Kristian
Se, mitä Jessi oli sanonut minulle, tuntui pahalta.
Mä en voi suudella sua.
Miten niin et voi? halusin huutaa hänelle, vaikka tiesin, ettei Jessi ollut tehnyt niin ilkeyttään. Hän vain pelkäsi ja siitä seurasi suojamekanismi häntä itseään kohtaan. Hän suojeli itseään perääntymällä. Ja kai hän koitti suojella minuakin, vaikka se ei siltä tuntunut. Koitin tavoittaa uudelleen Jessin katsetta, jonka olin kadottanut. Hän katsoi jonnekin huoneen nurkkaan. Ja vaikka en osannutkaan lohduttaa häntä, koin tarpeelliseksi hivuttautua lähemmäs häntä, jotta hän voisi painaa päänsä olkapäätäni vasten. Hiljaa Jessika painoikin päänsä vasten olkapäätäni. En voinut olla ajattelematta jotain toista tilannetta, jossa meidän ei olisi tarvinnut kieltää tunteitamme. Olisin voinut vetää itseäni huomattavasti lyhyemmän naisen syliini ja kietoa käteni hänen ympärilleen. Mutta päädyin taistelemaan pettymystä vastaan ja silitin varovaisesti Jessikan päätä.
-Kaikki on hyvin, kuiskasin, vaikken itsekään uskonut siihen.
Ehkä kaikki olisi ollut hyvin, jos olisin uskonut siihen, mitä hänelle sanoin.
Jessika
-Musta meidän ois parempi olla vaan frendejä. Mä en halua satuttaa sua, Kristian. Anteeks, että mä taas sotkin kaiken. Unohdetaanko koko juttu? kysyin.
-Sä oot varmaan oikeassa. Unohdetaan koko homma, eihän siinä ehtinyt tapahtunut mitään. Mä soitan sulle, Kristo vastasi ja avasi sitten oven astuakseen ulos, mutta palasi kuitenkin halaamaan minua nopeasti.
-Hyvää yötä, frendi, hän kuiskasi ja lähti sitten taakseen katsomatta.
Tuijotin pimeässä huoneessani kattoon, ja mietin sitä, kuinka vaikeaa oli olla sanomatta Kristolle niitä kolmea pientä sanaa. Pelkäsin, etten pystyisi tukahduttamaan tunteitani, jotka paloivat mielessäni kuin juhannuskokko. Tunsin yhä Kriston huulet polttavina omillani, vaikka en edes ollut suudellut häntä. Kierähdin sängylläni toiselle kyljelleni ja muistin tarkkaan, miltä Kristo oli näyttänyt nukkuessaan vieressäni pitkät jalat koukkuun vedettynä. Hän oli ollut suloinen nukkuessaan niin. Ja sen ajatteleminen teki kipeää. Sä nukuit aina paremmin mun kanssa, ajattelin. Niin Kristian oli ainakin väittänyt, enkä pitänyt sitä täysin mahdottamana. Kunpa asiat olisivat olleet helpompia.
Elena katsoi minua päätään pyöritellen.
-Jessi, mähän sanoin sulle! Sä et pysty pitämään tunteitasi kurissa, eikä se varmaankaan ole edes kannattavaa tuossa tilanteessa. Mieti tarkkaan, onko tuo se, mitä sä haluat siitä jätkästä.
-Se on just se ongelma! Mä tiiän, että mun pitäisi olla sen kanssa vaan kaveri, mutta kun tunteet on vähän toista mieltä... Mä en ehkä pysty kieltämään itseltäni rakkautta, myönsin vihdoin Elenalle asian, joka minua painoi. En halunnut sotkea itseäni ja Kristoa hirvittävään solmuun, jota kukaan ei saisi auki, mutta ymmärsin kyllä, että jatkamalla tunteiden patoamista meille kävisi juuri niin.
-Sun täytyy tunnustaa asia itsellesi. Sä et pääse tuosta tilanteesta mihinkään, teit sä mitä tahansa. Olisi vaan parempi sanoa, että rakastaa ja katsoa sitten, mihin se johtaa. Nyt sä aiot tehdä juuri päinvastoin, eli et missään tapauksessa myönnä mitään. Ja kai sä ymmärrät, että siitä seuraa ongelmia sun ja Kristianin pään sisälle? Elena koitti takoa järkeä päähäni. Minua se vain turhautti, sillä tiesin tuon kaiken jo entuudestaan.
-Asiat ei koskaan ollut näin vaikeita Danielin kanssa. Meillä oli vaan se suora tie, jota kulkea. Nyt mulla ja Kristolla on kivinen ja kuoppainen mäki noustavana. Enkä mä tiedä, mitä tehdä. Ainut asia, jonka mä pystyn jäsentämään, on se, etten mä halua ikinä luopua Kristosta, sanoin ja vältin Elenan katsetta, joka porautui syvälle sieluuni. En päässyt yli asiasta, joka takoi syvällä rinnassani. Enkä tiennyt, tulisinko koskaan pääsemäänkään yli.
Eräänä marraskuun pimeänä iltana astuin jälleen kerran ulos junasta Lappeenrannan rautatieasemalla. Vaikka olikin hämärää, kykenin silti erottamaan äidin hahmon laiturilla.
-Moi äiti! Ihana nähdä, sanoin halatessani äitiä. Hän hymyili ja näytti tyynemmältä kuin pitkään aikaan.
-No hei Jessi. Kiva että sie tulit käymään. Miulla on siulle uutisia, äiti sanoi. Siinä samassa uteliaisuuteni heräsi.
-Mitä? Kerro nyt! Pakko olla jotain positiivista, kun sie oot noin iloinen.
-Mm. Liittyy Janniin ja Markukseen. En mie pysty olemaan kertomatta. Markus aikoo kosia Jannia joulun alla.
Pysähdyin hetkeksi ja halasin äitiä uudelleen.
-Ei hitto miten ihanaa! Mie oon niin iloinen, että myö saadaan jotain iloistakin tähän sukuun, sanoin. Äidin silmät loistivat. Hän oli selvästi syvästi liikuttunut siitä, että hänen kummityttönsä saisi sormuksen sormeensa. Olinhan minäkin iloinen serkkuni puolesta, tietenkin olin.
-Nyt vaan toivotaan, että Janni vastaa myöntävästi. Mutta kihlajaiset eivät kuulemma ole vielä sitten silloin jouluna alla, niin se Markus ainakin puhui. Mie käsitin, että hän haluaisi pitää juhlat sitten maaliskuussa, kun heille tulee täyteen... monta vuottako heille jo tuleekaan? äiti kysyi minulta. Mietin hetken ja laskin vuosia.
-Viisi vuotta. Niin mie muistelisin. Mutta taitaa olla niin, että nyt juuri ennen joulua tulee heidän tapaamisestaan viisi vuotta, vastasin ja hymyilin muistaessani Jannin onnellisen ilmeen, kun hän oli kertonut itseään viisi vuotta nuoremmille serkuilleen, että oli tavannut ihanan miehen. Ja se mies oli ollut Markus. Ja minä ja Saara olimme nähneet Jannin kasvoilta, että tämä ei ollut aivan tavallinen mies, eikä hän näemmä ollut ollutkaan.
-Ehkä miekin vielä joskus, mumisin toivoen, ettei äiti olisi kuullut, mutta tietenkin äiti kuuli sen.
-Jessi-rakas! Totta kai siekin joskus menet kihloihin. Siun isäkin sanoisi nyt, että älä sie Jessika siitä huolehdi. Kyllä sen sitten tietää, kun se oikea osuu kohdalle, äiti sanoi ja halasi vuorostaan minua. Liikutuin itsekin niin, että jouduin taistelemaan muutamaa kyyneltä vastaan. Pilvet olivat kerääntyneet taivaalle ja tiesin, että pian sataisi.
-Lähdetään kotiin, nykäisin itseni liikkeelle ja toivoin, että isä näkisi minut äidin kanssa jostain pilven reunalta ja hymyilisi kanssamme. Enkä isää ajatellessani arvannut lainkaan, millainen vaikutus Jannin ja Markuksen kihlajaisilla olisi minun ja Kristianin suhteeseen.
7. osa
sunnuntai 29. syyskuuta 2019
torstai 26. syyskuuta 2019
Jos vielä olen sinun #5
Kristian
Jessika etsi asuntonsa kaapista kuumeisesti teepusseja.
-Mä olin vielä eilen ihan varma, että niitä on vielä jäljellä! Missä hitossa ne oikein on? Mä soitan kohta Elenalle ja kysyn asiaa siltä, hän puuskahti. Minua lähinnä vain hymyilytti hänen tahtonsa löytää meille teetä, mutta samalla minusta tuntui siltä, että hän oli jokseenkin hermostunut. Toivottavasti mä en oo syyllinen siihen, toivoin hiljaa mielessäni.
-Kristo, oothan sä okei? Sä oot ollut jotenkin hiljainen tänään, havahduin Jessin kysymykseen.
-Joo, ei mulla mikään oo. Mä kelasin... sä oot ollut hirveen hermostunut tänään. Yleensä mä oon se, joka tekee pyörii ympäriinsä eikä pysy paikallaan. Nyt se levoton tyyppi oot sä. Mikä on? kysyin ja tutkin Jessin kasvoja. Niissä häivähti sävyjä ärtymyksestä, mutta vielä enemmän hänen kasvojaan koristivat varjot, joita ei aiemmin ollut ollut. Tai ainakaan en ollut huomannut niitä.
Jessi vältteli katsettani ja käänsi sitten selkänsä minulle.
-Sori Kristo... ei mun ollut tarkoitus vaikuttaa jotenkin huolestuttavan vakavalta. Mä oon miettinyt tänään sitä, että meidän pitäisi puhua läpi kaikki asiat, koska mua häiritsee se, etten mä tiedä, mitä sun päässä on liikkunut, hän sanoi. Hänen äänestään kuulin, että asia stressasi häntä.
-Totta kai me voidaan puhua, Jessi, sanoin ja odotin, että hän käänsi katseensa minuun. Hän katsoi minua varovaisesti ja nyökkäsi sitten hitaasti kuin olisi halunnut sanoa jotain, mutta jätti sitten kuitenkin sanomatta.
Jessika
Tunsin Kristianin katseen selässäni. Tiesin, että minun olisi pian käännettävä katseeni takaisin häneen, jotten vaikuttaisi liian epäilyttävältä ja oudolta. Epämiellyttävä tunne oli ryöminyt rintaani hitaasti eikä se osoittanut helpottamiseen merkkejä. Se suorastaan ahdisti minua. Tai oikeastaan se vain ja ainoastaan ahdisti minua. Pelkäsin tietäväni, mistä se johtui. Sä et saa antaa tunteille valtaa, ajattelin tarkoittaen sanat itselleni. En saanut tehdä asioita tunnepohjaisesti enää enempää. En saanut sanoa, että minä r...
Unohda se sana! tiuskaisin itselleni ennen kuin sain käännettyä katseeni takaisin Kristoon. Hän oli sanonut, että voisimme puhua. Hyvä niin. En kuitenkaan uskaltanut katsoa häntä kunnolla silmiin. En halunnut tietää hänen silmistään, että hän oli huolestunut.
-Hyvä, sanoin nopeasti ja löysin kuin löysinkin etsimäni teepussit, vaikkakin ne olivatkin mustaherukkaa, eivät alkuperäisen suunnitelman sitruunaa.
Kristo istui hiljaa olohuoneen sohvalla. Hän oli kiertänyt sormensa höyryävän mukin ympärille. Kävelin hieman hermostunein askelin hänen luokseen.
-Mitä sä teit kesällä? kysyin pyrkien rauhalliseen äänensävyyn. Kristo nosti katseensa mukista.
-Mä yritin ihan tosissani pitää kiinni siitä, mitä sä sanoit, vaikka se olikin aluksi ihan pirun vaikeaa. Mä en halunnut uskoa siihen, että meidän ois parempi olla erillään. Se sai mut nukkumaan huonosti mut toisaalta se sai mut myös elämään paremmin, jotta mä en ois ihmispaskaa sun silmien edessä. Siksi mä päätin puhua faijan kanssa. Oon selvittänyt juttuja sen kanssa eikä meillä enää oo sellaista lukkoa siinä välissä, hän sanoi hiljaa. Sanat saivat sydämeni hyppimään.
-Sä siis oot puhunut isäsi kanssa? Mä luulin joskus, ettet sä ikinä tuu puhumaan sille. Ja et sä oo koskaan ollutkaan mitään ihmispaskaa mun silmissä. Varmaan sen takia mulla oli kesällä ihan hirveä ikävä sua. Mä istuin aika hiton monta iltaa tässä samalla sohvalla Elenan kanssa ja puhuin susta. Mut mä en pystynyt laittamaan viestiä sulle tai soittamaan. Jotenkin mulla oli sellainen tunne, ettei mun pidä kiirehtiä. Ja se sattui ihan helvetisti, sanoin ja katsoin Kristoa silmiin. Hänen silmänsä olivat surulliset. Ne saivat hetken aikaa iloisesti hyppineen sydämeni hidastamaan liikettään. Kristo laski teemukinsa sohvapöydälle ja painoi sitten täysin yllättäen päänsä vasten rintaani.
-Mitä sä..., aloitin, mutta laskin sitten käteni silittämään varovaisesti hänen päätään. Sydämeni sykki ehkä hieman liian lujaa. Oikeastaan se sykki aivan liian lujaa, enkä jaksanut koittaa rauhoittaa sitä. Hiljalleen se kuitenkin rauhoittui ja levottomuuden tilalle tuli rauhallisuus. Jäin katselemaan Kriston sinisiä silmiä. Ne olivat edelleen kauniit.
-Selviäthän sä?
Olin hetken aivan hiljaa ja mietin, mitä vastaisin.
-Selviän mä, jos mun ei tarvitse enää pelätä sun kadottamista, vastasin. Kriston kasvoille levisi hetken onnellisuudesta kertova ilme ja se sai minutkin hymyilemään.
-Miks kaikki on niin vaikeaa? hän kuitenkin kysyi pian. Jollain kummallisella tavalla kysymys satutti sisältä. Kysymys oli omalla tavallaan julma. Kristo-rakas, mä vaan hajotan sut, jos sanon sen, mitä tunnen.
-Mä en tiedä. Ehkä asiat on oikeasti helppoja, mut me vaan tehdään niistä vaikeita, huokaisin. Sitten uppouduin taas miettimään meitä kahta. Sitä, miten Kristo oli aina halunnut kuunnella hengitystäni. Vastaavasti minä olin kuunnellut hänen sydämen lyöntejään, ja olin saattanut huomata, kuinka villisti laukkaava sydän oli rauhoittunut lähelläni.
Jostain syvältä se tuli. Kaipaus saada toinen kiinni itseensä vain siksi, että voisi suudella tätä hellemmin kuin ketään koskaan. Jotta voisi rauhoittaa toisen ja unohtaa sen, miksi kaikki oli niin helvetin vaikeaa ja kipeää.
Katseeni liikkui Kriston silmien ja huulien välillä. Ja vaikka tiesin, etten voisi, kumarruin silti lähemmäs häntä. Ja pian välissämme oli vain muutamia vaivaisia millejä. Sydän halusi hypätä ulos rinnasta, halusin huutaa. Vasta kun huuleni olivat melkein kiinni Kriston huulissa, sain sanottua sen.
-Mä en voi suudella sua, Kristian. Mä en vaan voi.
Kristian
-Mä en voi suudella sua, Kristian. En vaan voi, tunsin hänen huultensa liikkeen huulillani.
Jäin tuijottamaan Jessin kärsiviä silmiä hengitys jännittyneisyydestä kiihtyneenä. Enkä minä osannut lohduttaa.
6. osa
Jessika etsi asuntonsa kaapista kuumeisesti teepusseja.
-Mä olin vielä eilen ihan varma, että niitä on vielä jäljellä! Missä hitossa ne oikein on? Mä soitan kohta Elenalle ja kysyn asiaa siltä, hän puuskahti. Minua lähinnä vain hymyilytti hänen tahtonsa löytää meille teetä, mutta samalla minusta tuntui siltä, että hän oli jokseenkin hermostunut. Toivottavasti mä en oo syyllinen siihen, toivoin hiljaa mielessäni.
-Kristo, oothan sä okei? Sä oot ollut jotenkin hiljainen tänään, havahduin Jessin kysymykseen.
-Joo, ei mulla mikään oo. Mä kelasin... sä oot ollut hirveen hermostunut tänään. Yleensä mä oon se, joka tekee pyörii ympäriinsä eikä pysy paikallaan. Nyt se levoton tyyppi oot sä. Mikä on? kysyin ja tutkin Jessin kasvoja. Niissä häivähti sävyjä ärtymyksestä, mutta vielä enemmän hänen kasvojaan koristivat varjot, joita ei aiemmin ollut ollut. Tai ainakaan en ollut huomannut niitä.
Jessi vältteli katsettani ja käänsi sitten selkänsä minulle.
-Sori Kristo... ei mun ollut tarkoitus vaikuttaa jotenkin huolestuttavan vakavalta. Mä oon miettinyt tänään sitä, että meidän pitäisi puhua läpi kaikki asiat, koska mua häiritsee se, etten mä tiedä, mitä sun päässä on liikkunut, hän sanoi. Hänen äänestään kuulin, että asia stressasi häntä.
-Totta kai me voidaan puhua, Jessi, sanoin ja odotin, että hän käänsi katseensa minuun. Hän katsoi minua varovaisesti ja nyökkäsi sitten hitaasti kuin olisi halunnut sanoa jotain, mutta jätti sitten kuitenkin sanomatta.
Jessika
Tunsin Kristianin katseen selässäni. Tiesin, että minun olisi pian käännettävä katseeni takaisin häneen, jotten vaikuttaisi liian epäilyttävältä ja oudolta. Epämiellyttävä tunne oli ryöminyt rintaani hitaasti eikä se osoittanut helpottamiseen merkkejä. Se suorastaan ahdisti minua. Tai oikeastaan se vain ja ainoastaan ahdisti minua. Pelkäsin tietäväni, mistä se johtui. Sä et saa antaa tunteille valtaa, ajattelin tarkoittaen sanat itselleni. En saanut tehdä asioita tunnepohjaisesti enää enempää. En saanut sanoa, että minä r...
Unohda se sana! tiuskaisin itselleni ennen kuin sain käännettyä katseeni takaisin Kristoon. Hän oli sanonut, että voisimme puhua. Hyvä niin. En kuitenkaan uskaltanut katsoa häntä kunnolla silmiin. En halunnut tietää hänen silmistään, että hän oli huolestunut.
-Hyvä, sanoin nopeasti ja löysin kuin löysinkin etsimäni teepussit, vaikkakin ne olivatkin mustaherukkaa, eivät alkuperäisen suunnitelman sitruunaa.
Kristo istui hiljaa olohuoneen sohvalla. Hän oli kiertänyt sormensa höyryävän mukin ympärille. Kävelin hieman hermostunein askelin hänen luokseen.
-Mitä sä teit kesällä? kysyin pyrkien rauhalliseen äänensävyyn. Kristo nosti katseensa mukista.
-Mä yritin ihan tosissani pitää kiinni siitä, mitä sä sanoit, vaikka se olikin aluksi ihan pirun vaikeaa. Mä en halunnut uskoa siihen, että meidän ois parempi olla erillään. Se sai mut nukkumaan huonosti mut toisaalta se sai mut myös elämään paremmin, jotta mä en ois ihmispaskaa sun silmien edessä. Siksi mä päätin puhua faijan kanssa. Oon selvittänyt juttuja sen kanssa eikä meillä enää oo sellaista lukkoa siinä välissä, hän sanoi hiljaa. Sanat saivat sydämeni hyppimään.
-Sä siis oot puhunut isäsi kanssa? Mä luulin joskus, ettet sä ikinä tuu puhumaan sille. Ja et sä oo koskaan ollutkaan mitään ihmispaskaa mun silmissä. Varmaan sen takia mulla oli kesällä ihan hirveä ikävä sua. Mä istuin aika hiton monta iltaa tässä samalla sohvalla Elenan kanssa ja puhuin susta. Mut mä en pystynyt laittamaan viestiä sulle tai soittamaan. Jotenkin mulla oli sellainen tunne, ettei mun pidä kiirehtiä. Ja se sattui ihan helvetisti, sanoin ja katsoin Kristoa silmiin. Hänen silmänsä olivat surulliset. Ne saivat hetken aikaa iloisesti hyppineen sydämeni hidastamaan liikettään. Kristo laski teemukinsa sohvapöydälle ja painoi sitten täysin yllättäen päänsä vasten rintaani.
-Mitä sä..., aloitin, mutta laskin sitten käteni silittämään varovaisesti hänen päätään. Sydämeni sykki ehkä hieman liian lujaa. Oikeastaan se sykki aivan liian lujaa, enkä jaksanut koittaa rauhoittaa sitä. Hiljalleen se kuitenkin rauhoittui ja levottomuuden tilalle tuli rauhallisuus. Jäin katselemaan Kriston sinisiä silmiä. Ne olivat edelleen kauniit.
-Selviäthän sä?
Olin hetken aivan hiljaa ja mietin, mitä vastaisin.
-Selviän mä, jos mun ei tarvitse enää pelätä sun kadottamista, vastasin. Kriston kasvoille levisi hetken onnellisuudesta kertova ilme ja se sai minutkin hymyilemään.
-Miks kaikki on niin vaikeaa? hän kuitenkin kysyi pian. Jollain kummallisella tavalla kysymys satutti sisältä. Kysymys oli omalla tavallaan julma. Kristo-rakas, mä vaan hajotan sut, jos sanon sen, mitä tunnen.
-Mä en tiedä. Ehkä asiat on oikeasti helppoja, mut me vaan tehdään niistä vaikeita, huokaisin. Sitten uppouduin taas miettimään meitä kahta. Sitä, miten Kristo oli aina halunnut kuunnella hengitystäni. Vastaavasti minä olin kuunnellut hänen sydämen lyöntejään, ja olin saattanut huomata, kuinka villisti laukkaava sydän oli rauhoittunut lähelläni.
Jostain syvältä se tuli. Kaipaus saada toinen kiinni itseensä vain siksi, että voisi suudella tätä hellemmin kuin ketään koskaan. Jotta voisi rauhoittaa toisen ja unohtaa sen, miksi kaikki oli niin helvetin vaikeaa ja kipeää.
Katseeni liikkui Kriston silmien ja huulien välillä. Ja vaikka tiesin, etten voisi, kumarruin silti lähemmäs häntä. Ja pian välissämme oli vain muutamia vaivaisia millejä. Sydän halusi hypätä ulos rinnasta, halusin huutaa. Vasta kun huuleni olivat melkein kiinni Kriston huulissa, sain sanottua sen.
-Mä en voi suudella sua, Kristian. Mä en vaan voi.
Kristian
-Mä en voi suudella sua, Kristian. En vaan voi, tunsin hänen huultensa liikkeen huulillani.
Jäin tuijottamaan Jessin kärsiviä silmiä hengitys jännittyneisyydestä kiihtyneenä. Enkä minä osannut lohduttaa.
6. osa
sunnuntai 22. syyskuuta 2019
Jos vielä olen sinun #4
Jessika
Oli syksy. Syksy, joka ei ollut koskaan aiemmin tuntunut samalta. Niin tyhjältä ja samalla myös niin lohdulliselta. Vielä edellisenä vuonna isä oli ollut elävien kirjoissa ja elänyt täysillä. Sitten yhtäkkiä hän ei enää ollutkaan täällä. Oli selvittävä ilman valon näyttäjää ja ihmistä, joka oli aina potkinut minut liikkeelle kaikista kuopista ja rotkoista.
Aivan yllättäen minusta oli tullut sen roolin vetäjä.
Äiti istui pöydän toisella puolella ja oli kalpea. En ihmetellyt yhtään. Isän kuolemasta oli tullut täyteen vuosi. Vuosi kuulosti pitkältä ajalta, jonka me kuin ihmeenkaupalla olimme selvinneet hengissä.
-Välillä mie herään vieläkin yöllä siihen, ettei siun isä oo miun vieressäni. Täällä on niin hirvittävän tyhjää ilman siuta, Jessi. Enhän mie voi hevosia tai lehmiä tänne sisälle raahata. Mie kysyn aina väliltä tuolta ylhäältä vastausta siihen, miksi isän piti kuolla. Koskaan sieltä ei ole vastattu, äiti sanoi. Näin tuskan hänen kasvoillaan. Kyyneliä ja kyyneliä. Enkä minä osannut auttaa.
-Mie toivon aina, että tää olisi vaan pitkä ja kauhea painajainen. Mie oon niin kaukana suurimman osan kuukaudesta, että pelkään siulle käyvän jotain. Mut mie tiedän, että isä sanoisi nyt meille, että naiset, leuka ylös. Isä ei koskaan antanut luovuttaa, sanoin ja annoin itseni itkeä sitä ikävää, jota tunsin isää kohtaan. Äiti nauroi itkun seassa.
-Sie oot ihan oikeassa. Niihän isä olisi meille sanonut. Vaikka sie tiedätkin tän jo, niin sie olet joissain asioissa niin isäsi tyttö, äiti sanoi ja hymyili. Hymyilin varovaisesti takaisin. Isä kulkee aina miun mukanani, ajattelin ennen kuin halasin äitiäni, joka vielä pyyhki viimeisiä kyyneleitä poskiltaan tältä erää.
-Myö selvitään. Isän takia.
Nyökkäsin. Me selviäisimme isän takia.
Ennen isän kuolemaa kotiin meneminen oli aina ollut positiivinen asia, jota odotti. Ja kai minä olin odottanut sitä edelleenkin, mutta nyt viikonloput imivät kaikki mehut minusta pois. Juhlapyhät ja merkkipäivät olivat pahimpia puhumattakaan siitä, miltä isän kuoleman yksivuotispäivä oli tuntunut. Se oli jotain niin rankkaa, että siitä toipuminenkin tuntui suoritukselta. Puistonpenkki ja kylmä tuuli veivät ajatukseni vain lähemmäs omaa rakasta kotikylääni. Sen hiljaisuutta ja peltojen ja metsien täyttämää maisemaa. Ihmisiä kylällä. Mutta isä ei enää olisi heidän joukossaan. Eikä kukaan enää hakenut minua taskulampun valon avulla metsästä.
-Jessika! Mitä sä teet?
Nostin katseeni maasta katsoakseni oikealle puolelleni.
-No miltäköhän näyttää? kysyin ehkä turhankin tiukasti Kristianilta, joka oli ilmestynyt kuin tyhjästä samaan puistoon kanssani. Kaduin heti sanojani. Hän ei ansainnut turhaa tiuskimista minulta.
-Sori Jessi. Ihan helvetin tyhmä kysymys multa. Mä vaan näin sut täällä ja kelasin et täällä on kylmä ja että sä... että sulla ei oo asiat hyvin, jos istut puistossa tähän aikaan päivästä yksin ja itket, Kristian sanoi hiljaa kuin varoen sanojaan. Pyyhin kyyneliä kasvoiltani ja halusin Kristianin istuvan viereeni.
-Sä mitään anteeksi pyytele. Mä olin kusipää, kun tiuskin ilman mitään syytä. Vähän rankempi viikonloppu takana, niin ei oikein tää maanantai ole lähtenyt, nieleskelin kyyneleitä. Muistatko, missä me oltiin vuosi sitten? halusin kysyä Kristolta.
-Voi olla, että mä tiedän, mistä on kyse. Vaikka oonkin ihan paska keittiöpsykologi, mä tiiän, että sä oot ollut aika paskana sun faijan kuoleman takia. Sori, mä tiiän. Sulle sun isä ei oo faija vaan isä, hän korjasi sanomaansa heti nähtyään ilmeeni.
-Ei se haittaa. Isän kuolemasta tuli eilen vuosi. Mä olin äidin luona ja me itkettiin ja naurettiin ja taas vähän itkettiin menneitä ja kulunutta vuotta. Ja jossain kohtaa mä tajusin, että mä oon ottanut isän roolin hoitaakseni. Eilenkin mä potkin itseni ja äidin liikkeelle siitä sohvalta. Yritin vaan ajatella, mitä isä tekisi. En sitä, mitä Jessika tekisi, sanoin ja annoin itseni itkeä vapautuneesti. Kyyneliä oli turha pidätellä, ne tulisivat kuitenkin. Kristo katsoi minua myötätuntoisesti ja istui sitten viereeni. Vihdoin, mielessäni kaikui. Hivuttauduin hitaasti lähemmäs häntä penkillä niin kauan, että Kristo veti itse minut kiinni itseensä.
-Sä oot selvinnyt tänne asti. Sä tuut selviämään seuraavasta vuodestakin. Se ei tuu olemaan helppoa, mut sä selviit, Kristo lupasi. Itkin taas vasten hänen olkapäätään ja koitin uskoa siihen, mitä hän sanoi. Että minä selviäisin.
-Kai mä selviänkin. Mutta äidistä mä en tiedä. Kristo, mä en jumalauta pysty pelastamaan sitä täältä asti! Mitä tapahtuu, jos äiti ei selviäkään? paniikki nosti päätään sielussani, mutta Kristo ei antanut sille tilaa.
-Te selviätte. Ei sun äiti kuole. Te ootte samasta puusta veistetty, varmasti yhtä sitkeitä molemmat, hän sanoi. En osannut sanoa enää mitään, itkin vain hiljaa pahaa oloani pois.
-Sori, että mä aina itken sun kanssa. Lupaan yrittää päästä tavasta eroon, sain sanottua hetken kuluttua.
Kristian ei edelleenkään päästänyt irti minusta.
-Älä tee sitä. Siis lopeta tunteiden näyttämistä. Ei siinä oo mitään väärää, hän sanoi. Kylmässä tuulessa sanat tuntuivat hyvältä minun edelleen hieman rikkinäisessä sielussani.
Kristian
Jessika siinä haavoittuvaisessa tilassa oli saanut suojeluvaistoni heräämään. Tavallaan en ollut osannut sanoa mitään, mutta ne harvat sanat, jotka olin sanonut olivat ilmeisesti helpottaneet Jessin tuskaa. Salaa toivoin, että pelkästään läsnäoloni olisi vaikuttanut asiaan. Halusin olla hänelle turvallinen henkilö, vaikken ehkä aiemmin ollut ollutkaan sitä. Mutta eikö juuri siksi ollut aikani ryhdistäytyä? Jessi oli saanut minut ylös suosta, vaikka hän olikin siinä samalla repinyt auki jokaisen haavan mielessäni. Vaikka haavoihin oli sattunutkin aivan liikaa, se kipu oli saanut minut puhumaan isäni kanssa. Äidin kanssa en ollut halunnut puhua, se olisi ollut liian vaikeaa ja kipeää. Mutta isän kanssa päätin toisin. Päätin, että selvittäisin kaikki epäselvät asiat hänen kanssaan. Ja hiljalleen olin oppinut tuntemaan isän paremmin ja huomasin, että en ollut ainut, joka kärsi äidin tekemisistä.
-Faija. Mikset sä oo hakenut avioeroa mutsista? olin kysynyt erään keskustelun jälkeen. Isä oli ollut hiljaa ja vastannut vain kierrellen jotain asian hankaluudesta.
-Asia ei nyt satu olemaan aivan mustavalkoinen.
Ja tiesin, että asia ei tulisi etenemään mihinkään vielä pitkään aikaan.
5. osa
Oli syksy. Syksy, joka ei ollut koskaan aiemmin tuntunut samalta. Niin tyhjältä ja samalla myös niin lohdulliselta. Vielä edellisenä vuonna isä oli ollut elävien kirjoissa ja elänyt täysillä. Sitten yhtäkkiä hän ei enää ollutkaan täällä. Oli selvittävä ilman valon näyttäjää ja ihmistä, joka oli aina potkinut minut liikkeelle kaikista kuopista ja rotkoista.
Aivan yllättäen minusta oli tullut sen roolin vetäjä.
Äiti istui pöydän toisella puolella ja oli kalpea. En ihmetellyt yhtään. Isän kuolemasta oli tullut täyteen vuosi. Vuosi kuulosti pitkältä ajalta, jonka me kuin ihmeenkaupalla olimme selvinneet hengissä.
-Välillä mie herään vieläkin yöllä siihen, ettei siun isä oo miun vieressäni. Täällä on niin hirvittävän tyhjää ilman siuta, Jessi. Enhän mie voi hevosia tai lehmiä tänne sisälle raahata. Mie kysyn aina väliltä tuolta ylhäältä vastausta siihen, miksi isän piti kuolla. Koskaan sieltä ei ole vastattu, äiti sanoi. Näin tuskan hänen kasvoillaan. Kyyneliä ja kyyneliä. Enkä minä osannut auttaa.
-Mie toivon aina, että tää olisi vaan pitkä ja kauhea painajainen. Mie oon niin kaukana suurimman osan kuukaudesta, että pelkään siulle käyvän jotain. Mut mie tiedän, että isä sanoisi nyt meille, että naiset, leuka ylös. Isä ei koskaan antanut luovuttaa, sanoin ja annoin itseni itkeä sitä ikävää, jota tunsin isää kohtaan. Äiti nauroi itkun seassa.
-Sie oot ihan oikeassa. Niihän isä olisi meille sanonut. Vaikka sie tiedätkin tän jo, niin sie olet joissain asioissa niin isäsi tyttö, äiti sanoi ja hymyili. Hymyilin varovaisesti takaisin. Isä kulkee aina miun mukanani, ajattelin ennen kuin halasin äitiäni, joka vielä pyyhki viimeisiä kyyneleitä poskiltaan tältä erää.
-Myö selvitään. Isän takia.
Nyökkäsin. Me selviäisimme isän takia.
Ennen isän kuolemaa kotiin meneminen oli aina ollut positiivinen asia, jota odotti. Ja kai minä olin odottanut sitä edelleenkin, mutta nyt viikonloput imivät kaikki mehut minusta pois. Juhlapyhät ja merkkipäivät olivat pahimpia puhumattakaan siitä, miltä isän kuoleman yksivuotispäivä oli tuntunut. Se oli jotain niin rankkaa, että siitä toipuminenkin tuntui suoritukselta. Puistonpenkki ja kylmä tuuli veivät ajatukseni vain lähemmäs omaa rakasta kotikylääni. Sen hiljaisuutta ja peltojen ja metsien täyttämää maisemaa. Ihmisiä kylällä. Mutta isä ei enää olisi heidän joukossaan. Eikä kukaan enää hakenut minua taskulampun valon avulla metsästä.
-Jessika! Mitä sä teet?
Nostin katseeni maasta katsoakseni oikealle puolelleni.
-No miltäköhän näyttää? kysyin ehkä turhankin tiukasti Kristianilta, joka oli ilmestynyt kuin tyhjästä samaan puistoon kanssani. Kaduin heti sanojani. Hän ei ansainnut turhaa tiuskimista minulta.
-Sori Jessi. Ihan helvetin tyhmä kysymys multa. Mä vaan näin sut täällä ja kelasin et täällä on kylmä ja että sä... että sulla ei oo asiat hyvin, jos istut puistossa tähän aikaan päivästä yksin ja itket, Kristian sanoi hiljaa kuin varoen sanojaan. Pyyhin kyyneliä kasvoiltani ja halusin Kristianin istuvan viereeni.
-Sä mitään anteeksi pyytele. Mä olin kusipää, kun tiuskin ilman mitään syytä. Vähän rankempi viikonloppu takana, niin ei oikein tää maanantai ole lähtenyt, nieleskelin kyyneleitä. Muistatko, missä me oltiin vuosi sitten? halusin kysyä Kristolta.
-Voi olla, että mä tiedän, mistä on kyse. Vaikka oonkin ihan paska keittiöpsykologi, mä tiiän, että sä oot ollut aika paskana sun faijan kuoleman takia. Sori, mä tiiän. Sulle sun isä ei oo faija vaan isä, hän korjasi sanomaansa heti nähtyään ilmeeni.
-Ei se haittaa. Isän kuolemasta tuli eilen vuosi. Mä olin äidin luona ja me itkettiin ja naurettiin ja taas vähän itkettiin menneitä ja kulunutta vuotta. Ja jossain kohtaa mä tajusin, että mä oon ottanut isän roolin hoitaakseni. Eilenkin mä potkin itseni ja äidin liikkeelle siitä sohvalta. Yritin vaan ajatella, mitä isä tekisi. En sitä, mitä Jessika tekisi, sanoin ja annoin itseni itkeä vapautuneesti. Kyyneliä oli turha pidätellä, ne tulisivat kuitenkin. Kristo katsoi minua myötätuntoisesti ja istui sitten viereeni. Vihdoin, mielessäni kaikui. Hivuttauduin hitaasti lähemmäs häntä penkillä niin kauan, että Kristo veti itse minut kiinni itseensä.
-Sä oot selvinnyt tänne asti. Sä tuut selviämään seuraavasta vuodestakin. Se ei tuu olemaan helppoa, mut sä selviit, Kristo lupasi. Itkin taas vasten hänen olkapäätään ja koitin uskoa siihen, mitä hän sanoi. Että minä selviäisin.
-Kai mä selviänkin. Mutta äidistä mä en tiedä. Kristo, mä en jumalauta pysty pelastamaan sitä täältä asti! Mitä tapahtuu, jos äiti ei selviäkään? paniikki nosti päätään sielussani, mutta Kristo ei antanut sille tilaa.
-Te selviätte. Ei sun äiti kuole. Te ootte samasta puusta veistetty, varmasti yhtä sitkeitä molemmat, hän sanoi. En osannut sanoa enää mitään, itkin vain hiljaa pahaa oloani pois.
-Sori, että mä aina itken sun kanssa. Lupaan yrittää päästä tavasta eroon, sain sanottua hetken kuluttua.
Kristian ei edelleenkään päästänyt irti minusta.
-Älä tee sitä. Siis lopeta tunteiden näyttämistä. Ei siinä oo mitään väärää, hän sanoi. Kylmässä tuulessa sanat tuntuivat hyvältä minun edelleen hieman rikkinäisessä sielussani.
Kristian
Jessika siinä haavoittuvaisessa tilassa oli saanut suojeluvaistoni heräämään. Tavallaan en ollut osannut sanoa mitään, mutta ne harvat sanat, jotka olin sanonut olivat ilmeisesti helpottaneet Jessin tuskaa. Salaa toivoin, että pelkästään läsnäoloni olisi vaikuttanut asiaan. Halusin olla hänelle turvallinen henkilö, vaikken ehkä aiemmin ollut ollutkaan sitä. Mutta eikö juuri siksi ollut aikani ryhdistäytyä? Jessi oli saanut minut ylös suosta, vaikka hän olikin siinä samalla repinyt auki jokaisen haavan mielessäni. Vaikka haavoihin oli sattunutkin aivan liikaa, se kipu oli saanut minut puhumaan isäni kanssa. Äidin kanssa en ollut halunnut puhua, se olisi ollut liian vaikeaa ja kipeää. Mutta isän kanssa päätin toisin. Päätin, että selvittäisin kaikki epäselvät asiat hänen kanssaan. Ja hiljalleen olin oppinut tuntemaan isän paremmin ja huomasin, että en ollut ainut, joka kärsi äidin tekemisistä.
-Faija. Mikset sä oo hakenut avioeroa mutsista? olin kysynyt erään keskustelun jälkeen. Isä oli ollut hiljaa ja vastannut vain kierrellen jotain asian hankaluudesta.
-Asia ei nyt satu olemaan aivan mustavalkoinen.
Ja tiesin, että asia ei tulisi etenemään mihinkään vielä pitkään aikaan.
5. osa
torstai 19. syyskuuta 2019
Jos vielä olen sinun #3
Jessika
Hiljaisuus oli painostavaa. Ainut hyvä asia tilanteessa oli se, ettei Kristian ollut lähtenyt lätkimään.
-En kai mä kuole, Kristian rikkoi hiljaisuuden katsoen silmiini katseella, jonka edessä olin täysin sanaton. Halusin tehdä miljoona asiaa kerrallaan. Halusin lähteä ja jäädä, unohtaa ja muistaa. Mutta ennen kaikkea halusin saada Kristianin takaisin elämääni.
Kristian
Tuijotin Jessikaa silmiin selkä tuulta vasten. Näin, että hänellä oli kylmä. Ja mitä minä olin vastannut hänen kysymykseensä voinnistani?
En kai mä kuole.
Mikä itsestäänselvyys. Tietenkään en ollut kuolemaisillani, sillä hän ei ikinä olisi antanut sitä minulle anteeksi. Ei ikinä.
Jessikan silmät olivat suuret ja kauniit, mutta niitä varjosti selvä huoli. Juuri sillä hetkellä hänen silmänsä olivat peili hänen sieluunsa. Ja näin, että siihen sieluun sattui.
-Sä näytät... näytät jotenkin siltä, ettet sä ainakaan huonommassa kunnossa ole kuin keväällä. Mut sä oot jotenkin kuitenkin riutuneempi. Kristian, anna mulle vielä toinen mahdollisuus olla sun frendi. Anna mun korjata virheeni, Jessika sanoi ja pyyhki sitten kyyneliä silmäkulmistaan. Koin tarvetta selitää hänelle, etten ollut pilannut hänen tekemäänsä työtä kanssani täysin.
-Mä tein just niin kuin sä pyysit. Jatkoin siitä mihin me jäätiin, vaikka aluksi mä olinkin heittämässä kirvestä kaivoon kaiken suhteen. Mut sitten mä muistin, ettet sä ikinä antaisi sitä mulle anteeksi. Ja siksi mä jatkoin töitä ja opiskelua ilman sua. Ei se ollut helppoa. Mä tein sen siksi, että vielä joskus saisin olla sun lähellä. Jotta mä en olisi syy sun paskaan fiilikseen, sanoin.
Jessi katsoi minua ja oli hetken hiljaa. Se hetki tuntui vuosilta. Vuosilta, joilta odotti jotain enemmän kuin uskalsi ääneen toivoa.
-Kristo. Sä et koskaan ole ollut yksin syyllinen mihinkään. Mä oon sanonut sen sulle sata kertaa, etkä sä vieläkään usko sitä. Et edes silloin huhtikuussa ollut ainut syyllinen. Tää kuoppa meidän välissä on mun syytä. Mä vedin sut sateeseen, enkä osannut käsitellä asioita millään tavalla oikein. Se joka sut rikkoi ja jätti olin mä.
Sitten hän oli taas hiljaa, ja jotenkin mieleeni tunki ajatus aivan erilaisesta, mutta kuitenkin samanlaisesta tilanteesta. Jos välillämme ei olisi ollut mitään epäselvää, Jessi olisi nyt ollut muutamien senttien päässä minusta. Hän olisi piirtänyt sormillaan kuvioita poskiini.
-Mä en enää halua kadottaa sua tuonne maailman tuuliin. Annatko sä mulle vielä tilaisuuden? Jessi kysyi viimein.
-Jos mä en joudu enää ikinä etsimään sua pimeästä, mä annan sulle mahdollisuuden.
-Mä en ehkä voi luvata, etteikö välillä ois pimeää, mutta aloitetaan alusta. Ollaanko taas kavereita? hän kysyi.
-Forever, vastasin epäröimättä. Jessin kasvoilla häivähti hymy. Sitten hän liikkui lähemmäs minua ja halasi. Minä halasin takaisin painaen samalla leukani Jessin päätä vasten. Pidin hänet siinä pitkään. Eikä sydämeni ollut laukannut samalla tavalla ikuisuuteen muusta kuin kauhusta.
Jessika
Hengitin syvään henkeä asuntomme parvekkeella myöhään samana iltana. Mieleni oli levollisempi kuin aikoihin, vaikka samalla se oli myös herkempi kuin milloinkaan jälkeen huhtikuun. Kaikki asiat saivat minut lähelle itkemistä, vaikkei itkuun ollut mitään syytä. Kuin olisin ollut raskaana. Mainokset, laulut ja kadulla kulkevat ihmiset saivat kaikki minut kyyneliin. Kaikki vain siksi, että olin saanut Kriston takaisin elämääni. Se itketti.
-Sä oot puhunut Kristianin kanssa, eikö niin? Elena kysyi astuessaan parvekkeelle. Nyökkäsin. Hän todella tunsi minut hyvin.
-Mä en suunnitellut sen menevän ihan noin kuin se nyt meni, mutta mä sain sen takaisin elämääni, sanoin ja katsoin Elenaa silmiin. Hän näytti huolestuneelta.
-Ootko sä aivan varma, että suhde on teille just nyt oikea ratkaisu? En itse lähtisi tuolle pohjalle rakentamaan mitään hirveän suurta. Mieti nyt ainakin tarkkaan, miten keväällä kävi, hän sanoi. Taas tiesin, ettei hän tarkoittanut pahaa, mutta sanat tuntuivat silti pahalta. Tarvitsin Kristoa. Ja hän minua.
-Elena, kukaan ei ole puhunut vielä mistään suhteesta. Tällä hetkellä me ollaan vaan kavereita. En mä halua pilata tätä kiirehtimällä, vastasin niin kuin halusin asian olevan. Halusin. Asia ei ehkä ollut aivan niin. Mutta koitin saada itseni uskomaan siihen, että voisimme olla vain kavereita.
-Miksi toi kuulostaa tutulta? Kuitenkin sä rakastat sitä, älä kiellä sitä asiaa. Mutta teidän olisi parempi olla vain kavereita, niin kuin sä sanoit. Vaikka itsehän sinä sen parhaiten tiedät, Elena sanoi ja veti minut sitten mukanaan takaisin sisälle. Tiesin Elenan olevan oikeassa, mutta asian toteuttaminen käytännössä ei välttämättä tulisi olemaan niin helppoa kuin toivoin sen olevan.
-Lupaathan sä olla tuomitsematta? kysyin Elenalta, joka oli jo eksynyt keittiöön vedenkeittimen luokse. Hetkeksi hän lopetti sen mitä oli tekemässä ja huokaisi sitten raskaasti.
-Jessi, mä en jätä sua yksin. Mutta älä sitten huonossa tilanteessa sano, etten mä varoittanut.
Se riitti minulle. Halasin Elenaa perhoset vatsassani. Ehkä kaikki kääntyisi juuri niin kuin oli tarkoituskin.
keskiviikko 18. syyskuuta 2019
Jos vielä olen sinun #2
Jessika
Se ilta ei unohtunut viikon kuluessa pois. Mietin vain Kristianin silmiä ja sitä, kuinka koitin opettaa itseäni pois tavasta sanoa Kristiania Kristoksi. Minulle hän oli ollut monta kuukautta Kristo. Missä kohtaa olinkaan alkanut käyttää sitä lempinimeä niin hirvittävän hellästi? Muistin kehitelleeni nimen yöllä asunnossamme. Tai siis minun ja Elenan asunnossa. Kristian oli ollut sekaisin. Ja minä olin ollut lähellä retkahtamista. Sinä yönä hän oli halunnut olla Jessi ja Kristo forever. Jos olisin tiennyt, miten kaikki päättyy, en olisi myöntynyt hänen vaatimukseensa.
En olisi luvannut hänelle olla Jessi ja Kristo forever.
Kristian
En unohtanut sitä tunnetta, jonka koin nähdessäni Jessin siinä kahvilassa, jossa hän oli töissä. Hän oli näyttänyt väsyneeltä ja surulliselta. Hän oli näyttänyt siltä, että itkisi pian. Ja kun Jessi hetkeksi käänsi katseensa pois, minä lähdin, vaikka se sattuikin aivan helvetisti. Se oli taas sitä sydämen irti repimistä rinnasta. Lähteminen siis. Olisin halunnut jäädä siihen, päästä hänen luokseen ja vetää hänet kiinni itseeni. Mutta en tiennyt, mitä Jessika itse ajatteli. Ehkä hän oli vain onnellinen siitä, että oli päässyt eroon minusta. Mutta ääni sisälläni väitti jotain ihan muuta.
En vain tiennyt, kuinka olisin voinut saada totuuden selville. Joka ikinen päivä minä mietin meitä, sitä, mikä oli mennyt pieleen. Minä en ollut ollut se tyyppi, joka hajoaisi tällaiseen tilaan kenen tahansa takia. Olin tottunut siihen, että ihmiset hylkäsivät minut. Mutta se, että olin itse syyllinen hylkäykseen sattui enemmän kuin mikään koskaan. Rakastin Jessikaa edelleen. Eikä rakkaudelle näkynyt loppua.
Jessika
Kuluneen puolen vuoden aikana olin huomannut etsiväni Kristiania vähän kaikkialta, vaikka samalla olin vain vältellyt häntä. En ollut enää mennyt lähikauppaan illalla kuuden jälkeen. Olin mennyt sinne aamulla ennen koulua. Juoksin aivan eri reittejä kuin aiemmin. Tein kaiken eri tavalla, mutta sitten heräsin yöllä tuijottamaan ulos ikkunasta kadulle ilman järkevää syytä. Minun syyni oli Kristian. Vain ja ainoastaan hän. Halusin nähdä, että hän oli kunnossa. Että hän oli pystynyt jatkamaan elämäänsä ilman minua. Mutta samalla tiesin, että pelkkä tieto ei riittäisi minulle. Halusin saada hänet takaisin elämääni.
Kuitenkin järkeni huusi, etten saanut ottaa häntä takaisin. Sydämeni ei kuitenkaan kuunnellut järkeä. Ei vaikka isäni oli aina vannottanut miettimään asioita myös järjellä. Minä en ajatellut järkiperäisesti. Sydän huusi takaisin Kristianin luokse. Ja minä päätin kuunnella sen ääntä.
Jotkut päivät olisin halunnut jättää väliin. Päätäni oli särkenyt aamusta asti ja äiti oli laittanut keskellä päivää viestin jonkun lehmämme epäonnistuneesta poikimisesta. Kaunis lehmävasikka oli kuollut jo ennen syntymäänsä. Elena oli koittanut tsempata minua jatkamaan päivääni koulussa, vaikkei se yhtään juuri silloin napannutkaan. Sen verran hänen puheensa oli kuitenkin auttanut, että olin jäänyt kouluun myös iltapäiväksi.
-Älä luovuta nyt, Jessi. Kyllä tässä päivässä vielä jotain hyvää on, hän oli sanonut, kun lähdin kävelemään käytävässä eri suuntaan kuin hän itse. Olin vain nyökännyt vaisusti. Ehkä asia todella olisi niin, ja päivä olisi vielä parempi, vaikka tällaisina päivinä uskoni ei vain tahtonut millään riittää. Olin kaivannut koko päivän vieläkin kipeämmin Kristoa. Ikävä jyskytti rinnassani samalla tavalla kuin päänsärky ohimollani. Ainut erotus oli se, että ikävään burana ei auttanut. Ei vaikka kuinka tahdoin sen auttavan. Burana olisi ollut helppo keino saada ikävä pois, jos se olisi tehonnut siihen. Puoli tuntia, eikä kivusta ollut enää tietoakaan.
-Jessika! vieressäni istuva tuttu tökkäsi minua kyynärpäällään käsivarteen. Olin ilmeisesti vaikuttanut puoliksi nukkuvalta. Yritin saada tunnin aiheesta kiinni siinä onnistumatta. Mieleeni oli jäänyt ainoastaan ajatus siitä, miten puhuisin Kriston kanssa.
Astuminen purevaan syystuuleen ei ollut lainkaan houkuttava ajatus pitkän päivän jälkeen, mutta toisaalta halusin vain päästä kotiin. Vedin kaulahuivia tiukemmin kaulani ympärille ja takin vetoketjun vedin kiinni ylös asti. Silti tuuli pääsi puhaltamaan kylmästi vasten kasvoja. Tuuli suoraan silmiin saaden ne vuotamaan. Ei oikea itkukaan enää kaukana ollut, tunsin sen kiristävän tunteen kurkussani. Taivaanranta oli värjäytynyt pilvien väistyessä oranssiksi. Oli tulossa kylmä yö. Huomaamattani käännyin niille kaduille, joilla olin kulkenut ennen kaiken loppumista. Kävelin tutuilla kaduilla tällä kertaa seuranani ainoastaan ikävä, joka oli tehdä reiän sydämeeni. Jossain kadunkulmissa tuntui pahemmalta kuin toisissa. Muistikuvat virtasivat mielessäni kuin joki keväällä lumien sulamisen jälkeen. Siksi en ollut lainkaan varma siitä, oliko näkemäni ihminen todellinen vai vain pelkkää kuvitelmaa.
Kristian.
Hän käveli hieman edelläni kasvot jälleen maata kohti painettuina. En huutanut hänen nimeään hetken mielijohteesta. Se oli puolen vuoden kaipauksen ja itselleen valehtelun seurausta. Sillä sekunnilla hankin hänet takaisin elämääni.
-Kristian! Kristian venaa! huutoni kuului terävänä läpi kadun.
Ja Kristian pysähtyi. Hänen silmistään paistoi selkeä hämmennys, väsymys ja suru. En osannut enää sanoa mitään. Kaikki suunnitelmani valuivat kuin hiekka sormieni välistä. Mutta olin siinä muutaman metrin päässä Kristosta.
-Oothan sä kunnossa? kysymykseni kaikui välillämme ilman vastausta.
3. osa
Se ilta ei unohtunut viikon kuluessa pois. Mietin vain Kristianin silmiä ja sitä, kuinka koitin opettaa itseäni pois tavasta sanoa Kristiania Kristoksi. Minulle hän oli ollut monta kuukautta Kristo. Missä kohtaa olinkaan alkanut käyttää sitä lempinimeä niin hirvittävän hellästi? Muistin kehitelleeni nimen yöllä asunnossamme. Tai siis minun ja Elenan asunnossa. Kristian oli ollut sekaisin. Ja minä olin ollut lähellä retkahtamista. Sinä yönä hän oli halunnut olla Jessi ja Kristo forever. Jos olisin tiennyt, miten kaikki päättyy, en olisi myöntynyt hänen vaatimukseensa.
En olisi luvannut hänelle olla Jessi ja Kristo forever.
Kristian
En unohtanut sitä tunnetta, jonka koin nähdessäni Jessin siinä kahvilassa, jossa hän oli töissä. Hän oli näyttänyt väsyneeltä ja surulliselta. Hän oli näyttänyt siltä, että itkisi pian. Ja kun Jessi hetkeksi käänsi katseensa pois, minä lähdin, vaikka se sattuikin aivan helvetisti. Se oli taas sitä sydämen irti repimistä rinnasta. Lähteminen siis. Olisin halunnut jäädä siihen, päästä hänen luokseen ja vetää hänet kiinni itseeni. Mutta en tiennyt, mitä Jessika itse ajatteli. Ehkä hän oli vain onnellinen siitä, että oli päässyt eroon minusta. Mutta ääni sisälläni väitti jotain ihan muuta.
En vain tiennyt, kuinka olisin voinut saada totuuden selville. Joka ikinen päivä minä mietin meitä, sitä, mikä oli mennyt pieleen. Minä en ollut ollut se tyyppi, joka hajoaisi tällaiseen tilaan kenen tahansa takia. Olin tottunut siihen, että ihmiset hylkäsivät minut. Mutta se, että olin itse syyllinen hylkäykseen sattui enemmän kuin mikään koskaan. Rakastin Jessikaa edelleen. Eikä rakkaudelle näkynyt loppua.
Jessika
Kuluneen puolen vuoden aikana olin huomannut etsiväni Kristiania vähän kaikkialta, vaikka samalla olin vain vältellyt häntä. En ollut enää mennyt lähikauppaan illalla kuuden jälkeen. Olin mennyt sinne aamulla ennen koulua. Juoksin aivan eri reittejä kuin aiemmin. Tein kaiken eri tavalla, mutta sitten heräsin yöllä tuijottamaan ulos ikkunasta kadulle ilman järkevää syytä. Minun syyni oli Kristian. Vain ja ainoastaan hän. Halusin nähdä, että hän oli kunnossa. Että hän oli pystynyt jatkamaan elämäänsä ilman minua. Mutta samalla tiesin, että pelkkä tieto ei riittäisi minulle. Halusin saada hänet takaisin elämääni.
Kuitenkin järkeni huusi, etten saanut ottaa häntä takaisin. Sydämeni ei kuitenkaan kuunnellut järkeä. Ei vaikka isäni oli aina vannottanut miettimään asioita myös järjellä. Minä en ajatellut järkiperäisesti. Sydän huusi takaisin Kristianin luokse. Ja minä päätin kuunnella sen ääntä.
Jotkut päivät olisin halunnut jättää väliin. Päätäni oli särkenyt aamusta asti ja äiti oli laittanut keskellä päivää viestin jonkun lehmämme epäonnistuneesta poikimisesta. Kaunis lehmävasikka oli kuollut jo ennen syntymäänsä. Elena oli koittanut tsempata minua jatkamaan päivääni koulussa, vaikkei se yhtään juuri silloin napannutkaan. Sen verran hänen puheensa oli kuitenkin auttanut, että olin jäänyt kouluun myös iltapäiväksi.
-Älä luovuta nyt, Jessi. Kyllä tässä päivässä vielä jotain hyvää on, hän oli sanonut, kun lähdin kävelemään käytävässä eri suuntaan kuin hän itse. Olin vain nyökännyt vaisusti. Ehkä asia todella olisi niin, ja päivä olisi vielä parempi, vaikka tällaisina päivinä uskoni ei vain tahtonut millään riittää. Olin kaivannut koko päivän vieläkin kipeämmin Kristoa. Ikävä jyskytti rinnassani samalla tavalla kuin päänsärky ohimollani. Ainut erotus oli se, että ikävään burana ei auttanut. Ei vaikka kuinka tahdoin sen auttavan. Burana olisi ollut helppo keino saada ikävä pois, jos se olisi tehonnut siihen. Puoli tuntia, eikä kivusta ollut enää tietoakaan.
-Jessika! vieressäni istuva tuttu tökkäsi minua kyynärpäällään käsivarteen. Olin ilmeisesti vaikuttanut puoliksi nukkuvalta. Yritin saada tunnin aiheesta kiinni siinä onnistumatta. Mieleeni oli jäänyt ainoastaan ajatus siitä, miten puhuisin Kriston kanssa.
Astuminen purevaan syystuuleen ei ollut lainkaan houkuttava ajatus pitkän päivän jälkeen, mutta toisaalta halusin vain päästä kotiin. Vedin kaulahuivia tiukemmin kaulani ympärille ja takin vetoketjun vedin kiinni ylös asti. Silti tuuli pääsi puhaltamaan kylmästi vasten kasvoja. Tuuli suoraan silmiin saaden ne vuotamaan. Ei oikea itkukaan enää kaukana ollut, tunsin sen kiristävän tunteen kurkussani. Taivaanranta oli värjäytynyt pilvien väistyessä oranssiksi. Oli tulossa kylmä yö. Huomaamattani käännyin niille kaduille, joilla olin kulkenut ennen kaiken loppumista. Kävelin tutuilla kaduilla tällä kertaa seuranani ainoastaan ikävä, joka oli tehdä reiän sydämeeni. Jossain kadunkulmissa tuntui pahemmalta kuin toisissa. Muistikuvat virtasivat mielessäni kuin joki keväällä lumien sulamisen jälkeen. Siksi en ollut lainkaan varma siitä, oliko näkemäni ihminen todellinen vai vain pelkkää kuvitelmaa.
Kristian.
Hän käveli hieman edelläni kasvot jälleen maata kohti painettuina. En huutanut hänen nimeään hetken mielijohteesta. Se oli puolen vuoden kaipauksen ja itselleen valehtelun seurausta. Sillä sekunnilla hankin hänet takaisin elämääni.
-Kristian! Kristian venaa! huutoni kuului terävänä läpi kadun.
Ja Kristian pysähtyi. Hänen silmistään paistoi selkeä hämmennys, väsymys ja suru. En osannut enää sanoa mitään. Kaikki suunnitelmani valuivat kuin hiekka sormieni välistä. Mutta olin siinä muutaman metrin päässä Kristosta.
-Oothan sä kunnossa? kysymykseni kaikui välillämme ilman vastausta.
3. osa
tiistai 17. syyskuuta 2019
Ja siinä he ovat
Osa teistä on jo saattanut lukea viimeisimmän postauksen, ja saattanut havaita siinä jotain tuttua. Tuttujahan he ovat ainakin niille, jotka ovat lukeneet blogiani maaliskuusta asti. He nimittäin ovat Jessika ja Kristian Missä sateen reuna kulkee -novellisarjasta.
Kirjoitin aikanaan tuon sarjan loppuun joskus huhti-toukokuun vaihteessa. Joku ehkä muistaa, että Jessin ja Kriston tarina ei päättynyt niin hirvittävän kauniisti, päinvastoin. Tarina päättyi kipeään päätökseen, joka vei heidät erilleen. Tai ehkä jopa pakotti. Sen piti jäädä siihen, antaa lukijalle mahdollisuus kehittää toisenlainen loppu.
Mutta kuinkas sitten kävikään?
He jäivät kummittelemaan mieleeni, palasivat sinne aina uudelleen. Välillä tuntui siltä, että hitot minä tästä enää mitään väännän ja kerron. Mutta ei. Paljon vahvempi ääni sisälläni halusi kirjoittaa lisää heistä, kertoa, kuinka tarina jatkuu.
Ehkä joku teistä tietää, miltä tuntuu, kun jokin asia jää kesken. Jessikan ja Kristianin tarina jäi kesken. Ja nyt minä kerron, mitä heille lopulta kävi. Siksi haluan kirjoittaa heille vielä uuden luvun.
Jos vielä olen sinun kertoo Kriston ja Jessin tarinaa. Tarinaa, joka ei vain voinut päättyä rankkasateeseen huhtikuun lopussa.
Ja siinä he ovat. Matkalla kohti tulevaa.
Kirjoitin aikanaan tuon sarjan loppuun joskus huhti-toukokuun vaihteessa. Joku ehkä muistaa, että Jessin ja Kriston tarina ei päättynyt niin hirvittävän kauniisti, päinvastoin. Tarina päättyi kipeään päätökseen, joka vei heidät erilleen. Tai ehkä jopa pakotti. Sen piti jäädä siihen, antaa lukijalle mahdollisuus kehittää toisenlainen loppu.
Mutta kuinkas sitten kävikään?
He jäivät kummittelemaan mieleeni, palasivat sinne aina uudelleen. Välillä tuntui siltä, että hitot minä tästä enää mitään väännän ja kerron. Mutta ei. Paljon vahvempi ääni sisälläni halusi kirjoittaa lisää heistä, kertoa, kuinka tarina jatkuu.
Ehkä joku teistä tietää, miltä tuntuu, kun jokin asia jää kesken. Jessikan ja Kristianin tarina jäi kesken. Ja nyt minä kerron, mitä heille lopulta kävi. Siksi haluan kirjoittaa heille vielä uuden luvun.
Jos vielä olen sinun kertoo Kriston ja Jessin tarinaa. Tarinaa, joka ei vain voinut päättyä rankkasateeseen huhtikuun lopussa.
Ja siinä he ovat. Matkalla kohti tulevaa.
Jos vielä olen sinun #1
(Jatkoa novellisarjalle Missä sateen reuna kulkee)
Kristian
Havahduin pimeydessä omaan huutooni. Lakana oli kietoutunut ympärilleni tiukasti, ahdistavan tiukasti. En meinannut saada itseäni pois sen kiristävästä otteesta.
Huohotin. Sydämeni hakkasi luvattoman lujaa silkasta kauhusta. Sama painajainen oli toistunut huhtikuun lopusta asti säännöllisin väliajoin. Varovaisesti kampesin itseni istumaan sängyn laidalle. Oli aivan pimeää. Koko ruumis täristen astelin hitaasti keittiöön, laskin lasiin vettä ja nojasin sitten ikkunanpieleen. Katselin alas kadulle ja toivoin, että edes yksi niistä harvoista ihmisistä olisi ollut hän. Mutta hän ei ollut siellä. Se taas oli syytäni, minä olin rikkonut hänet.
Ja hän minut.
Silti en koskaan ollut kaivannut ketään niin paljoa kuin Jessikaa.
Jessika
Puristin tiukasti syliini paidan, jonka olin löytänyt eilen sänkyni alta. Se tuoksui vielä häneltä. Ja se sattui. Minulla oli pirun ikävä häntä. Vaikka tiesinkin, että minä olin rikkonut hänet, särkenyt hänen sydämensä. Jättänyt.
Miten hitossa mä pystyin siihen? kysyin itseltäni päivittäin uudestaan yrittäen uskotella, että se oli parempi niin. Että vielä enemmän olisi sattunut jäädä hänen lähelleen, hakata vasaralla murskaksi hänen kuorensa, työntää pois omat murheeni. Äitini suru, isäni kuolema ja oma jaksamiseni.
Mutta olin vain turta. Ainut asia, jonka tunsin oli raskas peitto pääni päällä. Pimeys ja kaipaus. Kaksi asiaa, jotka olivat helvetillisiä jo yksinäänkin. Yhdistettynä sitäkin kamalampia.
Siltikään en pystynyt irroittamaan ajatuksiani Kristianista. En vain pystynyt. Ja siksi puristin rystyset valkoisena paitaa käsissäni. Se sai minut muistamaan aivan kaiken aivan liian kipeästi. Eikä kyyneliä voinut estää valumasta poskiani pitkin paidalle.
En nukkunut koko yönä. Olin vain tuijottanut alas kadulle odottaen, että Kristian kulkisi ohi. Vaikka hän ei tietenkään ollut kulkenut.
-Sä oot taas itkenyt? Elena sanoi tapansa mukaan kysyvästi.
Välttelin hänen katsettaan. Se porautui liian syvälle sieluuni. En vastannut mitään, siirsin vain katsettani levottomasti paikasta toiseen. Kyllä Elena tiesi, mistä se johtui.
-Sä itket edelleen sen sun Kristianisi takia. Jessi-rakas, onko siitä mitään hyötyä? Yrittäisit unohtaa, hän sanoi, ja vaikka tiesin hänen tarkoittavan hyvää, sanat tuntuivat silti murskaavilta. Entä jos en halunnutkaan unohtaa? Jos halusinkin antaa uuden mahdollisuuden hänelle.
-Se on niin pirun vaikeaa, Elena. Mie en tiedä, miksi mä en pääse eroon ajatuksesta, että tarviin sitä, päädyin sanomaan ja tajusin sanoneeni mie. Käytin vain harvoin sitä Elenan tai kenenkään muun kuullen. Se ei tuntunut luontevalta näin kaukana kotiseudulta. Minuun oli tarttunut uusi tapa puhua hetkessä. Puhuin kuitenkin aina sukuni kanssa toisella tavalla kuin kavereiden kanssa. Ja tavallaan rakastin sitä. Mutta se, että sanoin mie jossain kaukana kotoani, sai minut säpsähtämään. Ehkä kaipasin vain kotiin äidin, hevosten ja lehmien luokse maaseudulle.
Olin eräänä iltana tekemässä viimeistä iltavuoroani kämäisessä kahvilassa ennen paikan remonttia. Niin. Kämäinen kahvila oli muuttumassa hieman pirteämmäksi, eikä se haitannut minua yhtään. Remontin aikana minulla ei ollut lainkaan töitä, joka tarkoitti enemmän aikaa vaikkapa vain nukkua. Pyyhin tuttuun tapaan pöytiä, kaadoin kuppeihin kahvia ja keräsin likaiset astiat pois. Yhdeksältä suljin kahvilan ja vilkaisin samalla ulos. Satoi vettä. Jostain syystä sekin sattui nykyään. Se kai muistutti Kristianista, pään sisäisestä rankkasateesta ja irti repimisestä. Pyristelin irti muistoista heikoin tuloksin. En saanut verkkokalvoilleni syöpynyttä muistikuvaa pitkästä, laihasta ja levottomasta Kristianista pois mielestäni. Hän vain oli siinä. Minun särkemäni Kristian. Kyyneleet pyrkivät silmiini. En halunnut niitä sotkemaan ripsiväriäni poskille, mutta mitä kyynelille voi tehdä? Ne tulivat jos olivat tullakseen. Katsoin ulos ikkunasta. Katsoin sadepisaroiden juoksua alas ikkunalasia pitkin. Ulkona alkoi olla jo pimeää, vain katulamppu loisti ulkona. Siitä huolimatta haukoin seuraavassa hetkessä henkeäni.
Kristian.
Hän käveli katse maahan painettuna sateessa kädet taskuissa. Sitten hän havahtui ja katsoi sisälle kahvilaan. Katsoimme toisiamme silmiin. Hänen silmänsä olivat väsyneet ja levottomat, aivan kuin ne olisivat huutaneet apua. En uskonut hetkeä todeksi. Räpsäytin silmiäni ja kun avasin ne, Kristian oli poissa.
En tiennyt, olinko unessa vai hereillä. Annoin itkun vavisuttaa ruumistani ja toivoin, että hän oli todella ollut siinä. Ikkunalasin toisella puolella silmissään kyyneleitä.
2. osa
-Sä itket edelleen sen sun Kristianisi takia. Jessi-rakas, onko siitä mitään hyötyä? Yrittäisit unohtaa, hän sanoi, ja vaikka tiesin hänen tarkoittavan hyvää, sanat tuntuivat silti murskaavilta. Entä jos en halunnutkaan unohtaa? Jos halusinkin antaa uuden mahdollisuuden hänelle.
-Se on niin pirun vaikeaa, Elena. Mie en tiedä, miksi mä en pääse eroon ajatuksesta, että tarviin sitä, päädyin sanomaan ja tajusin sanoneeni mie. Käytin vain harvoin sitä Elenan tai kenenkään muun kuullen. Se ei tuntunut luontevalta näin kaukana kotiseudulta. Minuun oli tarttunut uusi tapa puhua hetkessä. Puhuin kuitenkin aina sukuni kanssa toisella tavalla kuin kavereiden kanssa. Ja tavallaan rakastin sitä. Mutta se, että sanoin mie jossain kaukana kotoani, sai minut säpsähtämään. Ehkä kaipasin vain kotiin äidin, hevosten ja lehmien luokse maaseudulle.
Olin eräänä iltana tekemässä viimeistä iltavuoroani kämäisessä kahvilassa ennen paikan remonttia. Niin. Kämäinen kahvila oli muuttumassa hieman pirteämmäksi, eikä se haitannut minua yhtään. Remontin aikana minulla ei ollut lainkaan töitä, joka tarkoitti enemmän aikaa vaikkapa vain nukkua. Pyyhin tuttuun tapaan pöytiä, kaadoin kuppeihin kahvia ja keräsin likaiset astiat pois. Yhdeksältä suljin kahvilan ja vilkaisin samalla ulos. Satoi vettä. Jostain syystä sekin sattui nykyään. Se kai muistutti Kristianista, pään sisäisestä rankkasateesta ja irti repimisestä. Pyristelin irti muistoista heikoin tuloksin. En saanut verkkokalvoilleni syöpynyttä muistikuvaa pitkästä, laihasta ja levottomasta Kristianista pois mielestäni. Hän vain oli siinä. Minun särkemäni Kristian. Kyyneleet pyrkivät silmiini. En halunnut niitä sotkemaan ripsiväriäni poskille, mutta mitä kyynelille voi tehdä? Ne tulivat jos olivat tullakseen. Katsoin ulos ikkunasta. Katsoin sadepisaroiden juoksua alas ikkunalasia pitkin. Ulkona alkoi olla jo pimeää, vain katulamppu loisti ulkona. Siitä huolimatta haukoin seuraavassa hetkessä henkeäni.
Kristian.
Hän käveli katse maahan painettuna sateessa kädet taskuissa. Sitten hän havahtui ja katsoi sisälle kahvilaan. Katsoimme toisiamme silmiin. Hänen silmänsä olivat väsyneet ja levottomat, aivan kuin ne olisivat huutaneet apua. En uskonut hetkeä todeksi. Räpsäytin silmiäni ja kun avasin ne, Kristian oli poissa.
En tiennyt, olinko unessa vai hereillä. Annoin itkun vavisuttaa ruumistani ja toivoin, että hän oli todella ollut siinä. Ikkunalasin toisella puolella silmissään kyyneleitä.
2. osa
sunnuntai 15. syyskuuta 2019
Eksyneen taivas #7
Minä tajuan vain sen, ettei mikään ole ennallaan.
Sen suhteen olin täysin oikeassa. Sen illan jälkeen kaikki on muuttunut perheemme sisällä. Yhtäkkiä löydän isän äidin sijasta keittiöstä, puoliksi syödyt leivät pöydillä katoavat ja äiti... hän ei edes ole kotona. Vielä, muistutan itseäni asiasta päivittäin. Äiti oli sairastunut uupumukseen, eikä saanut rasittaa itseään. Siksi hän oli ollut sairaalassa muutamia päiviä, osittain myös siksi, että kärsi myös jonkinlaisesta nestehukasta, mutta se tosin taisi olla jo hoidettu. Myös isä ja Tomi olivat puhuneet, äidin ja myös itsensä takia. Ja minusta tuntuu siltä, että isä aikoo puhua myös äidin kanssa.
Tuuli puhaltaa navakasti järveltä päin syksyisen iltapäivän auringossa. Lehdet tippuvat puista pyörien villisti ilmassa. Seison kasvot tuuleen päin, annan sen kuivata helpotuksen kyyneleet poskiltani. Kaikki paino putoaa sydämeltäni täysin yllättäen melko rajuna itkuna. Mutta itkeminen ei ole lohdutonta, se on vain helpottavaa. Joku melkeinpä kaappaa minut halaukseen selkäni takaa. Ja tiedän sen jonkun olevan Elmeri. Hän pitää minut siinä, ei kysy mitään, mutta tiedän, että hän tietää.
Tomi katselee ulos ikkunasta pöydän toiselta puolelta. Minä katson häntä, hänen surullisia ja jopa hiukan pelokkaita kasvojaan.
-Aino, mä en tiedä, miksen mä vaan voinut tulla vastaan siinä mun ja faijan riidassa. Jos mä oisin tiennyt, että äiti ottaa sen näin rankasti, mä en ikinä ois antanut sen mennä tähän pisteeseen, Tomi sanoo ja painaa sitten katseensa lattiaan.
-Ei meistä kukaan tiennyt, mitä tästä seuraa. Ainakin tää nyt pakottaa meidät kohtaamaan ongelmat. Eikä äidin uupumus oo sun vika, vaikka se siltä tuntuisikin. Liikaa töitä, liikaa huolta ja stressiä sekä sitten äidin ja isän välit. Niillä on ongelmia. Mä vaan haluan mun perheeni takaisin. Sellaisena, ettei tarvitse astella kotona kuin miinakentällä. Ihan sama, vaikka siitä tulisikin kaksi osaa, jos se tekee meistä kaikista ehjempiä, sanon ja nousen tuolilta kävelläkseni olohuoneen sohvalle. Tomi seuraa minua ja istuu viereeni.
-Sä oot aina ollut meistä kahdesta se fiksumpi ja viisaampi tyyppi, sisko. Kyllä kaikki vielä järjestyy, Tomi sanoo ja halaa sitten minua nopeasti, juuri sillä tavalla, jolla veljen pitääkin halata pikkusiskoaan.
Minusta tuntuu siltä, että taivaan pilviverho on vihdoin raottumassa ja päästämässä aurinkoa elämääni. Kuuntelen opettajan sanoja ja leveä hymy leviää huulilleni. Me tehtiin se, ajattelen. Tekisi mieli hypätä opettajan kaulaan ja rutistaa kovaa, mutta hillitsen itseni. Melkein hypin ulos luokasta, odotan näkeväni Elmerin ihmisjoukossa ja haluan vain huutaa. Ilosta. Hetken päästä näen Elmerin käytävän toisessa päässä. Päästyään hiukan lähemmäksi hän muodostaa huulillaan kysymyksen: Miten meni?
-Täydet pisteet! Hemmetti soikoon, me tehtiin se! huudan niin, että kaikki varmasti kuulevat, mutta se ei haittaa minua. Hyppään vain Elmerin kaulaan. Hän rutistaa minua yhtä kovaa kuin minä häntä. Tuntuu siltä, että asiat alkavat vihdoin järjestyä. Ja tiedän että en todellakaan ole yksin, jos vielä eksyn pimeyteen.
Elmeri, Jasper ja Tomi istuvat kaikki kolme kanssani asuntoni olohuoneessa. On vapauttavaa tietää, että he ottavat vastaan, jos niin tarvitsee. Minua ei yhtään haittaa istua nuorten miesten keskellä ainoana naisena. He kaikki ovat ystäviäni, sellaisia joista haluan pitää kiinni.
-Löytääköhän se Hanna ollenkaan perille? Elmeri sanoo vilkaistuaan kelloa. Hanna kylläkin oli hieman myöhässä, mutta se oli hänen tapaistaan. Hän oli kaikista rennomista jutuista aina pari minuuttia myöhässä.
-Kyllä se nyt löytää. Jos ei löydä, mä käyn hakemassa. Tai onhan sillä Google Maps. Sijainti päälle ja homma on halussa, naurahdan ja jokseenkin lämmin tunne leviää rintaani, kun huomaan muidenkin hymyilevän. Ovikellon soidessa kävelen reippaasti ovelle ja halaan Hannaa ennen kuin hän edes ehtii sisälle.
-Ihana kun tulit. Nyt mä voin tehdä sen, mikä ois pitänyt tehdä jo aikaa sitten.
Luen viestin vielä kerran kädet täristen, mieli muistojen sumentamana. On aika päästää irti jostain itselleen niin kovin tärkeästä. Elämä oli kuljettanut meidät eri suuntiin, päättänyt erottaa mitä inhottavimmalla tavalla kyynelten saattelemana. En enää voi roikkua kiinni Klaarassa, sillä jäämällä tukehtuisin siihen epävarmuuteen, mitä välillämme oli. Kuitenkin tiesin, että jos hän joskus tarvitsisi minua, minä auttaisin. Olin sen hänelle velkaa. Liitän vielä loppuun erään laulun sanat. Ja sitten painan nuolta. Niin minä päästän irti ystävyydestä, joka oli viime aikoina vain syönyt minua sisältä. Viimeinenkin kivi on pudonnut pois sydämeltäni. Ja pystyn taas hengittämään.
Huoltoaseman piha, jään autoon nukkumaan.
Vielä liimaan yhteen palaset, mut nään vaan tuhat halkeemaa.
En niitä saa katoamaan.
Vaikken koskaan pääsis susta irti kokonaan.
Mun on pakko lähtee, en enää tiedä muutakaan, muutakaan.
-Elias Kaskinen & Päivän sankarit-
Irti
Kymmenen jälkeen asuntoni hiljenee, kun Hanna, Tomi ja Jasper lähtevät kaikki samalla oven avauksella. Vain Elmeri jää kanssani eteiseen. Hän hymyilee, hänen silmänsä loistavat. Mä haluan rakastaa sua, ajattelen katsellessani Elmeriä. Haluan pitää hänet lähelläni, pysyä itsekin lähellä ja välittää. Olla toiselle tuki ja turva. Painaudun kiinni Elmeriin, annan hänen silittää hiuksiani. Hän painaa suudelman otsalleni. Ja me jäämme hämärään eteiseen kiinni toisiimme. Enää ei tarvitse pelätä. Asiat järjestyisivät kyllä. Enkä ole enää eksyksissä.
Tai jos olen, olen eksyneen taivaassa.
Sen suhteen olin täysin oikeassa. Sen illan jälkeen kaikki on muuttunut perheemme sisällä. Yhtäkkiä löydän isän äidin sijasta keittiöstä, puoliksi syödyt leivät pöydillä katoavat ja äiti... hän ei edes ole kotona. Vielä, muistutan itseäni asiasta päivittäin. Äiti oli sairastunut uupumukseen, eikä saanut rasittaa itseään. Siksi hän oli ollut sairaalassa muutamia päiviä, osittain myös siksi, että kärsi myös jonkinlaisesta nestehukasta, mutta se tosin taisi olla jo hoidettu. Myös isä ja Tomi olivat puhuneet, äidin ja myös itsensä takia. Ja minusta tuntuu siltä, että isä aikoo puhua myös äidin kanssa.
Tuuli puhaltaa navakasti järveltä päin syksyisen iltapäivän auringossa. Lehdet tippuvat puista pyörien villisti ilmassa. Seison kasvot tuuleen päin, annan sen kuivata helpotuksen kyyneleet poskiltani. Kaikki paino putoaa sydämeltäni täysin yllättäen melko rajuna itkuna. Mutta itkeminen ei ole lohdutonta, se on vain helpottavaa. Joku melkeinpä kaappaa minut halaukseen selkäni takaa. Ja tiedän sen jonkun olevan Elmeri. Hän pitää minut siinä, ei kysy mitään, mutta tiedän, että hän tietää.
Tomi katselee ulos ikkunasta pöydän toiselta puolelta. Minä katson häntä, hänen surullisia ja jopa hiukan pelokkaita kasvojaan.
-Aino, mä en tiedä, miksen mä vaan voinut tulla vastaan siinä mun ja faijan riidassa. Jos mä oisin tiennyt, että äiti ottaa sen näin rankasti, mä en ikinä ois antanut sen mennä tähän pisteeseen, Tomi sanoo ja painaa sitten katseensa lattiaan.
-Ei meistä kukaan tiennyt, mitä tästä seuraa. Ainakin tää nyt pakottaa meidät kohtaamaan ongelmat. Eikä äidin uupumus oo sun vika, vaikka se siltä tuntuisikin. Liikaa töitä, liikaa huolta ja stressiä sekä sitten äidin ja isän välit. Niillä on ongelmia. Mä vaan haluan mun perheeni takaisin. Sellaisena, ettei tarvitse astella kotona kuin miinakentällä. Ihan sama, vaikka siitä tulisikin kaksi osaa, jos se tekee meistä kaikista ehjempiä, sanon ja nousen tuolilta kävelläkseni olohuoneen sohvalle. Tomi seuraa minua ja istuu viereeni.
-Sä oot aina ollut meistä kahdesta se fiksumpi ja viisaampi tyyppi, sisko. Kyllä kaikki vielä järjestyy, Tomi sanoo ja halaa sitten minua nopeasti, juuri sillä tavalla, jolla veljen pitääkin halata pikkusiskoaan.
Minusta tuntuu siltä, että taivaan pilviverho on vihdoin raottumassa ja päästämässä aurinkoa elämääni. Kuuntelen opettajan sanoja ja leveä hymy leviää huulilleni. Me tehtiin se, ajattelen. Tekisi mieli hypätä opettajan kaulaan ja rutistaa kovaa, mutta hillitsen itseni. Melkein hypin ulos luokasta, odotan näkeväni Elmerin ihmisjoukossa ja haluan vain huutaa. Ilosta. Hetken päästä näen Elmerin käytävän toisessa päässä. Päästyään hiukan lähemmäksi hän muodostaa huulillaan kysymyksen: Miten meni?
-Täydet pisteet! Hemmetti soikoon, me tehtiin se! huudan niin, että kaikki varmasti kuulevat, mutta se ei haittaa minua. Hyppään vain Elmerin kaulaan. Hän rutistaa minua yhtä kovaa kuin minä häntä. Tuntuu siltä, että asiat alkavat vihdoin järjestyä. Ja tiedän että en todellakaan ole yksin, jos vielä eksyn pimeyteen.
Elmeri, Jasper ja Tomi istuvat kaikki kolme kanssani asuntoni olohuoneessa. On vapauttavaa tietää, että he ottavat vastaan, jos niin tarvitsee. Minua ei yhtään haittaa istua nuorten miesten keskellä ainoana naisena. He kaikki ovat ystäviäni, sellaisia joista haluan pitää kiinni.
-Löytääköhän se Hanna ollenkaan perille? Elmeri sanoo vilkaistuaan kelloa. Hanna kylläkin oli hieman myöhässä, mutta se oli hänen tapaistaan. Hän oli kaikista rennomista jutuista aina pari minuuttia myöhässä.
-Kyllä se nyt löytää. Jos ei löydä, mä käyn hakemassa. Tai onhan sillä Google Maps. Sijainti päälle ja homma on halussa, naurahdan ja jokseenkin lämmin tunne leviää rintaani, kun huomaan muidenkin hymyilevän. Ovikellon soidessa kävelen reippaasti ovelle ja halaan Hannaa ennen kuin hän edes ehtii sisälle.
-Ihana kun tulit. Nyt mä voin tehdä sen, mikä ois pitänyt tehdä jo aikaa sitten.
Luen viestin vielä kerran kädet täristen, mieli muistojen sumentamana. On aika päästää irti jostain itselleen niin kovin tärkeästä. Elämä oli kuljettanut meidät eri suuntiin, päättänyt erottaa mitä inhottavimmalla tavalla kyynelten saattelemana. En enää voi roikkua kiinni Klaarassa, sillä jäämällä tukehtuisin siihen epävarmuuteen, mitä välillämme oli. Kuitenkin tiesin, että jos hän joskus tarvitsisi minua, minä auttaisin. Olin sen hänelle velkaa. Liitän vielä loppuun erään laulun sanat. Ja sitten painan nuolta. Niin minä päästän irti ystävyydestä, joka oli viime aikoina vain syönyt minua sisältä. Viimeinenkin kivi on pudonnut pois sydämeltäni. Ja pystyn taas hengittämään.
Huoltoaseman piha, jään autoon nukkumaan.
Vielä liimaan yhteen palaset, mut nään vaan tuhat halkeemaa.
En niitä saa katoamaan.
Vaikken koskaan pääsis susta irti kokonaan.
Mun on pakko lähtee, en enää tiedä muutakaan, muutakaan.
-Elias Kaskinen & Päivän sankarit-
Irti
Kymmenen jälkeen asuntoni hiljenee, kun Hanna, Tomi ja Jasper lähtevät kaikki samalla oven avauksella. Vain Elmeri jää kanssani eteiseen. Hän hymyilee, hänen silmänsä loistavat. Mä haluan rakastaa sua, ajattelen katsellessani Elmeriä. Haluan pitää hänet lähelläni, pysyä itsekin lähellä ja välittää. Olla toiselle tuki ja turva. Painaudun kiinni Elmeriin, annan hänen silittää hiuksiani. Hän painaa suudelman otsalleni. Ja me jäämme hämärään eteiseen kiinni toisiimme. Enää ei tarvitse pelätä. Asiat järjestyisivät kyllä. Enkä ole enää eksyksissä.
Tai jos olen, olen eksyneen taivaassa.
tiistai 10. syyskuuta 2019
Eksyneen taivas #6
Maanantai. Maa-nan-tai, tavaan päivän nimeä mielessäni. Tuntuu hullulta, että kuusi viikkoa kestänyt projekti on ohi puolen tunnin päästä. Elmeri hymyilee minulle varovaisesti taulun toiselta puolelta. Vastaan hymyyn.
-No niin, Aino ja Elmeri, olkaa hyvä, opettaja sanoo. Ja niin minä alan selittämään ensimmäistä diaa rauhallisella äänellä. Tiedän, etten ole yksin ja se helpottaa oloani. Puheeni kuuluu rauhallisena ja selkeänä, Elmeri tutkii vielä tukisanalistaansa. Helpotuksen aalto virtaa lävitseni. Mä selviän, on ensimmäinen ajatukseni, kun vihdoin ensimmäinen dia vaihtuu toiseen.
Käytävä on hivenen liukas kävellä villasukkien kanssa. Ihmisiä virtaa ohitseni yksi jos toinenkin, ja hieman kauhuissani katselen paljaita nilkkoja. Omani olisivat jäätyneet jo aikoja sitten. Jostain kulman takaa Elmeri ilmestyy eteeni.
-Mitä mimmi? Kaikki okei? hän kysyy pysähtyen eteeni. Kohautan olkapäitäni.
-Mitäs tässä, ihan perus. Mulla kaikki okei, muista en tiedä, sanon ja muistan taas löytäneeni puoliksi syötyjä leivänpaloja pitkin vanhempieni kotia.
-Eli kaikki ei ole okei. Aino... älä murehdi liikaa. Kohta sä et pysty enää auttamaan edes itseäsi, koska sä oot niin poikki ja huolesta suunniltasi, hän sanoo ja vetää samalla sormensa otsaani pitkin alas leualle.
-Mä tiedän kyllä, mutisen ja pyrin muistamaan, miltä hänen sormenpäänsä tuntuu otsallani.
-Mee syömään. Mä tulisin muuten sun kanssa, mut kävin jo jätkien kanssa. Pärjääthän sä?
-Pärjään mä. Nähään koulun jälkeen. Puol neljältähän se oli, vai mitä? kysyn. Elmeri nyökkää ja vannottaa sitten minua syömään. Minua se lähinnä huvittaa, vaikka onkin ihanaa, että joku sillä tavalla välittää.
Ruokalassa on vähintään yhtä paha hälinä kuin käytävässäkin. Onnistun löytämään yhden hieman rauhallisemman nurkan ja käyn siihen istumaan. Uppoudun ajattelemaan kaikkea. Klaaraa, Nikoa, Jasperia, äidin tilaa, perheen tilaa... En pääse eroon ajatuksesta, että Klaara ei enää halua olla ystäväni. Se tuntuu oudolta ja pahalta. Tunne kiertää möykkynä vatsassani, kuristaa kaulassani ja on tukehduttaa minut. Miten hän saattaa olla selittämättä? Kertoisi edes suoraan sen, mikä on syy. Mutta ei, Klaara ei tee sitä.
Äidin ja perheeni tilanne huolestuttaa minua päivä päivältä enemmän. Vaikka olenkin ylpeä Tomista, toivon, että hän ottaisi itseään niskasta kiinni ja puhuisi isän kanssa.
-Moi. Tässä on varmaan tyhjää, hahmo vilahtaa silmäkulmassani ja hetkessä itseäni vastapäätä istuu ikäiseni nainen. Osaan vain nyökytellä hämilläni.
-Niin, sori! Sä et tietenkään tunne mua. Mä oon Hanna. Ja sä olet Aino, eikö niin? nainen sanoo ja katsoo minua ystävällisesti. Jälleen vain nyökkään. Koitan miettiä, kuinka tämä Hanna voi tuntea minut, mutta en saa mitään päähäni. Pian asia kuitenkin selviää.
-Sä näköään pyörit nykyään ton meidän Elmerin kanssa. Hengitä rauhassa vaan, en mä tuo mitään luurankoja kaapista. Mä oon Elmerin serkku. Sitä mun piti sanoa, että sä oot saanut aikamoisen kultakimpaleen itsellesi. Pidä siitä kiinni. Jotkut pelkäävät sitä, että Elmeri on tuollainen kuin on. Tiiäthän sä, ylihuolehtivainen ja muuta. Ei se tarkoita pahaa, Hanna sanoo ja minä koitan ymmärtää sitä, mitä minulle sanotaan. Sitä, että joku voisi muka pelätä Elmeriä. Se tuntuu oudolta, sillä minä vain rakastan sitä, miten hän huolehtii minusta.
-Niin, mä tiedän, että se on kultaa, saan vihdoin sanottua ja huomaan samalla, että Hannassa on jotain samaa kuin Elmerissä.
Seitsemän jälkeen illalla kaupunki on jo pimeä. Istun olohuoneen sohvalla ja vaalin kerrankin sisäistä rauhaani. Olen vetänyt pitkävartiset villasukat jalkaani ja kuuntelen rauhallisesti soivaa musiikkia. Se on kuin huume. Siihen jää koukkuun, katoaa sen sisään. Mutta sitten täysin yllättäen rauha rikkoontuu lähes raivokkaaseen ovikellon soittoon. Kompuroin ovelle edelleen tokkurassa äskeisen zen-tilani jäljiltä.
-Tomi! Olisithan sä voinut soittaa, huudahdan rappuun. Tomi puistelee päätään ja työntää itsensä ohitseni sisälle.
-Mä en hitossa soittanut sulle. Mennään istumaan, hän sanoo ja ohjaa minut takaisin olohuoneeseen. Tomin kasvot ovat lakanan vaaleat. Säikähdän. Käteni tärisevät.
-Aino... äidillä ei ole kaikki hyvin. Se on viety lepäämään, Tomi sanoo.
Minä tajuan vain sen, että mikään ei ole enää ennallaan.
7. osa
-No niin, Aino ja Elmeri, olkaa hyvä, opettaja sanoo. Ja niin minä alan selittämään ensimmäistä diaa rauhallisella äänellä. Tiedän, etten ole yksin ja se helpottaa oloani. Puheeni kuuluu rauhallisena ja selkeänä, Elmeri tutkii vielä tukisanalistaansa. Helpotuksen aalto virtaa lävitseni. Mä selviän, on ensimmäinen ajatukseni, kun vihdoin ensimmäinen dia vaihtuu toiseen.
Käytävä on hivenen liukas kävellä villasukkien kanssa. Ihmisiä virtaa ohitseni yksi jos toinenkin, ja hieman kauhuissani katselen paljaita nilkkoja. Omani olisivat jäätyneet jo aikoja sitten. Jostain kulman takaa Elmeri ilmestyy eteeni.
-Mitä mimmi? Kaikki okei? hän kysyy pysähtyen eteeni. Kohautan olkapäitäni.
-Mitäs tässä, ihan perus. Mulla kaikki okei, muista en tiedä, sanon ja muistan taas löytäneeni puoliksi syötyjä leivänpaloja pitkin vanhempieni kotia.
-Eli kaikki ei ole okei. Aino... älä murehdi liikaa. Kohta sä et pysty enää auttamaan edes itseäsi, koska sä oot niin poikki ja huolesta suunniltasi, hän sanoo ja vetää samalla sormensa otsaani pitkin alas leualle.
-Mä tiedän kyllä, mutisen ja pyrin muistamaan, miltä hänen sormenpäänsä tuntuu otsallani.
-Mee syömään. Mä tulisin muuten sun kanssa, mut kävin jo jätkien kanssa. Pärjääthän sä?
-Pärjään mä. Nähään koulun jälkeen. Puol neljältähän se oli, vai mitä? kysyn. Elmeri nyökkää ja vannottaa sitten minua syömään. Minua se lähinnä huvittaa, vaikka onkin ihanaa, että joku sillä tavalla välittää.
Ruokalassa on vähintään yhtä paha hälinä kuin käytävässäkin. Onnistun löytämään yhden hieman rauhallisemman nurkan ja käyn siihen istumaan. Uppoudun ajattelemaan kaikkea. Klaaraa, Nikoa, Jasperia, äidin tilaa, perheen tilaa... En pääse eroon ajatuksesta, että Klaara ei enää halua olla ystäväni. Se tuntuu oudolta ja pahalta. Tunne kiertää möykkynä vatsassani, kuristaa kaulassani ja on tukehduttaa minut. Miten hän saattaa olla selittämättä? Kertoisi edes suoraan sen, mikä on syy. Mutta ei, Klaara ei tee sitä.
Äidin ja perheeni tilanne huolestuttaa minua päivä päivältä enemmän. Vaikka olenkin ylpeä Tomista, toivon, että hän ottaisi itseään niskasta kiinni ja puhuisi isän kanssa.
-Moi. Tässä on varmaan tyhjää, hahmo vilahtaa silmäkulmassani ja hetkessä itseäni vastapäätä istuu ikäiseni nainen. Osaan vain nyökytellä hämilläni.
-Niin, sori! Sä et tietenkään tunne mua. Mä oon Hanna. Ja sä olet Aino, eikö niin? nainen sanoo ja katsoo minua ystävällisesti. Jälleen vain nyökkään. Koitan miettiä, kuinka tämä Hanna voi tuntea minut, mutta en saa mitään päähäni. Pian asia kuitenkin selviää.
-Sä näköään pyörit nykyään ton meidän Elmerin kanssa. Hengitä rauhassa vaan, en mä tuo mitään luurankoja kaapista. Mä oon Elmerin serkku. Sitä mun piti sanoa, että sä oot saanut aikamoisen kultakimpaleen itsellesi. Pidä siitä kiinni. Jotkut pelkäävät sitä, että Elmeri on tuollainen kuin on. Tiiäthän sä, ylihuolehtivainen ja muuta. Ei se tarkoita pahaa, Hanna sanoo ja minä koitan ymmärtää sitä, mitä minulle sanotaan. Sitä, että joku voisi muka pelätä Elmeriä. Se tuntuu oudolta, sillä minä vain rakastan sitä, miten hän huolehtii minusta.
-Niin, mä tiedän, että se on kultaa, saan vihdoin sanottua ja huomaan samalla, että Hannassa on jotain samaa kuin Elmerissä.
Seitsemän jälkeen illalla kaupunki on jo pimeä. Istun olohuoneen sohvalla ja vaalin kerrankin sisäistä rauhaani. Olen vetänyt pitkävartiset villasukat jalkaani ja kuuntelen rauhallisesti soivaa musiikkia. Se on kuin huume. Siihen jää koukkuun, katoaa sen sisään. Mutta sitten täysin yllättäen rauha rikkoontuu lähes raivokkaaseen ovikellon soittoon. Kompuroin ovelle edelleen tokkurassa äskeisen zen-tilani jäljiltä.
-Tomi! Olisithan sä voinut soittaa, huudahdan rappuun. Tomi puistelee päätään ja työntää itsensä ohitseni sisälle.
-Mä en hitossa soittanut sulle. Mennään istumaan, hän sanoo ja ohjaa minut takaisin olohuoneeseen. Tomin kasvot ovat lakanan vaaleat. Säikähdän. Käteni tärisevät.
-Aino... äidillä ei ole kaikki hyvin. Se on viety lepäämään, Tomi sanoo.
Minä tajuan vain sen, että mikään ei ole enää ennallaan.
7. osa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)