keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Pimeyteen valot päällä

Se törmääminen muutti hetkessä kaiken. Jämähdin paikoilleni tuijottamaan häntä. Hemmetti, mitkä silmät. Mitä oikein tapahtui?

Kävelin kaikessa rauhassa hiljaisella kadulla kevättalven iltapäivässä. Satoi vettä, ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Oli harmaata, mutta keli ei ollut kylmä. Plusasteita oli viisi. Talvi alkoi hölläämään otettaan Suomesta. Selasin puhelintani keskittyneenä. Järkytyin nähdessäni parhaan ystäväni viestin. Jatkoin silti kävelyä katse yhä tiukemmin kuvassa. Kaksi viivaa. Kaksi. Hän oli raskaana. En uskonut sitä. En myöskään olisi uskonut törmääväni siinä kadun kulmassa kehenkään. Toisin kävi. Se ei ollut kova tärsky, mutta säikähdin niin että puhelimeni tippui maahan.
 -Voi hitto… sihahdin hampaideni välistä kun kumarruin ottamaan puhelintani maasta. Nousin ja katsahdin edessäni seisovaa nuorta miestä. Katsoin häntä silmiin. Ne olivat kauniit. Olisin voinut katsoa niitä vaikka kuinka kauan.
 -Sori… sanoimme samaan aikaan. Hymyilimme.
 -En mä normaalisti kulje katse puhelimessa, sanoin hänelle.
 -Enkä mä törmäile tällä tavalla kaduilla joka päivä. Ei pitäisi katsoa puhelinta, mies sanoi lempeästi. Hänen silmänsä tuikkivat lämpöä. Sitten näin jotain tuttua hänessä. Aivan kuin olisin nähnyt hänet joskus aiemminkin. En vain saanut päähäni missä.
-Sussa on jotain tutun näköistä. Sussa on jotain… mietin hetken, mutta sitten minulla välähti:- Sun isä! Tai nii mä luulen. Töissä FireTeamilla. Mauri Aho. Hän on mun isän työkaveri. Mauri on joskus käynyt meillä, siksi sä näytit niin tutulta, esitin hänelle oivallukseni.
 -Hyvin päätelty. Oskari Aho, kiva törmätä. Siis tutustua. Mut kuka sä oot?
 -Mä oon Noora Ranta. Kiva tutustua, esittäydyin. Siniharmaat silmät katsoivat minuun ystävällisesti. Tunsin aallon sisälläni. Hitto. Oskari oli magneetti. Eihän tässä näin pitänyt käydä.

Kauanko siitä oli, kun olin viimeksi ollut sekaisin jostain henkilöstä? Kolme vuotta. Ajatus riipaisi syvältä. Ei Rikulle pitänyt käydä niin. Työnsin ajatuksen pois mielestäni, ja aloin ajatella enemmän parhaan ystäväni äitiyttä. Senja oli raskaana, ja minun pitäisi pystyä tukemaan häntä, ei ajattelemaan miehiä. Senja oli itsekin ilmeisen järkyttynyt, siltä hän ainakin kuulosti puhelimessa. En viitsinyt mainita mitään omasta mielialastani hänelle. Lapsen saanti oli tuhat kertaa isompi juttu kuin minun haavani. Vuosia olin yrittänyt peitellä sitä, ommella kiinni, mutta aina se aukesi uudestaan. Vuosi minut kuiviin, kunnes ei ollut mitään vuodettavaa. Ja kun viimein olin ehjä, joku muistutti minua siitä, ja haava oli taas auki. Se sai käteni tärisemään. Olin ollut niin hento ja pieni. Suuri kivi murskasi minut alleen helposti. Veitsi viilsi haavan sydämeeni. Kaikki tuntui turhalta, mutta silti olin raatanut itseni näännyksiin. Jos en olisi antanut Rikun lähteä ulos sinä iltana, kaikki olisi vielä hyvin. Mutta kun olin antanut hänen mennä. Sinä iltana hän kuoli. Soimasin itseäni siitä. Joskus öisin heräsin kaameaan painajaiseen, hengitin raskaasti ja tunsin paniikin ottavan otteen itsestäni. Aamuisin havahduin todellisuuteen, ja kokosin itseni. Silti päässäni soivat sanat: “Tää on sun syytä!” Miten ikinä pystyisin unohtamaan tai antamaan anteeksi itselleni. En tiennyt ketä uskoa. Senja, äiti, isä, kaikki sanoivat, ettei se ollut syytäni. Rikun äiti oli vain järkytyksessä huutanut niin. Oli hän pyytänyt anteeksi, mutta kuitenkin oli sanonut ne sanat. Kolmeen vuoteen en ollut ihastunut, en ollut rakastanut edes itseäni, sillä kaikki mitä rakastin hajosi tavalla tai toisella. Vain Senja ja vanhempani pitivät minut pinnalla. He eivät tienneet sisäisestä kamppailustani, mutta he kuitenkin olivat siinä. Pelkäsin omia tunteitani. Oskari herätti minussa jotain, joka oli sammunut kolme vuotta sitten. En pelännyt sitoutumista. Pelkäsin itseäni. Joku kuolisi kuitenkin, jos rakastaisin. En pystynyt ajattelemaan Senjaa. Ajatukseni karkasi aina Oskariin, ja hänen silmiinsä. Puristin tyynyä tiukemmin itseäni vasten. Olisipa joku ollut siinä vieressäni juuri nyt.

Maaliskuu vaihtui huhtikuuksi yllättävän äkkiä. Vaikka talvi jäi taakse, eivät tunteet jääneet talveen. Hajoaminen paloiksi tuntui lähenevän päivä päivältä. Kipu kasvoi, haava vuosi verta edelleen. Yritin paikkailla sitä, mutta sen seurauksena syytin itseäni vain entistä enemmän. Rikun kuolema oli syytäni. Olisi pitänyt pyytää häntä jäämään luokseni. Hän olisi kyllä jäänyt, jos olisin pyytänyt. Kaiken lisäksi Oskari pyöri mielessäni liikaa. Hänen silmänsä eivät jättäneet minua rauhaan, mutta ei Rikukaan jättänyt minua rauhaan. Hirveä olotila valtasi minut. Kaikki meni sekaisin päässäni. Silti en sanonut kellekään mitään. Voin aina ihan hyvin, vaikka todellisuudessa se ei ihan ollutkaan niin. Koulussa väänsin tekohymyn kasvoilleni, mutta kotona kasvoni olivat kiveä. En edes voinut puhua kellekään koko jutusta, sillä kaikki sanoivat heti aloitettuani, ettei minun kannattanut miettiä koko asiaa. Ei ehkä pitänyt, mutta minä mietin kuitenkin. Huhtikuun ensimmäinen lauantaiaamu eteni tällaisia asioita miettiessäni. Mietteeni keskeytyi, kun puhelimeni soi. Ajattelin, että Senja soittaisi minulle jostain, mutta soittaja oli tuntematon. Päätin kuitenkin vastata:-Noora Ranta puhelimessa.
 -Moi Noora. Oskari täällä. Sain sittenkin oikean numeron numeropalvelusta. Onks sulla millainen tilanne päällä? Oskari kysyi minulta puhelimessa.
 -Ei oo paha paikka. Tossa sohvalla istuskelin pohtimassa vähän kaikkea. Melkein säikähdin, kun puhelin alkoi soimaan, vastasin Oskarille.
 -No hyvä etten häirinnyt. Sitä mä vaan ajattelin, että silloin kun törmättiin, oli ihan kiva jutella sun kanssa. Lähtisitkö sä mun kanssa käymään kahvilla tai jossain vaikka tänään tai joskus?
 -Kyllähän mä voin lähteä käymään, ihan vaikka tänäänkin. Missä ja mihin aikaan tavataan? kysyin häneltä.
 -Miten olisi tuo Kahvila Kiviranta, se on siinä sataman lähellä, Rantakadulla. Kello 14? Oskari ehdotti.
 -Käy. Nähdään siellä. Ja mä tiedän sen paikankin. Se on mun ja mun parhaan ystävän kantapaikka. Mutta iltapäivään sitten. Moikka! lopetin puhelun. Tunne oli outo. Tavallaan olin innoissani, mutta toisaalta pelkäsin. Miksi minun piti jättää silloin pyytämättä Rikua luokseni yöksi? Hän olisi hengissä nyt, jos olisin tehnyt niin. Ehkä emme olisi yhdessä enää, mutta olisimme kuitenkin elävien kirjoissa molemmat. Asunto oli hiljainen. Silti kuulin taas ne sanat: “Sun syytä!” Levottomuus valtasi minut. Pääsisinkö ikinä eroon tästä kivusta?

Iltapäivällä olin jännittyneempi kuin aikoihin. Jopa Senja huomasi sen, kun olin hänen kanssaan puhelimessa.
 -Siis mikä sulla on, Noora? Sä vastailet yksisanaisesti, etkä ota kunnolla kantaa mun kysymyksiin. Sä jännität jotain, mutta et vaan kerro mitä, Senja sanoi minulle.
 -Äh, sori Senja. Mun pitää vaan… Tai no, mä meen tapaamaan yhtä tyyppiä kohta. Se jotenkin jännittää mua. Kun me ei edes tunneta kovin hyvin, ja muutenkin, tunnustin jännitykseni ystävälleni.
 -Se on siis joku mies! Sä tapaat miehen! Mikset sä heti sanonut?
 -En mä sanonut, että se on mies. Ja ei siitä kuitenkaan tuu mitään.
 -Hei, lopeta toi paskan jauhaminen! Sulla ei oo ollut ketään Rikun kuoleman jälkeen. Otat itseäsi niskasta kiinni, ja menet sinne.
Säpsähdin, kun Senja mainitsi Rikun. Voi Senja, kun sä tietäisit, ajattelin mielessäni. Kai minun oli mentävä sinne, kun olin luvannut Oskarille. Lopetin puhelun Senjan kanssa, ja hengitin syvään rauhallisesti. Minä selviäisin siitä kyllä. Oli pakko. Sitä paitsi eihän sen tarvinnut tarkoittaa yhtään mitään. Voisin mennä nyt kerran, ja kadota sen jälkeen. Ehkä se ei kuitenkaan olisi ihan niin helppoa. En vain pystyisi jättämään tätä hommaa sellaiseksi. Hemmetin tunteet!

Tärisevin käsin vedin kahvilan oven auki. Oskari ei ollut vielä tullut. Istuin kahvilan pöytään yrittäen rauhoittaa itseäni. Hengitys oli kiihtynyt, ihan niin kuin aina ennenkin. Ajatus kuoleman tuottamisesta jyskytti päässäni. Kuva Rikusta sinä iltana työntyi taas päähäni. Ei helvetti! Mietin erään biisin sanoja. Se oli tässä tilanteessa viimeinen oljenkorteni. Se sai minut rauhoittumaan edes hiukan. Ajatukseni olivat sekavia edelleen, mutta paniikki ei saanut otetta itsestäni. Pelotti ajatella rakkautta. Tekisinkö vain vahinkoa niille joita rakastaisin? Varsinkin romanttisen rakkauden puoli oli minulla aivan sirpaleina. Oli ollut jo kauan. Tuijotin pöytää ja hengitin syvään. Minä olin hajalla, mutta kuitenkin kun näin Oskarin tulevan sisälle kahvilaan, jokin hänessä sai minut hymyilemään aitoa hymyä.
 -Moi! Kiva nähdä, Oskari sanoi minulle hymyillen.
 -Samoin. Selvisitkö tänne törmäämättä kehenkään? kysyin häneltä.
 -Selvisin. Oon vähentänyt puhelimen katsomista kävellessä. Mites sulla on mennyt?
Oskarin kysymys sai omatuntoni huutamaan, mutta valehtelin taas:-Kiitos hyvin. Ei oo ollut mitään erikoisia vastoinkäymisiä, mitä nyt puhelin hajosi, ja piti ostaa uusi.
-Hyvä kuulla. Sä muuten näytät jotenkin erilaiselta kuin viimeeksi, Oskari sanoi, ja kun näki ilmeeni, hän jatkoi:-Siis hyvällä tavalla! Mietin hetken, mitä hän tarkoitti, kunnes tajusin:-Sä varmaankin tarkoitat mun hiuksia. Kun mä otin niihin raitoja viime viikolla. Mikään muu mussa ei luultavasti ole muuttunut, koska en mä ole vielä hommannut edes uusia silmälaseja.
 -Noi sopii sulle.
 -Kiitti, mutta puhutaanko nyt vaikka susta. Kerro sun perheestä, vaihdoin aiheen itsestäni pois, vaikkei keskustelu ahdistava ollutkaan. Aurinko paistoi ulkona ja vettä tippui katolta kadulle. Oli kevät.

 -Kiitos seurasta! Ja hei, nähdään uudestaan. Oli kiva tutustua suhun paremmin, Oskari, sanoin Oskarille pari tuntia myöhemmin. Olin tehnyt hyvän päätöksen lähtiessäni tänne. Oskari sai minut hymyilemään. Hän kuunteli minua, ja selkeästi antoi arvoa jutuilleni. Täydellinen juttukaveri. Enkä pystynyt enää kieltämään itseltäni sitä, että pidin Oskaria kiinnostavana yksilönä. Ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen olin ihastunut, vaikka minä kyllä pelkäsin sitä tunnetta.
 -Kiitos itsellesi. Musta oli kiva, että sä suostuit tähän. Ja ehdottomasti nähdään uudelleen, mahdollisimman pian, Oskari sanoi katsoen minua siniharmailla silmillään. Säpsähdin tunnetta, joka minut valtasi. Se tunne oli hyvin ristiriitainen. Sydän huusi hoosiannaa Oskarin katseesta, mutta samaan aikaan se soimasi minua. Mitä olin tekemässä? Oli minun syytäni, että Riku oli kuollut, ja olin vannonut kärsiväni siitä koko loppuelämäni. Tuhoaisinko myös Oskarin elämän rakastamalla häntä? Hymyilin Oskarille, enkä tiennyt mitä tehdä. Halusin vain nojata johonkin turvalliseen ja  lämpimään ihmiseen, joka veisi pois tämän olon. Mutta en voinut, sillä minun oli maksettava velkani Rikulle, hinnalla millä hyvänsä. Lähdimme kävelemään Oskarin kanssa eri suuntiin. Tiesin, etten ollut päässyt paniikkikohtauksesta eroon vielä. Se ei ehkä ollut tullut kahvilassa, mutta kyllä se jossain vaiheessa tulisi. Ehkä oloni olisi sitten parempi. Käännyin kulman taakse, kun kuulin takaani huudon:- Noora! Odota vähän!
Käännyin katsomaan taakseni, ja näin Oskarin, joka piteli paperinpalaa käsissään.
 -Mitä nyt? kysyin häneltä.
 -Mun numero. Ei tarvii enää ihmetellä kuka soittaa, hän sanoi ojentaen minulle lapun.
 -Kiitti. Mä en tajunnut kysyä sun numeroa, tai antaa omaani sulle, sanoin ehkä liian vakavasti, sillä Oskari katsahti minua huolestuneesti. Nostin äkkiä suupielet ylöspäin. Minusta tuntui, että hän tiesi minun pitävän jotain synkkää sisälläni. Lähdin kävelemään kotiin oudon mielialan vallitessa minut. Miten yksi törmääminen saattoi aiheuttaa tällaisen sotkun sisälleni? Astuin rappukäytävään mietteliäänä, enkä edes huomannut hämärässä naapurin mummoa Maria.
 -Hei Noora. Mikä vetää sinut noin vakavaksi? Mari herätti minut ajatuksistani.
 -Huh! Mä ihan säikähdin. Siis ei mulla mikään ole, kunhan mietin vaan kaikenlaista, vastasin Marille.
  -Ettei vaan yksinäisyys painaisi sinua. Sinulla kun käy niin vähän vieraita. Miehistä puhumattakaan! Mari sanoi minulle.
  -Siis ootko sä vakoillut mua? Ja mun ihmissuhteet ei oikeastaan edes kuulu sulle. Mutta kiitos huolenpidosta Mari, mun elämässä kaikki on ihan mallillaan. Mun pitää mennä nyt, sanoin kiihtyneenä hänelle. Minun tuurillani juuri Marin piti olla rapussa silloin, kun vakoilevia mummoja vähiten kaipasin! Melkein juoksin raput kolmanteen kerrokseen, avasin oveni vauhdilla ja rojahdin sohvalle. Mitä tästäkin seuraisi?

Olin vanhemmillani käymässä. Rapsuttelin koiraamme Fiiaa kaikessa rauhassa. Se oli piristäjäni. Se sai minut hymyilemään minut silloin kun kukaan muu ei saanut. Fiia oli tullut meille Rikun kuoleman jälkeen. Äiti ja isä ostivat sen meille luultavasti takiani. He halusivat, että minulla olisi jotain muutakin ajateltavaa kuin Riku. Olihan se vähän auttanut. En ajatellut Rikua, en ikävöinyt häntä, vaan syytin itseäni kuolemasta. Kukaan ei saanut käännettyä päätäni, vaikka väitin unohtaneeni moiset ajatukset. Mietin miten paljon paremmin voisin, jos Riku olisi täällä. Yhtäkkiä tajusin, että en halunnut Rikua tänne. Ajattelin koko ajan Oskaria. Mietin hänet tähän huoneeseen. Olisin ehjä. Mutta en saanut olla ehjä. Fiia nuolaisi poskeani.
 -Höpsö. Kyllä mä sut muistan, sanoin koiralle. Se tuntui ymmärtävän minua.
 -Noora. Tule kahville. Tai teetähän sinä juot. Isä on jo pöydässä, äiti sanoi takaani. En ollut huomannut häntä.
 -Joo, kapusin lattialta ylös ja kävelin keittiöön. En voisi enää viipyä pitkään, sillä minun piti vielä mennä Senjalle. Teemuki höyrysi. Huhtikuun harmaa iltapäivä oli vaihtumassa illaksi. Tee oli kuumaa, mutta en polttanut kieltäni. Join teeni, ja lähdin kävelemään Senjalle. Keskustassa jotkut nuoret suutelivat. Olin kateellinen heille. Huomasin puristavan itse omaa kättäni. Silloin se sattui. Olin kaatua polvilleni maahan huutamaan kivusta. En ikinä pystyisi unohtamaan sitä. Jotenkin keräsin itseäni niin, että pystyin menemään Senjalle.
 -Moi Noora! Senja on tuolla keittiössä, Jere, Senjan poikaystävä avasi oven minulle. Miksi juuri tänään Jere oli täällä? En kaivannut lisää kipua itselleni. Voi hitto! Minun oli pakko astua sisälle asuntoon, ja esittää iloista. Olin niin väsynyt esittämään tätä helvetillistä roolia. Olisin vain halunnut huutaa miten paljon minuun sattui, painaa pääni jonkun rintaa vasten ja unohtaa. Mutta minun osani oli kärsiä. Kärsiä koko loppuelämäni. Katsoin kateellisena Senjaa ja Jereä. En enää tiennyt, kuinka kauan jaksaisin tätä tuskaa.

Se perjantai oli aivan tavallinen perjantai. Heräsin aamulla, lähdin kouluun, tulin koulusta ja nyt olin lähdössä ulos. Ulkona oli satanut vettä koko päivän, satoi edelleen. Minulla oli silti ihan kohtalaisen hyvä fiilis. Lähtisin tapaamaan Oskaria. Olin antanut hänelle mahdollisuuden kaikesta huolimatta. Olin nyt enemmän hajalla sisältä kuin aikoihin. Kokosin itseni viimeisillä voimillani joka ikinen aamu. Katsahdin kelloa. Söin pikavauhtia yhden leivän, laitoin hiukset nopeasti kiinni ja menin laittamaan kengät jalkaani. Ilma oli kylmä, tuuli pohjoisesta. Vesisade teki ilmasta vielä kylmemmän. Astuin kadulle sateeseen. Kuljin nopeasti eteenpäin, sillä en halunnut kastua. Ajatukseni kieppuivat Oskarissa, hänen silmissään ja kasvoissaan. Kello läheni iltakahdeksaa. Oskari odotti minua jo. Olin myöhässä. Juoksin loppumatkan kahvilaan.
 -Oskari. Sori et mä oon myöhässä. Vähän venähti toi lähtö.
 -Ei se mitään. Haluisitko sä ottaa jotain? Teetä? Ilman maitoa tai sokeria, Oskari sanoi hymyillen.
 -Joo. Sä muistit sen, yleensä kukaan ei muista sitä, paitsi äiti ja Senja. Senja on siis mun paras ystävä, tarkensin Oskarille joka ei vielä tiennyt kuka Senja on. Oskari lähti hakemaan meille molemmille teet, minä katselin hänen peräänsä kaipuulla. Huomasin käteni tärisevän. Säikähdin sitä. Paniikkikohtaus ei saisi tulla nyt. Oskari tuli takaisin kahden höyryävän teemukin kanssa. Hänen kasvonsa olivat huolestuneet, ehkä olin näyttänyt liian vakavalta. Yritin hymyillä, mutta se sattui. Rikun kuolema työntyi mieleeni aivan liian vahvasti. Henkäisin syvään. Selviä. Älä anna paniikille valtaa. Hengitä.
 -Noora, musta tuntuu että sä salaat jotain multa. Tai kyllähän mä nään sen. Sä välttelet puhumasta itsestäsi. Kerro mulle itsestäsi. Mitä sä pelkäät? Okei, kerro mulle mitä sulle on tapahtunut pari vuotta sitten! Oskari tivasi minulta. Join teestäni melkein puolet kerralla. Hengitykseni tiheni. Riku työntyi mieleeni yhä vahvemmin. Näin tilanteen silmissäni, enkä voinut paniikille enää mitään.
 -Jos sä sen niin helvetisti haluut tietää, mun poikaystävä kuoli kolme ja puoli vuotta sitten. Ja mä olisin voinut estää sen, sanoin hengitykseni yhä nopeutuessa. Tärisin koko kropasta.
 -Noora…
 -Mun on pakko mennä, sain sanottua, nousin ylös ja nopeasti juoksin kadulle vesisateeseen ja tuuleen. Rikun äidin sanat kaikuivat päässäni vahvemmin kuin aikoihin. Lopulta en enää pystynyt juoksemaan vaan lysähdin kadulle polvilleni. Itkin ja tärisin. Tuntui ettei henki enää kulkenut.
 -Noora! Kuulin äänen ja askeleita takaani, ja pian  tunsin kädet ympärilläni. Oskari nosti minut ylös ja halasi tiukasti. Itkin hervottomasti täristen. Hän ei lähtenyt pois, vaikka en jaksanut seistä kunnolla edes omilla jaloillani. Hän ei yrittänyt raahata minua pois kadulta, vaikka ulkona satoi nyt kaatamalla, ja tuuli oli voimistunut entisestään. Oskari oli vetänyt minut kiinni itseensä minun selkäni hänen rintaansa vasten. Varovasti hän kuitenkin käänsi minut toisinpäin. Oskari silitti hiuksiani puhuen minulle samalla hiljaa. Viimein paniikkikohtaus oli ohi. Ensin hengitys tasaantui, sitten itku loppui. En tiennyt, kuinka kauan olimme olleet siinä. Huomaamattani olin kiertänyt käteni Oskarin selän ympärille. Minun oli hyvä olla siinä.
 -Pitäisikö meidän mennä kotiin? Ettei vilustuta, Oskari kysyi minulta.
 -Pitäisi. Täällä on aika kylmä, vastasin hampaat kalisten.
 -Mikä tää katu muuten on? Osaatsä tästä sun kämpälle? hän kysyi minulta.
 -Pisarakatu, ja osaan kämpälle, sanoin. Oskari katsoi minua mittaavasti, ja melko pian hän sanoikin:- Mä otan sut reppuselkään, niin päästään nopeammin kämpälle. En osannut sanoa vastaankaan. Se kuulosti ihan hyvältä ajatukselta.

Koko matkan ajan Oskari kantoi minua. Vasta ovellani hän laski minut maahan. Olimme molemmat aivan märkiä sateen johdosta. Avasin oveni. Olin tyytyväinen siihen, että kämppäni oli siisti. Olin siivonnut pari päivää sitten. Laitoin valot päälle, ja vedin märän takin pois päältäni. Katsoin Oskaria, hänen hiuksensa tippuivat vettä samalla tavalla kuin minunkin hiukseni.
 -Sä voit laittaa sun vaatteet tonne vessan lattialle kuivumaan, mä etsin sulle kuivat vaatteet. Eikä tarvii laittaa edes mun vaatteita, mulla on tuolla jotain faijan vaatteita, sanoin Oskarille hiljaa. Tajusin ojentaa hänelle myös pyyhkeen. Itse menin vaihtamaan vaatteet huoneeseeni. Tiesin, etten voinut enää jättää tätä asiaa pimentoon. Minun oli pakko kertoa hänelle koko tarina alusta loppuun. Kävelin keittiöön keittämään teetä meille. Kello oli jo puoli kaksitoista. Oskari tuli vessasta isäni vihreä flanellipaita päällään. Ojensin hänelle mukin. Menin sohvan nurkkaan istumaan, Oskari toiselle puolelle.
 -Haluaisitko sä kertoa mulle edes jotain siitä? hän kysyi minulta samalla hakien katsekontaktia kanssani.
 -Kaikki meni säpäleiksi sinä iltana. Lokakuun loppu, kylmää ja pimeää. Riku oli mun luona sinä iltana. Kaikki oli hyvin, kunnes… Kunnes Rikun piti lähteä käymään sen kaverin luona. Mä en pyytänyt sitä jäämään, vaikka olisi pitänyt. Mä ajattelin, että mä pyytäisin, mutta en sitten pyytänytkään, sanoin painuen kasaan. Sattui niin helvetillisen paljon. Oskari näki tämän minusta, ja veti minut syliinsä.
 -Jatka, kerro lisää, Oskari sanoi minulle.
 -Seuraava muistikuva on siitä puhelusta, jonka mä sain Rikun äidiltä. Riku oli törmännyt mopon kanssa autoon, ja oli nyt sairaalassa. Selviämisestä ei ollut vielä mitään tietoa. Ne sanat painautui mun päähän ihan pirun vahvasti. Ryntäsin sinne sairaalalle. Vastahan kaikki oli ollut hyvin. Mä tiesin koko ajan, miten Rikulle oli käynyt. Siellä sairaalalla oli Rikun vanhemmat. Lääkärit ei ollut vielä käynyt sanomassa heille mitään. Kello oli kolme aamuyöllä. Sitten aika pian sellainen nuori naislääkäri tuli meidän luokse, ja mä tiesin heti sen ilmeestä, että Riku oli nyt poissa.
 “Hei. Olen anestesialääkäri Essi Kuusinen. Olin mukana teidän poikanne leikkauksessa.” Se lääkäri siinä selosti Rikun vammoja ja niin edelleen, kunnes lopulta sanoi sen: “Olen pahoillani. Me teimme kaikkemme, mutta emme saaneet häntä pelastettua.” Se oli nyrkin isku kasvoille. Kaikki me itkettiin ihan hitokseen. Ja sitten Rikun äiti sanoi sen mulle. Se sanoi, että tää on mun syytä. Että jos mä en ois päästänyt Rikua lähtemään, se ois vielä hengissä. Riku ei olisi törmännyt siihen autoon mopolla. Siinä järkytyksessä se ei tehnyt kovin hyvää, ja mä aloin syyttää itseäni siitä. Ja oon syyttänyt siitä huolimatta, että Rikun äiti on pyytänyt anteeksi ja kaikki muutkin on sanonut, ettei se oo mun syytä. Kaikki nää vuodet mä oon kärsinyt siitä! Ihan helvetisti! huusin tuskaani Oskarille. Hän halasi minua, keinutti sylissään ja suukotti hiuksiani, kun aloin itkemään.
 -Shh, shh. Se ei oo sun syytä, se on kohtalon syytä, Oskari kuiskasi minulle.
 -Mitä? kysyin hämmentyneenä. Kukaan ei ollut puhunut minulle koskaan kohtalosta.
 -Kuoleman kohtaloa sä et voi muuttaa. Se vie ne ketkä haluaa viedä. Toisinaan se vaan säikyttelee, mutta me ei pystytä muuttamaan sen tahtoa. Se halusi viedä Rikun, ja sen se myös teki. Se ei sääli ketään. Kohtalo on määrännyt jokaiselle jonkinlaisen lopun. Ikinä ei voi tietää milloin se tulee. Musta on aika lohdullista uskoa kohtaloon. Tai ainakin kuoleman kohtaloon. Sun ei pidä syyttää itseäsi siitä. Mutta mä tiedän, että sun pitää puhua siitä niin kauan, että sä et vaan enää usko siihen, että sä olisit syyllinen, Oskari selitti minulle. Mietin hänen sanojaan. Kohtalo kuulosti lohdulliselta, ainakin nyt. Puristin Oskarin kättä tiukasti. Ja aloin puhua. Puhuin kaikesta siitä kivusta ja pelosta, paniikkikohtauksista ja kaikesta muustakin kolmen ja  puolen vuoden ajalta. Oskari ei kyseenalaistanut mitään tunteitani, hän ei keskeyttänyt minua ja vastasi tai sanoi jotain juuri oikeaan aikaan. Lopulta en enää tiennyt mitään mistä olisin halunnut puhua. Kello oli kaksi yöllä, ja minua väsytti. Melkein nukahdin Oskarin syliin, mutta hän kantoi minut sänkyyni ennen sitä. Hän peitteli minut, ja jäi sänkyni viereen seisomaan.
 -Oskari… Voitsä jäädä siihen? Mä en haluaisi jäädä yksin nyt.
 -Tottakai. Mä oon tässä niin kauan kun tarviit, hän sanoi ihan hiljaa. Vielä ennen nukahtamistani tunsin hänen hipaisevan poskeani. Olin ensimmäistä kertaa Rikun kuoleman jälkeen oikeasti onnellinen.

Heräsin aamulla siihen, että minua paleli. Varovasti nousin istumaan sängyn reunalle. Päätäni särki. Mietin edellisen yön tapahtumia, ja havahduin ajatukseen. Oliko Oskari jäänyt tänne? Tassuttelin olohuoneeseen vain huomatakseni Oskarin sohvalla. Hän nukkui siinä viltti päällään. Kävelin siihen sohvan viereen, kävin istumaan lattialle ja silitin Oskarin päätä. Vaaleat hiukset olivat sekaisin. Tosin niin olivat minunkin hiukseni, mutta en välittänyt siitä. Oskari alkoi heräilemään. Otin hänen kädestään kiinni. Se tuntui viileältä.
 -Huomenta, Oskari. Paleltaako suakin? kysyin hiljaa. Oskari nyökkäsi, ja puristi kättäni. Hymyilin hänelle. Katsoin häntä silmiin. Vaikka minua palelsi, Oskarin läheisyys lämmitti minua enemmän kuin mikään muu.
 -Oisko sulla antaa buranaa tai jotain muuta särkylääkettä? Vähän tuntuu siltä, että voisin ottaa jotain, hän kysyi minulta. Nyökkäsin Oskarille.
 -Mä käyn hakemassa. Buranaa mulla on. Vettä varmaan kanssa, vai nieletkö sä sen ilman mitään? Oskari sanoi ottavansa mieluiten veden kanssa tabletit. Annoin vesilasin ja buranan Oskarille. Nielaisin itse saman satsin. Samalla huomasin kaiken kivun hävinneen. En tuntenut enää syyllisyyttä mistään. Olin ehjempi kuin aikoihin.

Siinä minä olin Senjan kanssa. Kerroin hänelle kaiken alkaen kolmen vuoden takaisesta lokakuusta aina tähän hetkeen asti. Näin, että Senja oli vihainen minulle siitä, että olin valehdellut hänelle voinnistani. Henkisestä voinnistani. Ei ollut helppoa tunnustaa kaikkea salattua parhaalle ystävälleen, jonka oli tuntenut kolme vuotiaasta asti. Olimme aina jakaneet kaikki ilot ja surut, ja Senja tiesi minusta kaiken. Hän tunsi minut nenän päästä varpaisiin.
 -Noora! Miksi hitossa sä et ole kertonut mulle tätä? Tottakai mä olisin kuunnellut sua, Senja sanoi katsoen minuun pettyneesti.
 -Mä en uskaltanut kertoa. Te kaikki sanoitte, että se on järjetöntä. Miten mä oisin puhunut teille? Mä tarvitsin syyllisen. Ja te ette antaneet sitä mulle. Oskari antoi mulle sen. Kohtalo. Kuoleman kohtaloon on helppo uskoa. Se ei sääli ketään tai ajattele meidän tunteita. Se vie pois ne ketkä haluaa, oli ne sitten nuoria, vanhoja tai syntymättömiä alkioita. Kyllä mä ymmärrän, jos sä oot vihainen mulle. Mä vaan toivon ettei meidän välit katkea tämän takia, vastasin hänelle. Senjan ilme pehmeni hiukan, mutta näin ettei hän vielä ollut täysin leppynyt.
  -Okei, sori että mä huusin tolleen. Mä vaan säikähdin, kun sä et oo sanonut mitään pitkään aikaan tosta. Nyt mä tunnen itseni tyhmäksi, koska mä en antanut sun puhua silloin kun sun oli paha olla. Anna anteeksi Noora! En mä halua katkaista välejä suhun ton takia, Senja sanoi minulle anteeksipyytävän näköisesti.
  -Saat anteeksi. Ja tää on mun syytä. Mun olisi pitänyt puhua. Oskari sai mut puhumaan tän jutun halki. Mä sain puhua ihan kaiken paskan läpi hänelle. Mä oikeasti arvostan Oskaria tosi paljon. Ja sua tietty. Oskarissa vaan on jotain joka saa mut puhumaan, sanoin Senjalle. Huokaisin helpotuksesta. Kaikki oli hyvin. Halasin häntä lujasti. Ehkä tästä alkaisi uusi, parempi kausi minun elämässäni.

Huhtikuun lopusta asti olin viettänyt paljon aikaa Oskarin ja Senjan kanssa. Oskari veti minua aina vain enemmän puoleensa. Olin korviani myöten ihastunut häneen. Senjan kanssa asiat selvitettyäni  kaikki oli paremmin kuin aikoihin. Senja ja Jere päätyivät pitämään lapsen, ja niinpä minusta tulisi kummitäti marraskuussa, jos vain kaikki menisi hyvin. Olin Senjan ja Oskarin tapaamisten ohella ehtinyt myös olla koko kesäkuun töissä. Heinäkuussa pääsin lomailemaan kunnolla. Lämmintä riitti, sillä tämä kesä oli helteinen. Eräänä kauniina aamuna heräsin aikaisin, koska olimme sopineet Oskarin kanssa tapaavamme kello 10 Omenakadulla. Lähdin kävelemään sinne hyvissä ajoin. Olin melko hulluna Oskariin. En osannut miettiä enää elämää ilman häntä. Kaikki tuntui liittyvän meihin kahteen. Melkein hypin innosta kävellessäni. Siniharmaat silmät saivat minut hulluksi. Olisin voinut hypätä Oskarin syliin ja jäädä siihen. Mutta en vielä uskaltanut. Halusin ensin olla varma Oskarin tunteista. Olin kylläkin lähes sata prosenttisen varma siitä, että hän tunti samoin kuin minä. Tunsin sen silloin kun hän katsoi minua silmiin. Syvällä hänen silmissään näkyi aito lämpö ja välittäminen. Hän ei koskaan jättänyt kysymättä kuulumisiani, vaan jaksoi kerrasta toiseen puristaa minusta edes jotain ulos. Näin Oskarin kadun laidalla seisomassa. Hän näytti hyvältä, kun aurinko paistoi hänen vaaleisiin hiuksiin. Oikeastaan hän näytti aina hyvältä.
  -Moikka! Mitä ajattelit? herätin Oskarin hänen ajatuksistaan. Hän katsoi minua hymyillen.
  -Moi. Lähinnä sua. Kiva nähdä! Oskari vastasi. Lämpö täytti sydämeni. Lähdimme kulkemaan lähekkäin pitkin satamaa. Ihmiset olivat lähteneet liikkeelle, ja tori oli täynnä väkeä. Tajusin etsiväni Oskarin kättä omaani. Menimme torin läpi käsi kädessä. Niin emme kadottaneet toisiamme suuressa väkijoukossa. Toisinaan Oskari veti minut kiinni itseensä. Tunsin hänen lämpönsä. Aurinko lämmitti selkääni suunnatessamme puiston läpi kohti hiljaisempaa rantaa, jossa vain harvat kävivät siksi että se oli lapsille turhan syvä. Jätimme kenkämme hiekan reunaan. Tunsin jalkojeni alla pehmeän ja lämpimän hiekan. Oskari antoi minun haudata hänen jalkansa hiekkaan ilman vastusteluja. Astelin varovaisesti laiturille. Se keinahteli kävellessäni sen päällä. Oskari käveli perässäni laiturin päähän.
   -Haluaisitko sä kokeilla tarkeneeko tossa vedessä uida? hän kysyi minulta pilke silmäkulmassaan.
    -Enhän mä voi. En mä voi näillä vaatteilla men… lauseeni jäi kesken kun tunsin Oskarin työntävän minut varovasti laiturilta alas. Vesi tuntui äkkiseltään hyvin kylmältä. Räpiköin pintaan ja siinä samassa tunsin kädet ympärilläni. Oskari oli hypännyt perässäni veteen.
    -Sori! Olisinhan mä voinut varoittaa sua. Onks kaikki hyvin? hän kysyi minulta.
    -Kaikki hyvin! Kiitti tästä. Ei mua kukaan oo koskaan työntänyt laiturilta alas, vastasin lempeästi, sillä en minä osannut olla Oskarille vihainen. Huomasin kiertäneeni käteni hänen niskaansa. Hetken katsoimme toisiamme silmiin hellästi, enkä tiedä mihin tilanne olisi johtanut ellei rannalta silloin olisi kuulunut huutoa. Oskari veti minut laiturin luokse ja niin me nousimme ylös järvestä. Lasten mukana rannalle tullut mies katsoi meitä kummastuneesti.
    -Moikka! Meillä on kaikki ihan hyvin, ei tarvitse säikähtää. Me vaan vähän sählättiin tossa laiturilla, selitin tilannetta miehelle. Hän tuntui ymmärtävän ettei syytä huoleen ollut ja toivotti meille hyvää päivänjatkoa. Kuivattelimme hetken Oskarin kanssa ennen kuin lähdimme takaisin kaupungille. Päivästä oli selkeästi tulossa hyvä.

Senja hymyili pöydän toisella puolella onnellisesti. Olin kertonut hänelle taas yhden kertomuksen Oskarista. Hän oli iloinen puolestani.
     -Mä tiesin että se tyyppi tekee susta paljon onnellisemman. Sä kun oot kuitenkin aina ollut sellainen pimeyteen valot päällä tyyppi. Sä tiedät että sulla on valot päällä ja silti sä tiput pimeyteen. Ehkä Oskari on saanut sut tajuamaan sen, että sulla on ympärillä ihmisiä jotka välittää, Senja sanoi minulle. Hän oli harvinaisen oikeassa. Oskari sai minut muistamaan sen. Halasin Senjaa pitkään ennen hänen lähtöään. Minulla oli maailman paras ystävä.

Satoi vettä. Juoksimme Oskarin kanssa nopeasti hänen kotitalonsa eteen. Hän avasi oven ja astuimme sisään kauniiseen omakotitaloon. Kauempaa talosta kuului ääni:-Oskari! Sinäkö siellä? En yhtään osannut odottaa. Oskari katsoi minua merkitsevästi. Ymmärsin huutajan olevan Oskarin äiti.
   -Joo. Mun piti soittaa, mutta en mä sitten muistanut. Oskari vastasi äidilleen. Kävelin Oskarin perässä olohuoneeseen, jossa hänen äitinsä jo olikin. Hän katsoi minua yllättyneesti, mutta kuitenkin iloisesti. Ilmeisesti häntä ei haitannut yllätysvieras. Kävelin hänen luokseen esittäytyäkseni:-Moi! Mä oon Noora Ranta, Oskarin kaveri.
     -Hei. Minä olen Karoliina Aho. Kiva tutustua. Noora… Sinun nimessäsi on jotain kovin tuttua. Ihan niin kuin olisimme joskus tavanneet, Karoliina sanoi minulle.
     -Riittääkö, jos annan vinkiksi FireTeam ja Viljami Ranta? Mä nimittäin olen Viljamin tytär, sanoin. Karoliina katsoi minua hetken kunnes tuntui muistavan jotakin:-Aivan! Siinä tapauksessa minulla on kuva sinusta ja Oskarista ihan pikkuisina vauvoina. Voin näyttää sen teille, hän sanoi innostuneesti. Pian hän näyttikin jo kuvaa, jossa kaksi pikkuista hymyili toisilleen. Tunnistin Oskarin hymyn kuvasta, se oli aivan yhtä valloittava kuin nytkin. Karoliina katsoi minua ja Oskaria. Oskari avasi suunsa ja sanoi:-Eihän tuosta ole kuin 19 vuotta aikaa, ja tässä sitä ollaan. Edelleen tässä samassa huoneessa samojen tyyppien kanssa.

Syyskuun alun ilta oli jo melko viileä, kun kävelimme Oskarin kanssa satamassa illalla kymmenen jälkeen. Kuu ja tähdet loistivat kirkkaana taivaalla. Jostain kauempaa kuului musiikkia. Oskari oli ottanut minun käteni omaansa kävellessämme vierekkäin. Käännyimme eräälle laiturille katsomaan kuunsiltaa.
     -Oskari. Mä oon halunnut sanoa tän sulle jo tosi pitkään, mutta mä en vaan oo saanut sanottua sitä. Sä oot tehnyt mun elämästä niin paljon helpompaa. Sä oot saanut mut tajuamaan asioita ihan eri tavalla. Mä oon aina mennyt pimeyteen valot päällä, koska mä en oo antanut ihmisten auttaa mua. Sä oot katsonut mun perään ja pitänyt huolta siitä, että mä en tipu pimeyteen ainakaan valojen kanssa. Jos mä tipun pimeyteen, mä tipun sinne sun kanssa, kerroin hänelle tuntemuksiani.
     -Jonkunhan oli pakko saada käännettyä sun pää aurinkoon. Mä näin, että sä olit hajalla. Hyvä, että mä oon piristänyt sun päiviä.
     -Todellakin oot, jos ajatellaan vaikka tätä päivää. Aamulla oli huono fiilis, mutta nyt on hyvä olla. Tää on ollut täydellinen ilta, sanoin astuen samalla kiinni Oskariin.
     -Pystyisiköhän sitä parantamaan vielä? Oskari kysyi minulta vetäen minua vielä lähemmäs itseään.
     -Riippuu siitä, mitä sä ajattelit tehdä.
    -Vaikka näin, hän sanoi nostaen samalla leukaani. Laitoin silmät kiinni, ja pian tunsin Oskarin huulet omillani. Hänen huulensa maistuvat hennosti piparmintulta. Vastasin suudelmaan arasti. Sydämeni hakkasi lujaa, ja silloin tiesin Oskarin oikeasti olevan minulle yksi tärkeimmistä ihmisistä. Painauduin tiiviisti kiinni häneen. Täydellistä, sitä tämä oli.

Kirjoitettu alun perin Google Docsiin kesän ja syksyn 2018 aikana. Tämän eteen olen tehnyt töitä paljon, joten nyt päätin jakaa sen kanssanne.

maanantai 25. helmikuuta 2019

Täydellisyyden tavoittelija



En ole perfektionisti, vai olenko sittenkin?

En koe olevani perfektionisti, ainakaan joka suhteessa. Mutta tekstien kohdalla osaan olla itselleni aika vaativa. Varsinkin viimeinen lause on ratkaiseva, toisinaan myös ensimmäinen lause osaa olla hankala. Saattaa hyvinkin olla, että mietin jotain aloitus- tai lopetuslausetta useita minuutteja. Usein myös turhautuen. Lauseeseen on jotenkin pakko ujuttaa jotain vaikuttaa, jotain, joka saa lukijan kiinnostumaan tekstistä. Etenkin silloin, kun kirjoitan sarjaa, on se viimeinen tai viimeiset lauseet ratkaisevia ainakin minun mielestäni. Jos teksti loppuu tylsään lauseeseen, ketä jaksaa kiinnostaa enää mahdollinen jatko? Joo, teksti on saattanut olla täyttä priimaa jo muutenkin, mutta mitä tapahtuu, jos kaikki lässähtää siihen viimeiseen lauseeseen. Jos yhtäkkiä aiemmin niin hyvän tekstin päättää kökösti joku ihme lause, joka ei ollenkaan istu koko tekstiin. Hyi että... Ajatus kammottaa minua.

Kaikki ei aina voi onnistua, edes joka kerta

Mutta niin. Joskus sitä epäonnistuu. Taistelee tekstin kanssa pitkään, mutta lopputulos ei silti miellytä. Ja se ärsyttää minua kauhean paljon. Arhg!!!, kun teksti loppuu typerän kuuloisesti. Pahinta ja tyhmintä tässä on se, että täydellisyyden tavoittelu ulottuu jopa päiväkirjaani. Eihän sitä koskaan tiedä, kuka löytää päiväkirjani 200 vuoden kuluttua. Tekstin täytyy olla hyvää tavaraa, ei mitään sekavaa selitystä siitä yhdestä ihanasta, mutta niin kauhean kamalasta tyypistä, jota olet stalkannut vaikka ja mistä facebookista ja urheiluseuran sivuilta... Ja kun luen vanhoja kirjoituksiani, tekisi mieli ottaa pyyhekumi käteen ja pyyhkiä jotkut lauseet pois ja vaihtaa paremmat tilalle. Vielä en ole kuitenkaan ryhtynyt moisiin toimenpiteisiin, se menisi ehkä jo hulluuden puolelle ;)

Tiedostan kyllä, että joskus olisi vain parempi luovuttaa ja tyytyä keskinkertaiseen lauseeseen tai virkkeeseen, mutta voi rusina, että se on vaikeaa! Aina sitä päätyy hinkkaamaan uudestaan ja uudestaan sitä samaa asiaa, kunnes 3,5 tunnin kuluttua saatan jopa olla tyytyväinen lopputulokseen. (HUOM! Tuo aikahan ei siis ole yhtään kärjistetty😝)

Ja nyt taas sen vaikeimman asian pariin, eli miten lopettaa tämä teksti. No, mennään nyt vaikkapa tällä:

Ehkä minun olisi aika opetella olemaan itselleni armollisempi ja luovuttaa joskus. Mutta ehkä se jää vaan haaveeksi. Tai sitten ei. Tai ehkä tämä pakkomielle tekstin täydelliseen lopetukseen on vain hyvä, muttakin rasittava asia. Ehkä se selviää sitten, kun olen 85-vuotias harmaa hiuksinen muistisairas mummeli. Ehkä silloin tiedän, mitä tälle pakkomielteelleni tapahtui 71 vuodessa.

Onko muilla kirjoittajilla samankaltaisia ongelmia? Pystyykö kukaan samaistumaan? 

P.s Blogin bannerikin meni vaihtoon, koska edellinen ei miellyttänyt silmää. Kummasta pidätte enemmän, uusi vai vanha?

perjantai 22. helmikuuta 2019

Auringonlaskujen kesäpaikka

Kesä

Laineet liplattavat laskevan auringon valossa. Istun suurella, sammaleen peittämällä ja lämpimällä kivellä katsellen auringonlaskua. Voisin olla siinä aina. Minun kesäpaikassani. Kauneimman järven rannalla. Maailman kauneimmassa auringonlaskussa. Yksin. Vain minä, järvi, aurinko ja ajatukseni.

Kuinka monesti olenkaan istunut kivellä milloin tuulessa ja sateessa, milloin lämpimässä ilta-auringossa. Lukemattomia kertoja. Lämpimällä sammaleella on itketty ja naurettu. Oltu vihaisia ja pettyneitä. Laulettu niin kovaa, että kaiku on saanut ääneni kantautumaan järven kaukaisimpaan nurkkaan asti. Enkä ole antanut sen haitata.

Syksy

Laskevan auringon säteet lämmittävät vielä hiukan mustien housujen verhoamia jalkojani. Ehkä viimeistä kertaa ennen seuraavaa kevättä. Taivaanranta on värjäytynyt purppuranpunaiseksi. On henkeä salpaavan kaunista. Pian aurinko ja kuu vaihtavat vahtivuoroa. Viileä tuuli saa puista tippumaan keltaisia lehtiä. Siitä tiedän, että kesä on ohi. Huomaattomasti yksi kyynel vierähtää poskelleni. Taas yksi kesä on eletty pitkine iltoineen.

Kesiä menee, kesiä tulee, ne ovat kaikki erilaisia. Mutta on yksi, joka pysyy. Minun kesäpaikkani. Minun kiveni. Minun rakas, rakas, tuulen ja veden hakkaama kiveni.



Kirjoitettu minulle tärkeästä kesäpaikasta. Kuva ei ole kesäpaikaltani.

lauantai 9. helmikuuta 2019

Tähdenlento

Se oli hyvin omituista. Kaunista, mutta omituista. Olla yhtäkkiä niin lähellä. Tuntea toisen lämpö. Painautua vasten henkilöä, jota en edes tuntenut kunnolla.

Hän oli kaunis. Jos voi sanoa, että mies olisi kaunis. Mutta hän oli. Kirkaan siniset silmät katsoivat minuun ja hymyilivät koko illan ajan. Ja minun silmäni hymyilivät takaisin. Kai voisi sanoa, että rakastuin ensisilmäyksellä. Minä rakastuin heti.

Mikään ei voinut estää sitä. Minun oli pakko puhua hänen kanssaan. Ystäväni pyörittelivät päätään. He pitivät ajatustani järjettömänä. Mennä nyt puhumaan tuntemattomalle miehelle juuri ennen hitaita. Mutta minä menin.

Ja hän suostui ehdotukseeni. 

Hänen silmänsä olivat magneetit. Olisin voinut katsoa niihin ikuisuuden. Tai kaksi. Mutta hitaiden aikana en pystynyt katsomaan niitä. Painauduin kiinni häneen, painoin pääni vasten hänen rintaansa ja vain rakastuin hetki hetkeltä enemmän. Emme varsinaisesti tanssineet, me vain liikuimme lähekkäin. Oli vain me, hämärä valaistus ja ne kauneimmat hitaat. Juuri ne, joiden aikana voi itkeä.

Ja minä itkin.

Hän pysähtyi ja katsoi minuun. Nosti leukaani ylös ja kuivasi kyyneleeni.
  -Älä itke, hän sanoi ja varovaisesti painoi huulensa huulilleni. Vastasin suudelmaan. Toivoin, ettei hetki koskaan päättyisi. Mutta lopulta kaikki hyvä loppuu.

Hyvästelimme. Hän antoi minulle pienen, ruttuisen paperipalan, johon hän oli kirjoittanut osoitteensa. Halasin häntä pitkään ulkona. Toivoin, että tapaisimme heti seuraavana päivänä. Hän sanoi olevansa onnellinen. Ja minäkin olin. Olin todella onnellinen.

Kaikki hyvä päättyy joskus. Aina.

Seuraavaa tapaamista ei koskaan tulisikaan. Tiesin sen luettuani seuraavan päivän sanomalehden.

"Nuori mies kuollut vakavassa liikenneonnettomuudessa"  

Enkä koskaan päässyt yli siitä.

torstai 7. helmikuuta 2019

Typerä sydän

Satoi jälleen lunta. Oikeastaan lumisade oli jatkunut taukoamatta jo monta päivää. Nyt rauhallinen sade oli vaihtunut kunnon tuiskuksi. Kylmä viima pisteli poskiani, eikä talvi tuntunut mukavalta, vaikka pidinkin siitä. Tai ainakin olin pitänyt. Viimeinen vuosi oli tuntunut raskaalta riippumatta vuodenajasta. Se tuntui raskaalta ilman sinua. Nytkään et ollut suojaamassa minua kylmältä viimalta. Etkä enää koskaan olisi, tiesin sen.

"Sinun on parempi ilman minua. Minun on parempi ilman sinua", olit sanonut minulle sinä iltana. Enkä minä käsittänyt sitä. Miten niin minun olisi parempi ilman sinua? Etkö ymmärtänyt, miten paljon sanasi sattuivat. Suutelit minua viimeisen kerran eteisessäni. Sitten jätit minut sinne itkemään. Sanoit, että joskus ymmärtäisin. Mutta en ymmärtänyt edelleenkään. Tunsin vain kipua ja ikävää sinua kohtaan. Kaipasin syliisi. Jonnekin, josta kylmä maailma ei tavoittanut minua koskaan.

Seison sillan kaiteella miettien, miltä tuntuisi pudota monta metriä alaspäin. Kuka löytäisi ruumiini? Välittäisikö kukaan? "Sinä et ainakaan", ajattelen. Juuri kun olen hyppäämässä, joku pysäyttää aikeeni. Tarraa käteeni kiinni, ottaa vastaan kun tipahdan turvalliselle puolelle kaidetta. Se et ole sinä. Se on hän. Ja hän on juuri pelastanut henkeni.

Yhtäkkiä minulla oli syy jatkaa elämää. Sinä et ollut se syy. Hän oli se syy. Kunpa vain olisin tiennyt, kuinka paljon rakkaus voi sattua silloinkin, kun toinen on siinä lähellä.

tiistai 5. helmikuuta 2019

Voimabiisit

Kai jokaisella on voimabiisi tai jopa useampia. Mulla ainakin on yksi jos toinenkin voimabiisi. Ja nyt mä kerron ne teille, ja taidanpa vielä vähän antaa taustaa niille. Kertokaa kommenteissa teidän voimabiisejä!

Antti Tuisku - Blaablaa (En kuule sanakaa)
Joskus on vaan sellainen fiilis, että voisin huutaa muille, ettei mua kiinnostaa yhtään niiden ajatukset musta. Tää biisi on täydellinen siihen tilanteeseen.

Softengine - Something Better 
Yksinkertaisesti tämä on vaan sellainen hyvän tuulen biisi. Tän mukana on helppo laulaa mukana. Koska me löydämme jotain parempaa :)

Softengine - She Is My Messiah

Tää on tosi vahva biisi. Taustalla on tilanne, jossa yritetään tasapainotella työn ja parisuhteen välillä. Molempiin halutaan keskittyä satasella, mutta kuitenkin niin ettei toinen asia jää toisen varjoon. Tää voimaannuttaa ihan sillä vahvuudellaan. Biisi, jonka mukana voi juhlia tai itkeä. 

Maija Vilkkumaa - Ei 
Välillä joku varoittelee mua ihan turhista asioista. Mitään ei saisi tehdä, jos siihen liittyy mikäänlaista riskiä näyttää oudolta tai menettää oma "maine"(Siis mikä maine? Mulla ei oo sellaista.) Silloin tekisi mieli huutaa "EI!!!" 

Ellinoora - Nartut
Jotkut ihmiset osaa vaan omalla käytöksellään pilata päivän. Tekisi mieli omistaa tää biisi niille, joiden käytös on ärsyttävän ylimielistä. 

Haloo Helsinki! - Kuussa tuulee

"Mä heitin turhan pelon kauas pois, et sydän vihdoin jotain tuntea vois. Nyt seison reunalla, mä olen valmiina!" Niin voimaannuttavaa tekstiä, siitä ei pääse yli eikä ympäri. 

Nyt on teidän vuoro! Mitkä on teidän voimabiisejä?


sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Vie mut kotiin

Se päivä tai oikeastaan koko viikko oli ollut paska. Mikään ei ollut mennyt niin kuin olisi pitänyt. Kaikki oli mennyt päin helvettiä. Marraskuun pimeä ja kaatosateinen myöhäisilta sai minut värjöttelemään kylmästä. Kaiken muun huonon lisäksi äitini oli soittanut minulle iltapäivällä, ja kertonut huonoja uutisia mummostani. Hän oli kuollut äkillisesti sydänkohtaukseen. Sade huuhtoi kyyneliä poskiltani. Suuri solukämppäni, jossa asuin vielä yksin, ei houkutellut minua yhtään. Se oli vieläpä kaukana sen hetkisestä sijainnistani. En edes tiennyt, olisiko sinne mennyt enää busseja. Silloin 16-vuotias mieleni keksi sen. Oli yksi henkilö, jonka luokse voisin mennä.

Se henkilö oli Matias. Ihminen, johon olin todella lääpälläni. Muistin hänen osoitteensa juuri siitä syystä. Onneksi alaovi oli vielä auki. En nimittäin omistanut Matiaksen puhelinnumeroa. Toivoin vain erittäin hartaasti, että hän olisi kotonta. Kapusin rappuja pitkin kolmanteen kerrokseen, ja pysähdyin Matiaksen oven eteen. Tärisevin käsin painoin ovikelloa. Kuulin oven takaa askelia.
  -Kuka hitto tänne tähän aikaan keksi tulla? Matias sanoi avatessaan oven. Nähdessään minut hän selvästi yllättyi.
  -Elina! Mitä sä... Mitä sulle on tapahtunut? Tuu sisälle, sähän oot ihan läpimärkä. Kauanko sä olit tuolla sateessa? Matias kyseli vetäessään minut sisälle asuntoonsa. Heti saatuaan minut sisälle ja ulko-oven kiinni, hän meni kaapilleen ja otti sieltä housut, sukat ja paidan. Ne olivat Matiaksen siskon. Sen verran tiesin hänestä, että hän majoitti toisinaan siskonsa luonaan. Otin ne kiitollisena vastaan. Niiden kanssa Matias myös antoi minulle pyyhkeen, johon kuivata märät hiukseni. Matias näytti aidosti huolestuneelta ohjatessaan minut kylpyhuoneeseen vaihtamaan märät vaatteni kuiviin. Painettuani kylpyhuoneen oven kiinni katsahdin itseäni peilistä. Näky oli melko kauhea. Ripsiväri oli levinnyt poskilleni sateen ja itkun seurauksena. Hiukset olivat sekaisin ja aivan läpimärät. Paha olo velloi pääni sisällä. Se tuntui peittävän alleen kaiken muun. Aivan kaiken. Vaivoin pesin kasvoni ja vaihdoin vaatteeni. Harvoin oloni oli ollut yhtä kauhea. Oli kylmä, nälkä ja hirveä ikävä. Kauhea suru. Liikaa asioita, joista en pitänyt. Painoin pääni vasten kylmää kaakelia, mutta minun täytyi mennä. Mennä, ja selittää kaikki Matiakselle.

Matias istui keittiön pöydän ääressä, mutta nousi seisomaa heti huomattuaan minut.
  -Otatsä teetä? Mä voin keittää, jos sä haluut, hän sanoi minulle. Minä vain nyökkäsin. En jaksanut vastata sen paremmin. Minulla oli edelleen kylmä, enkä voinut sille mitään, mutta minä tärisin. Matias huomasi tämän, ja haki jostain viltin vetääkseen sen hartioitteni ympärille. Samalla vesi kiehuikin jo pannussa, ja Matias kaatoi kuumaa vettä kahteen mukiin laittaen samalla molempiin vielä teepussit.
  -Tarviitko sä tähän sokeria tai maitoa? Mä itse käytän hunajaa teessä, hän kysyi minulta tuodessaan teen minulle.
  -Hunaja riittää, sanoin hänelle. Höyryävä muki tuntui hyvältä kylmiä sormia vasten.
  -Elina. Mitä oikein on tapahtunut? Matias kysyi minulta varovaisesti hetken päästä. Mietin hetken, miten kertoisin hänelle kaiken. Päädyin aloittamaan kaiken aivan alusta. Ja kerroin kaiken maanantaista siihen hetkeen, kun olin soittanut hänen ovikelloaan.

Kello vieri huomaamattomasti eteenpäin  samalla, kun olin käynyt läpi koko viikon tapahtumat Matiaksen kanssa. Tuntui heti paljon helpommalta. Monen tonnin paino tippui harteiltani pois, ja vasta siinä vaiheessa tajusin, kenen keittiössä minä oikeasti istuin. Minä olin istunut jo monta tuntia Matiaksen keittiössä. Se tuntui jotenkin todella hullulta. Istuin ihastukseni keittiössä keskellä yötä vuodattamassa hänelle kipukohtia elämästäni. Eikä Matias näyttänyt mitenkään harmistuneelta tilanteeseen. Hän oli kuunnellut minua, yrittänyt lohduttaa ja tarjonnut nenäliinan silloin, kun kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Enkä voinut itselleni mitään, kun tajusin ihastuvani häneen hetki hetkeltä yhä enemmän. Kello oli varmaan ainakin puoli yksi yöllä, kun viimein viimeinenkin käänne oli puitu läpi.
  -Kiitos, Matias. Mun pitäisi varmaan lähteä nyt kotiin, sanoin.
  -Niin mitä? Ei, sä et kyllä enää tänä yönä lähde kotiin. Sä voit nukkua mun sängyllä, niin mä nukun itse sohvalla, Matias tyrmäsi ajatukseni lähteä kotiin.
  -Mä en kylläkään vie sun sänkyä, jos mä jään tänne yöksi. Mä nukun sohvalla.
  -Mut...
  -Hei, ei mitään muttia. Sä oot jo ottanut mut tänne sun kämppään keskellä yötä. Sä oot kuunnellut mun valitusta tästä viikosta. Ei sun tarvitse tehdä enää enempää, minä sanoin hänelle. Matias suostui, ja hän haki minulle tyynyn ja peiton sohvalle. Minä istuin edelleen keittiössä. Jalat tuntuivat raskailta. Melkein nuokuin pöydän yllä. Matias huomasi tämän ja käveli luokseni.
  -Mennään nukkumaan, hän sanoi. Varovaisesti nousin ylös tuolilta. Matias kiersi toisen kätensä ympärilleni kuin varmistaakseen, etten vain kaatuisi. Sohvan luona minä katsoin Matiasta silmiin.
  -Mä en kai voi kiittää sua tarpeeksi. Mä haluaisin halata sua niin kovaa kuin mä ikinä jaksaisin. Mutta mä en jaksa rutistaa ihan niin kovaa, sanoin samalla kiertäen käteni hänen ympärilleen. Painauduin kiinni häneen. Siinä oli hyvä olla. Turvallista. Olimme siinä vaikka kuinka kauan, mutta lopulta Matias varovaisesti siirsi minut sohvalle ja veti peitteen päälleni. Vielä hetki ennen nukahtamistani tunsin jonkun silittävän poskeani. Menettää ja saada, ajattelin. Ja sitten minä nukahdin.

Fiktiivinen. Alkuperäinen novelli kirjoitettu heinäkuussa 2017.