Supervoimia

Vihreä sammal tuoksuu voimakkaalta sateen jälkeen, enkä voi olla huomaamatta sitä, kun astun metsään tieltä, jonka varteen olen pysäköinyt autoni, joka oikeastaan vain ahdistaa minua. Valitettavasti auto ei ole ainut ahdistava asia, vaan yksi monista, mutta nyt pyrin unohtamaan kaiken edes hetkeksi. Metsän siimeksessä on turvallista olla juuri niin iloinen, surullinen tai ahdistunut kuin ikinä vain itse haluaa, ja siksi minäkin olen jo vuosien ajan rynnännyt metsään, kun paha olo on meinannut päästä niskan päälle. Metsässä rauhoittuminen on helpompaa kuin muualla, ympärillä ei ole turhia virikkeitä tai tehtäviä asioita, on vain puhdas ja ympäri vuoden kaunis luonto. Tänään ahdistus vain tuntuu juurtuneen pahemman kerran rintaani, eikä hengittäminen ole helpottua, vaikka koitan keskittyä kaikkeen muuhun ahdistukseen, joka kertoo valheellisia ajatuksia itsestäni ja elämästäni. Keskityn askeleihin, jalkojen alla painuvaan sammaleen ja lintuihin, jotka ovat jo aloittaneet sateen takia tauonneen laulunsa uudelleen, ja hitaasti, tuskastuttavan hitaasti rinnassani oleva solmu alkaa löystyä. Sateen jälkeinen metsä alkaa tuoksua paremmalta, aistini vapautuvat, hengityksestä tulee syvempää – maailma ei näytä enää niin ahdistavalta. 

Käveltyäni metsässä jonkin aikaa törmään ojaan, jonka reunalla joudun pohtimaan hetken, pystynkö hyppäämään sen yli, vai olisiko parempi vaihtoehto vain kahlata sen halki, kirkasvetinen oja kun ei vaikuta kovin syvältä, ja toisaalta jaksan uskoa siihen, että vanhat Nokian kumisaappaat pitävät iästään huolimatta edelleen vettä. Niinpä päädyn kahlaamaan ojan pohjalle, tällä kertaa tosin fyysisesti, en henkisesti ja tulen samalla todenneeksi, että vanhan kunnon nokialaiset todellakin pitävät vettä edelleen erinomaisesti. Ojan toisella puolella pysähdyn hetkeksi katsomaan taakseni, painan mieleeni maamerkkejä, jos vaikka sattuisin eksymään, vaikka en uskokaan sen olevan kovin todennäköistä itselleni tutussa metsässä, joka ei ole järin suuri. Ja onhan minulla puhelin täyteen ladattuna taskussa vedenpitävään pussiin pakattuna, tosin äänettömällä, mutta omana turvanani kuitenkin. Olen myös tietoisesti pukeutunut värikkäisiin vaatteisiin maastopuvun sijaan, sillä tiedän, että etsijöiden on helpompi havaita minut maastosta kirkkaisiin väreihin pukeutuneena kuin vihreään, ruskeaan ja harmaaseen sonnustautuneena, vaikka ajatus täydellisestä maastoutumisesta onkin houkutteleva. Sen aika ei ole kuitenkaan nyt, kun olen hieman ahdistunut ja yksin keskellä metsää. Eikä minun tavoitteeni ole kadota, vaan saada energiaa luonnosta. Tykkään vain tehdä asiat kunnolla, jos teen jotain, enkä siksi tyydy kotini läheiseen puistoon, kun haluan ladata akkujani luonnossa. Oikeastaan kostea sammalikko on parasta, mitä tiedän. Se todella rentouttaa minua.

En tiedä, kuinka kauan olen kulkenut metsässä, kun tajuan, ettei minulla ole enää paha olla. Metsän myyttinen voima helpottaa oloa tuntuu toimivan jälleen kerran, vaikka tavallaan en ymmärräkään, mistä moinen asia johtuu. Joka tapauksessa olen kiitollinen siitä, että minulla on mahdollisuus tulla metsään silloin, kun mikä tahansa tunne on tuhota pääni ja elämäni. Nytkin olen laskeutunut rauhalliseen mielentilaan, keskityn ympäröivään luontoon ja pystyn aistimaan siitä pieniäkin asioita, maassa olevia käpyjä ja oksalla hievahtamatta istuvia lintuja, joiden vapautta ihailen. Ehkä kuvani niiden elämästä on kieroutunut ja vääristynyt, mutta minusta linnuilla vain on uskomattoman paljon vapauksia. Ne pystyvät tekemään melkein mitä tahansa ilman, että kukaan tai mikään estää. 

Jatkan jälleen matkaani, kun olen saanut tarpeeksi lintujen tuijottelusta, vaikka ne hienoja eläimiä ovatkin. En ehdi kävellä kovinkaan pitkälle, kun sydämeni muljahtaa ikävästi havaitessani liikettä vasemman silmäni näkökentän reunoilla. Käännän äkkiä päätäni havaintoni suuntaan, mutta en näe ensiksi mitään, vaikka mieleni huutaa yllättävän vainoharhaisena, etten ole metsässä yksin, etteivät eläimet ole ainoita, jotka ovat lisäkseni metsässä tänä päivänä. Käännän katseeni takaisin eteen, mutta en voi olla vilkuilematta vasemmalle joka ainoa hetki, vaikka en onnistukaan näkemään mitään sellaista, mistä minun pitäisi huolestua, sillä näen vain puita, kiviä, sammalta ja tippuneita oksia, en toista ihmistä tai vielä pahempaa, karhua, jonka mielestä olisin sen ja pentujen tiellä. En pelkää luontoa, mutta karhun kohtaaminen ei varsinaisesti ole suurin unelmani etenkään silloin, jos karhulla sattuu olemaan pentuja. En halua olla metsäreissuni takia hakkelusta maassa ja vilkuilen siksi jatkuvasti ympärilleni, mutta etenkin vasemmalle, jossa ehkä olen nähnyt jotain tai jonkun, joka on saanut adrenaliinin virtaamaan suonissani varsin tehokkaasti. Säpsähdän jokaista rasahdusta, vaikka sen aiheuttaja olisikin vain painoni alla katkeava oksa. Jatkan kasvavasta ahdistuksesta huolimatta syvemmälle metsään kävelemistä, vaikka joku toinen olisi saattanut kääntyä kiireesti kannoillaan pois jo heti havaittuaan jotain outoa. Minä kuitenkin yritän vakuuttaa itselleni hieman epätoivoisesti, ettei mitään hätää ole, ja jonkin aikaa ajatusta päähän taottuani saankin itseni uskomaan siihen, joskiin hieman haparoivasti, mutta kuitenkin niin paljon, että sydämeni pomppaa ulos rinnasta, kun vasemmalta puolelta puun takaa astuu esiin tummiin pukeutunut ihminen.

En ole ihan varma siitä, mitä ensimmäisten parin minuutin aikana on tapahtunut, kun alan viimein taas tajuta, kuka olen ja missä olen. Olen ehkä kahden sekunnin ajan luullut joutuneeni kirvesmurhaajan kanssa samaan metsään, vaikka en haluaisi joutua moisen kanssa edes saman valtion rajojen sisäpuolelle, ja siksi onkin ollut helpottavaa tajuta panikoimisen jälkeen, että eteeni sivusta ilmestynyt ihminen ei ole kuka tahansa, vaan Myrsky, jonka tunnen useiden vuosien takaa. 

  –Sun ois pitänyt nähdä oma ilmeesi, ku sä näit mut lähietäisyydeltä, Viola, hän sanoo ja nauraa, kun on saanut minut rauhoittumaan, vaikka sydämeni hakkaa edelleen turhan kovaa vauhtia rinnassani. 

  –No varmasti! Miten pitkään sä tiesit, että se metsässä kulkija olen mä? kysyn, vaikka Myrskyn tuntien tiedän jo etukäteen vastauksen.

  –Ainakin siitä asti, kun sä havaitsit jotain liikettä silmäkulmassa. Sä et oo kovin huomaamaton, Myrsky vastaa ja heilauttaa sitten kättään vaatteitani kohden.

  –Hei! Yksin metsässä kulkiessa on hyvä pitää värikkäitä vaatteita, ni etsijät löytää paljon helpommin, jos jotain käy! puolustaudun, vaikka tiedän, että Myrskyn kettuilu on hyväntahtoista – hän ei ole ilkeä, vaikka saattaa vaikuttaakin joskus hieman kylmältä. 

  –Niin, onhan se totta. Pitäisi varmaan itsekin, hän sanoo hymyillen ja viittaa puolestaan omiin vaatteisiinsa, jotka ovat kauttaaltaan mustat kuin yö uudenkuun aikaan. Vaatetuksen synkkyydestä huolimatta ihminen ei itsessään kuitenkaan vaikuta lainkaan synkältä, vaan pikemminkin hyvinvoivalta ja iloiselta. Jopa Myrskyn silmät hymyilevät.

  –Sä oot täällä ihan vaan käymässä? Tai kun sulla ei oo mukana mitään. Eikä täällä vissiin vielä mitään kerättävää olekaan, Myrsky jatkaa keskustelua, joka on tauonnut hetkeksi, ja tarkoittaa kerättävillä asioilla kaiketi sieniä ja marjoja, joiden suhteen hän on kyllä oikeassa. Ei metsästä tähän aikaan vuodesta mitään käpyjä kummempaa kerättävää löydy. 

  –Joo. Välillä on tiedätkö vaan pakko päästä pois hälinästä ja tyhjentää pää tänne. Kai tää metsä on mulle joku terapeutti, päädyn tunnustamaan, vaikka olen jo hetken aikaa ehtinyt ajatella, etten mainitse aiemmasta olotilastani sanaakaan Myrskylle, jonka kanssa en ole ollut juurikaan tekemisissä viimeisten vuosien aikana. Silti hän tuntuu edelleen luotettavalta, ihan kuin mitään vuosia ei edes olisi ollut välissämme.

  –Mä tiedän. Sitä varten mä varmaan itsekin käyn täällä niin usein. Tää on hyvä metsä, tarpeeksi iso ja kaukana valtateistä, ei tänne kuulu edes liikenteen ääniä. Pitäisi tyyliin muuttaa tänne, niin tulisi itsestään huolehtiminen vielä halvemmaksi, kun ei menisi polttoaineeseen rahaa, Myrsky sanoo ja hymyilee minulle myötätuntoisesti. Ja kyllä, olen hänen kanssaan samaa mieltä, metsän keskellä asuminen olisi ihanaa, mutta vielä minulla ei ole mahdollisuutta siihen ainakaan niin, että se olisi taloudellisesti kannattavaa.

  –Pitää siis tyytyä epämääräiseen metsässä hiippailuun, sanon ja Myrskyn silmistä heti, että hän tajuaa, että kommenttini liittyy suoraan siihen, miten hän on vain hetkeä aiemmin kulkenut metsässä perässäni puiden taakse maastoutuen saaden minut säikähtämään oikeasti pahemmin kuin aikoihin. 

  –Sori. Mut oli se silti ihan hauskaa! hän puolustautuu, enkä minäkään osaa olla oikeasti vihainen hänelle.

Joskus metsässä kävely on parasta yksinään, mutta tänään minusta tuntuu siltä, ettei Myrskyn seura ole lainkaan pahitteeksi, sillä hän saa minut voimaan jokseenkin paremmin. Minua ei ahdista hänen seurassaan, hengittäminen on ihanan helppoa, ja vaikka en ole pahemmin miettinyt asiaa, nyt minulla on kuitenkin sellainen tunne, että olen ikävöinyt Myrskyä elämääni, joka ei nimestään huolimatta ole lainkaan tuhoisa, vaan enemmänkin korjaava. 

  –Mitä meille oikein tapahtui? Myrsky kysyy minulta hieman yllättäen ja saa minut tajuamaan, etten todellakaan ole ainut, joka on yön pimeimpinä hetkinä tuntenut jonkin asian puuttuvan, vaikka en olekaan ymmärtänyt, mikä se jokin asia on ollut.

  –En mä tiedä. Ehkä me molemmat vaan kadottiin toisiltamme jonnekin, vaikka se ei ollut tarkoitus, vastaan hieman epäröiden, mutta katson kuitenkin Myrskyä suoraan silmiin. 

  –Niin… tuo muuten kuulosti mun korvaan vähän siltä, että me oltaisiin oltu jotain muutakin kuin kavereita, Myrsky sanoo ja katsoo minua edelleen silmiin saaden minut punastumaan kiusallisen voimakkaasti. 

  –Sä tiedät, etten mä tarkoittanut sitä noin, yritän kuulostaa vakuuttavalta, vaikka en ole sataprosenttisen varma siitä, että asia olisi niin yksinkertainen kuin haluan sen olevan. Myrsky on ollut vuosia kaverini, hyvä sellainen, mutta miksi hitossa kumpikin meistä on samaan aikaan alkanut ottaa etäisyyttä. 

  –Sori, taas. Mä vaan haluan sanoa, ettei se etäisyyden ottaminen vahingossa ollut mun tarkoitus, eikä varmaan sunkaan. Mut mulla on ollut sua ikävä, vaikka se ei ehkä vaikuta siltä näin pitkän hiljaisuuden jälkeen.

Hänen sanansa saavat oman sydämeni jättämään yhden lyönnin välistä, vaikka yritänkin esittää normaalia. En tiedä, mitä Myrsky ajattelee, mutta luulen, että kumpikin meistä tajuaa viimeistään nyt, että ystävyytemme jonkin asteiseen kuihtumiseen on olemassa selitys, jota kumpikaan ei ole halunnut myöntää. Kyllä, minä myönnän viihtyväni hänen seurassaan melkeinpä liian hyvin, mutta ehkä juuri olen ajatellut, että vetäytymällä suojelen sekä itseäni että häntä, vaikka ainakin alkuun tilanne on ollut kipeä. Nyt Myrsky jatkaa kanssani metsässä kävelyä, eikä kumpikaan osaa sanoa mitään suurta ja hienoa. Kumpikin tarvitsee muutaman hiljaisen hetken, jotta pystyy miettimään, mitä oikeastaan haluaa, jos haluaa jotain. 

Metsän hiljaisuus on tehnyt mielelleni hyvää, vaikka olenkin joutunut pohtimaan ensin mahdollista vaaraa ja sen jälkeen toista mahdollista vaaraa, jossa voi kuitenkin piillä turva, jos asiaa ajattelee toisesta näkökulmasta.

Myrsky voisi hyvin olla se ihminen, jonka koen aina turvalliseksi.

Olemme kiertäneet metsässä melkoisen lenkin ja palanneet nyt autolleni – olen luvannut viedä Myrskyn omalle autolleen, jotta hänen ei tarvitse kävellä kovin pitkää matkaa takaisin päin. 

  –Viola, mä oon miettinyt… 

Suhtaudun Myrskyn sanoihin jopa hieman kauhulla, vaikka samaan aikaan odotan, mitä hän aikoo sanoa. Vilkaisen nopeasti pelkääjänpaikalla istuvaa ihmistä, mutta siirrän sitten katseeni takaisin tiehen, jotta en missään tapauksessa onnistu ajamaan ulos kapealta hiekkatieltä. 

  –Ja mä haluaisin katsoa, tuleeko tästä yhtään mitään, siis yhtään mistään. Kaveruudesta, ystävyydestä, ehkä jostain vielä syvemmästä.

Joudun oikeasti harkitsemaan hetken aikaa sitä, ajanko tien sivuun, jotta pystyisin keskittymään samaan aikaan Myrskyn kanssa käytävään keskusteluun ja tiehen. En kuitenkaan uskalla pysäyttää, sillä ajaminen tarjoaa minulle muutamia lisäsekuntteja miettiä sitä, mitä haluan.

  –Niin, mäkin haluaisin katsoa, mihin tää johtaa. Mut se ei välttämättä tule olemaan helppoa, sanon ja puristan rattia niin kuin se olisi pelastusrengas, jonka avulla en huku.

  –Mm. Mä oon valmis ottamaan sen riskin.

Vaikka minua pelottaakin hieman, en silti voi olla hymyilemättä, sillä vaikuttaa siltä, että Myrsky oikeasti haluaa tätä, eikä hän ole ainut.

  –Hitaasti? kysyn, vaikka tavallaan tiedänkin, ettei kummallakaan meistä ole kiire tehdä tästä jotain liian nopeasti.

  –Hitaasti.

Pysäytän auton Myrskyn auton viereen tien laitaan ja hymyilen leveästi, kun vilkutamme toisillemme ennen kuin lähdemme ajamaan.

Metsällä todellakin on supervoimia.