Vellovan meren saari

Saari keskellä merta oli karu paikka. Sen rannoille harvoin eksyi kukaan tai mikään, niin uhkaavan vaikkakin kauniin kuvan se itsestään antoi. Tänään mikään ei kuitenkaan ollut niin kuin aiemmin, tunsin sen syvällä sisimmässäni. Tuuli puhalsi navakasti pohjoisesta, tarttui takkini liepeisiin ja sai aallot lyömään rajusti rantakiviä vasten. Minä en tuulesta huolimatta lakannut tuijottamasta merelle, sillä jokin sen synkässä olemuksessa teki minut äkäiseksi. Ehkä se johtui vain yksinäisestä vegaanisielustani ja lähestyvästä kolmenkympin kriisistä, ehkä jostain muusta, mutta useita minuutteja merelle tuijotettuani minä näin sen. Keskellä merta, vaahtoavan meren syleilyssä ajelehti jotain. Jotain, joka sai minut varautuneeksi, melkein kuin olisin valmistautunut kylmäverisesti tappamaan ensimmäisen vastaantulijan pesäpallomailalla. Vaikka eihän sillä pienellä ja yksinäisellä saarella ketään minun lisäkseni ollut. Siksi se ruumis ehkä kauhistuttikin minua niin paljon. Ja niin, se merellä ajelehtinut möykky todella oli ruumis, ihmisruumis.

Nähdessäni ruumiin ensimmäistä kertaa olisin voinut kiljua kuin pikkulapsi, mutta kirkumisen sijaan minä aloin kirota ääneen huonoa tuuriani. Miksi juuri tänään, miksi juuri tämän pienen ja karun saaren rantaan piti ajelehtia ruumis. En minä halunnut joutua keskelle selvittämättömiä rikoksia ja ruumiita juuri nyt, kun tuuli ulvoi mökkini nurkissa. Jo pelkässä laiturissa oli ollut minulle tarpeeksi jännitystä, sillä viimeiset viikot olin pelännyt sen kiinnitysten puolesta. Uhkaavasti se heilui ja huojui edestakaisin, vaan ei ollut vielä kadonnut avomerelle. Mutta se ruumis, ehkäpä vielä kovin tuore tapaus, sai minut pelkäämään entistäkin enemmän. Yhtäkkiä äsken mielessäni vilahtanut ajatus ruuasta, tarkemmin sanottuna vegaanisesta makaronilaatikosta, hävisi mielestäni. Ruumiille oli tehtävä jotain, mutta laittomuuksiin en ollut ryhtymässä. Sen verran järkeä äkäisestä ja hieman äkkipikaisesta päästäni sentään löytyi.

Poliisit olivat totta kai kiinnostuneita ruumiista, joka oli ajelehtinut kotisaareni rantaan keskellä kirkasta, vaikkakin uhkaavan tuulista päivää. Minä kerroin poliiseille kaiken sen, mitä ruumiista ulkoapäin saattoi havaita. Pelkkä ruumiin kuvaileminen ei kuitenkaan riittänyt, ja siksi minua vaadittiinkin kertomaan kaikki havaintoni ympäristöön liittyen aina muutamasta edellisestä päivästä asti. Asia ärsytti minua voimakkaasti, sillä en mielestäni ollut kenellekään tilivelvollinen, enkä millään olisi jaksanut rasittaa aivojani miettimällä sitä, mitä kaksi päivää sitten lounasaikaan oli tapahtunut. Toisaalta en halunnut saada itselleni mainetta hankalana ihmisenä, joten lopulta päädyin kirjaamaan kaikki muistamani asiat ylös poliiseja varten. Tuuli merellä ja lähestulkoon puuttoman kotisaareni ympärillä voimistui, enkä minä voinut enää väittää, etteikö minua olisi pelottanut lainkaan. Kyllä minua pelotti, pelotti niin paljon, etten enää kokenut keittiöveitsen ja pesäpallomailan sänkyni vieressä olevan liioittelua. 

Ruumista tultiin hakemaan muutaman tunnin kuluttua. Pieni ja karu saari täyttyi nopeasti poliiseista, jotka tutkivat aluetta ja siinä sivussa haastattelivat minua. Yksityiskohtia poliisit eivät tietenkään voineet kertoa minulle, enkä minä niitä kaivannutkaan saaren rauhaa pilaamaan. Olisin vain halunnut saada ruumiin mahdollisimman nopeasti pois päiväjärjestyksestä, jotta olisin voinut keskittyä rauhoittumaan ja unohtamaan koko asian olemassaolon. Mökkini pimeydessä poliisin lausumat sanat kuitenkin saivat minut entistä enemmän kauhun valtaan.

"Meidän on syytä olettaa, ettei löytämäsi ihminen ole kuollut tapaturmaisesti. Suosittelen lämpimästi pitämään ovet lukittuina ainakin öisin."

Saaren tyhjennettyä poliiseista jäin totaalisen yksin. Vieressäni uhkaavasti vellova meri pelotti minua, sillä juuri se aiheutti oman turvattomuuteni. Seuraava saari oli kilometrien päässä puhumattakaan siitä, millainen matka mantereelle asti oli. Jos epäilty tappaja tai jopa murhaaja eksyisi saarelleni, minulla ei olisi vaihtoehtoja. Minun täytyi vain toivoa, että kaiken sen vegaanisieluuni ahdetun väkivallattomuuden seasta löytyisi edes hiukan verenhimoa, sillä sanallisella väkivallalla en uskonut selviäväni hengissä. Olin aina ollut terävä suustani, mutta nyrkit… Niitä en ollut koskaan käyttänyt.

Seuraavana yönä havahduin levottomasta unesta hereille ulko-ovelta kuuluvaan kolinaan. Sydämeni hakkasi ehkä miljoonaa, ja hetken aikaa olin varma siitä, että puolustautumista parempi keino olisi piiloutua sängyn alle ja leikkiä kuollutta. Ovelta kuuluva kolina ja jyskytys ei kuitenkaan lakannut, ja lopulta pelon rinnalle astui lähestulkoon mielipuolinen viha, jonka virtauksen tunsin koko kehossani. "Minun mökkiini ei seurauksitta murtauduta", ajattelin, kun nousin sängystä pesäpallomaila mukanani. Keittiöveitsen käyttöönottoa päätin säästellä, sillä en halunnut liikaa verta mökkini lattioille. Kolina ja jyskytys vain voimistuivat, mitä lähemmäs ovea pääsin. Kun sitten viimein kuulin repeytyvän puun äänen ja askeleita itseäni kohti, en todellakaan epäröinyt käyttää pesäpallomailaa, vaan löin niin kovaa, että sellaisen iskun suurempikin korsto varmasti tunsi.