Ohi on peruskoulu 2010-2020

Se oli siinä. 10 vuotta, vaikka kuinka monta kuukautta, liian paljon päiviä, inhottavia minuutteja ja lopulta myös niitä miljoonia hyviä sekunteja. Peruskoulu. En ole palaamassa.

Olo on kaikin puolin outo. Siinä missä vielä vuosi sitten kuvittelin saavani päättötodistuksen juhlallisesti koululla, nyt istun kotona hiukset takussa ja odotan, että postin joukossa on iso kirjekuori, joka sisältää avaimet tulevaisuuteen. Harmittaa, etten pääse kiittämään niitä opettajia, jotka ovat etenkin yläkoulun aikana minuun positiivisesti vaikuttaneet. Nyt kiitoksena toimii sähköpostiviesti, jonka olen lähettänyt.

Entä sitten luokkakaverit? No, heitä en tule ikävöimään. Muutamaa heistä minä oikeastaan vain halveksin. En tiedä ketään muita, jotka olisivat päätyneet samalla tavalla minun mustalle listalleni. Heidän oma elämänsä on ilmeisen sekaisin, ja toivon, että he seuraavaksi hakisivat itsellensä apua. Heidän käyttäytymisensä on järjetöntä. Mieli sisältää vain myrkkyä, jota he kaikille niin kovasti yrittävät tyrkyttää. Minua he eivät saa. Vaikka he kuinka toivoisivat, että luovuttaisin, en todellakaan luovuta. Jos luovuttaisin, olisin typerä. Silloinhan minä tarjoaisin heille sen, mitä he eniten janoavat. He haluavat nähdä minun vajoavan, mutta minä en anna itseni vajota. He vihaavat sitä, kun ihmiset eivät ole heidän kaltaisiaan. Lopulta he kuitenkin ovat niitä, jotka jäävät yksin. Ei kukaan täysijärkinen jaksa katsella heidän touhuaan loputtomiin. Miksi helvetissä luovuttaisin kolmen ihmisen takia, kun edessäni on koko maailma?

Seurasin eilen kotonta käsin etäkevätjuhlavideota, joka minulle jaettiin Google Drivessa. Fiilikset videota katsellessa vaihtelivat äärilaidasta toiseen, sillä välillä itkin, ja hetken päästä taas nauroin. En ole varma siitä, miksi itkin. Ehkä itkin onnesta, ehkä surusta ja haikeudesta, jopa epävarmuudesta. Tulevaisuus on vielä auki. Vaikka uskonkin pääseväni siihen lukioon, johon yhteishaussa ensimmäisenä vaihtoehtona hain, on itse lukiossa opiskelu vielä vierasta siitäkin huolimatta, että olen päässyt seuraamaan hyvin läheltä lukio-opiskelua. Tämä 10 vuotta kestänyt matka on tullut päätökseen, eikä paluuta samaan enää ole. Pian lukio on minulle uusi normaali. Tai normaali ja normaali, mikä tautitilanne syksyllä sitten onkaan.

10 vuoden aikana olen muuttunut ihmisenä paljon. Siitä ujosta eskarilaisesta on tullut tyyppi, joka uskaltaa jollain tavalla ilmaista itseään ja olla oma itsensä. Oon oppinut peruskoulussa niin kertotaulut ykkösestä kymppiin kuin myös hieman yli sadan Suomen paikkakunnan, järven, tunturin yms. sijainnit. Suurin ja mulle tärkein oppimani asia on kuitenkin itsetuntemus. Enää en patoa samalla tavalla kaikkea pään sisälle, vaan osaan myös purkaa niitä fiiliksiä.

Nää 10 vuotta ovat sisältäneet tuhansia ja tuhansia kilometrejä koulukyydissä, aikaisia aamuja, stressaavia projekteja, ihania joulu- ja kevätjuhlia, hienoja kokemuksia, märkiä sukkia ja kenkiä suunnistuksen jäljiltä, legendaarisen "mettäpätkän" liikuntatunnilla (asia, jonka vain yksi tyyppi voi ymmärtää täysin :D), itsensä voittamista, pettymyksiä, väsymystä, kannustavia opettajia sekä puujalkavitsejä, uuden oppimista, terättömiä liian lyhyitä lyijykyniä ja minimaalisen pieniä pyyhekumin palasia penaalin pohjalla. Tuossa on vain pieni lista siitä, mitä kaikkea nämä vuodet ovat sisältäneet, eikä kaikkea edes voi muistaa. Ehkä se on hyvä niin.

Viimeisenä, muttei suinkaan vähäisinpänä haluan vielä kiittää niitä opettajia, jotka ovat valaneet minuun uskoa niinä hetkinä, kun en ole itse uskonut itseeni. Kiitos, että olette nähneet ja kuulleet minut. Ilman teitä monet päivät olisivat olleet paljon harmaampia. Kiitos, että sanotte ääneen ajatuksenne. Kiitos, että luotatte.

Ohi on peruskoulu 2010-2020.

Kiitos kaikesta.

Lopun jälkeen #13

Viikonloppu menee melkoisessa sumussa eläen. Nooasta ei kuulu mitään, enkä minäkään ole ottanut häneen yhteyttä. Karoliina touhottaa kovaa vauhtia muuttoon liittyvien asioiden kanssa, sillä ensimmäinen muuttopäivä on suunniteltu kolmen viikon päähän lauantaiksi. Tavoitteemme on saada muutto hoidettua kolmestaan - siis minun, Karoliinan ja Jarkon voimin, joten siksi useampi muuttopäivä on järkevämpi vaihtoehto korvaamaan yhtä raskasta ja liian pitkää päivää.
Edessäni lojuu koko vaatekaappini sisältö, jonka olen käynyt viimeksi läpi kunnolla edellisen muuton yhteydessä neljä vuotta sitten, mutta en saa itseäni saatika sitten ajatuksiani sellaiseen järjestykseen, että pienien ja sopivien vaatteiden erottelu edes olisi mahdollista. Tuijotan kasaa tyhjin silmin. Haluaisin puhua Cecilialle, mutta sitten paniikki ottaa vallan. Haluan ensin selvittää perjantain tapahtumat Nooan kanssa. En edes tiedä, mitä minun pitäisi ajatella tai olla ajattelematta. Yritän selittää suudelmaa itselleni illan tunnepitoisuudella, mutta lähes tuloksetta, sillä vain pieni osa minusta haluaa uskoa siihen. On pirun vaikea myöntää edes itselleen, että on mokannut pahemman kerran antaessaan tunteilleen liikaa valtaa. Pääni ei varmasti koskaan ole ollut yhtä täynnä ajatuksia, joista en saa mitään tolkkua.
  -Mikaela! Eihän tälle kasalle ole tapahtunut mitään! Karoliina parahtaa huoneeni ovelta selvästi närkästyneenä. Itse olen siirtynyt työpöytäni luokse istumaan, ja minun onnekseni pöydällä on yksi auki jäänyt kirja ja vihko.
  -Joojoo, olin vaan unohtanut tehdä nää tehtävät. Mä laitan ne vaatteet huomenna, livautan hätävalheen. Karoliina ei edelleenkään näytä tyytyväiseltä, mutta nyökkää kuitenkin jollain tavalla hyväksyvästi.
  -Ja kellokin on jo vaikka mitä! Mulla on huomenna töitä, sulla taas koulua. Parempi mennä nukkumaan ja vähän äkkiä.
Olo on kuin pikkutytöllä. Ei tätini normaalisti ole yhtä tiukkana nukkumisen suhteen, mutta kämpän sotkuisuus ja asioiden jatkuva järjestely saavat hänet hermostumaan. En minäkään ole ollut viime aikoina mikään Naantalin aurinko, ja siksi meillä onkin Karoliinan kanssa lähes joka päivä jotain sellaista, josta voisi saada riidan aikaiseksi. Kumpikin meistä kuitenkin vihaa huutamista, joten yleensä sanasodat ovat yhtä nopeasti ohi kuin mitä ne ovat alkaneetkin.
  -Kolme viikkoa enää, nyt vaan tsempataan. Kyllä tää tästä.

Maanantaina herätyskellon ääni kuulostaa korvia vihlovalta, enkä aluksi edes tajua, mistä ääni kuuluu. Kun lopulta kompuroin sammuttamaan herätyksen, kuulen Karoliinan jo kolistelevan keittiössä. Siinä mielessä me olemme erilaisia. Minä harvoin etenkään arkena jaksan nousta aamulla ennen seitsemää, mutta Karoliina saattaa nousta vaikka viideltä, jos niin haluaa.
  -Huomenta. Miten nukuit? Karoliina kysyy, kun huomaa minun laahustavan vessaa kohti. Mumisen jotain hieman epämääräistä, sillä kuuden tunnin unien jälkeen en ole pirteimmilläni. Jokseenkin minua hirvittää muutenkin mennä kouluun. En ole puhunut perjantain jälkeen Nooan kanssa, enkä tiedä mitään hänen ajatuksistaan. Oikeastaan haluaisin vain paeta tilannetta tai vajota maan alle. Mitä mä voin sanoa? Se ei olisi saanut tapahtua, ajattelen katsellessani itseäni peilistä. Tiedän, että väsyneenä asiat saavat aina turhan suuren mittakaavan, mutta silti minua pelottaa. En halua pilata minun ja Nooan ystävyyttä, ellen ole jo ehtinyt tehdä sitä.

Koulussa käteni tärisevät, eikä kaapin oven auki saaminen ole ollut ehkä koskaan yhtä hankalaa. Tai ehkä kerran tammikuussa, kun pakkaslukema lähenteli kolmeakymmentä.
  -Ootko sä kipeä tai jotain? Sä oot valkoinen kuin lakana, Cecilia sanoo tutkailtuaan hetken kasvojani. Pyöritän päätäni, ja mutisen sitten jotain lyhyistä yöunista.
  -Menin nukkumaan vasta yhden jälkeen. Mä en ollut muistanut tehdä niitä historian tehtäviä, ja sen jälkeen piti vielä erotella myytävät vaatteet niistä, jotka aion pitää.
Cecilia nyökkää ymmärtämisen merkiksi, mutta minun onneni ei kestä kauaa. Cecilia huomaa jo kaukaa Nooan, joka kävelee kohti omaa kaappiaan, mutta ei tule juttelemaan tavoistaan poiketen meille. Minun sydämeni jättää ainakin yhden lyönnin välistä, kun kohtaan Nooan katseen.
  -Te ootte molemmat jotenkin outoja. Miksei se tullut tänne? Cecilia kyseenalaistaa välittömästi pojan toiminnan.
  -Katso kelloa, sen pitää ehtiä ajoissa tunnille. Sillä on fysiikkaa, vastaan.
  -Se opettaja on aina myöhässä. Eikä tuonne koulun toiseen päähän nyt niin kauaa kävele. Onko teidän välillä jotain? ystäväni kysyy kiertelemättä. Tajuan onnekseni odottaa hetken ennen vastaamista, sillä liian pikainen vastaus saisi Cecilian epäilemään entistäkin enemmän.
  -Ei ole. Ehkä niillä on ollut kotona jotain hässäkkää, kun Nooan isäkin on siellä sairaalassa, vastaan pyrkien mahdollisimman rauhalliseen tapaan puhua. Cecilia näyttää edelleen hieman epäileväiseltä, mutta suostuu jättämään asian rauhaan, kun Aapo kävelee luoksemme. Hän saa Cecin unohtamaan lähes mitä tahansa edes hetkeksi. Tällä kertaa olen vain harvinaisen tyytyväinen kyseistä asiasta.

Kaksoistunti tuntuu puuduttavan pitkältä, ja kun lopulta pääsemme siirtymään historiasta nykypäivään luokan ulkopuolelle, kadotan Cecilian näköpiiristäni alta aikayksikön. Ihmiset parveilevat ympäriinsä, eikä minulla ole mahdollisuuttakaan löytää Ceciä kaikkien ulos pyrkivien joukosta.
  -Meidän pitää puhua.
En ehdi sanoa mitään väliin, kun Nooa jo vetää minua aivan päinvastaiseen suuntaan.
  -Hei! Meidän pitää mennä ulos, mä en halua kuulla...
  -Tule nyt vaan, saadaan olla rauhassa.
  -Mutta jos opettajat huomaa...
  -Ei ne huomaa.
Nooa ei anna minun vastustella, joten päädyn kävelemään ripeästi hänen perässään ovien takaiselle käytävälle, jota juuri kukaan ei koskaan käytä. Jostain syvältä sisälleni kumpuaa jännityksen tilalle syvä rauhattomuus, jota en osaa selittää. Ehkä mikään ei koskaan mene juuri suunnitellusti.
  -Mitä se perjantainen oli? Nooa kysyy. Vaikka kysymys onkin hyväntahtoinen, minua alkaa silti välittömästi ärsyttää. Onko se mun syytä? Sä suutelit mua, ei toisinpäin, ajattelen, mutta peitän ärtymykseni.
  -Samaa voisi kysyä sulta. Mitä se oli sulle? kysyn. Nooa näyttää hieman vaivautuneelta, ahdistuneelta ja rauhattomalta. En tiedä, mitä haluan hänen sanovan. Kunpa mä en olisi koskaan sössinyt tätä, ehdin ajatella ennen kuin Nooa vastaan kysymykseeni.
  -Ei mitään. Se oli pelkkä suudelma, ei sen tarvitse muuttaa mitään.
Olen pettynyt. Pettymys tuntuu raskaana päästä varpaisiin asti, vaikka koitankin vakuuttaa itselleni, että Nooan vastaus on ainut ja oikea.
  -Hyvä. Ei se tarkoittanut mullekaan mitään. Me oltiin vaan väsyneitä, puhuttu rankoista aiheista ja haettiin... turvaa. Siinä se, päädyn vastaamaan, vaikka sanat tuntuvat valheellisilta. Haluan huutaa ääneen, lyödä itseäni ja vajota maan alle samaan aikaan. Miksi helvetissä mä kierrän totuutta? kysyn itseltäni saamatta vastausta. Nooan katse on hieman outo, aivan kuin hänkin kamppailisi ajatustensa kanssa.
  -Pitää mennä. Mulla on liikuntaa, hän sanoo ja irvistää. Tiedän, ettei koululiikunta kuuluu Nooan suosikkeihin. Nyökkään hyväksyvästi ja haen hetken aikaa hänen silmiään, mutta Nooa väistää katseeni. Se tuntuu pahalta, vaikka ymmärränkin eleen. Ehkä hänkin haluaa paeta tilannetta. Pahinta koko tilanteessa on kuitenkin se, etten minä tiedä, kuinka selviytyä yli jostain piinaavan vahvasta ja syvästä tunteesta.

14. osa

Ajatukset

Järvi on tyyni 

melkein kuin peili

Ajatukset harhailevat

Ne miettivät mennyttä ja tulevaa

kaikkea sillä välillä

Tuuliset vuodet

kai niin voi sanoa

Ehkä kaikki muuttuu pian

vaikka kaikki kulkeekin mukana sisälläni

eikä niitä pidä kadottaa 

jos pitää kiinni itsestään

Päässä tuntuu tyhjältä

ei tämän pitänyt päättyä näin

sängyllä istuen

Ja kun kirjekuori lopulta on laatikossa

tietää kohtalonsa

Mitä tästä kaikesta jää muistiin

Ainakin Pythagoraan lause

a2 + b2 = c2

Autonomia eli sisäinen itsehallinto

ja kahden eri sähköpostin salasanat

Yhden asian tajusin vasta äsken

en vielä ehkä ymmärrä

mutta kuitenkin tiedän

Ehkä olen ujo ja arka

mutta samalla myös vahva ja rohkea

Lopun jälkeen #12

Elämän ristiriitaisuus tuntuu korostuvan päivä päivältä enemmän. Cecilia ja Karoliina ovat onnensa kukkoilla - syystäkin, jos minulta kysytään, mutta Nooa taas oli janan syvemmässä päässä toisinaan niin pitkällä, että olisin voinut tehdä mitä tahansa saadakseni hänen ajatuksensa edes pieneksi hetkeksi jonnekin muualle.
  -Sä et voi kantaa kenenkään toisen surua, Karoliina sanoi minulle, kun puhuin hänelle Nooasta. Tiedänhän minä sen itsekin, mutta silti aina toivon, että asiat voisivat olla toiselle helpompia kuin itselleni.

Minusta on alkanut tuntua siltä, että päiväni ovat aina melko samankaltaisia keskenään, vaikka oman mausteensa arkeen toi muutto. Ensimmäistä kertaa neljään vuoteen asunto on sellaisessa kaaoksessa, jossa en aina jaksaisi edes etsiä mitään. Koulussa tasapainoilen Nooan ja Cecilian välillä. Heidän kanssaan on nykyään yhä vaikeampaa puhua kolmestaan kunnolla, sillä heidän elämänsä eivät kohtaa. Cecilian pirteys ja onnellisuus luultavasti vain tuntuvat pahalta Nooasta johtuen hänen omasta tilanteestaan.
  -Haluaisitko sä lähteä mun kanssa muskan sijasta vaikka lenkille? Ei oo oikein soittofiilistä ainakaan nyt, sanon. Vaikka onkin vasta torstai, perjantai siintää jo silmissäni.
  -Kuntoa kohottamaan vai? Nooa kysyy, vaikkakin hymyillen.
  -Juu, totta kai, kunnon hikilenkki.
  -10 kilometriä ja risat päälle?
Hymyilen. Nooa katsoo minua hetken silmiin niin syvälle, että hätkähdän tunnetta. Vatsanpohjassani muljahtaa, enkä pysty enää katsomaan poikaa. Ota nyt rauhassa, ajattelen nopeasti ennen kuin käännän katseeni takaisin Nooaan. Hetkellinen iloisuus on kadonnut hänen kasvoiltaan. Näen tummia varjoja, hetkiä, joita kukaan ei haluaisi muistaa.
  -Mä voin lähteä sun kanssa lenkille, jos et rääkkää mua hengiltä siellä, Nooa keskeyttää ajatukseni, ja minä lupaan olla tekemättä niin.

Perjantai-iltana taivas kirkas, ainuttakaan pilveä ei näy taivaalla. Vaikka lämpötila päivällä olikin hieman plussan puolella, on lämpömittarin lukema painunut iltaa kohden pakkasen puolelle.
  -Mihin sä ajattelit mut viedä? Nooa kysyy, kun kohtaamme eräässä kadunkulmassa.
  -Sä et varmaan ole koskaan käynyt Tähtimäellä? Käydään ensin siellä, vastaan, ja koitan olla roikkumatta Nooan silmissä liian kauaa. Katu on joissain kohdissa hieman liukas, sillä päivällä sulanut lumi on tamppaantunut nyt kovaksi ja jäiseksi. Yritän parhaani mukaan olla liukastumatta, enkä onnekseni liukastu kertaakaan matkalla kohti Tähtimäelle vievää polkua.
  -Päätit sitten kuitenkin testata mun kuntoa? Nooa hymyilee, kun näkee polun, joka on nousujohteinen.
  -Ei tän pitäisi olla paha, jos on yhtään jaksanut hilautua kävellen edes koululle, sanon. Vaikka polku onkin kapea, sillä on kaikesta huolimatta helpompi kävellä kuin liukkaalla kadulla.
  -Katso.
Pääsemme mäen päälle, ja minä pysähdyn katsomaan auringonlaskua, joka näkyy hyvin Tähtimäeltä. Kaupungin länsiosa näyttää värjäytyneen oranssiksi, oikeastaan lähes punaiseksi.
  -Jos mä joskus sanon wau, se hetki on nyt, Nooa sanoo. Hän vaikuttaa rauhalliselta, sellaiselta ihmiseltä, joka on toisinaan niin pienen ohikiitävän hetken onnellinen.
  -Kaupungin kaunein paikka. Me unelmoitiin Karoliinan kanssa joskus siitä, että voitaisiin muuttaa tuohon mäen juurelle, mutta päädyttiin kuitenkin pari kilometriä luoteeseen.
  -Te saitte sen asunnon?
  -Joo, mä en muistanut varmaan sanoa. Saatiin se omakotitalo vuokralle, sanon, enkä halua riemuita asiasta. Yksi asunto on lopulta merkityksetön asia maailmassa, jossa tapahtuu paljon pahaa. Haluaisin pystyä auttamaan Nooaa, mutta tiedän sen olevan silkka mahdottomuus. Hänen itsensä pitää käydä läpi asiat, enkä minä voi tai edes halua olla silta, jota pitkin asiat voisi ylittää. Jos asiat jätti käsittelemättä, siitä seurasi myöhemmin ongelmia.
  -Jos mä saisin viedä isän vielä kerran johonkin paikkaan, mä toisin sen tänne. Ehkä se täällä saisi kiinni niistä asioista, joita se kaipaa ja rakastaa.
Vaikka koitan pitää mieleni tyynenä, tunnen silti tutun tunteen kiristävän kaulaani. Se, millä tavalla Nooa isästään puhuu, tuntuu syvällä sydämessäni asti.
  -Toi on kauniisti ajateltu, sanon hiljaa. Nooa hymyilee minulle hieman haikeasti. Voi kun mä voisin ottaa osan sun surusta, ajattelen, mutten sano ajatuksiani ääneen. Sen sijaan lähden kävelemään hitaasti mäeltä pois. Nooa jää katsomaan vielä hetkeksi kaukaisuuteen. En tiedä, mitä hän ajattelee, mutta toivon sen olevan jotain helpottavaa.

Ei lenkkimme tietenkään pääty siihen, että kävelemme alas Tähtimäeltä. Lähdemme kulkemaan hiukan jäisiä katuja pitkin sille puolelle kaupunkia, jossa katuvalotkaan eivät valaise kunnolla.
  -Onko tää nyt sitten se kaupungin pahamaineinen laitama? Nooa kysyy, kun saavumme alueelle, josta liikkuu huhuja pitkin kaupunkia.
  -On, jos luottaa koulun synkimmän porukan sanaan, mutta mun tietojeni mukaan täällä asuu kilttejäkin ihmisiä, vastaan. Nooan suupielet ovat kääntyneet hiukan ylöspäin.
  -Äiti asui joskus tuolla.
Nooa kääntyy katsomaan osoittamaani suuntaan, jossa seisoo yksi pieni ja harmaa kerrostalo. Lähes jokaisessa ikkunassa palaa edelleen valo, vaikka talon ulkonäöstä sitä ei uskoisikaan.
  -Opiskelija-asunto?
Nyökkään hieman hämmentyneenä. Minusta on yhä outoa tajuta, että Nooa osaa lukea ainakin osan ajatuksistani. Tuntuu siltä kuin hän tuntisi minut paremminkin, vaikka olemme tunteneet vasta muutamia kuukausia.
  -Sun äidillä oli juuret täällä?
Hän muistaa käyttää jopa oikeaa aikamuotoa, kun puhumme vanhemmistani.
  -Tavallaan. Ei äiti ollut syntyperäisesti täältä, mutta se muutti opiskelemaan tänne. Ja äidin vanhemmat oli täältä kotoisin, vaikka ne myöhemmin muuttikin asumaan muualle. Karoliinakin muutti tänne opiskelemaan, eikä koskaan sitten ole muuttanut täältä minnekään. Tää kaupunki on sille koti enemmän kuin mikään muu paikka, sanon, ja tajuan jälleen kerran puhuneeni tavallista pidempää. En tiedä miksi, mutta minusta Nooalle on turvallista puhua.
  -Meillä äiti on asunut täällä lapsuutensa. Kun me joskus vuosi sitten saatiin tietää, että isän tilanne tulee olemaan tällainen, isä halusi meidän muuttavan tänne. Täällä äidillä on paljon sukulaisia ja vanhoja ystäviä, eikä niin suurta riskiä jäädä yksin.
Mutta entä sä? ajattelen, en syyllistääkseni Nooaa, vaan siksi, että olen huolissani hänestä. Nooa puhuu vain äidistään, ei siitä, miltä kaikki tapahtuva hänestä tuntuu.
  -Mä tuun aina muistamaan sen päivän, kun äiti ja isä kuoli. En mä muista kunnolla niitä kuukausia sen päivän jälkeen, mutta Karoliinan kasvot on jäänyt syvälle mun mieleen, enkä mä ole nähnyt sitä sellaisena kertaakaan sen jälkeen. Se oli järkyttynyt, vaikka koittikin mun takiani pysyä rauhallisena. Mä itse en ymmärtänyt koko asiaa, kyselin samaa kysymystä päivästä toiseen, ja sain aina saman vastauksen. Olin ehkä 5- tai 6-vuotias, kun mä tajusin, mitä kuolema tarkoittaa. Yhdessä rysäyksessä sitä ymmärsi, että meidän perheessä joku asia on vinossa. Siinä missä muut lapset puhui ja odotti äitiä ja isää tai jompaa kumpaa, mä odotin Karoliinaa. Se yhtälö ei toiminut niin kuin muilla, mä poikkesin joukosta. Siitä lähtien mä olen peitellyt sitä asiaa, koska en oo halunnut olla se Mikaela siitä oudosta perheestä, vaikka se peittely on välillä aika hiton raskasta.
Huomaan, että Nooa on kuunnellut minua koko ajan, vaikkei olekaan sanonut mitään väliin. Minusta tuntuu siltä, että hän arvaa, mitä ajan takaa, mutta en voi olla varma. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan väistä aihetta.
  -Mäkin muistan hyvin sen päivän, joka muutti kaiken. Ne oli toiveikkaita kaiken suhteen, vaikka oireet tietysti puhui puolestaan. Se oli saavillinen jääkylmää vettä niskaan keskellä kevättä. Mä olin yhdeksän. Sanotaan, että lapset on aina niin huolettomia, mutta siinä kohtaa kaikki huolettomuus karisi pois mun harteilta. Kaikki kauhutarinat... sitten ne olikin totta meille.
Nooan ääni hajoaa, ja vaikka sydämeeni sattuu, haluan silti kuulla lisää hänen omista tunteistaan. En halua jättää häntä yksin, en aio jättää häntä yksin.

Maaliskuusta huolimatta illat osaavat olla edelleen kylmiä. Vedän lapasia paremmin ranteideni suojaksi samalla, kun Nooa johdattaa minua kohti kotiaan.
Hän on puhunut minulle. Se tuntuu jollain tavalla jopa lottovoitolta, sillä minusta tuntuu siltä, että Nooa oikeasti luottaa minuun. Hänen isänsä on kipeä aihe, enkä minä ihmettele. Kun kantaa jotain raskasta yksin, se kasaantuu helposti jäävuoreksi. En minäkään ole aina puhunut, ja vaikka en tiedäkään täysin, miltä Nooasta tuntuu, kykenen silti ymmärtämään edes osan siitä tuskasta, jota hän kantaa.
  -Siis te asutte täällä?
Olen jopa hieman yllättynyt alueesta, jolle Nooa on minut tuonut.
  -Joo, miten niin? hän kysyy hieman hämillään.
  -Te asutte kaupungin avaruus-alueella, sanon, ja tajuan keskustelun tuovan sopivan välikevennyksen iltaan. Nooa näyttää entistäkin hämmentyneemmältä, josta voin päätellä, ettei hän ole vielä kuullut kaupunkilaisten keksimistä lempinimistä.
  -Katso näitä katujen nimiä. Planeettakatu, Aurinkokuja, Saturnuksentie..., voisin jatkaa listaa vaikka kuinka pitkään, mutta hymy Nooan kasvoilla saa minutkin pysähtymään ja hymyilemään.
  -No, me asutaan Tähtikujalla. Ehkä mun olisi pitänyt arvata tuo avaruusteema, hän hymyilee ja pyörittää päätään. Jatkamme matkaa ihmeen sulaa katua pitkin, ja päädymme lopulta osoitteeseen Tähtikuja 15. Nooan ja hänen perheensä koti on toiseksi viimeinen talo kadulla, joka vaikuttaa muutenkin viihtyisältä paikalta asua.
  -Äiti on isän seurana sairaalassa, me saadaan olla täällä ainakin hetki rauhassa, Nooa sanoo painaessaan samalla valoja päälle. En yleensä kiinnitä huomiota sisustukseen, mutta nyt tummat, maanläheiset sävyt saavat minut silmäilemään ympäristöä tarkemmin. Pinnat ovat vaaleita, mutta muutamat mustat lipastot tuovat tilaan hieman särmää. Olohuoneesta avautuu näkymä takapihalle, jonne en kuitenkaan näe, sillä ilta on pimentynyt silmänräpäyksessä.
  -Ehdotuksia? havahdun Nooan ääneen vieressäni. En heti ymmärrä, mitä hän tarkoittaa, mutta tajutessani töytäisen häntä lempeästi kyynärpäällä kylkeen.
  -Ei saa kiusata, naurahdan. Yritän olla roikkumatta pojan silmissä, mutta silmien vastustaminen tuntuu hankalalta.
  -Haluatko sä ottaa jotain? Vettä tai jotain?
  -Voisin mä vettä ottaa, kiitos.
Seuraan Nooaa keittiöön, jossa vallitsee samanlainen tyyli kuin muuallakin talossa.
  -Sori, täällä on roinaa vähän joka paikassa, mut isän takia on tää talon pystyssä pitäminen jäänyt vähän vähemmälle, Nooa pahoittelee. Nyt on minun vuoroni pyöritellä päätäni.
  -Älä turhaan. Meillä on menossa pelkkä muutto, ja silti näyttää paljon kauheammalta. Ja mitä sitten, jos on pöydällä muruja? Se on elämää, sanon. Nooa hymyilee hieman heikosti, mutta hymyilee kuitenkin. Sitten hän ojentaa minulle vesilasin, josta juon heti rauhoittaakseni sydäntäni.
  -Pahinta tässä tilanteessa on se, ettei kukaan tiedä sitä, milloin tää loppuu. Nyt, kun isä on siellä sairaalassa, se ei enää pääse sieltä pois. Ehkä viikko, kuukausi, päivä... aina saa olla varuillaan. Äiti vaeltaa täällä kuin aave, ja mä yritän pitää pystyssä näitä kulisseja.
Nooa katsoo minua silmiin silmillään, jotka hakevat omistani kaiketi turvaa. Kävelen lähemmäs häntä, lasken jälleen kerran käteni hänen olkapäilleen ja olen läsnä, valmiina ottamaan vastaan tunteita, jotka tekevät kipeää itsellenikin.
  -Ei sun tarvitse pitää näitä kulisseja pystyssä. Ei se ole sun tehtäväsi, sanon hiljaa. En tiedä, kuinka lähellä Nooan nojautuminen minua vasten on, mutta tunnen sen olevan lähellä. Aavistuksestani huolimatta hän vetäytyy, ja jättää minulle hieman onton olon. Yritän unohtaa turhat ajatukset, mutten onnistu. Nooa on jäänyt kiinni ajatuksiini, enkä saa häntä niistä irti.

Kello tuntuu juoksevan eteenpäin epätodellisen nopeasti, vaikka ilta ei todellakaan ole ollut kevyimmästä päästä, sillä olen puhunut Nooan kanssa äidistä ja isästä sekä hänen isänsä tilanteesta. Se on helpottavaa, vaikka samalla myös raskasta. Tiedän, että etenkin Nooalle tilanteesta puhuminen tekee hyvää, vaikka juuri nyt se sattuukin.
  -Suurin osa ihmisistä rakastaa kevättä. Mä kuulun siihen vähemmistöön, joka ei pidä siitä, eikä se syy ole siitepölyallergia. Mä melkein toivon, että se olisikin tän kevät-inhon takana. Kaikki johtuu vaan siitä, että kevät muistuttaa isästä. Luonto saa uuden elämän, mutta isä kuolee. Tää hävitty taistelukin alkoi kahdeksan vuotta sitten keväällä.
Nooan ääni on turhautunut, ehkä jopa hieman vihainen ja surullinen samaan aikaan.
  -En mäkään erityisemmin nauti keväästä ja uuden elämän hehkutuksesta. Kevät on vuodenaika muiden joukossa, vaikka se ei tunnukaan reilulta. Ei kenenkään pitäisi menettää vanhempiaan näin nuorena, sanon. Nooa nyökkää, mutta ei katso minua.
  -Parempi menettää 17-vuotiaana kuin 3-vuotiaana. Siinä on selvä ero, hän sanoo hetken hiljaisuuden jälkeen. Haluaisin inttää vastaan vain periaatteen vuoksi, mutta jätän sanomatta vastaväitteeni. Ei kumpikaan vaihtoehto hyvältä tunnu, tiedän sen. Nooan tilanne vain tuntuu omaani pahemmalta, sillä hän on nähnyt elämän kuihtuvan hitaasti vuosien kuluessa. Minä menetin vanhempani hetkessä, enkä nähnyt tapahtumaa saati sitten ymmärtänyt tapahtunutta. Nooa ei enää ole pieni lapsi, hän ymmärtää, mitä ympärillä tapahtuu.
  -Kaikkien piti myydä jotain arvokasta. Nää asunnot on täällä paljon kalliimpia, eikä pelkästään äidin palkalla ihan juhlita. Isä ei ole käynyt vuosiin töissä, ei se ole pystynyt. Mun arvokkain tavara oli se piano, enhän mä voinut puhelintakaan myydä.
Äkkiä muistan talvella käydyn keskustelun Nooan pianosta. Ja se oli arvokas paitsi rahallisesti, mutta myös henkisesti, tajuan.
  -Sitten yhtäkkiä kaikkea etsittiinkin vain kahdelle. Asunto kahdelle, lautaset ja haarukat kahdelle, yksi auto riittää, mitä vielä voisi myydä. Nää kuukaudet me ollaan eletty kahdelle tarkoitetuilla tavaroilla, loput on varastossa. Siis ne, jotka jäi jäljelle sen myymisen jälkeen. Vasta nyt se konkretisoituu. Isä ei enää palaa. On vain minä ja äiti, enkä mä tiedä, millä hitolla äiti pysyy kasassa. Tähän asti se on voinut lohduttautua sillä ajatuksella, ettei se hetki ole vielä. Kukaan ei osaa sanoa tarkkaan, milloin se tapahtuu. Ehkä huomenna, viikon päästä, yöllä, milloin tahansa, mutta kukaan ei pysty sanomaan tarkkaa ajankohtaa. Välillä mä toivon, että se hetki tulisi jo, Nooa puhuu hiljaa minun kuunnellessani. En osaa vastata hänelle, mutta minusta tuntuu siltä, ettei minun tarvitsekaan. Istumme hetken vain hiljaa, emme sano sanaakaan, eikä hiljaisuus tunnu painostavalta. Hiljaisuus on ehkä raskas, mutta painostava se ei ole. Käyn mielessäni läpi tunteita vuosien takaa. Pelko ja turvattomuus nousevat pintaan, vaikka kaikesta on kulunut jo liian paljon aikaa. Koitan keskittyä hengittämään rauhallisesti, sillä sydämeni hakkaa rauhattomasti. Rauhoitu. Nyt ei saa romahtaa liian alas, käsken itseäni.
  -Mun pitäisi varmaan lähteä, sanon katsottuani kelloa puolivahingossa. Nooa nyökkää nyt jo hieman aiempaa reippaammin, ja vaikuttaa sitten havahtuvan itsekin siihen, kuinka paljon kello oikeastaan jo on.
  -Hemmetti, äiti tulee kohta sieltä sairaalalta. Ei sillä, että sun läsnäolo haittaisi sitä, mutta mä vaan...
  -Mm, mä ymmärrän kyllä. En mäkään haluaisi kuulla Karoliinan hyväntahtoista läppää mistään, mitä ei ole, sanon arvatessani, mitä Nooa tarkoittaa. Saatan tosin valehdella sanoessani, ettei mitään ole, sillä en ole asiasta varma, enkä aio riskeerata mitään ylimääräisellä draamalla. Nousen ylös ja kävelen kohti eteistä, jonne Nooa seuraa perässäni.
  -Tarvitseeko lähteä saattamaan? Nooa kysyy ja hymyilee hieman pirullisesti, vaikkakin yhtä hyväntahtoisesti kuin Karoliina heittäessään vitsejä asioista, joita ei ole.
  -Hehe, en mä varmaan täältä kotiin löydäkään. Kiitos, mut ei sun tarvitse. Ei tästä ole kuin pari kilometriä, vastaan. Täysin järjetön keskustelu tuo melkoista vastapainoa muuten synkälle illalle, enkä osaa olla hymyilemättä, vaikka hymyn sekaan mahtuu ripaus kipua, joka on lähtenyt niin omista muistoistani kuin myös Nooan kertomista asioista. Jään ehkä kymmennen kerran illan aikana kiinni Nooan silmiin, enkä henno pakottaa itseäni irti niistä heti. Nooa katsoo minua lempeästi, niin lempeästi, että voisin vajota polvilleni hänen eteensä.
  -Kiitos, Mikaela.
  -Mistä? kysyn, sillä ajatukseni harhailevat edelleen silmissä, joita olen juuri tuijottanut.
  -Siitä, että kuuntelet ja pakotat mut puhumaan ilman, että se edes tuntuu pakottamiselta.
Sitten Nooa halaa minua, enkä minä saa pidettyä päätäni kylmänä. Apua, ajattelen tajutessani tilanteen, jonka ei pidä edetä mihinkään. Tän ei pidä edetä, yritän saada itseni uskomaan järjen ääntä. Sen uskominen on kuitenkin mahdotonta, kun viimein ymmärrän olevani lähellä, liian lähellä Nooaa. En tiedä, kuinka paljon aikaa kuluu, ehkä viisi sekuntia, ehkä minuutti, mutta kolahdus ovelta saa meidät molemmat säpsähtämään ja siten erkanemaan toisistamme.
  -Moi Nooa, isältä terveisiä, mä...
Nooan äiti vaikuttaa hetken aikaa jopa säikähtäneeltä huomatessaan minut lipaston vieressä, mutta hymyilee sitten. Minä vilkaisen lähestulkoon kauhuissani Nooaa, joka ei itsekään vaikuta täysin normaalilta ainakaan minun silmissäni.
  -Hei! Mä olen Veera, Nooan äiti. Kiva tavata, nainen sanoo ja ojentaa kätensä. Edelleen hieman hämmentyneenä tartun kiinni Veeran käteen, ja ymmärrän sentään esitellä itseni.
  -Hei, mä olen Mikaela. Mä oon Nooan kaveri, sanon, vaikka äskeisen jälkeen kaveri on sanana jollain tavalla puutteellinen. Koitan pitää naamani peruslukemilla, vaikka sykkeeni on aivan varmasti edelleen korkea.
  -Mun täytyy nyt mennä, Karoliina odottaa mua varmasti jo kotiin. Nooa, maanantaina sitten. Ja Veera, oli kiva tavata, sanon hieman liian nopeasti vetäessäni takkia päälleni. Nooa nyökkää minulle kuin sopimuksen merkiksi, mutta Veera jää katsomaan perääni hieman hämillään. En voi muuta kuin toivoa, ettei hän ole tajunnut, sillä minua hirvittää, enkä edes tiedä, mitä sanoisin. Kaikista vähiten haluan selittää äskeistä tapahtumaa ihmiselle, jota en tunne.
En halua tai osaa selittää äskeistä suudelmaa kenellekään vieraalle ennen kuin osaan selittää sen edes itselleni.

13. osa

Hämärää #1

SELJA
Koko päivän minä olin vain istunut sänkyni reunalla väsyneenä, sydän kipeänä ja pää turtana. En vain saanut itseäni liikkeelle, vaikka niin olisi tietenkin pitänyt tehdä. Vasta iltapäivällä olin noussut kunnolla ylös, pukenut jotain muuta kuin löysän hupparin päälle ja syönyt ruokaa, jota olin tehnyt ehkä edellispäivänä. Oikeastaan en muistanut tarkkaan, koska olin tehnyt ruokani, sillä jokainen päivä tuntui kuluvan samalla tavalla.
Miksi hitossa se teki mulle näin? kysyin itseltäni ehkä kymmenettä kertaa tunnin sisään, enkä saanut vieläkään kysymykseeni vastausta. Yritin vain saada itseni keskittymään ripsivärin laittoon, vaikka en tiennyt, mitä hyötyisin siitäkään. En minä enää meikannut siksi, että olisin halunnut kelvata jollekin toiselle ihmiselle, vaan nyt meikkasin peittääkseni väsymykseni, joka ei ottanut loppuakseen edes silloin, kun nukuin kellon ympäri. Kaikki tuntui kadonneen ympäriltäni, eikä jäljelle jäänyt kuin hämärään ja sumuun hukkuva kaupunki, joka sekin välillä tuntui vieraalta ollakseen kotikaupunkini. Ehkä sekin tunne vielä helpottaisi, kun kaikelle vain antaisi tilaa. Mutta miksi kaiken ylipäätään piti olla niin kipeää?

TOMAS
Toukokuu ei sinä keväänä ollut tuntunut lainkaan keväältä, eikä se sateinen ja kolea päivä eronnut mitenkään aiemmista päivistä. Hiusten kuosiin sukiminen tuntui helvetin pinnalliselta ja turhalta touhulta, sillä oikeastaan olisin vain halunnut nukkua rauhassa kaikki päivät ja illat. Toinen vaihtoehto olisi ollut painajaisesta herääminen, mutta valitettavasti minä satuin elämään painajaista.
Miten hitossa se edes oli mahdollista? ajattelin joka päivä ainakin sata kertaa, enkä koskaan saanut mitään järkevää päähäni. Ja miten minä olin päätynyt takaisin kaupunkiin, jonne minun ei pitänyt edes palata? Kaupungin keskituloisten asuinalueet olivat kaikki samalla tavalla tylsiä ja harmaita, enkä minä edelleenkään päässyt niitä pakoon. Harmaus ja kaupungin sumuisuus tuntuivat seuraavan minua jokaiseen paikkaan, jonne menin.
Miksen mä vaan saa sitä pois mielestäni? mietin, enkä osannut vastata itselleni sen paremmin kuin kukaan muukaan. Kipu ja ihmisten arvaamattomuus sen sijaan olivat minulle selvääkin selvempiä asioita, mutta en halunnut ajatella niitä juuri nyt. Heitin takin niskaan ja painoin oven kiinni vain päätyäkseni kadulle, jossa ihmisillä tuntui olevan koko ajan kiire. Ensimmäistä kertaa ikuisuuteen toivoin, että minullakin olisi ollut kiire. Ehkäpä se olisi pitänyt ajatukseni poissa kivusta.

En totta puhuen todellakaan tiennyt, miksi olin päätynyt jälleen kerran hämärään ja meluisaan baariin, jonne kaikki halusivat perjantai-iltaisin vetämään päänsä täyteen. Jollain hyvin kummallisella tavalla melu kuitenkin turrutti sydäntäni, sai ajatukseni siirtymään juomisen järjettömyyteen ja minut hetkeksi pois harmaudesta, jossa rämmin.
Ihmiset eivät juurikaan välittäneet kohteliaisuudesta, kun he olivat juoneet itsensä tarpeeksi humalaan. En minäkään siksi yrittänyt olla mitenkään erityisen kohtelias, vaan työnnyin väkijoukon läpi kuitenkin hieman ystävällisemmin kuin moni muu. En siitä huolimatta voinut välttyä täysin törmäyksiltä.
  -Katsoisit vähän eteesi!
Hetken aikaa ääni kuulosti kummallisen tutulta päässäni, mutta päädyin vain murahtamaan vastaukseksi naiselle, joka oli jo kadonnut jonnekin ihmismassan keskelle. En jaksanut pohtia sen kauempaa, miksi ääni kuulosti etäisesti tutulta. Oli miten oli, en vain jaksanut yhtään valittavaa ihmistä juuri nyt.

SELJA
Baari oli suhteellisen täynnä. Näemmä sateinen toukokuu oli houkutellut ihmisiä puistojen sijaan baareihin, eikä asia häirinnyt minua, vaikka niin olisikin voinut luulla. En pitänyt kännisistä ihmisistä, mutta melu ja hämärä saivat minut hetkeksi pois ajatuksistani.
  -Katsoisit vähän eteesi! kivahdin, kun joku mies törmäsi minuun niin, että olin horjahtaa. Mies ei tuntunut välittävän, joten jatkoin matkaani kohti pöytää, joka oli sopivasti tyhjä. Juuri sillä hetkellä minua ei kiinnostanut istua ventovieraiden kanssa, joten istahdin korkealle baarijakkaralle jonnekin mahdollisimman kauas tanssilattiasta. Saatoin huomata, että kello oli vierähtänyt jo illan väsyneemmälle puolelle, sillä porukka ympärilläni alkoi olla tukevassa humalassa ja minä… noh, minä laskin lasini hieman turhan kovaa pöydälle. Jäin hetkeksi vain kuuntelemaan ympärillä ollutta hälinää, kaiuttimista kovaa kuulunutta musiikkia ja ihmisten lähestulkoon huudoksi äitynyttä keskustelua. Naputtelin pöydän pintaa hieman liian pitkiksi kasvaneilla kynsilläni ja yritin uppoutua baarin hämärään siinä kuitenkaan onnistumatta. Jokin esti minua hukkumasta humalaisten ihmisten ääniin ja musiikkiin. Jokin pakotti minut pitämään aistit terävinä, tarkkailemaan ympäristöä kuin olisin valmistautunut johonkin.
  -Onks tässä vapaata? kuulin jonkun kysyvän pöydän toiselta puolelta. Ääni kuulosti hetken aikaa tutulta, mutta en kuitenkaan saanut otetta äänestä.
  -Ei siinä kukaan istu, vastasin, ja päästin samalla vieraan miehen istumaan pöydän toiselle puolelle. Päädyin vilkaisemaan nopeasti miestä, joka oli istunut seuraani. En halunnut alkaa tuijottaa, joten käänsin katseeni pois, mutta yhtäkkiä näin silmissäni välähdyksen monen vuoden takaa, enkä voinut olla vilkaisematta miestä uudelleen. Tää ei voi olla mitenkään totta, ajattelin, kun mies alkoi silmissäni hahmottua liian tutuksi ollakseen totta.
  -Mitä? mies kysyi tajutessaan tuijotukseni. Vaikka ääni olikin muuttunut hieman syvemmäksi ja enemmän miehen kuin pojan ääneksi, olisin voinut lyödä satasesta vetoa siitä, että mies oli minulle tuttu menneisyydestä. Hetken aikaa mieskin katseli minua, ja näytti sitten vähintään yhtä järkyttyneeltä kuin minäkin. Ja miten hitossa tää on edes mahdollista? mietin ennen kuin avasin suuni.
  -Tomas? Mitä hittoa sä täällä teet?

TOMAS
Olin pyörinyt baarissa lasin kanssa jo hetken aikaa ilman järkevää päämäärää, kunnes onnekseni havaitsin kaukana tanssilattiasta pöydän, jossa nainen istui yksinään korkealla baarijakkaralla. Päätin taiteilla tieni naisen luokse, sillä ei minulla ollut parempaakaan seuraa. Jostain syystä minut suorastaan valtasi halu päästä naisen luokse, vaikka en todellakaan ollut tullut baariin etsimään laastaria, joka olisi voinut muka hoitaa haavani kuntoon.
  -Onks tässä vapaata? kysyin, vaikka nainen ei katsonutkaan minuun päin. Hän vaikutti syventyneen ajatuksiinsa tai meluun, joka baarissa vallitsi. En hämärässä erottanut kasvoja kunnolla, mutta jokin naisen olemuksessa oli kummallisen tuttua.
  -Ei siinä kukaan istu, hän vastasi kuitenkin nopeasti. Havaitsin hänen naputtavan pöydän pintaa hieman hermostuneen oloisesti, mutta en tietenkään maininnut asiasta mitään. Nainen jatkoi ihmismassan tuijottamista, enkä minäkään yrittänyt viritellä keskustelua hänen kanssaan, sillä en itse ollut kovin hyvä small talkissa, ellei joku aloittanut sitä puolestani. Äkkiä tajusin naisen tuijottavan minua.
  -Mitä? kysyin, sillä tuijottaminen tuntui jopa hieman kiusalliselta. Hyvä, etten päätynyt sukimaan hiuksiani. Nainen ei vastannut kysymykseeni, mutta vaikutti tajunneen jotain ilmeisesti minuun liittyvää, sillä kasvoille eksyi epäuskoinen ilme. Ei ole totta… voiko muka olla? ajattelin, kun naisen kasvot alkoivat vaikuttaa tutuilta. Eihän se voi olla, mutta se on silti! kävin pääni sisällä taistelua.
  -Tomas? Mitä hittoa sä täällä teet?
Viimeistään siinä kohtaa tajusin naisen olevan Selja.
  -Selja? Samaa voisi kysyä sulta.
  -Sunhan piti olla maailmalla eikä palata koskaan.
Kuulin Seljan äänessä samaa ärtyneisyyttä, jota olin kuullut jo teininä. Emme olleet koskaan vihanneet toisiamme, mutta jotain kitkaa välillämme oli kai aina ollut. Jostain täysin järjettömästä syystä olimme aina ajautuneet keskenämme tilanteisiin, joissa ei huvittanut puhua toiselle mitään.
  -Niin kai mun piti olla.
Selja katsoi minua edelleen hämmentyneenä, väsyneenä ja uupuneena. Olisin halunnut kysyä, mistä kasvoilta paistanut väsymys johtui, mutta en kehdannut.
  -Miten pitkä aika viime kerrasta on? Selja kysyi, ja minä kohautin olkapäitäni.
  -Ainakin kolme vuotta. Mä en kyllä oo nähnyt muitakaan siitä porukasta ikuisuuteen, sanoin, ja Selja nyökkäsi.
  -Sama homma. Mä en jaksanut enää niiden touhua, kun Vanamokin häipyi kuvioista. Se oli ehkä ainut, joka oikeasti halusi elämältään jotain muuta kuin se porukka, hän sanoi ja vaipui sitten hetkeksi muistoihinsa, tai siltä hän ainakin näytti. Minä koitin kuumeisesti miettiä jatkoa keskustelulle, jonka en halunnut loppuvan ennen sen alkamista.
  -Mistä sä tuut? Ootko vaan käymässä? Selja kysyi, enkä minä olisi halunnut vastata. Vasta muutama kuukausi sitten asiat olivat olleet toisin, mutta nyt niiden muistelu aiheutti minussa selittämätöntä kipua, jota en osannut paeta muualle kuin meluun ja hämärään.
  -Sieltä sun täältä. Mä tulin jäädäkseni, ainakin hetkeksi. Se on helpompi ja parempi näin, tässä on tapahtunut kaikenlaista viime aikoina, vastasin hitaasti, ja kaduin lähes heti avautumistani. Selja näytti siltä, että olisi halunnut sanoa jotain, mutta jätti sittenkin asian sanomatta.
  -Asuuko sun vanhemmat taas täällä?
Minusta tuntui siltä, että Selja koitti etsiä vastausta siihen, miksi olin kaupungissa, josta olin häipynyt roskat jaloistani ravistellen.
  -Ei.
Jos Selja oli aiemmin ollut hämmentynyt, nyt hän oli sitä entistäkin enemmän. Hän lakkasi naputtamasta pöytää sormillaan, enkä pystynyt lukemaan hänen ilmettään.

SELJA
Tomas vaikutti ahdistuneelta, väsyneeltä ja välttelevältä. Hän väisti tehokkaasti kysymykseni, vastasi ympäripyöreästi eikä antanut minulle tietoa mistään.
  -Asuuko sun vanhemmat taas täällä?
Kysymystä seurasi pitkä hiljaisuus, jonka aikana mies näytti miettivän ankarasti. Älä kiltti valehtele mulle, huomasin ajattelevani.
  -Ei, Tomas lopulta vastasi onnistuen samalla sekoittamaan ajatukseni.
  -Mitä sä sitten teet täällä? Mikä sai sut palaamaan, vaikkei sun koskaan pitänyt? kysyin, vaikka en uskonutkaan saavani kunnon vastausta. Tomas katsoi hieman ohitseni, vaikka koitin hakea hänen kanssaan katsekontaktia, josta olisi voinut päätellä jotain.
  -Elämä osaa yllättää. Tää on yhden yllätyksen seurausta, hän vastasi.
  -Mitä sä itse teet täällä? Mä luulin, että sulla oli se kundi, jonka nimeä mä en kuolemaksenikaan muista, Tomas kysyi puolestaan minulta. Oliko ihan pakko ottaa esille mun elämä? En mäkään haluaisi muistaa sitä tyyppiä, ajattelin. Koitin silti parhaani mukaan miettiä järkevää vastausta kysymykseen, johon en halunnut vastata. Tomas katsoi minua vihdoin silmiin. Minä havaitsin hänen silmissään häivähdyksen tuskasta, mutta en ehtinyt miettiä asiaa enempää, sillä yhtäkkiä minulla oli vastaus hänen kysymykseensä.
  -Oli. Nimenomaan oli. Mä… se loppui aika seinään muutama kuukausi sitten. Pakkasin kamat ja muutin takaisin tänne, sanoin, enkä edes valehdellut. Miksi mä paljastan tän kaikista maailman ihmisistä just Tomakselle? kysyin itseltäni. Ero oli tullut puskista, vaikka olinkin tehnyt päätöksen itse. En antanut kenenkään leikkiä minulla ja tunteillani, eikä onneksi antanut se toinenkaan, joka oli ollut kaikesta yhtä epätietoinen kuin minäkin.
  -Kyllä se munkin yllätys liittyy toiseen ihmiseen. Osaa olla muuten paskamainen tilanne.
Olin jopa hieman yllättynyt siitä, että Tomas paljasti oman kipukohtansa minulle, ihmiselle, jota ei edes kunnolla tuntenut. Sama kaveriporukka ei todellakaan ollut taannut sitä, että olisimme tunteneet toisemme hyvin. Tomas oli jopa kuulunut porukkaan kiinteästi, mutta minä roikuin siinä Vanamon mukana, ehkä jopa vain hänen takiaan.
  -Meillä kummallakaan ei taida mennä kovin vahvasti tällä hetkellä, totesin, ja Tomas nyökkäsi. Yhtäkkiä minusta tuntui siltä, että baarin meteli oli liikaa. Mies pöydän toisella puolella vilkuili itsekin kohti ovea, mutta minä en olisi halunnut päästää häntä menemään. Pakko keksiä jotain, mietin, vaikka pääni löi tyhjää.

TOMAS
Selja vilkuili vuoroin minua, vuoroin ovea. Vaikka minua väsyttikin, en jostain syystä halunnut lähteä vielä. Vasta Seljaan törmääminen keskellä hämärää baaria sai minut havahtumaan tunteeseen, joka oli repinyt minua joka suuntaan.
Mitä sä sitten teet täällä? Mikä sai sut palaamaan, vaikkei sun koskaan pitänyt?
Minusta tuntui siltä, että Seljaa oikeasti kiinnosti. Teini-ikäisenä hän ei ollut koskaan harrastanut asioiden kyselyä ihmisiltä, jotka eivät olleet hänen silmissään kiinnostavia. En mä tunne sitä vieläkään, ajattelin. Se oli totta. En minä tuntenut Seljaa sen paremmin kuin hän minuakaan, enkä ollut maailmalla ollessani uhrannut turhan montaa hetkeä hänen ajatteluunsa. Muutaman kerran olin miettinyt porukkaa, siinä samalla puolella ajatuksella myös Seljaa, mutta sen enempää en koskaan. Onko tää kohtalon ivaa, kun se työntää mut tässä tilanteessa Seljan luokse? mietin.
  -Kello alkaa olla jo aika paljon, nainen katkaisi pitkään jatkuneen hiljaisuuden väliltämme. Tai no, baarissa hiljaisuus oli outo käsite, mutta meidän välisemme hiljaisuuden hän onnistui katkaisemaan.
  -Niinhän se taitaa olla, vastasin, ja yritin peittää huonolla menestyksellä haukostustani. 
  -Pitää varmaan lähteä, Selja sanoi laskeutuen samalla alas baarijakkaralta.
  -Joo. Oli kiva nähdä sua. Pidä lippu korkealla, sanoin. Jälleen kerran kaduin sanojani heti ne sanottuani. Mikä idiootti musta on tullut? ajattelin, kun huomasin lähestulkoon paenneeni Seljaa ulos. En tosin ehtinyt kovin pitkälle, kun kuulin takaani ääntä.
  -Tomas! Odota!
Minun oli pakko pysähtyä, vaikka sateessa kadulla seisominen ei tuntunutkaan järkevältä.
  -Soita mulle, Selja sanoi, ja työnsi ryppyisen paperipalan käteeni. Nainen katsoi minua hetken silmiin, mutta kääntyi sitten ympäri. Minä avasin paperin, johon oli kirjoitettu ilmeisen nopeasti nimi ja puhelinnumero. Kun vilkaisin suuntaan, johon Selja oli lähtenyt, en enää nähnyt häntä. Hän oli kadonnut jonnekin kulman taakse, ja minusta tuntui siltä, ettei yksi pala paperia ollut koskaan polttanut samalla tavalla kättäni.

SELJA
En oikeastaan edes tiennyt, mikä sai minut toimimaan niin nopeasti keskellä hämärää baaria. Tomas oli lähtenyt nopeasti, siis todella nopeasti ulos, enkä todellakaan halunnut antaa hänen mennä. Niinpä päädyin kaivelemaan takkini taskuja, joista lopulta löysin lähes terättömän lyijykynän ja ikivanhan, jo pahasti ruttaantuneen kuitin. Salamana oioin kuittia sen verran, että siihen saattoi kirjoittaa, enkä aikaillut tai miettinyt, menivätkö kaikki numerot varmasti oikein.
  -Tomas! Odota!
Tomas ei onneksi ollut ehtinyt vielä kauas, joten hän kuuli minut ja pysähtyi.
  -Soita mulle, sanoin samalla työntäen ruttuista kuittia hänen käteensä. Vilkaisin nopeasti hänen silmiään, jotka olivat hämmentyneet, mutta käännyin vähintään yhtä nopeasti pois. Kävelin ripeästi kohti kotia, enkä voinut kuin toivoa, että mies soittaisi minulle.
Kun viimein tuntien päästä olin nukahtaa, muistin miehen, joka oli törmännyt minuun, enkä olisi halunnut uskoa itseäni, mutta niin mieleni minulle sitkeästi väitti.
Se mies oli hitto Tomas. Kaikista maailman ihmisistä Tomas.

Blogin kesäsarjan ensimmäinen osa.

2. osa

Hämärää (kesäsarja)

Hämärää on Ruusunpiikkejä käsivarsilla -blogin vuoden 2020 kesäsarja, joka sijoittuu nimensä mukaisesti hämärään Suomen kesään, jonka illat ja sateet voivat kätkeä sisälleen yllättäviä kohtaamisia, kipua ja tunteita, jotka osaavat yllättää itse kunkin.

Tomas on 21-vuotias nuori mies, joka palaa kesän alkaessa takaisin kaupunkiin, josta lähti aikanaan vannoen, ettei palaisi. Eräänä sateisena toukokuun iltana hän päätyy baariin, ei tosin hauskaa pitääkseen, vaan turruttaakseen sydäntään. Vaikka hän ei periaatteensa mukaan juo, baarin hämärä ja melu vievät ajatukset pois kipeästä erosta, joka ei ole mennyt lainkaan nätisti. Samana iltana Tomas törmää baarissa naiseen, jonka hän muistaa menneisyydestään. Mutta miksi ihmeessä Seljalla yhtäkkiä onkin jokin suurempi merkitys hänen elämässään?

Selja on nuori nainen, jonka elämä on kuljettanut takaisin kaupunkiin, josta hän aikanaan lähti tutkimaan maailmaa. Hämärässä baarissa on helppoa unohtaa ne asiat, joita kaikista vähiten haluaa muistella. Eräänä sateisena ja kylmänä iltana Selja törmää baarissa mieheen, jota ei kuvitellut näkevänsä ainakaan siinä kaupungissa. Tomas on pelkkä hatara muisto kaveriporukasta, jossa Selja teini-ikäisenä liikkui, mutta vain yhden sattuman varaisen kohtaamisen takia Tomas yhtäkkiä tuntuukin olevan lähempänä kuin koskaan aiemmin.

Hämärää-kesäsarja ilmestyy tässä blogissa n. kerran kuukaudessa toukokuusta elokuuhun saakka.