Et taida ymmärtää

Kuinkahan kauan olen jaksanut katsella sinua ja tekemisiäsi? Näin jälkikäteen ajateltuna aivan liian pitkän aikaa, sillä sinut olisi pitänyt heittää pihalle jo alussa, mutta jokin piti minut sinussa kiinni. Se jokin, joka piti minut sinussa kiinni, oli myrkyttää mieleni ja kaiken muun ympärilläni. Sinut se oli jo aikaa sitten ottanut valtaansa, etkä sinä ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää, miltä toimintasi muista tuntui. Et koskaan suostunut näkemään asioita minun tai kenenkään muunkaan kannalta. Ja mikä pahinta, minä olin uskoa sanoihisi minusta ja kaikesta muusta.

Ehkä en koskaan ollutkaan sinulle mitään erityistä, en tiedä. Mutta sen tiedän, että sinä kohtelit minua väärin ja minä taas sinua hyvin. Näetkö koskaan asian ristiriitaa? Sinut tuntien sanoisin, ettet näe. Sinä näet vain ja ainoastaan itsesi, oman peilikuvasi, joka ei sisällä virheitä. Haluaisin melkeinpä sanoa, ettet sinä muuta sisälläkään kuin virheitä. Ulkonäkö todellakin voi pettää, olen oppinut sen pitkän kaavan mukaan. Sinä et pitkän päälle hyödy lainkaan ulkokuorestasi, jos olet sisältä mätä. Voisit joskus opetella näkemään virheesi. Ehkä sen kautta ymmärtäisit satuttaneesi liian monia.

Olet joskus väittänyt minulle, etten ole ilman sinua mitään. Mitäpä jos asia onkin tosinpäin? Ettet SINÄ ole mitään ilman MINUA, sillä minä olen joka ikinen kerta peitellyt jälkesi ja selitellyt tekojasi. Nyt kun sinulla ei enää ole minua, mitä sinulle jää? Et voi peruuttaa tätä, halusit tai et. Minä en enää koskaan ole palaamassa kynnysmatoksesi, jos erehdyt vielä luulemaan niin. Et taida ymmärtää, mitä menetät. Hyvä, että edes toinen meistä ymmärtää, sillä tiedän sinun vielä lopulta jäävän yksin.

Mitä sinä vielä teet silmieni alla? Mene, en jää odottamaan tai varsinkaan katselemaan sinua. Tämä oli tässä. Lopullisesti. Aina ja ikuisesti.

Ja parempi näin.

Fiktiivinen teksti, johon koitin hakea mahdollisimman uhmakasta asennetta. 

Lopun jälkeen #3

Häly ympärilläni on lähes ahdistavan kovaa. Koitan roikkua parhaani mukaan Cecilian liepeissä kiinni, sillä en tunne porukasta puoliaan. Ystäväni puolestaan liikkuu miltei valonnopeudella huoneesta toiseen roikkuen ihastuksensa kintereillä.
  -Ceci, se on varattu! Katso nyt! koitan saada taottua järkeä itsepäisen ystäväni päähän, mutta minun varoitukseni ja kieltoni eivät saa hänen päätään kääntymään.
  -Ei ne ole missään virallisessa suhteessa, hän inttää ja minä pyöritän silmiäni niin, ettei hän huomaa. Tiedän, että Cecilia vain suuttuu, jos näkee mitä mieltä oikeasti olen. Kaiken sen päälle juhlat eivät tietenkään ole mehukestit. Porukka juo enemmän ja vähemmän kuitenkin uhkaavasti humaltuen. Edes Cecilia kaikista tavoistaan poiketen ei jätä juomatta.
  -Jumankauta! Sä et voi juoda! Sä et ikinä saa sen jätkän huomiota tuolla tavalla! huudan melun läpi hänelle, mutta hän vain osoittaa mieltään eikä suostu kuuntelemaan järkeä, jota kovasti koitan puhua hänelle. En uskalla tai voi jättää häntä yksinkään, sillä hän on kokematon juoja, ja tiedän, että totuuden iskiessä vasten kasvoja hän tarvitsisi minua enemmän kuin minä itse. Siinä missä koitan pysytellä Cecilian koko ajan kiihtyvässä tahdissa, koitan muistella onnistunutta iltapäivää Nooan, Cecin ja muutaman luokkalaisemme kanssa. Poika oli vihdoin päässyt mukaan luokkaan, joka oli vain positiivinen asia. Olimme kierrelleet katselemassa kaupungin nähtävyyksiä ja parhaita ajanviettopaikkoja. Jopa yleensä hieman vakavaksi vetäytyvä Nooa oli ollut hyvällä tuulella, hymyillyt ja nauranut siinä missä muutkin.
  -Mikaela, sun frendis kaipailee sua! joku huutaa toiselta puolelta huonetta. Minun huomaamattani Cecilia oli ehtinyt syöksyä jonkin porukan keskelle, josta yritti nyt etsiä minua.
  -Mikaela! Mishä sä olet? hän huutaa avuttomana, kun tungen itseni porukan läpi hänen viereensä. Hän on selvässä nousuhumalassa, puhuu jo hieman epäselvästi ja minun tekisi mieli yhtä aikaa sekä halata että lyödä tätä.
  -Ceci, me lähdetään nyt, sanon ystäväni korvaan niin, että hän varmasti kuulee. Ilme hänen kasvoillaan on uhmakas, kello lähenee yhtä yöllä, melu vain kovenee koko ajan ja minä haluaisin melkeinpä itkeä sisälleni kasautuneesta turhautuneisuudesta.
  -Mä en l-lähde, Cecilia ilmoittaa pysähtyen ovelle. Minä katson häntä murhaavasti, näen epävarmuuden häivähdyksen hänen silmissään.
  -Sä et sitä päätä, tarraan napakasti kiinni Cecilian ranteesta, sillä en todellakaan ole jättämässä häntä puolituttujen keskelle nyt, kun hän ei kykene huolehtimaan itsestään. Ihmeellistä kyllä, Cecilia taipuu tahtooni, ravistaa käteni irti ranteestaan ja murjottaa. En kuitenkaan ota humalaisen murjotusta itseeni. Tunnen ystäväni niin hyvin, että tiedän hänen pyytävän aamulla anteeksi. Enkä minä koskaan jättäisi antamatta anteeksi.

Kotimatka humalaisen kanssa on ärsyttävän pitkä ja hidas. En uskalla viedä Ceciliaa omaan kotiinsa, joten raahaan hänet meille, jotta hän voisi aamulla selvittyään selvittää tilanteen vanhempiensa kanssa. Jaksan uskoa siihen, ettei Cecilia ole ottamassa juomista millään tavalla tavakseen. Yksi kerta oli vain typerä virhe, johon edes minä en voinut vaikuttaa.
  -Tuu nyt sieltä!
Cecilia on jäänyt yhden kerroksen jälkeen. Hetken aikaa hän pälyilee ympärilleen, mutta ymmärtää sitten, mistä ääni tulee.
  -Joojoo, hän mumisee. Minä odotan nojaten kaiteeseen. Cecilia nousee hitaasti rappuset ylös, pysähtyy joka toisella askelmalla ja saa minut pyörittämään päätäni.
  -Sisään ja äkkiä, työnnän Cecilian äkkiä asuntoon, jota valaisee ainoastaan Karoliinan ikkunalaudalle laittama kynttelikkö. Painan asuntoon hiljaa lisää valoja, vaikka kello onkin jo melkein kaksi. Sitten huomaan Karoliinan huoneen oven olevan auki. Rypistän kulmiani, sillä en muista hänen sanoneen mitään kenenkään tapaamisesta.
  -Mike… Mikaela, mä en saa kenkiä jalasta, Ceci valittaa istuessaan olohuoneen sohvalla. Hän näyttää avuttomalta ja hieman surkealta hiukset sekaisin ja silmillä roikkuen. Yhtäkkiä en enää haluakaan lyödä häntä.
  -Voi Ceci, kuiskaan kumartuessani avaamaan tämän kengännauhoja. Vedän kengät hänen jalastaan, autan takin pois,ja istahdan sitten itsekin hänen viereensä sohvalle. Avuton, humalainen ja väsynyt Cecilia painaa päänsä olkapäätäni vasten.
  -Mä oon ihan hirveä, hän kuiskaa. Minä silitän hänen hiuksiaan.
  -Etkä ole. Vähän tyhmä välillä, mutta et hirveä, kuiskaan. Sitten Cecilia valittaa janoa, minä hiippailen keittiöön hakemaan lasin vettä. Juuri kun olen saanut Cecin hörppäämään lasista, kuulen oven käyvän.
  -Mikaela? Karoliina kutsuu minua, enkä tiedä, miten päin olisin.
  -Karoliina, tää ei ole sitä miltä näyttää, sanon. Vasta silloin huoltajani ymmärtää katsoa sohvalle, jossa puolinukkuva ystäväni on.
  -Sä et hemmetti ole tosissasi, hän tuhahtaa. Minä palaan takaisin Cecilian luokse, asetun tämän viereen puolustavasti.
  -Tietääkö sun vanhemmat? Cecilia, kuuntele! Tietääkö Cecin vanhemmat? Karoliina katselee minua ja Ceciliaa silmissään vihaa ja huolta.
  -Ei vielä, sanon, ja lähden viemään ystävääni kohti huonettani.
  -Sä ilmoitat niille just nyt! Jos sä et ilmoita, mä ilmoitan, Karoliina puuskahtaa saaden silmäni leiskahtamaan melkein näkyviin liekkeihin.
  -Ihan tällä sekunnilla en pysty! Mä ilmoitan kyllä. Totta hitossa mä ilmoitan! huudan. Vastaukseksi saan tuiman katseen. Varovaisesti talutan Cecilian sängylleni, peittelen hänet ja etsin sitten puhelimestani hänen äitinsä numeron.
  -Mikaela täällä moi. Anteeksi, että soitan näin myöhään… 
Karoliinan katse porautuu palavana selkääni. Tiedän, ettei hän ole niinkään vihainen vaan huolissaan, mutta silti katse tuntuu pahalta. Enkä voi olla miettimättä, kuinka pahalta katse tuntuisi, jos katsoja olisi äitini tai isäni.

Seuraava viikko menee Cecilian töppäyksistä toipuen. Cecilia on hävetä silmät päästään, eikä halua uskoa lohdutteluani, mutta onneksi pian oli taas viikonloppu, ja sen myötä hermoromahduksen partaalla oleva ystäväni pääsee isovanhemmilleen rentoutumaan. Minä taas vietän viikonloppua tapani mukaan kotona, vaikka tiedänkin, että myös mummilla ja ukilla on käytävä mahdollisimman pian.
  -Moi.
Karoliina astuu sisälle rapusta pudistellen lunta kaulahuivistaan.
  -Taasko siellä sataa lunta? kysyn.
  -Vähän ripottelee, nainen vastaa, ja hymyilee sitten oudosti. Hymy ei ole Karoliinalle tyypillinen virnistys, mutta se ei ole myöskään mikään niistä muista hymyistä, jonka tunnistan.
  -Mikä hymyilyttää? virnistän. Karoliina kääntyy katsomaan minua, koittaa pitää naamansa peruslukemilla.
  -Ei mikään, kunhan olen hyvällä tuulella, hän sanoo, katoaa sitten keittiöön, ja minä voin olla varma siitä, että hän hyppii jokaisella askeleella hieman ilmaan. Se saa minut melkein nauramaan. Jokin asia saa hänet poikkeuksellisen iloiseksi, eikä se haittaa minua lainkaan - etenkään nyt, kun kauheiden tapahtumien vuosipäivä oli vihdoin saatu pois päiväjärjestyksestä.
Kävelen olohuoneesta Karoliinan perässä keittiöön, jossa tämä etsii jääkaapista aineksia ruokaamme. Hän hymyilee edelleen itsekseen.
  -Kiva nähdä sut iloisena, sanon, ja halaan sitten lujasti vahvinta tuntemaani naista. Tunnen Karoliinan kiertävän kätensä ympärilleni samalla tavalla kuin silloin, kun olin vielä pieni ja peloissani. En tiedä mitään turvallisempaa.
  -Voi Mikaela… Sä oot ihan valtavan rakas mulle, nainen kuiskaa. Ilosta huolimatta olen purskahtaa itkuun.
  -Säkin oot mulle rakas.
Hetken aikaa olemme siinä, samalla tavalla kuin vuosia aiemmin maailman romahdettua. Vaikka Karoliina ei olekaan äitini, hän on minulle silti elämäni tärkein ihminen, sillä hän on pitänyt minusta huolta niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä. Enkä ehkä koskaan osannut kertoa arvostustani ja kiitollisuuttani tarpeeksi hyvin tai usein.

Perjantai-iltaisin muskassa on aina mukavan rauhallista. Juuri kukaan ei koskaan halunnut varata soittovuoroja illaksi, joten rauha oli taattua, jos mukaan ei laskettu yläkerran nuorten ääniä. Tavallaan olin aina rakastanut muskaa ja sen rauhallisuutta, vaikka joskus täydellinen hiljaisuus aiheuttikin lähinnä kammoa omia ajatuksia kohtaan, sillä hiljaisuus sai ajatukset lentämään. Oikeastaan ajatusten lentäminen ei aina todellakaan ollut hyvä asia. Se sai minut kerta toisensa jälkeen ainoastaan jossittelemaan ja pohtimaan, olisiko kaikki voinut mennä toisin marraskuun pimeydessä vuonna 2005. Katkeroitua minä en halunnut, mutta jossittelu nosti tunteen aina pintaan, halusin sitä tai en.
  -Moi.
Havahdun ajatuksistani Nooan astuessa sisään tilaan, joka on täysin hiljainen. Kitara sylissäni nyökkään poikaa kohti, vilkaisen sitten kelloani ja totean, ettei vuoroni ole vielä päättynyt.
  -Mun vuoro ei oikeastaan oo vielä päättynyt, sanon, mutta tällä kertaa en ole lainkaan äkäinen. Nooa hymyilee varovaisesti. Minä kiinnitän lähes vahingossa hieman liian pitkäksi aikaa katseeni hänen silmiinsä.
  -Tiedän. Mä vaan katsoin, ettet sä juuri nyt soita. Voin mä mennä tohon uloskin, jos haluat, poika tarjoutuu ja minä puistelen kiireesti päätäni. On vain hyvä asia, että Nooa on paikalla. En jaksa enää rypeä ajatuksissani, mutta en myöskään ole kiinnostunut jäämään pidemmäksi aikaa muskaan.
  -Ei sun tarvitse lähteä. Karo… kotona varmaan jo odotetaan mua.
Nooa katsoo minua hetken aikaa kuin olisi hämillään. Haluaisin lyödä itseäni, koska sotkin sanani. Voi hiton hiton hitto! Miten mä selitän, jos se alkaa epäilemään? tuskastun ja siirrän katseeni Nooasta pois. Hän ei tiedä vieläkään, enkä minä ole halukas tai valmis kertomaan vanhemmistani. Siksi kompastelut Karoliinan mainitsemisessa olivat aina virhe.
  -Onko sulla ihan hirveä kiire? Mä tarvitsisin kuuntelijaa.
Nyt minä näytän hämmentyneeltä Nooan ehdotuksen vuoksi.
  -Siis en olkapäätä! Voisitko sä kuunnella ihan hetken mun soittamista? Tekisi ihan hyvää saada palautetta, poika kiirehtii selventämään asiaansa. Muodon vuoksi esitän mittavaani katseellani kelloa, vaikka todellisuudessa minulla ei ole kiire mihinkään. Ja vaikka olisikin ollut, olisin silti voinut uhrata aikaa Nooan soittamisen kuunteluun.
  -Enköhän mä sen verran ehdi.
Poika hymyilee tyytyväisenä. Minusta hymy tuntuu ulottuvan aina silmiin asti. On jopa hieman outoa nähdä hänen hymyilevän sillä tavalla, sillä Nooan silmistä harvoin heijastuu iloa. Hän kyllä hymyili, mutta hymy oli usein vain pinnallinen. Kuin kuoren alla olisi jotakin, joka haavoitti syvästi.
  -Siis… Vau. Tää biisi on niin kaunis. Sä osaat soittaa tän? Kaunein kuolemaan liittyvä biisi, jonka mä tiedän, sanon huomatessani nuotit pianon päällä. Nooa ei hetkeen sano mitään. Näen ainoastaan lyhyen häivähdyksen jostain omituisesta hänen silmissään.
  -Niin… Joskus… joskus on kai ihan hyvä miettiä kuolemaa. Mun mielestä tuo on aika rehellisen kipeä, mutta niin kuin sä sanoit, myös kaunis, hän sanoo. Nopeasti pyyhkäisen pois silmäkulmaani eksyneen kyyneleen. Nooa istuu pianon äärelle, katsoo sitten sormiaan ja hengittää kerran syvään ja ulos. Luulen, että hänen kätensä tärisevät. Ja kun hetkeksi suljen silmäni, hän aloittaa soittamisen. Tarina merestä, surusta ja kuoleman vapauttavasta osasta soi tilassa, jonne koko elämäni tuntuu jälleen kerran tiivistyvän.
Nooa soittaa. Ja vain harvoin olen tuntenut sydämessäni samanlaista surua kuin nyt.

Kotona tilanne tuntuu olevan entisellään. Karoliina on yhä hyvällä tuulella, eikä hän edes ole vihainen myöhäisestä paluustani huolimatta.
  -Taisi vähän muskassa aika venyä pari tuntia pidemmäksi? hän vain kysyy rauhallisesti.
  -Nooa tuli muskaan. Se pyysi mua kuuntelemaan soittoaan. Sitten me puhuttiin, Nooa soitti vähän lisää ja sitten mä soitin vielä vähän kitaraa, sanon ja mietin silmiä, jotka olivat olleet pienen hetken muskan rauhassa onnelliset.
  -Onko jotain, mitä mun pitäisi tietää?
Karoliina katsoo suoraan minuun hieman epämääräisesti. Hän ei tunnu tietävän, kuinka lähestyisi aihetta.
  -Ei, ei ole mitään. Mutta Nooa… siinä on jotain outoa, tunnustan huomioni naiselle, joka katsoo minua tällä kertaa kasvoillaan ilme, jota en koskaan ole oppinut lukemaan kunnolla. Ilme saattoi kieliä mistä tahansa.
  -Ehkä sun täytyy selvittää, mitä se on.
Nyökkään, ja lähden sitten kävelemään kohti huonettani. Peilin edessä vilkaisen itseäni. Jälleen kerran näen silmistäni itseni 3-vuotiaana. Tunne kalvaa rauhattoman sisälläni, enkä saa sitä työnnettyä pois. Ajatukset kasaantuvat isoksi köntiksi syvälle mieleeni. Ulkona taivas on kirkas. Enkä minä voi olla varma siitä, millainen tarina Nooalla on kannettavanaan.

4. osa

Lopun jälkeen #2

Kun pääsen kotiin, kello on jo hieman yli neljä. Tavallisesti tulen kotiin hyvin pian koulun loppumisen jälkeen, mutta tänään kotimatka oli venynyt Cecilian vuoksi. Hän oli puhunut joistakin pikkujoulujen tapaisesta juhlasta, jonka joku rinnakkaisluokalla oleva oppilas oli järjestämässä. Cecilia oli ehdottomasti menossa kyseisiin juhliin, mutta ei siksi, että olisi ollut kaveri tämän rinnakkaisluokan oppilaan kanssa. Cecilia oli vain auttamattomasti ihastunut poikaan, joka oli kuulemma aivan varmasti tulossa juhliin. Ja kuten arvata saattaa, minun toppuutteluni ei paljoa auttanut, päinvastoin oikeastaan. Yhtäkkiä olin itsekin päätynyt tilanteeseen, josta ei ole poispääsyä, ja vastoin tahtoani olen menossa ainoastaan Cecilian vuoksi juhliin, jotka eivät minua muuten liikuttaisi.
  -Mikaela, tulithan sä. Mä jo luulin, että sulle on käynyt jotain, Karoliina astuu esiin keittiöstä. Huomaan, että hänen silmänsä ovat suunniltaan huolesta.
  -Sori Karo. Cecilialla oli taas jotain asiaa, enkä mä sitten muistanut laittaa sulle viestiä, sanon. Karoliina huokaisee helpotuksesta.
  -Ei se mitään, ihan turhaan mä susta huolehdin. Mutta niin kuin sä tiedät, tässä elämässä tapahtuneet asiat saa seisomaan varpaillaan heti, jos tapahtuu jotain outoa, hän sanoo ja palaa sitten keittiöön. Ymmärrän täysin, miksi Karoliina seisoo varpaillaan varsinkin nyt, kun tapahtumista on kulunut jälleen yksi vuosi lisää. Tuskin kukaan vieläkään halusi uskoa kaiken sen olleen totta, mutta siihen oli pakko uskoa, halusi sitä tai ei. Eikä kukaan voinut ymmärtää, millaisen jäljen tapahtumat olivat minuun ja Karoliinaan jättäneet. Jälki oli syvä, eikä se ollut tikeillä korjattavissa.

Syötyämme autan Karoliinaa keräämään astiat pesukoneeseen. Tilanne tuntuu olevan jälleen hallinnassa, sillä kumpikaan meistä ei panikoi siitä, mitä toiselle on tapahtumassa.
  -Mitä ajattelit tehdä illalla? Karoliina kysyy.
  -Pitää ensin tehdä kotitehtävät, ja sen jälkeen mä ajattelin mennä soittamaan muskaan, sanon.
  -Sinne nuorisotilan alakertaan siis? hän varmistaa vielä, vaikka tietää varsin hyvin muskan sijaitsevan nuorisotilan alakerrassa. Muska, viralliselta nimeltään nuorisotilan musiikkialakerta, on ollut vakio soittopaikkani jo muutamien vuosien ajan.
  -Mä taidan käydä sen jälkeen vielä hautausmaalla, sanon. Karoliina katsoo minua surua ja myötätuntoa silmissään.
  -Toinen lyhty on tyhjä, mä vein eilen toiseen kynttilän, hän sanoo ja tulee samalla kertoneeksi, miksi kotimatka oli venynyt.
  -Okei, minä sanon tuskin kuuluvasti. Hautausmaa vetää hiljaiseksi. Ja minä arvaan, ettei Karoliina halua puhua aiheesta enempää.

Minun vuoroni muskassa alkaa tasan seitsemältä. Olen raahannut mukanani tällä kertaa ainoastaan kangaskassin, jonka sisällä on kynttilä ja tulitikut. Oman kitaran raahaaminen mukana oli aina hieman työlästä, etenkin silloin, jos oli menossa hautausmaalle. Siitä huolimatta otin usein omani, vaikka muskankin kitarat olivat kohtalaisen laadukkaita. Mutta juuri tänään en jaksanut, joten olin ottanut mukaani vain itseni. Nuorisotilan yläkerrasta kuuluu puhetta ja naurua, mutta minua ei naurata. Naurun sijaan päässäni soi jokin melodia jostain biisistä, jonka nimeä en muista. Tunnistan vain melodian. Sen perusteella tiedän, että biisi kertoo kaihoisasta ikävästä. Tilanne nuorisotilan alakerrassa saa minut pidättelemään kyyneleitä. Kitara sylissäni soitan saadakseni levottomuuden tilalle rauhan. Neljätoista vuotta oli liikaa ikäiselleni. Neljätoista helvetin pitkää vuotta tuntuivat kipeinä hetkinä sekunneilta. Aivan kuin kaikki olisi tapahtunut vartti sitten. Aivan kuin Karoliinan kyyneleiden täyttämät silmät olisivat katsoneet minua päiväkodin pihalla vain hetkeä aiemmin. Kuin jokainen kysymys äitiin ja isään liittyen olisi esitetty vasta hetki sitten. Kuin ensimmäisestä kerrasta haudalla olisi kulunut vasta sadasosasekunti. 
Mutta kaikesta oli kulunut liikaa aikaa. Ja minä soitan, soitan niin kauan, että kyyneleet kuivuvat poskilleni. Hengitys tasaantuu, päätän miljoonannen kerran selvitä. Siitä huolimatta ikävä kaivaa syvällä rinnassani.
Miksi juuri heille kävi niin? 
Pyyhin silmistäni vielä viimeisiä kyyneleitä, kun kuulen oven käyvän.
  -Sori. Ei ollut tarkoitus keskeyttää.
Käännyn salamana tulijaan päin.
  -Nooa! Mitä hemmettiä sä täällä teet? Mun vuoro on vielä kesken! ehdin tiuskaista ennen kuin poika osoittaa kädellään seinällä olevaa kelloa.
  -Jos sun vuoro kerran päättyi kasilta, nyt on mun vuoro, hän sanoo rauhallisesti, mutta hieman tuohtuneesti. Ymmärrän täysin, miksi hän on tuohtunut. Minähän huudan hänelle, vaikka olen itse venyttänyt vuoroani yliajalle asti.
  -Sori. Mä en tajunnut katsoa lainkaan kelloa. Mä vaan kerään mun tavarat ja häivyn sitten! kiirehdin sanomaan ja tungen samalla kangaskassiin ne muutamat nuotit, jotka ovat mukanani.
  -Ei sun tarvitse pitää kiirettä. Oikeastaan mä haluaisin tietää vähän tästä paikasta, Nooa sanoo ja vilkuilee ympärilleen. Suurten, tummennettujen ikkunoiden takaa näkyy kadulle, jossa tuntuu olevan melko hiljaista marraskuun loppupuolella. Hetken aikaa mietin, mitä osaan ja voin kertoa muskasta, mutta en ehdi edes aloittaa, kun Nooa tarjoaa aloituksen puolestani.
  -Kuinka kauan sä oot käynyt täällä?
   -Jotain pari vuotta, siitä asti, kun kyllästyin lopettamaan soittamisen jo seitsemältä illalla. Meidän rapussa asuu aika paljon vanhempia ihmisiä, niin ne ei tykkää edes siitä akustisen kitaran hakkaamisesta illalla, vastaan ja tajuan lörpötelleeni hieman ohi aiheen. Nooaa hymyilyttää käyttämäni termi soittamisesta.
  -No, ehkä se hakkaaminen on vähän epämiellyttävää.
Virnistän. Epäilemättä suoranainen hakkaaminen olikin epämiellyttävää.
  -Tää muska on oikeasti hyvä paikka, jos haluaa saada rauhan soittamiseen. Jos varaa vuoron, saa olla täällä ihan rauhassa sen aikaa, sanon ja huomaan, että jokin puheessani häiritsee jälleen Nooaa.
  -Muska? hän kysyy ja minä tajuan, ettei hän tietenkään vielä tiedä paikan lempinimeä.
  -Muska, oikealta nimeltään nuorisotilan musiikkialakerta. Kukaan ei jaksa käyttää sitä pitkää versiota, siksi tää on kaikille ihan vaan muska, selitän. Sen enempää nimiasia ei tunnu kiinnostavan Nooaa. Oikeastaan minusta on hieman yllättävää, että hän on eksynyt tänne.
  -Mä pidän vähän yllättävänä sitä, että sä olet täällä, sanon. Nooa katsoo hieman ohitseni kohti pianoa hieman haikeasti.
  -En mä täällä olisi, jos mun pianoa ei oltaisi myyty ennen muuttoa.
Anteeksi mitä?! kysymys läjähtää päähäni heti.
  -Tota noin, miksi ihmeessä se myytiin? kysyn ja koitan peittää ylläni vallitsevaa hämmennystä.
  -Se olisi ollut hankala kuljettaa tänne, poika sanoo. Minusta syy ei kuulosta uskottavalta, mutta en sano mitään. Jokin Nooassa kielii jälleen jostain paljon suuremmasta kuin yhden pianon myynnistä. Hän kääntää katseensa pois, tutkii tilaa silmillään, mutta yhä uudelleen hänen katseensa eksyy pianon koskettimille.
  -Voisin tästä lähteä…, aloitan muistaessani hautausmaan. Nooa kääntää nopeasti katseensa takaisin minuun, katsoo jopa hieman eksyneesti ja anovasti.
  -Onks sun pakko mennä? Tai mä tarkoitan, että musta olisi outoa jäädä tänne yksin, hän sanoo. En uskalla pudistaa päätäni, sillä tilanne tuntuu hauraalta. Tunne sisälläni velloo ja voimistuu. Jokin asia on pielessä. Ja minä uskallan arvata, ettei asia ole pieni.

Hieman yhdeksän jälkeen illalla olemme päässeet viimein lähtemään muskasta. Lumi narskuu kenkien alla, muutamia hiutaleita leijailee hiljaa maahan. Pystyn puhumaan Nooan kanssa yhä vähemmän lähestyessämme hautausmaata. Koko paikka tuntuu puristavan sydämen pieneen laatikkoon. Marraskuun loput olivat aina samanlaisia, niistä hetkistä ei koskaan oppinut pääsemään yli. Vaikka elämäni oli ollut jo monta vuotta tasapainossa, jotkut asiat eivät ikinä muuttuneet. En pystynyt muuttumaan äidittömästä ja isättömästä lapsesta lapseksi, jolla he olivat. Minulla oli ainoastaan Karoliina, mummi ja ukki.
  -Mä käännyn tästä, sanon pysähtyessäni hautausmaan portille. Nooa katsoo minua hieman omituisesti, ehkä ihan syystäkin. Hän ei vielä tiedä, että vanhempani ovat kasvaneet heinää hautausmaalla jo monta vuotta.
  -Hautausmaan läpi ajattelit mennä? hän ihmettelee ja minä keksin hätävalheen oikoreitistä.
  -Joo, me asutaan tuolla suunnassa. Tästä hautausmaan läpi pääsee aika nopeasti, valehtelen. Tai en ihan kokonaan. Asun kyllä osoittamassani suunnassa, mutta reitti hautausmaan läpi ei ole nopein.
  -Me nähdään sit maanantaina? Nooa kysyy. Nyökkään hämärässä, vaikka luulenkin, ettei poika näe elettäni.
  -Nähdään. Mut oikeastaan, jos sä haluat, mä voisin pyytää Cecilian ja jotain luokan kundeja näyttämään paikkoja sulle nyt viikonloppuna. Ja tulisin mä itsekin, ehdotan. Toivon, etten vaikuta liian innokkaalta.
  -Kiitti tarjouksesta, mut tänä viikonloppuna ei käy. Pitää käydä hakemassa viimeinen muuttokuorma. Siinä hommassa meneekin sitten kaikki vapaa-aika, Nooa vastaa. Salaa sisimmässäni petyn hieman, mutta en anna sen näkyä tai kuulua.
  -Joku toinen kerta sitten.
  -Viikon päästä voisi käydäkin, mulla ei ainakaan nyt ole tiedossa mitään.
Olen jo myöntymässä ehdotukseen, kunnes muistan Cecin juhlat, jonne hän on pakottanut minut mukaansa.
  -Lauantaina käy iltapäivällä, illalla joskus kasin aikaan mä oon sopinut menoa Cecin kanssa, sunnuntaina on ehkä vähän nihkeetä, sanon. Nooalla ei näytä olevan mitään lauantai-iltapäivää vastaan.
  -Se lauantai käy mulle hyvin. Ja kiitti, kun otitte mut mukaanne. Ilman sua ja Ceciliaa olisi ollut aika yksinäistä, poika myöntää ja saa minut hymyilemään. Päivän hyvä työ oli tehty. Hetken päästä Nooa jatkaa matkaansa pitkin lumista katua, minä käännyn hautausmaalle ja katselen kynttilöiden valtamerta, joka valaisee kauniisti ympäristöään.
  -Äiti. Isä.
Seuraan hiljaa sormillani kullattuja kirjaimia. Toisella puolella hautaa lepattaa Karoliinan tuoma kynttilä, toinen lyhty on vielä tyhjä. Hiljaisuuden vallitessa sytytän kynttilän ihmisille, joiden ei olisi kuulunut lähteä sillä tavalla liian nuorina. En jaksa enää itkeä, tunnen vain raskaan painon hartioillani. Ja kuten jokaisena vuonna aiemminkin, tunnen nopean, perin omituisen lämmön molemmilla olkapäilläni. Taas hetken jaksan uskoa siihen, että enkeleitä on. Ja vaikka en uskoisikaan, alitajunnassani heitä olisi silti aina kaksi.

3. osa

Lopun jälkeen #1

Prologi

Kaikki tapahtui nopeasti pimeässä marraskuun illassa vuonna 2005. Ajokeli oli äärimmäisen huono, sillä tie oli peilijäässä ja lunta oli tuiskunnut taukoamatta aamusta asti. Nuoret vanhemmat olivat ajaneet varovaisesti koko matkan ajan huolimatta siitä, että heidän pieni tyttärensä oli edelleen päiväkodissa. Ei pitänyt riskeerata omaa henkeään huonon ajokelin takia, molemmat tiesivät sen, mutta aina tieto riskeistä ei auttanut. Tie oli liian liukas, mutkassa auto tuli vastaan ja heti sen perässä toinen aivan liian suurella nopeudella. Tuskin kukaan olisi uskonut, mitä se päivä veikään mukanaan. Jäi ainoastaan pieni tyttö päiväkodin pihalle. 

Kaikki oli muuttunut. Aivan kaikki. Eikä kukaan olisi voinut uskoa, että siitä kaikesta voisi selviytyä.

Ensimmäinen osa

Neljätoista vuotta myöhemmin

Ulkona sataa lunta lähes pyryttämällä, ja olen ainoastaan onnellinen astuessani lämpimään eteiseen. Heitän lumisen reppuni naulakon alle, käyn ravistelemassa takista ja kaulahuivista lumet kylpyhuoneen lattialle ja nappaan sitten omenan lipaston päälle jätetystä kulhosta.
  -Karoliina? huikkaan tyhjältä vaikuttavaan käytävään saamatta vastausta. Marraskuun lopun lumipyry saa minut toivomaan, että nainen pääsee turvallisesti takaisin kotiin töistä, vaikka tiedänkin hänen kulkevan useimmiten bussilla töihin. Vilkaisen kirjahyllyn päälle aseteltuja kehystettyjä kuvia kahdesta nuoresta ja kahdesta vanhemmasta ihmisestä. Nuoremmat saavat minut muistamaan elämän haurauden ja epäreiluuden.
Miksi hankala ajokeli koitui juuri heidän kohtalokseen?
Järsin omenaa, eikä minulla enää olekaan nälkä. Tiedän, mitä Karoliina sanoo minulle kuullessaan sanat ei ole nälkä.
"Pakkohan sun on syödä."
Ja minä söisin hänen takiaan. En siksi, että minulla olisi nälkä, vaan siksi, että tiedän hänen toiveensa olevan myös äitini toive. Ajatus jää kalvamaan syvälle mieleen, kun aloitan uudestaan syömään jo hieman tummunutta omenaa. Oloni on outo, suloisen katkera ja surullinen, vaikka en oikeastaan tiedä, mitä suren. Ei kai pitäisi jäädä tuleen makaamaan, mutta joinain päivinä on pakko, jotta seuraavana päivänä voisi aloittaa alusta kaiken tuhouduttua.

Seuraavana päivänä on perjantai. Koko kaupunki tuntuu olevan tukossa edellispäivän lumipyrystä johtuen, mutta minä raivaan tieni kouluun kinosten läpi. Kello on muutaman minuutin yli kahdeksan, kun nykäisen koulun oven auki. Silmiä on vaikeaa pitää auki, vaikka ulkona olikin melko virkistävä sää. Marraskuisina öinä sitä vain nukkui huonosti, sillä ne hatarat muistikuvat pyrkivät juuri silloin kaikista kipeimmin mieleen.
  -Huomenta, elävä zombi, Cecilia tervehtii minua ja viittaa samalla väsyneeseen olemukseeni.
  -Samoin sulle. Sähän se olet oikein aamuihmisten aamuihminen, sanon ja ärsytän tahallani ystävääni.
  -Sä oot aina niin hauska. Anna mä arvaan, Mikaela. Sun vanhemmat? hän hivuttautuu lähemmäs ja vilkuilee sitten ympärilleen, sillä harvemmat tietävät, mitä vanhemmilleni on oikeasti käynyt. En ole jaksanut valaista heitä asiasta, siksi useimmat luulevatkin Karoliinaa yksinhuoltajaksi, minun äidikseni. Sitä hän ei ole, vaikka onkin verisukulainen minulle.
  -Kaikki ajatukset ja jossittelut änkee mieleen aina öisin, kuiskaan. Cecilia katsoo minua myötätuntoisesti, ja olen kiitollinen siitä, ettei hän kysele, miten pärjään. Pärjään hyvin, mutta aina toisinaan kipu iskee kovempaa. Silloin pitää vain hengittää, yrittää keskittyä siihen, mitä on. Pahinta on miettiä asioita, joita ei ole. Se vain katkeroittaa.
  -Meillähän on maantietoa? kysyn muuttaakseni hautajaistunnelman toisenlaiseksi. Cecilia nyökkää, minä työnnän avaimen kaapin lukkoon ja nostelen oikeat kirjat reppuun.
  -No niin, frendi. Mennään nauttimaan opiskelusta, Cecilia töytäisee minua lempeästi käsivarteen ja hymyilee. Hymyilen takaisin ja huomaan oloni helpottuneen. Cecilian kanssa oli hyvä olla. Hän osasi aina rohkaista oikealla tavalla ja karkotti siten huonon olon. Hieman aiempaa pirteämpänä lähden kävelemään hänen perässään kohti maantiedon luokkaa, enkä enää jaksa välittää siitä, miltä väsyneet kasvoni muiden mielestä näyttävät.

Lukion alettua koko luokka on ollut yhä harvemmin koossa kerralla, mutta pakolliset kurssit ovat asia erikseen. Aamun maantiedon kaksoistuntien jälkeen on historiaa, jonne toiset oppilaista tuntuvat tylsistyvän kuoliaaksi asti. Itselleni historian tunnit ovat kuin matematiikan tunteja, välillä mielenkiintoisia, välillä tylsiä, mutta ehkä historia on silti useammin kiinnostavampaa kuin matematiikka.
Opettaja kirjoittaa taululle muistiinpanoja, me taas kopioimme kaiken omiin vihkoihimme. Luokassa vallitsee keskittynyt hiljaisuus lukuunottamatta muutamaa yskähtelevää oppilasta. Hiljaisuuden rikkoo ovelta kuuluva napakka, mutta kestoltaan lyhyt koputus. Jo sen perusteella voi päätellä, että tulija on lukion rehtori.
  -Sisään! opettaja huutaa taululta, ja on jo lähdössä avaamaan itse ovea, kun ovi viimein raottuu ja sisään astuu rehtori mukanaan ehkä meidän ikäisemme poika. Poika vilkaisee nopeasti ja ehkä jopa hieman ujosti luokkaa, kunnes kääntää katseensa ja tervehtii opettajaa. Ennen kuin ehdin itse tajuta asiaa, Cecilia töytäisee minua tällä kertaa paljon kovempaa käsivarteen. Vasta tuntiessani viiltävän kivun käsivarressani, tajuan mistä kiikastaa. Mä hitto tuijotan sitä! soimaan itseäni. En ole se tyyppi, joka jää lumoutuneena tuijottamaan tulijaa, mutta nyt… Pääni täyttyy ajatuksista. 
  -Oppilaat, huomio hetkeksi tänne eteen! En ole aiemmin muistanut kertoa, mutta teidän luokallenne tulee tosiaan uusi oppilas. Voit vaikka itse esitellä itsesi, opettaja sanoo hetken keskusteltuaan rehtorin ja pojan kanssa.
  -Mä oon Nooa, täytin vähän aikaa sitten 17.
Tajuan, että koko luokka tuijottaa tulokasta, jonka nimeksi paljastui Nooa. Hän katselee hieman hermostuneena ympärilleen, eikä uskalla pitää katsettaan missään kovin pitkään. Koitan havitella katsekontaktia pojan kanssa, mutta se on hankalaa. Kun viimein saan katseen kiinni, yritän vangita sen hetkeksi.
"Hei, älä pelkää. Ei ne pahalla sua tuijota", yritän viestiä katseellani. Silmät katsovat takaisin, rauhoittuvat hieman. Sitten minä hymyilen, varovaisesti, jotta en herätä turhia epäilyjä. Opettaja ohjaa Nooan istumaan ensimmäiselle tyhjälle paikalle ensimmäiseen riviin. Hetken aikaa luokassa kuhisee, mutta pian kaikki rauhoittuvat jatkamaan muistiinpanojen kirjoittamista, eikä kukaan enää tunnu kiinnittävän huomiota poikaan. Ainoa asia, joka keskittymistäni häiritsee, on Cecilian sieluun asti porautuva katse. Aivan kuin hän arvaisi, että poika on kiinnittänyt huomioni.
Tietenkin hän on.
Nooassa on jotain erikoista. Jotain, jota kenestä tahansa ei löydy.

Välitunnin alkaessa suurinta osaa koulusta ei voisi vähempää kiinnostaa ulos raahautuminen talvella, mutta kaikkien on silti pakko mennä päivän ainoalle pakolliselle ulkovälitunnille. Minä ja Cecilia olemme yhtenä ensimmäisistä ulkona, koska emme pidä yhtä pakollista ulkovälituntia niin pahana asiana, että sitä pitäisi vastustaa.
  -Mitä sä ajattelet siitä uudesta kundista? Cecilia kysyy minulta ja virnuilee. Näytän hänelle kieltä.
  -Mitä Nooasta, Ceci? Enhän mä edes tunne sitä vielä.
  -Älä yritä luistaa! Mä näin, miten sä katsoit sitä, pakotit sen sun kanssa katsekontaktiin. Vaikka toisaalta, näyttäähän se hyvältä…
Cecilian selitys keskeytyy minun töytäistyäni puolestani häntä napakasti toppatakin peittämään käsivarteen.
  -Kai sä nyt itsekin näit, että sitä jännitti tosi paljon! Mä halusin vaan rohkaista sitä. Siksi mä katsoin sitä silmiin ja hymyilin, puolustaudun ja koitan saada itsepäisen ystäväni uskomaan, etten ollut ihastunut nanosekunnissa täysin tuntemattomaan.
  -Niin, mutta sä loit teidän välille heti jonkun ihme yhteyden. Kundi rentoutui ihan silmissä, kun sä olit hymyillyt sille, Cecilia intti sitkeästi. Minua huvitti hänen käytöksensä. Ilmeisesti olin saanut hänet aivan sekaisin osoittamalla mielenkiintoa poikaa kohtaan.
  -Hei, anna nyt olla. Sitä paitsi, katso tonne, osoitin varovaisesti pihan toiselle puolelle, jossa keskustelumme kohde seisoi. Yksin.
  -Kyllä sinne joku kohta menee, Cecilia huokaisee, vaikka tietää kyllä, minne olen meitä ajamassa.
  -Entä jos ei mene? Kundi on ensimmäistä päivää täällä, eikä kukaan puhu sille. Sä tiedät, että nuo meidän luokan muut pojat tarvitsee aikaa uusien tyyppien kanssa, sanon ja tuijotan ystävääni silmiin. Tiedän tuijotuksen vetoavan hänen tunteisiinsa.
  -Mennään sitten, hän sanoo. Lähdemme kävelemään reippaasti pihan toiselle puolelle kohti poikaa. En ole miettinyt kovin tarkkaan, mitä aion sanoa, mutta toisaalta uskallan luottaa siihen, että Cecilia ottaa tilanteen haltuun muutamassa sekunnissa. Hän on paljon suorempi ja rohkeampi kuin minä uusien ihmisten kanssa siitä huolimatta, että olinkin juuri hetkeä aiemmin avannut yhteyden Nooan kanssa. Mutta jonkunhan se oli tehtävä. Tällä kertaa minä olin tehnyt avauksen.
  -Moi! Sä oot se uusi tyyppi? Et ehkä viime tunnilla ehtinyt katsoa, millaisia ihmisiä sun luokalla on. Me kaksi ollaan siis sun kanssa samalla luokalla. Mä oon Cecilia, ja koska kuitenkin kysyt, mun nimi kirjoitetaan ceellä, C-e-c-i-l-i-a.
Poika vaikuttaa hieman yllättyneeltä nopeasta tietopaketista, jonka on juuri saanut Cecilialta. Jotta en vaikuttaisi täysin tuppisuulta, avaan suuni esitelläkseni itseni ennen kuin vieressäni seisova kaveri ehtisi tehdä sitä puolestani.
  -Sä oot siis Nooa? Kiva tavata, mä olen Mikaela, sanon mahdollisimman rauhallisella äänellä. Haluan rauhoittaa tilannetta, josta aistin selvää jännitystä ja epävarmuutta. Nooa tuntuu jälleen rauhoittuvan huomattuaan, ettemme halua pommittaa häntä heti kysymyksillä. Hieman arasti hän hymyilee meille.
  -Mä muistan teidät kyllä, vaikka enhän mä tietenkään teidän nimiä tiennyt tätä ennen. Vähän outoa, ettei ollut mitään esittelykierrosta siellä tunnilla, hän sanoo.
  -Äh, se opettaja on vähän erikoinen. Harmi vaan, että se sattuu olemaan meidän ryhmänohjaaja, Cecilia sanoo. Minun tekisi mieli lyödä käteni otsaan, sillä Nooan silmistä näkyy selvä epäilys koko koulumme opettajia kohtaan.
  -Ceci tarkoittaa, että Matti on vähän outo tuollaisissa jutuissa, mutta on se muuten ihan hyvä opettaja. Tiukka ehkä, mutta jos hommat hoitaa ajallaan ja kunnolla, ei sen kanssa joudu ongelmiin. Muutenkin kaikki opettajat on aika rentoja, etkä sä edes tapaa kaikkia, jos et ota kaikkia mahdollisia kursseja, sanon.
  -Mm… tuskin ne mitään hulluja on, Nooa sanoo saaden minut ja Cecilian hymyilemään. Ennen kuin ehdin aloittaa seuraavaa lausetta, kellot soivat välitunnin loppumisen merkiksi.
  -Hei, nähdäänkö ruokavälitunnilla? Cecilia kysyy ripustaessaan takkia naulakkoon. Minä vilkaisen nopeasti Nooaa, jonka katse kielii jälleen hermostuneisuudesta.
  -Joo, nähdään vaan. Nooa, tuu meidän kanssa. Nähdään tässä kello 12, sanon. Cecilia nyökkää ja lähtee sitten työntymään väkijoukon läpi omalle tunnilleen.
  -Mitä sulla on? kysyn Nooalta, joka vaikuttaa hieman eksyneeltä.
  -Englantia, mut mä en totta puhuen hittoakaan muista, missä se luokka on, hän vastaa. Oikeastaan olen salaa tyytyväinen tilanteeseen, sillä minullakin on englantia, joten saan loistavan tilaisuuden tutustua poikaan paremmin.
  -Tuu mun mukaan, mullakin on englantia, sanon ja viiton sitten hänet mukaani. Jostain syystä en enää jaksa muistaa huonosti nukuttua yötä. Sen sijaan keskitän ajatukseni Nooaan, jossa on jotain outoa. Jotain sellaista, joka ei näy päällepäin. Jotain, jonka haluan saada selville.

2. osa

Ruusunpiikkejä käsivarsilla 1-v

En ehkä olisi uskonut vuosi sitten, että oon tässä ja nyt viettämässä tämän blogin 1-vuotis syntymäpäivää. Ajatus tuntuu hullulta, mutta hemmetin hyvältä. Yksi vuosi on kuljettu yhteistä matkaa blogin ja teidän kanssa, ja se on musta ihan huikeeta. Nyt kuitenkin jaan teille ajatuksia siitä, mikä Ruusunpiikkejä käsivarsilla oikein on.

Viime vuosien aikana oon kirjoittanut enemmän ja vähemmän, mutta syksyllä 2018 omaan pöytälaatikkoon kirjoittaminen alkoi turhauttaa. Alkoi ankara pohtiminen blogiin liittyen. Totta puhuen mua pelotti ajatus mun tuotosten julki jakamisesta, mutta lopulta 4.1.2019 päätin, että teen blogin. Sinä päivänä syntyi tämä blogi, joka oli saanut jo aiemmin nimekseen Ruusunpiikkejä käsivarsilla. Ensimmäinen teksti Sekaisin tunteista näki päivänvalon, tai no, oikeastaan yönvalon 5.1.2019 klo 0.19. Blogi oli vihdoin julkinen, mutta samalla perään iski kauhea katumus, jonka en onneksi antanut voittaa varmuutta siitä, että blogi olisi elämälleni hyvä asia.

Blogin alkuperäinen tarkoitus oli olla pääasiassa pelkästään tarina/novelliblogi, jonne en jakaisi paloja omasta elämästäni sen tarkemmin tunnetilojen kuvauksia lukuunottamatta. Aika pian tuo ajatus kuitenkin jäi, ja aloin jakaa oman elämäni kipukohtia tänne kuitenkin niin, että pidin omasta yksityisyydestäni tarkkaa huolta. Tuo on yksi syy siihen, miksi olen täällä Outski, ja miksi en julkaise itsestäni kasvokuvia. Haluan ainakin toistaiseksi pysyä tunnistamattomana, sillä henkilökohtaisten aiheiden julki tuominen on helpompaa itselleni niin, kun muut eivät saa kasvoja minulle.

Asiaa hetken mietittyäni päädyin tulokseen, että ehkä se suurin ja perimmäinen syy tämän blogin luomiseen oli kuitenkin yksinkertaisesti halu kuulla muiden mielipiteitä omista tuotoksista. Jokainen kommentti on minulle tärkeä, etenkin sanallinen palaute, vaikka tietenkin myös emojit merkkaavat, onhan joku siellä ruudun toisella puolella vaivautunut kommentoimaan. Rakentava palaute on aina tervetullutta, koska sitä tarvitaan, jos haluaa kehittyä kirjoittajana.

Viimeisimpänä, muttei suinkaan vähäisimpänä Ruusunpiikkejä käsivarsilla-blogi on mun matka kohti unelmia. Täällä seurataan mun kehittymistäni kirjoittajana. Sen lisäksi blogi toimii erittäin hyvänä motivaation lähteenä. Mä kirjoitin viime vuonna enemmän kuin koskaan aiemmin. Täytyy sanoa, että vedettyäni koko Missä sateen reuna kulkee/Jos vielä olen sinun paketin samaan Docs-tiedostoon, olin loksauttaa suuni auki. Kun fontti on Times New Roman, fonttikoko 12 ja riviväli 1,5, koko tarinan pituus on hieman reilu 120 sivua. Siis 120!!! Ensimmäinen osa, eli siis Missä sateen reuna kulkee on pituudeltaan n. 41 sivua, mikä taas tarkoittaa, että Jos vielä olen sinun on kaksi kertaa pidempi. Se tuntuu ihan hemmetin hienolta. En tiedä, olisinko koskaan tehnyt siitä noin pitkää ilman teitä, joten kiitos. Valtava KIITOS just sulle, joka luet tätä mun blogia, se merkkaa paljon!

Nyt kun olen tähän asti selvinnyt, ajattelin jatkaa matkaani täällä blogimaailmassa edelleen. Ruusunpiikkejä käsivarsilla-blogi on nyt vuoden vanha, mutta tarinat elämästä jatkuvat edelleen.

Kiitos, että seuraat mun matkaani kohti unelmia ruusunpiikit käsivarsilla! 🌹