keskiviikko 27. maaliskuuta 2024

Kätketyt haavat (uusi tarinasarja)

"Mutta no, eipä elämällä ole aina tapana kysyä, haluammeko jotain asiaa vai emme. Se vain antaa, ja me otamme vastaan vikisten tai vikisemättä. Ja mitä minä sitten tein?

Vikisin.

Kuinkas muutenkaan."



Tessa on nuori nainen, jonka elämän ulkoiset puitteet ovat kunnossa. Hän opiskelee, tekee opintojen ohella hieman töitä ja tapaa säännöllisesti muutamia hyviä ystäviään. Kuitenkin ulkoisten puitteiden takana on synkkä salaisuus, josta vain Tessan lähimmät ystävät tietävät. Salaisuus vaikuttaa häneen monella tapaa, vaikka hän yrittääkin peittää menneisyytensä jäljet itsestään ja jatkaa eteenpäin. Hänen yrityksensä unohtaa menneet asiat kuitenkin murskaantuvat, kun hän joutuu kohtaamaan töissä elävän muistutuksen muutaman vuoden takaisista tapahtumista. Tessa toivoo silti, että hän pystyisi olemaan välinpitämätön. Mutta kuinka hän voisi olla välittämättä, kun joku hänen työyhteisössään uskoo hänen olevan pahantekijä?

Viktor on Tessaa muutaman vuoden vanhempi mies, joka etenee opinnoissaan hyvää vauhtia. Hän on juuri aloittamassa työharjoittelunsa pienessä, mutta kasvavassa yrityksestä tietämättä, että Tessa työskentelee osa-aikaisesti kyseissä yrityksessä. He nimittäin tuntevat toisensa muutamien vuosien takaa, mutta suhtautuvat toisiinsa kuin vihollisiin. Viktor uskoo Tessan tehneen jotain pahaa, kun taas Tessa tietää Viktorin uskovan valheellisia tarinoita, joita hänestä on kerrottu. Mutta suostuuko Viktor edes kuulemaan Tessan version tapahtumista? Tai pystyykö Tessa kertomaan synkintä salaisuuttaan ihmiselle, joka ei lähtökohtaisesti luota hänen sanaansa?

_______________________________________________________________________________

Hei, se on vihdoin totta! Mä alan julkaista blogissa puolentoista vuoden tauon jälkeen uutta jatkotarinaa nimeltä Kätketyt haavat. Yllä olevasta esittelytekstistä saattekin jo vähän esimakua siitä, millaisesta tarinasta tällä kertaa onkaan kyse. Ja kuten oon jo aiemmin täällä blogissa maininnutkin, saattaa tää tarina olla jollain tapaa erilainen kuin mun aiemmat tarinat.

Mahdollisesta erilaisuudestaan huolimatta tääkin tarina jatkaa mulle tyypillistä linjaa, eli raskaiden ja vaikeiden aiheiden käsittelyä. Tällä kertaa käsittelyyn pääsee sekä perheissä että parisuhteissa esiintyvä lähisuhdeväkivalta sekä niiden vaikutukset elämään. Mä en siis suosittele lukemaan juuri tätä tarinaa, jos kokee, että (henkinen) väkivalta aiheena on liian raskas ja aiheuttaa itselle herkästi pahaa oloa. 

Mutta huh, onpa jännittävää ja jopa vähän pelottavaa olla pitkästä aikaa tarinasarjan julkaisun äärellä :D. Voin kyllä kertoa, että oon itsekin odottanut tätä hetkeä toisinaan kuin nousevaa kuuta. Mä myös syvästi toivon, että te lukijat tulette tykkäämään Tessan ja Viktorin tarinasta: että tää tarina saa teidät kiemurtelemaan, kyynelehtimään, nauramaan, pohtimaan, toivomaan ja ihan kaikkea siltä väliltä <3. 

Mä en uskalla luvata mitään tämän tarinan julkaisutahdista, mutta yksi asia varma: julkaisen tarinan ensimmäisen osan lauantaina 30.3.2024 klo 17.30. Eihän edellisen tarinasarjan viimeisen osan julkaisusta olekaan lauantaihin mennessä kulunut kuin 532 päivää 🙈

Ei muuta kuin tervetuloa lukemaan, toivottavasti viihdytte tän tarinan parissa! <3

perjantai 16. helmikuuta 2024

Vuoden 2023 luetut/kuunnellut kirjat

Mä olen muutamana viime vuonna haastanut itseni lukemaan ja/tai kuuntelemaan vähintään 26 itselleni uutta kirjaa vuodessa (eli siis yhden kirjan kahdessa viikossa). Noh, kyseisen haasteen kanssa on käynyt kahdesti huonosti, sillä en ole saavuttanut 26 kirjan tavoitetta :'D. Paras suoritukseni olikin vuodelta 2021, jolloin luin ruhtinaalliset 20 kirjaa. Viime vuonna tilanne kuitenkin muuttui, sillä mä luin ja kuuntelin yhteensä 37 kirjaa. Tähän lukuun suuresti vaikutti se, että olin kesätöissä paikassa, jossa töitä tehdessä sai luvan kanssa kuunnella musiikkia, podcasteja tai vaikka äänikirjoja. Kuten arvata saattaa, mä innostuin kuuntelemaan paljon äänikirjoja ja kuuntelinkin kahden kuukauden aikana 12 kirjaa. Toinen seikka, joka vaikutti paljon 37 kirjan lukemis- ja kuuntelemissaavutukseen, oli ehdottomasti eräs syksyn kurssi, jolla luettiin yhteensä 18 kotimaista klassikkoteosta. 

Tän postauksen tarkoituksena on nyt vähän avata, mitä kirjoja luin ja kuuntelin vuonna 2023. Ihan jokaista kirjaa en kuitenkaan listaa, mutta pyrin kommentoimaan mahdollisimman montaa teosta, jonka tähän listaukseen olen valinnut. Mainittakoon nyt myös, että kirjat ovat listauksessa sattumanvaraisessa järjestyksessä. 

Luetut/kuunnellut kirjat vuodelta 2023

J. L. Runeberg - Vänrikki Stoolin tarinat
Aloitetaan listaus klassikkoteoksella, jonka lukemisesta mä en nauttinut. Suuresti lukemiskokemukseen vaikutti se, että mun lukeman julkaisun suomennos oli todella vanhahtava. Uskaltaisin väittää, että puolet runoista meni yli mun ymmärryksen ihan vain siksi, että en ymmärtänyt suomennoksen kieltä :'D. Muistan tästä teoksesta lähinnä sen, että sodasta puhuttiin romantiikan tyylikaudelle tyypillisesti ihannoiden: esimerkiksi sodassa kuoleminen oli teoksessa valtavan suuri kunnia. Täytyy kyllä sanoa, että tyylikauden tiedostamisesta huolimatta sodan ihannoiminen tuntui tässä maailmantilanteessa kaltaisestani nykylukijasta melko omituiselta.

Karin Slaughter - Menneisyyden jäljet
Jos Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat ei kuulunut omiin suosikkeihini, niin tämä teos sen sijaan kuuluu niihin. Mä kuuntelin tän teoksen äänikirjana kesällä ja viihdyin tän parissa tosi hyvin. Psykologinen trilleri tarjosi sopivasti jännitystä töiden lomaan :'D.

Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä

Mhairi McFarlane - Tyttö muiden joukossa, Hulluna sinuun & Hei, ethän unohda minua
Jooh, voisi kai sanoa, että McFarlanea tuli kuunneltua viime vuonna aika paljon :'D. Nää kolme teosta, jotka kuuntelin viime vuonna, on kaikki aika perinteisiä chick lit -kirjoja. Kivan kevyttä ja viihdyttävää luettavaa tai kuunneltavaa siis, kun tietää melko varmasti, että tarinalla on onnellinen loppu.

Elias Lönnrot - Kalevala

Terhi Tarkiainen - Pure mua & Peto irti
Tarkiaisen teokset mä kuuntelin kesällä töissä ollessani. Mä pidin näistä paljon ja taisin kuunnellakin nää peräkkäin, vaikka alkuun suhtauduin vähän epäileväisesti. Näissä teoksissa avainasemassa ovat nimittäin yliluonnolliset oliot, kuten vampyyrit - mä en yleensä tykkää lukea yliluonnollisia asioita käsitteleviä teoksia. Pure mua & Peto irti on musta kuitenkin tosi viihdyttäviä, ja aion lukea myös teossarjan tulevat osat, jos sellaisia jonain päivänä tulee.

Koko Hubara - Bechi
Hubaran teoksen mä luin jo tammikuun alussa erästä äidinkielen kurssin esseetä varten. Muistikuvat ovat vähän päässeet vuoden kuluessa haalistumaan, mutta muistaakseni mä kuitenkin pidin tästä romaanista. Parhaiten mieleen on jäänyt se, että teoksessa käsiteltiin seksiin liittyvää suostumusta, mitä pidin (ja pidän) hyvin tärkeänä. 

Riina Tanskanen - Tympeät tytöt: aikuistumisriittejä
Tammikuussa luettuihin kirjoihin lukeutuu myös tää tärkeä sarjakuvakirja, jonka mä luin e-kirjana. Mitään kevyttä lukemista tää ei kyllä ollut sarjakuvamuodostaan huolimatta, sillä tää herätteli miettimään paljon naisiin liittyviä ja kohdistuvia yhteiskunnallisia epäkohtia ja ongelmia. 

Antti Rönkä - Jalat ilmassa
Röngän esikoisteos on mulle ehdottomasti viime vuoden ahdistavin kirja. Teos käsittelee kiusaamista ja siitä aiheutuneita traumoja jopa raa'alla tavalla ja meni ajoittain aika pahasti mun ihon alle. Aihe on ehdottomasti tärkeä, ja kirja kuvastaa hyvin sitä, mitä kiusaaminen voi pahimmillaan aiheuttaa. Mä en kuitenkaan suosittele lukemaan tätä, jos on kovin herkkä ja/tai kokee kiusaamisen ja mielenterveysongelmien käsittelyn itselleen liian raskaaksi. 

Charlie Mackesy - The Boy, The Mole, The Fox and The Horse
Tää on ihana, lempeä ja koskettava teos, jonka mä ehdin lukea syksyllä. Mä itse luin tän englanniksi, mutta teos on myös suomennettu. Kirjan piirrokset on musta tosi suloisia, ja itse kirjan sanoma taas on tosi tärkeä. 

Holly Jackson - Kiltin tytön murhaopas

Matt Haig - Keskiyön kirjasto

Delia Owens - Suon villi laulu
Suon villi laulu on yksi niistä lukuisista kirjoista, jotka kuuntelin kesä-heinäkuussa töiden ohella. Päädyin kuuntelemaan tämän teoksen mielenkiinnosta, sillä tämä on valtavan kehuttu teos, josta on myös tehty elokuva. Kyan tarina ei todellakaan ole kovin kevyttä kuunneltavaa. Mä kuitenkin pidin tästä kirjasta sen verran paljon, etten malttanut lopettaa kuuntelemista heti työpäivän päätyttyä, vaan kuuntelin tätä myös kotiin ajaessani. Teos kuvaa esimerkiksi luontoa ja yksinäisyyttä valtavan kauniisti ja raastavasti. Vaikka tästä ei tullutkaan yhtä mun suosikeista, niin on tämä silti ehdottomasti kuuntelemisen tai lukemisen arvoinen teos. 

Mona Bling - 23 transmyyttiä: totta ja tarua transihmisistä
Vuoden ainoana tietokirjana mä kuuntelin tän Blingin transihmisiä käsittelevän teoksen. Mä pidin tästä teoksesta ja opin paljon uutta. Oon myös harkinnut, että ottaisin tämän niin sanotusti uudelleen käsittelyyn, eli lukisin tän ihan perinteisesti fyysisenä kirjana - sillä tavalla kirjan sisältö jäisi ehkä vielä paremmin mieleen. 

Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu

Casey McQuiston - Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä
Myös tämän teoksen mä kuuntelin, yllätys yllätys, töissä kesällä :'D. Tämä teos on oikein perinteinen enemies to lovers -tarina, jonka päädyin kuuntelemaan näkemäni Instagram-postauksen takia. Mun mielestä tää on viihdyttävä teos, joka ei kuitenkaan väistele kipeitä asioita. Teoksessa kiinnostavaa on myös päähenkilöiden yhteiskunnallinen asema: toinen kun kuuluu Yhdysvaltain presidentin perheeseen, toinen taas on yksi Britannian kuninkaallisista.

Karla Malm - Lux

Juhani Aho - Papin rouva

Aaro Hellaakoski - Jääpeili

Minna Canth - Työmiehen vaimo
Mä suurin piirtein kihisin raivosta, kun mä luin tätä Canthin klassikkonäytelmää. Ja ei, mä en ollut raivoissani siksi, että teos olisi ollut niin huono, vaan sen takia, että naisten asema 1800-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa on ollut ihan järkyttävän huono. Tän näytelmän lukemisen jälkeen oon kiitollinen siitä, että 2020-luvun Suomessa monet naisten asemaan liittyvät asiat ovat eri tavalla, vaikka korjattavaakin edelleen löytyy. 

Beth O'Lery - Kimppakämppä

Väinö Linna - Tuntematon sotilas
Siinä missä Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat käsittelee sotaa romantisoiden, Linnan teos taas tekee jotain aivan muuta. Tää sotaromaani oli aika raakaa ja pysäyttävää luettavaa, etenkin, kun maailmantilanne on tällainen. Raakuudestaan huolimatta tai oikeastaan jopa sen takia tää on musta hieno teos, joka ehdottomasti ansaitsee klassikkoasemansa.
 
Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi
Sitten päästäänkin jo listauksen viimeiseen kirjaan, eli Sinisalon klassikkoteokseen vuodelta 2000. Tää kirja on rakenteeltaan erilainen muihin viime vuonna lukemiini kirjoihin verrattuna. Ehkä juuri teoksen rakenteen vuoksi mä itse koin tämän myös varsin nopealukuiseksi. Mä siis luin tämän yhdeltä istumalta, eli sanottakoon nyt vaikka niin, että viihdyin tän parissa jopa yllättävän hyvin - kirjan tapahtumat kun sijoittuvat vaihtoehtotodellisuuteen. Tää kirja herätti paljon ajatuksia ja sai mut pohtimaan muun muassa oikeaa ja väärää. Ajatusten herättäminen on musta aina hyvä asia, joten voin kyllä suositella tämän lukemista :D. 


Siinäpä olisi nyt listattuna suurin osa niistä kirjoista, jotka luin tai kuuntelin viime vuoden aikana. Tää postaus viime vuoden kirjoista nyt tulee hitusen myöhään, vasta helmikuun puolivälissä 🙈 Opiskelu on valitettavasti vain vienyt taas melko paljon aikaa mun elämästä... Mutta nyt, kun sain tämän viimein valmiiksi, mä toivon listan auttavan teitä löytämään uutta luettavaa tai kuunneltavaa. Ja jos olette jo lukeneet joitakin listan teoksia, niin kuulisin mielelläni teidän ajatuksianne niistä kommenteissa! <3

torstai 18. tammikuuta 2024

Ruusunpiikkejä käsivarsilla 5 vuotta

Hei, juhlavuosi: Ruusunpiikkejä käsivarsilla täytti 5.1.2024 5 vuotta!

On tavallaan outoa ajatella, että tää blogi on oikeasti ollut olemassa jo viisi vuotta. Viisi vuotta on mun reilu 19-vuotiaasta elämästä yksi neljäsosa, eli ihan kohtuullisen pitkä aika. Sitä se on etenkin, jos huomioidaan se, että alkuun tää blogi oli innokkaan 14-vuotiaan kirjoittajan sitkeä päähänpisto. Samaan aikaan tää viisi vuotta ei kuitenkaan tunnu niin hurjalta: mä en muistaakseni edes silloin 14-vuotiaana ajatellut mitään tarkkaa ajankohtaa tän blogin lopettamiselle. Ja vaikka kirjoitustahti on vuosien varrella erinäisistä syistä johtuen melkoisesti hidastunutkin, en juurikaan ole pohtinut pillien pussiin laittamista. Ikuinen projekti Rpkv tuskin sentään on, mutta ainakin toistaiseksi oon ajatellut pitää blogin pystyssä. Ja onhan mulla vielä tän blogin tärkein tavoitekin saavuttamatta, sillä omaa kirjaa tai paremminkin romaania en ole vielä julkaissut.

Vuosien varrella oon useaan otteeseen muistellut Rpkv:n synttäripäivänä omaa matkaani kirjoittajana lähinnä laadullisesta näkökulmasta. Vaikka laadullisen kehityksen pohtiminen verrattain kiinnostavaa onkin, halusin kuitenkin kehittää 5-vuotispäivän kunniaksi jotain erilaista. Pohdinnan jälkeen mä päätin, että haluan nostaa esiin etenkin yksittäisiä tekstejä viimeisten viiden vuoden ajalta. Mä nostan esiin yhteensä seitsemän tekstiä, joiden joukossa on niin novelleja kuin runojakin. Miksi mä sitten nostan juuri kyseiset seitsemän tekstiä esille? No, suurimmaksi osaksi siksi, että ne ovat jääneet mulle itselleni parhaiten mieleen syystä tai toisesta. Tarkempia perusteluja löytyy kuitenkin jokaisen tekstin alta :D. 


2019: Katto
Ensimmäiseltä blogivuodelta mä valitsin novellin Katto. Tää on yksi harvoista vuoden 2019 teksteistä, joihin oon edelleen tyytyväinen. 14-vuotias minä on onnistunut luomaan tähän novelliin mielenkiintoisen rakenteen, ja myös kielellisesti novelli on jopa yllättävän onnistunut. Katto on mulle myös hyvin tyypillinen novelli, sillä siinä ei sinänsä tapahdu juuri mitään, vaan se on ikään kuin tilannekuvaus, paikalleen pysähtynyt hetki. Novellissa kertoja makaa sängyllä kattoon tuijottaen ja pohtii rakkautta, sen repaleisuutta ja mahdottomuutta. Katossa onkin musta jokseenkin suuria ajatuksia juuri rakkauteen liittyen: suurinkaan rakkaus ei välttämä saa ihmisiä pysymään yhdessä. 

Toiselta blogivuodelta haluan ehdottomasti mainita viisiosaisen, alkujaan kesäsarjana toimineen novellisarjan Hämärää. Novellisarjassa seurataan Seljaa ja Tomasta yhden hämärän kesän ajan. Tässäkin novelli(sarja)ssa mä pidän itse erityisen paljon rakenteesta, sillä tapahtumia päästään seuraamaan niin Seljan kuin Tomaksenkin näkökulmasta. Hämärää on myös hyvä esimerkki siitä, millaisia mun kirjoittamat tarinat yleensä on, sillä kipua ei tässäkään tarinassa päästä unohtamaan.

No, miten tämän nyt sanoisi :'D. Vellovan meren saari ei ole mulle tyypillinen teksti, enkä todennäköisesti koskaan olisi kirjoittanut kyseistä novellia ilman erästä lukion äidinkielen kurssia. Vellovan meren saari -novellissa päästään aavan meren ja murhamysteerin keskelle ja mä itse koen, että novellin suurin onnistuminen tapahtuukin jännitteen rakentumisessa. Tähän listaukseen mä valitsin sen kuitenkin ennen kaikkea erilaisuutensa vuoksi: Vellovan meren saari -novellissa ei nimittäin käsitellä lainkaan rakkautta, vaikka lähes kaikissa muissa mun teksteissä rakkaus on läsnä tavalla tai toisella. 

Tältä vuodelta en sitten osannutkaan valita vain yhtä tekstiä, joten mä nostan tässä esille nyt kaksi kielteisesti otsikoitua runoa. Sanoisin, että vuonna 2022 mä olen löytynyt oman tyylini kirjoittaa runoja. Jos mun novellitkaan ei nyt mitään ilopillereitä ole, niin runot menee vielä syvempään päätyyn. Nykyään runot tavallaan ovatkin mulle kaikista henkilökohtaisimpia tekstejä, joihin puran värikynien avulla synkimmät pään sisäiset ajatukset. Runoissa En ole vielä valmis hukkumaan ja En kirjoita sinulle käsitelläänkin kahta lähekkäin kulkevaa aihetta, mielenterveyttä ja yksinäisyyttä. Mä koen, että oon näissä kahdessa runossa onnistunut kuvaamaan sitä, miltä yksinäisyys ja halu kaikesta huolimatta elää, tuntuvat. Sen vuoksi ne ovat myös mulle erityisen tärkeitä tekstejä. 

Ja ettei nyt liian riehakkaaseen tunnelmaan päästä, niin jatketaan vielä samoja aiheita käsittelevällä novellilla. Viime keväänä julkaistu Kaikki hyvin, terveisin särkynyt on paitsi yksi harvoista viime vuonna blogissa julkaistuista teksteistä, myös teksti, johon mä aidosti olen tyytyväinen. Novellissa käsitellään jokseenkin pirstaleina olevaa mielenterveyttä, kipua, luottamusta toiseen ihmiseen ja vielä kyseisen luottamuksen tietynlaista särkymistä ilman, että toinen on tehnyt mitään väärää. Kaikki hyvin, terveisin särkynyt on ehkä pohjimmiltaan kipeä novelli ihmissuhteista, joiden olisi toivonut menneen toisin. 

Paras novellisarja: Lopun jälkeen (20202022)
Tämän novelli- ja runolistauksen lopuksi mun on melkeinpä pakko mainita vielä Lopun jälkeen -novellisarja, jota mä kirjoitin ja julkaisin vuosina 20202022. Tarinassa seurataan Mikaelaa ja Nooaa lukiovuosina ja hieman niiden jälkeenkin. Tarinan keskeisiä aiheita ja teemoja ovat kuolema ja suru, mutta myös onnellisuus ja uskallus elää kaiken tapahtuneen jälkeen. Mulle LJ on tärkeä tarinasarja monista syistä, kuten siksi, että sen kirjoittamisen aikana kehityin valtavasti kirjoittajana. Ehkä vielä tärkeämmän siitä tekee kuitenkin se, että jaksoin kirjoittaa tarinan alustloppuun saakka. Lopun jälkeen ei nimittäin ole kovin lyhyt tarina, sillä se on noin 230 A4-sivua pitkä. Vaikka kirjoittaminen siis takkusikin pahasti viime vuonna, tiedän silti, että pystyn vielä joskus toteuttamaan haaveeni romaanin kirjoittamisesta. 

_________________________________________________________________________________

Siinä ne sitten oikeastaan olivatkin, seitsemän mulle parhaiten mieleen jäänyttä tekstiä viiden blogivuoden ajalta. Mikä matka tää tavallaan onkaan ollut. Viisi vuotta sitten mä olin aloitteleva kirjoittaja, nyt jo ehkä vähän kokeneempi mutta edelleen yhtä keskeneräinen. Kirjoittaminen on mulle edelleen valtavan tärkeä asia, jonka mä koen mun suurimmaksi voimavaraksi ja vahvuudeksi. Siitä mun on osittain kiittäminen teitä lukijoita: ilman teidän ihania kommentteja en välttämättä uskoisi omaan kirjoittamiseeni kovinkaan paljoa. Ja vaikka teitä lukijoita ei näin viiden blogivuoden jälkeen ihan hirveästi olekaan, oon silti tosi iloinen teistä, jotka luette mun tekstejä <3. Toivon mukaan mä pystyn tarjoamaan teille tänä vuonna viime vuotta enemmän luettavaa. 

Kiitos vielä, kun ootte mukana mun kirjoittajamatkassa! ❤️ Ja jos teillä on jotain suosikkitekstejä vuosien varrelta, niin kuulisin niitä mielelläni tuolla kommenteissa ❤️

sunnuntai 31. joulukuuta 2023

Mitä minulle tapahtui vuonna 2023?

Vuosi lähenee loppuaan ja blogi on tänä vuonna ollut todella hiljainen. Yksi kuitenkin on ja pysyy hiljaiselosta huolimatta, nimittäin jokavuotinen vuosikatsaus. Alla olevasta 70 kohdan listasta voi lukea, mitä kirjoittaja eli minä olen tänä vuonna puuhaillut. 


Vuonna 2023…

  1. osallistuin abiristeilylle 

  2. valmistuin ylioppilaaksi arvosanoin B–C–M–E–E–E

  3. olin itseeni (ja YTL:ään) äärimmäisen pettynyt, kun äidinkielen ylioppilaskokeen laudatur jäi yhden pisteen päähän

  4. olin iltaihmisenä kesätöissä paikassa, jossa työt alkoivat aina klo 6 aamulla :’D 

  5. muutin omilleni

  6. aloitin yliopisto-opinnot

  7. matkustin junalla useamman kerran…

  8. ja nautin junalla matkustamisen helppoudesta

  9. sain parkkisakot :(

  10. sain uusia kavereita…

  11. mutta koin silti ajoittain syvää yksinäisyyttä

  12. olin edelleen ahdistunut

  13. olin kadottanut kirjoitusintoni

  14. rakastin Paul Eliaksen Post sinä -albumia

  15. kuuntelin edelleen musiikkia kansanmusiikista inspiroituneesta popista aina suhteellisen raskaaseen metalliin asti

  16. kuuntelin musiikkia Spotifysta noin 21 000 minuuttia, mikä on noin 3 000 minuuttia edellistä vuotta vähemmän :( 

  17. musiikin kuuntelun sijaan kulutin ahkerasti alkuvuodesta YouTuben study with me -videoita, jotta jaksoin keskittyä opiskeluun

  18. kuuntelin Spotifyn mukaan eniten muun muassa suomalaista poppia, vaihtoehtometallia ja metalcorea

  19. opettelin sekä sisä- että alaviitteiden käyttöä johtuen pää- ja sivuaineideni eriävistä viittauskäytännöistä

  20. jouduin katsomaan opetusvideoita YouTubesta, kun en millään saanut sivunumerointia alkamaan kolmannelta sivulta Wordissa

  21.  pelkäsin valinneeni väärän alan, kun opinnot syksyn alussa tuntuivat kovin tahmeilta

  22. luin tai kuuntelin yhteensä 18 suomalaista klassikkoa erään kurssin takia syksyn aikana

  23. totuttelin elämään kerrostalossa

  24. kotiuduin asuntooni jopa hämmentävän nopeasti

  25. äänestin eduskuntavaaleissa… 

  26. ja olin opiskelijana huolissani kaikkien opiskelijoiden tulevaisuudesta leikkausten takia

  27. raahasin viikoittain kotiin kilokaupalla kasviksia, hedelmiä ja juureksia, jotta saisin 500 gramman päivittäisin tavoitteen täyteen :’D 

  28. kuuntelin valtavasti äänikirjoja kesätöissä ollessani

  29. söin kampus/opiskelijaravintoloissa lounasta

  30. olin väsynyt

  31. yritin (jälleen) pyristellä irti perfektionismista vaihtelevin tuloksin

  32. jouduin rasvaamaan rasvaisella voiteella kuivia jalkojani 

  33. kävin koiran kanssa lenkkeilemässä

  34. hiihdin Lapissa huhtikuussa 3 päivän aikana noin 50 kilometriä…

  35. ja haaveilin luistelutyylin suksista luistellessani ikivanhoilla pertsan suksilla :’D

  36. opin (ehkä) vihdoin, miten pitää iho kosteutettuna

  37. tiskasin käsin, sillä asunnossani ei ole astianpesukonetta

  38. kävin sitseillä, vaikken alkoholia käytäkään

  39. osallistuin ainejärjestön tapahtumiin

  40. tein ihanan helppoa ja hyvää linssikeittoa

  41. olin pitkästä aikaa yötä kummitätini luona

  42. kirjoitin (jälleen) synkillä hetkillä vielä synkempiä runoja, joita en koskaan julkaissut

  43. ostin heijastinvaljaat 

  44. epäilin omaa osaamistani monessa asiassa – usein turhaan

  45. jouduin ostamaan uuden puhelimen, kun vanha alkoi osoittaa lähestyvän hajoamisen merkkejä

  46. opettelin puhdistamaan lattiakaivon 

  47. olin syksyllä kipeänä vain kerran, vaikka monet opiskelukaverit sairastelivat useamman kerran

  48. kävin muutaman kerran ratsastamassa

  49. nautin yksin asumisesta

  50. ostin joulu/kausivalot asuntooni ja muistin myös pitää niitä päällä :’D

  51. yritin toisinaan opetella soittamaan kitaraa sujuvammin

  52. lauloin (naapurien iloksi) asunnossani (kuitenkin hiljaisuutta kunnioittaen)

  53. tutustuin uuteen kotikaupunkiini

  54. kuvasin auringonlaskuja asuntoni ikkunoista

  55. kävin pitkillä kävelyillä

  56. kävin kaverini kanssa katsomassa Barbie-elokuvan 

  57. sisustin ja järjestelin asuntoani

  58.  yritin opetella rentoutumaan

  59. nukuin toisinaan niin pitkään kuin huvitti

  60. kirjoitin esseitä ja muita opiskelujuttuja liian usein vielä puolenyön aikaan :’D

  61. pohdin, miten saisin ruokalaskun summan pysymään mahdollisimman pienenä monipuolisuudesta tinkimättä 

  62. en saanut hankittua avaimiin oikeasti kivaa avaimenperää, vaan pidin niissä kotikotoa löytynyttä random avaimenperää :’D

  63. pelasin tietokoneella Simsiä

  64. pelasin kavereiden kanssa Unoa enemmän kuin vuosiin

  65. tapoin kaverilta viime vuonna lahjaksi saadun joulutähden yllättäen vasta lokakuussa 

  66. luin ja/tai kuuntelin vuoden aikana yhteensä 37 kirjaa, eli onnistuin tavoitteessani lukea tai kuunnella vähintään 26 kirjaa

  67. loppuvuoden huipennuksena kävin yllättäen yläviisaudenhampaanpoistossa, kun hammas otti ja tulehtui 

  68. totesin, etten tiedä, olenko nyt sitten aikuinen

  69. yritin elää arvojeni mukaan

  70. halusin pois ja jäädä, kuunnella ja tulla kuulluksi, rakastaa ja tulla rakastetuksi, pärjätä yksin ja saada apua, ilmaista mielipiteitä ja olla hiljaa, tuntea ja olla tuntematta, suoriutua ja olla suoriutumatta, itkeä ja nauraa, pelätä ja toivoa, elää ja hengittää, ennen kaikkea juuri elää.


Huh, taas yksi vuosi paketissa. Vuosi, jolloin en kirjoittanut juuri mitään tänne blogiin. Voisi kai sanoa, että tänä vuonna on jälleen ollut melko tuulista ja myrskylyhtyä on kaivattu yhtenä jos toisenakin hetkenä. Silti on ollut paljon myös hyviä hetkiä, hetkiä, joita voin kai sitten vanhana kiikkustuolissa muistella onnellisena. 


Tuntuu hieman oudolta ajatella, että tänä vuonna on tapahtunut niin paljon asioita: penkkarit, abiristeily, viimeiset ylioppilaskokeet, ylioppilaaksi valmistuminen, kesätyöt, muutto omilleen ja maalta kaupunkiin, niin sanotulle kolmannelle asteelle eli korkeakouluun eli mun tapauksessa yliopistoon siirtyminen, uudet ja vanhat kaverit, opiskelijatapahtumat ja tietysti niin, niin monet erilaiset tunteet monien asioiden äärellä. Välillä kaikkien näiden asioiden keskellä on ollut tosi vaikea olla, ja se vuosien takaa tuttu ahdistuneisuus on saanut mut pyörimään valveilla öisin 120 senttiä leveällä sängyllä. Oon itkenyt ja kiroillut, tuskastunut, rauhoittunut ja nähnyt taas valoa. Valon hetkillä mä olen ollut hemmetin ylpeä itsestäni, etenkin siitä, etten oo vieläkään luovuttanut.



Sanoisin, että tää vuosi 2023 on ollut monenkirjava, hetkiä huipulla ja myös siellä rotkon pohjalla makaamista. Mun toive vuodelle 2024 on, että se sisältäisi vähemmän päiviä, tunteja, minuutteja ja sekunteja mielen rotkon reunalla ja pohjalla. Toivon myös, että saisin vihdoin edistettyä asiaa konkreettisesti, sillä näiden vuosien aikana oon oppinut, ettei (oikeasti) mitättömistä asioista ahdistuminen ole normaalia. Avun hakeminen se vasta pelottavalta kuulostaakin, mutta tiedän, että se on ainut vaihtoehto. 


Mitä sitten haluan sanoa teille lukijoille? No, ensiksi pahoittelen sitä, etten ole kirjoittanut mitään. Ja toiseksi, kiitän kuitenkin siitä, että olette lukeneet vähäisiä tekstejäni <3 Toivon mukaan tekstejä syntyisi edes hieman enemmän ensi vuonna.


Viimeiseksi: hyvää, turvallista ja onnellista uuttavuotta 2024 kaikille! <3

lauantai 4. marraskuuta 2023

Kirjoittajan paras päivä

Tiedättekö, mä olen vihdoin, pitkästä pitkästä pitkästä aikaa kohdannut kirjoittajan parhaan päivän: mä olen saanut kirjoitettua.

Kun mä reilu vuosi sitten syyskuun lopulla sain valmiiksi Lopun jälkeen -tarinan, mä menetin sen mukana kirjoitusintoni ihan täysin. Mä tavallaan lamaannuin kirjoittamisen suhteen monesta syystä. Ehkä siksi, että LJ oli mun tähänastisen "kirjoitusuran" suurin projekti, jonka parissa mä työskentelin melkein kolme vuotta. Ehkä myös siksi, että lukion toisen vuoden kevät, sitä seurannut kesä ja abivuoden syksy kevättä unohtamatta olivat aika raskaita ja työntäytteisiä. Oli kursseja, oikeastaan ihan valtavasti kursseja, toukokuulle siirtyneet vanhojentanssit ja sitten vielä ylioppilaskirjoituksiin lukeminen kesällä ja syyskuussa niihin osallistuminen. Ja tuon jälkeen mä en juurikaan ehtinyt levätä, sillä lukio-opinnot jatkuivat normaaliin tahtiin helmikuuhun asti – sillä lisämausteella, että kevään yo-kokeisiin piti valmistautua samaan aikaan. Mä väsyin. Kun kevään kirjoitukset oli lopulta ohi, mä olin oikeasti hemmetin väsynyt ja kaikkeni lukio-opinnoille antanut. Jopa ilmeisesti luovuus katosi musta tuon vuoden aikana, eikä millään ole meinannut tulla takaisin. 

Kesällä mä olin vielä kaksi kuukautta kesätöissä arkisin klo 6.00 – 14.30 ja heräsin töiden takia aamuisin ennen viittä. Eipä siinä väsymys päässyt väistymään tai luovuus kukkimaan, vaikka työpaikka ja -kaverit olivatkin kivoja. Ja no, mitäs vielä. Elokuun alusta asti valmistelin muuttoa ja lopulta elokuun puolivälin jälkeen sullottiin tavarat kahteen autoon ja otettiin suunnaksi uusi kaupunki 300 kilometrin päässä kotoa. Loput elokuusta meni muuttokaaoksen raivaamiseen, asettumiseen ja tarvittavien tavaroiden hankintaan. Syyskuun alussa mä aloitin yliopisto-opinnot. Opintoja tuli valittua ensimmäiselle syksylle 28 opintopisteen verran. Ei sinänsä liian vaativa suoritus, mutta täytyy myöntää, että itsenäisen työn määrä ja aikataulutuksen tärkeys ovat päässeet yllättämään. Yhden opintopisteen eteen joutuu oikeasti työskentelemään yllättävän paljon, etenkin, kun joutuu samaan aikaan opettelemaan esimerkiksi esseen viittauskäytäntöjä ja tieteellisen tekstin lukemista. 


Että niin. En mä tiedä, onko sittenkään varsinainen yllätys, että luova kirjoittaminen on takunnut ja tuntunut satunnaisten runojen kirjoittamista lukuun ottamatta lähinnä puulta. Aika ja energia ovat menneet johonkin muuhun kuin kirjoittamiseen. Ja voi hemmetti, miten vieraalta on tuntunut, kun en ole pystynyt kirjoittamaan mitään pitkää fiktiivistä tekstiä yli vuoteen. Mä olen ollut yli vuoden kirjoittaja, joka ei juurikaan kirjoita, vaikka haluaisi. Koska kyllä, mä olen monesti yrittänyt kirjoittaa uutta tarinaa, mutta koskaan siitä ei ole tullut mitään. 

Siksi mä olen kohdannut kirjoittajan parhaan päivän – vihdoin. Viime yönä mä sain kirjoitettua ensimmäistä kertaa aikoihin uutta tarinaa, jolla on ehkä jopa mahdollisuuksia kasvaa valmiiksi asti. Mä tunsin intoa, kun mä muodostin sanoja Docs-tiedostoon. Ja kun mä nyt mietin tuota, mua vähän jopa itkettää, vaikka se naurettavalta kuulostaakin. Mutta oikeasti. Kirjoitusinnon palaaminen on mulle kuin saisin palan itsestäni takaisin. Hetkittäin on nimittäin tuntunut siltä, etten koskaan tule saavuttamaan unelmaa omasta kirjasta, jos palo luovaa kirjoittamista kohtaan ei koskaan palaisikaan. Mutta nyt se on näyttänyt mulle, että se kaikki on vielä mussa. Se sama palo, joka mussa ehkä lopullisesti syttyi syksyllä 2017, kun raapustin lyijytäytekynällä A5-vihkoon ensimmäiset tarinani. Se on mussa vieläkin. Ja mä olen niin onnellinen, että sille vihdoin on ilmeisesti taas tilaa mun elämässä.

Vielä mä en uskalla luvata mitään uudesta tarinasta, koska oon kirjoittanut sitä vasta parin sivun verran ja kaikki juonesta lähtien on vielä niin auki. Mutta niin kuin LJ:n epilogin kommenttikentässä vuosi sitten kirjoitin, tämä uusi tarina saattaa onnistuessaan olla hieman erilainen, vaikka samaan aikaan niin samanlainen kuin aiemmatkin. Toivon kovasti, että tarina saa nyt siivet selkäänsä – jotta mun kirjoittamattomuudesta johtuva identiteettikriisi loppuisi ja jotta saisin vihdoin jakaa jotain uutta luettavaa myös teille <3

Eipä siis auta kuin hakata näppäimistöä ja toivoa parasta :'D.

torstai 31. elokuuta 2023

Omillaan

Elokuu, kesä loppusuoralla ja elämäni ensimmäiset muuttolaatikot oman huoneen lattialla. U-S-K-O-M-A-T-O-N-T-A. Mä ihan oikeasti muutan pois kotikylästä, kauas kotikylästä. Niin kauas, etten varmasti tule käymään kotona joka viikonloppu tai edes joka toinen, kun se ei olisi taloudellisesti järkevää. Edes opiskelijahintaiset junaliput eivät ole niin halpoja.


Tää paljon puhuttu uusi alku tuntuu aika jännittävältä, pelottavalta ja innostavalta. Pelottaa, jos tän alan opinnot ei tunnukaan yhtään omilta tai jos naapurit onkin hirveän meluisia. Jännittää, miten tuun pärjäämään vuokrayksiössäni ja yliopisto-opinnoissa. Molempiin ja etenkin jälkimmäiseen liittyy paljon uutta opeteltavaa, enkä vielä tiedä, miten tulen ikinä sisäistämään kaiken. Mä en pidä epävarmuudesta, mutta tiedän jo nyt, että ekat viikot niin yliopistolla kuin asunnolla tulee olemaan sitä täynnä. 


On tää kaikki silti innostavaa ja kivaa. Pääsen sisustamaan kämppää itseni näköiseksi budjetin ja vuokranantajan määrittelemissä rajoissa, luoda itselleni sopivaa arkea, nukkua viikonloppuisin niin pitkään kuin huvittaa, opiskella ja nähdä, miten mun omat siipeni kantavat. Ja nyt saan aloittaa myös puhtaalta pöydältä: uusi kaupunki, uudet ihmiset. Kukaan ei tiedä musta mitään eikä oleta musta vielä mitään – aika virkistävää, eikö? 


No, jos ihan totta puhutaan, mä nautin suuresti myös siitä, ettei mun tarvitse muuttaa ihan ypöyksin kauas kotoa, vaan saan samaan kaupunkiin yhden hyvän kaverin. Siellä me voidaan toivon mukaan olla toistemme tukena ja apuna, ennen kuin kotiudutaan uuteen paikkaan paremmin. Musta ainakin tuntuisi tosi yksinäiseltä ja pelottavalta muuttaa vieraaseen paikkaan ilman ketään. On siis vain ihanaa, että joku tuttu tyyppi asuu samassa kaupungissa – etenkin, kun introverttina lämpenen hitaasti uusille ihmisille.



Yläpuolella oleva kursivoitu teksti on kirjoitettu muutama päivä ennen muuttoa. Tää ei-kursivoitu teksti on taas kirjoitettu viikko muuton jälkeen. Täällä mä nyt olen, kaukana kotikylästä, omillani. Muuttokaaos alkaa hiljalleen vähentyä kämpässä ja sen myötä tää alkaa tuntua jo vähän enemmän kodilta. Totta kai monet asiat hakee vielä paikkaansa ja huomaan joka päivä tarvitsevani vielä joitain tavaroita, mutta kyllä täällä pystyy jo elämään. 


Ekana iltana, kun muuttoapuna toimineet vanhemmat ja isoveli olivat lähteneet pois, musta tuntui hetken aikaa tosi yksinäiseltä ja avuttomalta. Ehkä ahdistikin vähän, kun katsoin parvekkeelta tutun auton lipuvan pois. Liikenteen äänet kuuluivat häiritsevän läheltä ja rappukäytävästä kuuluvat naapurien ovien kolahdukset saivat mut säpsähtämään. Vieras paikka, vieraat äänet ja täysi kaaos asunnossa saivat mut epäröimään, ja hetken aikaa mietin, oliko tää mun elämäni suurin virhe. 


Oikeastaan mä olen jopa vähän yllättynyt siitä, että mun katastrofiajattelu kesti vain hetken – siis oikeasti hetken. Heti silloin ekana iltana mä lähdin kaverini kanssa käymään paikallisessa Cittarissa. Ehkä just se, etten mä ollut koko iltaa yksin, rauhoitti mua, sillä huomasin konkreettisesti, etten ole täällä oman onneni nojassa. Sillä sitä mä ehkä jännitin eniten tässä muutossa, vaikka melko introvertti tapaus olenkin. 


Että sellaista. Pieni kotikylä vaihtui kuin vaihtuikin suhteelliseen isoon kaupunkiin. En mä vielä näin lyhyen ajan jälkeen tunne itseäni kaupunkilaiseksi, vaikka ihan kohtuullisesti täällä viihdynkin. Ja no, kotikylääkin kaipaan hetkittäin. Sieltä kaipaan ehkä eniten hiljaisuutta, sitä kun mistään ei oikeasti kuulu mitään. Täällä harvemmin on niin hiljaista, vaikken mä (lyhyellä kokemuksella sanottuna) millään kovin meluisalla alueella asu. Välillä mä myös haluaisin päästä rapsuttamaan Fasua, meidän 3-vuotiasta lapinkoiraa. Sen rapsuttamista mä joudun kuitenkin odottamaan siihen asti, että menen käymään kotikotona. Perheenjäsenten kanssa sentään onneksi pystyy puhumaan puhelimessa ja laittamaan viestejä.


Vaikka muutto onkin on nyt pääpiirteissään ohi, uusia asioita mun elämään on tulossa vielä paljon. Ihan nurkan ja muutaman päivän takana odottaa yliopisto-opintojen aloitus, a-p-u-a. Jännittävää, pelottavaa, innostavaa. Tästä voi tulla ihan mitä tahansa. Eniten mä kuitenkin toivon, että tästä tulee hyvä elämänvaihe – sellainen, jota voi hymyillen myöhemmin muistella.

perjantai 14. heinäkuuta 2023

Sadepisarat

Kun havahdun yöllä hereille, sade ropisee rauhallisesti kattoa vasten. Raolleen jääneiden verhojen välistä näen, miten pisarat valuvat hitaasti alas ikkunaa pitkin. Rauhallisen vesisateen lisäksi myös kaupunki tuntuu rauhalliselta, sillä avoimesta tuuletusikkunasta kuuluu vain tasainen ropina. Autot ja ihmiset eivät syystä tai toisesta ole liikkeellä, eivät ainakaan tällä puolella kaupunkia. Seurattuani jonkin aikaa valuvia vesipisaroita vilkaisen yöpöydälläni olevaa kelloa, jonka digitaalinen näyttö osoittaa aikaa 1.38. Olen kirjaimellisesti hereillä keskellä yötä, mutta uni on kadonnut käteni ulottumattomiin. Hengitän syvään ulos ja mietin, mitä tekisin: jäisinkö sänkyyn odottamaan unen paluuta, nousisinko hetkeksi ylös vai käpertyisinkö sängyn toisella puolella nukkuvan ihmisen syliin. Hän nukkuu levollisen ja hellyyttävän näköisenä, eikä näytä kantavan mitään murheita unissaan – ja hyvä niin. Toisaalta hän on myös päivisin meistä kahdesta se, joka ei ahdistu turhasta, vaan pitää päänsä kylmänä tilanteessa kuin tilanteessa. Minä sen sijaan murehdin kaikkea, enkä osaa päästää huolestani noin vain irti. Ollessani hänen kanssaan murheeni tuntuvat kuitenkin pienemmiltä, sillä hänen rauhallisuutensa tyynnyttää sisälläni riehuvan myrskytuulen. 

Mutta nyt en ole ahdistunut tai surullinen, olen vain hereillä tuijottamassa ikkunaa pitkin valuvia pisaroira. 

Katselen vielä hetken sadetta ja häntä, mutta päätän sitten nousta ylös sängystä. Hiivin hiljaa pois makuuhuoneesta ja varon astumasta niihin kohtiin, joissa lattia narisee eniten. Makuuhuoneesta pois päästyäni suuntaan parvekkeelle – jokin sateisessa kesäyössä vetää minua puoleensa. 


Parvekkeella sateen ropina ja kaupungin äänet kuuluvat selvemmin, vaikka kaupunki tuntuu edelleen normaalia hiljaisemmalta. Ei ihmisten ääniä, vain kauempaa kuuluvaa liikenteen huminaa. Istun parvekkeen nurkkaan asetetulle nojatuolille, vedän polvet rintaa vasten ja katselen vastapäistä taloa sekä vieressä olevaa puistoa. Talon ikkunoissa ei juurikaan näy valoja, ja puiston puiset penkit ovat tyhjillään. Maisemassa on jotain koukuttavaa ja rauhoittavaa, mielenkiintoistakin. Ympärillä voisi tapahtua mitä tahansa, hyvää tai pahaa, kenties risririitaista, mutta mitään ei tapahdu. Oloni on turvallinen, aidosti turvallinen, vaikka aiemmin olen tuntenut levottomuutta istuessani yksin parvekkeella sateisena yönä. Etenkin kaupungin äänet meluisimpina öinä ovat vain vuosi tai pari sitten saaneet minut ahdistumaan ja pysymään poissa kaiken sen keskeltä, mutta viime aikoina olen viimein alkanut tuntea rauhaa sisälläni ilman, että kukaan on ollut rauhoittamassa minua. Vaikka pidän eniten tällaisista rauhallisista ja hiljaisista öistä, en enää pelkää meteliä samalla tavalla kuin aiemmin. Vuosien sitkeä työ, terapia ja hän ovat opettaneet minulle, etteivät melu tai toisten ihmisten kiivaalta kuulostava keskustelu ole uhkia, vaan asioita, joiden voin antaa olla. Turvattomuus on alkanut väistyä, vaikka joskus olen ajatellut sulkeutuvani iäksi neljän seinän sisään, pois näkyvistä. 

Vesisade kiihtyy hieman, mutta kesäyö ei silti tunnu liian kylmältä, vaan mukavan viileältä kehoani vasten. Hengitän, mietin mennyttä ja tätä hetkeä, sitä, miten erilaista elämäni on nyt. Se tuntuu hyvältä – se, etten enää polje paikoillaan menneisyyden tapahtumissa. 

  –Hei, mitä sä täällä teet? Kello on vasta vähän yli kaksi, hän sanoo ilmestyessään yhtäkkiä parvekkeelle ja saa minut säpsähtämään hieman. Olen ollut niin ajatuksissani ja uppoutunut sateiseen kesäyöhön, etten ole kuullut edes parvekkeen oven avautumista. Nyt kuitenkin käännän katseeni häneen, enkä voi olla huomaamatta sitä, kuinka uniselta ja suloiselta hän näyttää.

  –Mä heräsin enkä saanut unta, niin tulin istumaan tänne, selitän juuri ja juuri parvekkeen puolella seisovalle ihmiselle. Hänen ilmeensä pehmenee entisestään, kun kerron syyn öiselle parvekehetkelle. 

  –Pieni…, hän sanoo hiljaa ja kävelee luokseni, ottaa kasvoni käsiensä väliin. Minä painan päätäni hänen käsiään vasten ja nautin kosketuksesta. Haluan kuitenkin hänen tietävän, ettei minulla ole mitään hätää. Ei nyt, ei tässä.

  –Mä lupaan, kaikki on hyvin. Mä vaan heräsin ilman painajaisia tai ahdistusta, sanon ja hymyilen hieman. 

  –Niin… mut sä saat kyllä herättää mut ilman mitään syytäkin, jos haluat. Vaikka tietenkin sä saat olla myös yksin, hän pitelee kasvojani edelleen ja vastaa hymyyni lempeästi ja hieman unisen näköisenä, valmiina palaamaan makuuhuoneeseen ja sänkyyn. Hänen unisuutensa ja järkkymätön rauhallisuutensa hiipivät hiljaa kehooni ja ennen kuin huomaankaan, olen valmis käpertymään hänen viereensä peitteen alle.

  –Mentäiskö takaisin nukkumaan?


Sängyllä hän työntää kätensä pehmeästi hiuksiini ja saa minut melkein kehräämään silkasta mielihyvästä. Tuntuu hyvältä olla niin lähellä häntä. Vasta nyt lämmön levitessä kehooni huomaan, että parvekkeella on oikeastaan ollut melko viileää. Kun painan hieman kylmät jalkani hänen jalkojaan vasten, hän älähtää pienesti.

  –Hei! Senkin… sä varastat kaiken lämmön mun ruumiista.

  –Hmm… mut sä kuitenkin tykkäät siitä, nauran pehmeästi, kun hän rutistaa minut tiukemmin itseään vasten.

  –No ei susta voi olla tykkäämättä. Oikeastaan se on vaan älyttömän söpöä, että sä tykkäät olla mun lähellä, hän sanoo ja suukottaa päätäni, saa minut hymyilemään. Hän vain on sellainen – ihana ja äärimmäisen rakas. 

  –Väsyttääkö sua? hän kysyy huomatessaan, etten minä ole jatkanut keskustelua sen pidemmälle.

  –Ehkä vähän, mutisen silmät kiinni hänen rintaansa vasten. Ja minä todella olen väsynyt, hän on saanut minut rentoutumaan unen rajamaille asti ilman, että olen tiedostanut koko asiaa. Vaikka sade ropisee edelleen kattoon, on parvekkeella kehooni tarttunut viileys väistynyt nyt lämmön tieltä. Hän kuiskaa minulle vielä jotain, mutta en saa enää sanoista selvää. Vaivun pehmeään uneen sadepisaroiden täyttämän yön tallentuessa onnelliseksi hetkeksi muistoihini, joita saatan vaalia vuosien jälkeen ensilumen sataessa maahan.