijoiden tulevaisuudesta leikkausten takia
raahasin viikoittain kotiin kilokaupalla kasviksia, hedelmiä ja juureksia, jotta saisin 500 gramman päivittäisin tavoitteen täyteen :’D
kuuntelin valtavasti äänikirjoja kesätöissä ollessani
söin kampus/opiskelijaravintoloissa lounasta
olin väsynyt
yritin (jälleen) pyristellä irti perfektionismista vaihtelevin tuloksin
jouduin rasvaamaan rasvaisella voiteella kuivia jalkojani
kävin koiran kanssa lenkkeilemässä
hiihdin Lapissa huhtikuussa 3 päivän aikana noin 50 kilometriä…
ja haaveilin luistelutyylin suksista luistellessani ikivanhoilla pertsan suksilla :’D
opin (ehkä) vihdoin, miten pitää iho kosteutettuna
tiskasin käsin, sillä asunnossani ei ole astianpesukonetta
kävin sitseillä, vaikken alkoholia käytäkään
osallistuin ainejärjestön tapahtumiin
tein ihanan helppoa ja hyvää linssikeittoa
olin pitkästä aikaa yötä kummitätini luona
kirjoitin (jälleen) synkillä hetkillä vielä synkempiä runoja, joita en koskaan julkaissut
ostin heijastinvaljaat
epäilin omaa osaamistani monessa asiassa – usein turhaan
jouduin ostamaan uuden puhelimen, kun vanha alkoi osoittaa lähestyvän hajoamisen merkkejä
opettelin puhdistamaan lattiakaivon
olin syksyllä kipeänä vain kerran, vaikka monet opiskelukaverit sairastelivat useamman kerran
kävin muutaman kerran ratsastamassa
nautin yksin asumisesta
ostin joulu/kausivalot asuntooni ja muistin myös pitää niitä päällä :’D
yritin toisinaan opetella soittamaan kitaraa sujuvammin
lauloin (naapurien iloksi) asunnossani (kuitenkin hiljaisuutta kunnioittaen)
tutustuin uuteen kotikaupunkiini
kuvasin auringonlaskuja asuntoni ikkunoista
kävin pitkillä kävelyillä
kävin kaverini kanssa katsomassa Barbie-elokuvan
sisustin ja järjestelin asuntoani
yritin opetella rentoutumaan
nukuin toisinaan niin pitkään kuin huvitti
kirjoitin esseitä ja muita opiskelujuttuja liian usein vielä puolenyön aikaan :’D
pohdin, miten saisin ruokalaskun summan pysymään mahdollisimman pienenä monipuolisuudesta tinkimättä
en saanut hankittua avaimiin oikeasti kivaa avaimenperää, vaan pidin niissä kotikotoa löytynyttä random avaimenperää :’D
pelasin tietokoneella Simsiä
pelasin kavereiden kanssa Unoa enemmän kuin vuosiin
tapoin kaverilta viime vuonna lahjaksi saadun joulutähden yllättäen vasta lokakuussa
luin ja/tai kuuntelin vuoden aikana yhteensä 37 kirjaa, eli onnistuin tavoitteessani lukea tai kuunnella vähintään 26 kirjaa
loppuvuoden huipennuksena kävin yllättäen yläviisaudenhampaanpoistossa, kun hammas otti ja tulehtui
totesin, etten tiedä, olenko nyt sitten aikuinen
yritin elää arvojeni mukaan
halusin pois ja jäädä, kuunnella ja tulla kuulluksi, rakastaa ja tulla rakastetuksi, pärjätä yksin ja saada apua, ilmaista mielipiteitä ja olla hiljaa, tuntea ja olla tuntematta, suoriutua ja olla suoriutumatta, itkeä ja nauraa, pelätä ja toivoa, elää ja hengittää, ennen kaikkea juuri elää.
Huh, taas yksi vuosi paketissa. Vuosi, jolloin en kirjoittanut juuri mitään tänne blogiin. Voisi kai sanoa, että tänä vuonna on jälleen ollut melko tuulista ja myrskylyhtyä on kaivattu yhtenä jos toisenakin hetkenä. Silti on ollut paljon myös hyviä hetkiä, hetkiä, joita voin kai sitten vanhana kiikkustuolissa muistella onnellisena.
Tuntuu hieman oudolta ajatella, että tänä vuonna on tapahtunut niin paljon asioita: penkkarit, abiristeily, viimeiset ylioppilaskokeet, ylioppilaaksi valmistuminen, kesätyöt, muutto omilleen ja maalta kaupunkiin, niin sanotulle kolmannelle asteelle eli korkeakouluun eli mun tapauksessa yliopistoon siirtyminen, uudet ja vanhat kaverit, opiskelijatapahtumat ja tietysti niin, niin monet erilaiset tunteet monien asioiden äärellä. Välillä kaikkien näiden asioiden keskellä on ollut tosi vaikea olla, ja se vuosien takaa tuttu ahdistuneisuus on saanut mut pyörimään valveilla öisin 120 senttiä leveällä sängyllä. Oon itkenyt ja kiroillut, tuskastunut, rauhoittunut ja nähnyt taas valoa. Valon hetkillä mä olen ollut hemmetin ylpeä itsestäni, etenkin siitä, etten oo vieläkään luovuttanut.
Sanoisin, että tää vuosi 2023 on ollut monenkirjava, hetkiä huipulla ja myös siellä rotkon pohjalla makaamista. Mun toive vuodelle 2024 on, että se sisältäisi vähemmän päiviä, tunteja, minuutteja ja sekunteja mielen rotkon reunalla ja pohjalla. Toivon myös, että saisin vihdoin edistettyä asiaa konkreettisesti, sillä näiden vuosien aikana oon oppinut, ettei (oikeasti) mitättömistä asioista ahdistuminen ole normaalia. Avun hakeminen se vasta pelottavalta kuulostaakin, mutta tiedän, että se on ainut vaihtoehto.
Mitä sitten haluan sanoa teille lukijoille? No, ensiksi pahoittelen sitä, etten ole kirjoittanut mitään. Ja toiseksi, kiitän kuitenkin siitä, että olette lukeneet vähäisiä tekstejäni <3 Toivon mukaan tekstejä syntyisi edes hieman enemmän ensi vuonna.
Viimeiseksi: hyvää, turvallista ja onnellista uuttavuotta 2024 kaikille! <3
Elokuu, kesä loppusuoralla ja elämäni ensimmäiset muuttolaatikot oman huoneen lattialla. U-S-K-O-M-A-T-O-N-T-A. Mä ihan oikeasti muutan pois kotikylästä, kauas kotikylästä. Niin kauas, etten varmasti tule käymään kotona joka viikonloppu tai edes joka toinen, kun se ei olisi taloudellisesti järkevää. Edes opiskelijahintaiset junaliput eivät ole niin halpoja.
Tää paljon puhuttu uusi alku tuntuu aika jännittävältä, pelottavalta ja innostavalta. Pelottaa, jos tän alan opinnot ei tunnukaan yhtään omilta tai jos naapurit onkin hirveän meluisia. Jännittää, miten tuun pärjäämään vuokrayksiössäni ja yliopisto-opinnoissa. Molempiin ja etenkin jälkimmäiseen liittyy paljon uutta opeteltavaa, enkä vielä tiedä, miten tulen ikinä sisäistämään kaiken. Mä en pidä epävarmuudesta, mutta tiedän jo nyt, että ekat viikot niin yliopistolla kuin asunnolla tulee olemaan sitä täynnä.
On tää kaikki silti innostavaa ja kivaa. Pääsen sisustamaan kämppää itseni näköiseksi budjetin ja vuokranantajan määrittelemissä rajoissa, luoda itselleni sopivaa arkea, nukkua viikonloppuisin niin pitkään kuin huvittaa, opiskella ja nähdä, miten mun omat siipeni kantavat. Ja nyt saan aloittaa myös puhtaalta pöydältä: uusi kaupunki, uudet ihmiset. Kukaan ei tiedä musta mitään eikä oleta musta vielä mitään – aika virkistävää, eikö?
No, jos ihan totta puhutaan, mä nautin suuresti myös siitä, ettei mun tarvitse muuttaa ihan ypöyksin kauas kotoa, vaan saan samaan kaupunkiin yhden hyvän kaverin. Siellä me voidaan toivon mukaan olla toistemme tukena ja apuna, ennen kuin kotiudutaan uuteen paikkaan paremmin. Musta ainakin tuntuisi tosi yksinäiseltä ja pelottavalta muuttaa vieraaseen paikkaan ilman ketään. On siis vain ihanaa, että joku tuttu tyyppi asuu samassa kaupungissa – etenkin, kun introverttina lämpenen hitaasti uusille ihmisille.
Yläpuolella oleva kursivoitu teksti on kirjoitettu muutama päivä ennen muuttoa. Tää ei-kursivoitu teksti on taas kirjoitettu viikko muuton jälkeen. Täällä mä nyt olen, kaukana kotikylästä, omillani. Muuttokaaos alkaa hiljalleen vähentyä kämpässä ja sen myötä tää alkaa tuntua jo vähän enemmän kodilta. Totta kai monet asiat hakee vielä paikkaansa ja huomaan joka päivä tarvitsevani vielä joitain tavaroita, mutta kyllä täällä pystyy jo elämään.
Ekana iltana, kun muuttoapuna toimineet vanhemmat ja isoveli olivat lähteneet pois, musta tuntui hetken aikaa tosi yksinäiseltä ja avuttomalta. Ehkä ahdistikin vähän, kun katsoin parvekkeelta tutun auton lipuvan pois. Liikenteen äänet kuuluivat häiritsevän läheltä ja rappukäytävästä kuuluvat naapurien ovien kolahdukset saivat mut säpsähtämään. Vieras paikka, vieraat äänet ja täysi kaaos asunnossa saivat mut epäröimään, ja hetken aikaa mietin, oliko tää mun elämäni suurin virhe.
Oikeastaan mä olen jopa vähän yllättynyt siitä, että mun katastrofiajattelu kesti vain hetken – siis oikeasti hetken. Heti silloin ekana iltana mä lähdin kaverini kanssa käymään paikallisessa Cittarissa. Ehkä just se, etten mä ollut koko iltaa yksin, rauhoitti mua, sillä huomasin konkreettisesti, etten ole täällä oman onneni nojassa. Sillä sitä mä ehkä jännitin eniten tässä muutossa, vaikka melko introvertti tapaus olenkin.
Että sellaista. Pieni kotikylä vaihtui kuin vaihtuikin suhteelliseen isoon kaupunkiin. En mä vielä näin lyhyen ajan jälkeen tunne itseäni kaupunkilaiseksi, vaikka ihan kohtuullisesti täällä viihdynkin. Ja no, kotikylääkin kaipaan hetkittäin. Sieltä kaipaan ehkä eniten hiljaisuutta, sitä kun mistään ei oikeasti kuulu mitään. Täällä harvemmin on niin hiljaista, vaikken mä (lyhyellä kokemuksella sanottuna) millään kovin meluisalla alueella asu. Välillä mä myös haluaisin päästä rapsuttamaan Fasua, meidän 3-vuotiasta lapinkoiraa. Sen rapsuttamista mä joudun kuitenkin odottamaan siihen asti, että menen käymään kotikotona. Perheenjäsenten kanssa sentään onneksi pystyy puhumaan puhelimessa ja laittamaan viestejä.
Vaikka muutto onkin on nyt pääpiirteissään ohi, uusia asioita mun elämään on tulossa vielä paljon. Ihan nurkan ja muutaman päivän takana odottaa yliopisto-opintojen aloitus, a-p-u-a. Jännittävää, pelottavaa, innostavaa. Tästä voi tulla ihan mitä tahansa. Eniten mä kuitenkin toivon, että tästä tulee hyvä elämänvaihe – sellainen, jota voi hymyillen myöhemmin muistella.
Mutta nyt en ole ahdistunut tai surullinen, olen vain hereillä tuijottamassa ikkunaa pitkin valuvia pisaroira.
Katselen vielä hetken sadetta ja häntä, mutta päätän sitten nousta ylös sängystä. Hiivin hiljaa pois makuuhuoneesta ja varon astumasta niihin kohtiin, joissa lattia narisee eniten. Makuuhuoneesta pois päästyäni suuntaan parvekkeelle – jokin sateisessa kesäyössä vetää minua puoleensa.
Parvekkeella sateen ropina ja kaupungin äänet kuuluvat selvemmin, vaikka kaupunki tuntuu edelleen normaalia hiljaisemmalta. Ei ihmisten ääniä, vain kauempaa kuuluvaa liikenteen huminaa. Istun parvekkeen nurkkaan asetetulle nojatuolille, vedän polvet rintaa vasten ja katselen vastapäistä taloa sekä vieressä olevaa puistoa. Talon ikkunoissa ei juurikaan näy valoja, ja puiston puiset penkit ovat tyhjillään. Maisemassa on jotain koukuttavaa ja rauhoittavaa, mielenkiintoistakin. Ympärillä voisi tapahtua mitä tahansa, hyvää tai pahaa, kenties risririitaista, mutta mitään ei tapahdu. Oloni on turvallinen, aidosti turvallinen, vaikka aiemmin olen tuntenut levottomuutta istuessani yksin parvekkeella sateisena yönä. Etenkin kaupungin äänet meluisimpina öinä ovat vain vuosi tai pari sitten saaneet minut ahdistumaan ja pysymään poissa kaiken sen keskeltä, mutta viime aikoina olen viimein alkanut tuntea rauhaa sisälläni ilman, että kukaan on ollut rauhoittamassa minua. Vaikka pidän eniten tällaisista rauhallisista ja hiljaisista öistä, en enää pelkää meteliä samalla tavalla kuin aiemmin. Vuosien sitkeä työ, terapia ja hän ovat opettaneet minulle, etteivät melu tai toisten ihmisten kiivaalta kuulostava keskustelu ole uhkia, vaan asioita, joiden voin antaa olla. Turvattomuus on alkanut väistyä, vaikka joskus olen ajatellut sulkeutuvani iäksi neljän seinän sisään, pois näkyvistä.
Vesisade kiihtyy hieman, mutta kesäyö ei silti tunnu liian kylmältä, vaan mukavan viileältä kehoani vasten. Hengitän, mietin mennyttä ja tätä hetkeä, sitä, miten erilaista elämäni on nyt. Se tuntuu hyvältä – se, etten enää polje paikoillaan menneisyyden tapahtumissa.
–Hei, mitä sä täällä teet? Kello on vasta vähän yli kaksi, hän sanoo ilmestyessään yhtäkkiä parvekkeelle ja saa minut säpsähtämään hieman. Olen ollut niin ajatuksissani ja uppoutunut sateiseen kesäyöhön, etten ole kuullut edes parvekkeen oven avautumista. Nyt kuitenkin käännän katseeni häneen, enkä voi olla huomaamatta sitä, kuinka uniselta ja suloiselta hän näyttää.
–Mä heräsin enkä saanut unta, niin tulin istumaan tänne, selitän juuri ja juuri parvekkeen puolella seisovalle ihmiselle. Hänen ilmeensä pehmenee entisestään, kun kerron syyn öiselle parvekehetkelle.
–Pieni…, hän sanoo hiljaa ja kävelee luokseni, ottaa kasvoni käsiensä väliin. Minä painan päätäni hänen käsiään vasten ja nautin kosketuksesta. Haluan kuitenkin hänen tietävän, ettei minulla ole mitään hätää. Ei nyt, ei tässä.
–Mä lupaan, kaikki on hyvin. Mä vaan heräsin ilman painajaisia tai ahdistusta, sanon ja hymyilen hieman.
–Niin… mut sä saat kyllä herättää mut ilman mitään syytäkin, jos haluat. Vaikka tietenkin sä saat olla myös yksin, hän pitelee kasvojani edelleen ja vastaa hymyyni lempeästi ja hieman unisen näköisenä, valmiina palaamaan makuuhuoneeseen ja sänkyyn. Hänen unisuutensa ja järkkymätön rauhallisuutensa hiipivät hiljaa kehooni ja ennen kuin huomaankaan, olen valmis käpertymään hänen viereensä peitteen alle.
–Mentäiskö takaisin nukkumaan?
Sängyllä hän työntää kätensä pehmeästi hiuksiini ja saa minut melkein kehräämään silkasta mielihyvästä. Tuntuu hyvältä olla niin lähellä häntä. Vasta nyt lämmön levitessä kehooni huomaan, että parvekkeella on oikeastaan ollut melko viileää. Kun painan hieman kylmät jalkani hänen jalkojaan vasten, hän älähtää pienesti.
–Hei! Senkin… sä varastat kaiken lämmön mun ruumiista.
–Hmm… mut sä kuitenkin tykkäät siitä, nauran pehmeästi, kun hän rutistaa minut tiukemmin itseään vasten.
–No ei susta voi olla tykkäämättä. Oikeastaan se on vaan älyttömän söpöä, että sä tykkäät olla mun lähellä, hän sanoo ja suukottaa päätäni, saa minut hymyilemään. Hän vain on sellainen – ihana ja äärimmäisen rakas.
–Väsyttääkö sua? hän kysyy huomatessaan, etten minä ole jatkanut keskustelua sen pidemmälle.
–Ehkä vähän, mutisen silmät kiinni hänen rintaansa vasten. Ja minä todella olen väsynyt, hän on saanut minut rentoutumaan unen rajamaille asti ilman, että olen tiedostanut koko asiaa. Vaikka sade ropisee edelleen kattoon, on parvekkeella kehooni tarttunut viileys väistynyt nyt lämmön tieltä. Hän kuiskaa minulle vielä jotain, mutta en saa enää sanoista selvää. Vaivun pehmeään uneen sadepisaroiden täyttämän yön tallentuessa onnelliseksi hetkeksi muistoihini, joita saatan vaalia vuosien jälkeen ensilumen sataessa maahan.