Lopun jälkeen #18

Toukokuun puolivälin jälkeisenä keskiviikkona se iskee. Tietoisuus siitä, etten ole tehnyt omaa osaani Nooan isän hautajaisia ajatellen. Samaan aikaan kykenen kuitenkin vain tuijottamaan edessäni olevaa läppäriä, aukinaista kirjaa ja tietoa siitä, että tehtävät on pakko tehdä. Kurssi on pakko saada suoritetuksi, vaikka juuri sillä hetkellä haluaisin tehdä jotain muuta kuin pitkästyttävän tylsiä tehtäviä. Mieleeni tulee vain yksi vaihtoehto, joka on mahdollinen ja kannattava. Arvaan, ettei Cecilia halua jättää minua oman onneni nojaan.

  -Cecilia, onko sulla jotain erikoista tänä iltana? kysyn odottamatta kunnolla edes sitä, että ystäväni vastaisi puheluuni. 

  -Oon menossa Aapolle kohta. Miten niin? Cecilia kysyy, eikä vaikuta odottavan minulta mitään järin kummallista pyyntöä. 

  -Hyvä! Tai… voitko sä käydä ostamassa adressin kaupasta? 

Linjan toiseen päähän laskeutuu hämmentynyt hiljaisuus.

  -Miksi? Tai enemmänkin kenelle? Ja Ela, mä oon edelleen menossa sinne Aapolle. Etkö sä voisi itse käydä osta… 

  -Nooan isälle mä sitä adressia tarvitsen, enkä mä ehdi itse käydä tänään kaupassa. Karoliina on Jarkon luona, mulla on hitosti tehtäviä, ja ne hautajaiset on lauantaina. Se adressi pitää saada Nooan tai sen äidin käsiin huomenna, sanon hieman hermostuneesti, ja vasta sitten Cecilia tuntuu ymmärtävän asian laidan.

  -Jo lauantaina? Mä en muistanut yhtään! No, mä käyn ostamassa jonkun adressin. Toiveita? hän kysyy, ja minä kerron, millä kriteereillä olisin itse ostanut Nooan isälle tarkoitetun adressin. 

  -Mä tuon sen teille, kun tuun takaisin Aapolta. Laittakaa siihen sitten myös meidän nimet, Cecilia sanoo vielä puhelun lopuksi. Hänen äänensä on hieman normaalia herkempi, enkä minä pidä asiaa lainkaan kummallisena. Cecilia ja Aapo ovat molemmat Nooan ystäviä, eikä heidän tarvitse ponnistella, jotta ymmärtäisivät, miksi tämä aika ei ole Nooalle helppoa. Etenkään Cecilia ei ota asiaa rennosti, sillä hän tietää, millainen sairaus syöpä osaa olla. Ja vaikka hän ei tietäisikään, hän olisi silti Nooan puolella, tavalla tai toisella. 

Hieman ennen kymmentä illalla ovelta kuuluu napakka koputus. Suorastaan syöksyn avaamaan ovea keittiöstä, jotta ehtisin varmasti ennen olohuoneessa istuvaa Karoliinaa. 

  -Tässä tää nyt ois. Mä valitsin sen, joka täytti parhaiten sun kriteerit, Ceci sanoo, ja työntää sitten minulle muovipakkauksessa olevan sinisävyisen adressin. 

  -Tää on täydellinen, Ceci! Kuusi euroahan se oli? kysyn, vaikka muistan selvästi hetkeä aiemmin saamastani viestistä, millainen summa rahaa jäi minun maksettavakseni. Olen oikeasti tyytyväinen Cecilian lähimarketin löydökseen. Adressi on juuri sellainen kuin sen halusinkin olevan. 

  -Mun pitää nyt lähteä. Äiti on varmaan ihan hiilenä, kun mä en ilmoittanut sille, että tuun kotiin teidän kautta. Sillä on jotain asiaa mulle huomiseen liittyen. Varmaan se selittää mulle taas jotain Sebastianin treeneistä, niin kuin “Me ei olla illalla kotona, kun Sebastianilla on peli”. Äiti ei aina usko sitä, että mä täytän kahdeksantoista heinäkuussa, Cecilia sanoo hieman turhautuneena, sillä hänen äitinsä on viimeiset pari vuotta jaksanut jankuttaa ystävälleni samaa mantraa niistä illoista, jotka menevät Sebastianin peleissä.

  -Kuka siellä kävi? Karoliina kysyy, kun ilmestyn olohuoneeseen rapistellen samalla muovipakkausta auki. Tätini kiinnittää huomionsa varsin nopeasti käsiini, eikä kulu aikaakaan, kun hän jo pitää aukinaista pakkausta itsellään. 

  -Cecilia toi sen, vastaan kysymykseen hieman viiveellä, sillä toisinaan Karoliinan tapa toimia nopeasti hämmentää minua itseänikin, eikä tämäkään selkkaus adressin kanssa ole poikkeus. 

  -Nooan isälle? Sähän taisit sanoa, että ne hautajaiset on lauantaina, hän sanoo.

  -Niin. Pitää laittaa meidän nimien lisäksi myös Ceci ja Aapo tuohon. 

  -Me?

  -Laitetaan sunkin nimi siihen, Nooa nyt kuitenkin tietää, että säkin tiedät, selvennän asiaa hämmentyneelle tädilleni, joka pitää ideaa ehkä hieman outona. 

  -Enhän mä tunne edes Nooaa, hän sanoo, mutta minä en anna periksi. 

  -Ei sillä ole väliä! Karoliina, se on pelkkä merkki siitä, ettei se asia ole sulle ihan mikä tahansa asia, sanon, ja onnistun ehkä enemmän katseellani kuin sanoillani käännyttämään tätini. 

  -Hyvä on, hän huokaisee. Menee vain hetki, kun Karoliina on jo löytänyt siistiä jälkeä tekevän tussin. 

  -Kirjoita sä, mulla on niin surkea käsiala, sanon Karoliinalle, kun hän on tarjoamassa tussia minulle. Nyt hän suostuu ilman ainuttakaan vastaväitettä. 

  -Eli Markku Koskelan muistoa kunnioittaen plus nimet? 

  -Joo. 

  -Laitetaanko ensin Cecilia ja Aapo vai meidät? 

Minä epäröin hetken, mutta vain hetken. Päätän nopeasti, että on kaikkien kannalta parempi antaa Cecille ja Aapolle kunnia olla ensimmäisenä. En halua aiheuttaa Nooalle ongelmia Essin kanssa. 

  -Cecilia ja Aapo, sitten sä ja viimeisenä minä, vastaan. Karoliinan kulmakarvat kohoavat hieman, mutta hän ei kysy mitään. 

  -Markku Koskelan muistoa kunnioittaen Cecilia Holm ja Aapo Rautio, Karoliina Mäkinen ja Mikaela Koivunen. Se on siinä, tätini sanoo, ja työntää adressin minua kohti. Nyökkään nopeasti, nappaan adressin pöydältä ja lähden olohuoneesta samalla Karoliinaa kiittäen. Ja nyt ne liput, punon suunnitelmani viimeistä osaa valmiiksi. Minun on pakko päästä lähtemään viikonlopun ajaksi kaupungista, eikä minulla ole kuin yksi paikka, jonne voin mennä milloin tahansa. Tiedän, ettei Karoliina pidä ajatuksestani viettää viikonloppu mummolassa juuri ennen koeviikon alkua, mutta juuri nyt en jaksa välittää siitä. En halua olla viikonloppuna paikalla.

Valhe.

Haluan, mutta syvällä sydämessäni tiedän, ettei se ole hyvä ajatus.    

Poika silmieni edessä on kuihtunut lähes olemattomiin. Hän hengittää, hänen jalkansa liikkuvat ja hän kykenee tekemään ne asiat, jotka on pakko tehdä. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö Nooa olisi liian väsynyt, hieman hukassa ja yksin kaiken sen kanssa. En uskalla edes ajatella, miltä hän näyttää tai kuulostaa koeviikon jälkeen.

  -Mä unohdin tehdä ne kemian tehtävät. Voi hemmetti! Mikaela, ei sulla olisi niitä tehtäviä? Nooa kysyy, vaikka tietää varsin hyvin, ettei minulla ole kemiaa tässä jaksossa. Juuri nyt minä kuitenkin toivon sydämeni pohjasta, että minulla olisi kemiaa. Tehdyt tehtävät helpottaisivat koeviikon stressiä, mutta nyt en voi auttaa.

  -Pitäiskö sun kysyä niitä Aapolta? Mä luulen, että se on tehnyt ne tehtävät, sanon, kun muistan Cecilian puhuneen edellisenä päivänä Aapon kemian kurssista. Nooa nyökkää hieman hajamielisesti, eikä ota asiaa hoitaakseen, enkä minä aio häntä pakottaa. Jos mä voisin ottaa edes osan tuosta pään sisäisestä sumusta, jota sä kannat, ajattelen, kun Nooa painaa päänsä käsiensä väliin. Ei ehkä ole paras mahdollinen hetki puhua raskaasta aiheesta, mutta päätän silti puhua.

  -Nooa…, aloitan hitaasti. Poika nostaa katseensa silmiini, enkä minä ole varma siitä, haluanko sittenkään puhua. 

  -Mä tiedän, ettei tää ole paras hetki puhua tästä, mutta mä haluan varoittaa sua. 

  -Taas jotain asiaa Essistä? Nooa kysyy, ja vaikuttaa jopa aidosti huolestuneelta. Ehkä pitäisi olla vain hiljaa, mietin, kun tajuan, etteivät Nooan ja Essin asiat ole aivan yhtä hyvin kuin voisi toivoa. 

  -Ei. Teillä on ne hautajaiset lauantaina.

Nooa valahtaa entistäkin kalpeammaksi, ja minä tiedän, ettei hän halua keskustella. 

  -Susta voi nyt tuntua siltä, ettei elämä voi mennä enää yhtään tätä raskaammaksi, mutta mä uskon ja luulen, että lauantain jälkeen tulee pohjakosketus. Hautajaiset konkretisoi ne aiemmat tapahtumat. Ne asiat tajuaa oikeasti vasta silloin. Mä oon pahoillani, mutta mä tiedän, että lauantai tulee olemaan helvetin raskas päivä, sanon hiljaa. Tuntuu vaikealta löytää oikeita sanoja tilanteeseen, jossa kukaan ei haluaisi olla. Jokainen sana kuulostaa väärältä. Väärältä ja liian pahalta ollakseen totta. 

  -Ja sä kerrot tän mulle, koska…

  -Koska se yllättää. Koska sun pitää tietää, ettei hautajaiset lakaise sitä asiaa maton alle.

En ole varma siitä, mitä Nooan reaktiosta pitäisi ajatella, sillä hän ei sano mitään. Ilmekään ei värähdä. 

  -Okei. 

Voi hemmetti, ajattelen, kun Nooa okein jälkeen alkaa kerätä tavaroitaan. 

  -Hei, mä en tarkoittanut…

  -Mun pitää nyt mennä.

En yritä lähteä Nooan perään. En, vaikka jokin ääni sisälläni huutaa, että pitäisi. Se ääni ei kuitenkaan ole se, jota haluan kaiken muun sekavuuden keskellä kuunnella. Se ääni ei ole oikeassa. En aio sotkea enää yhtään enempää itseäni tai Nooaa tunteisiin, joita ei olisi koskaan pitänyt tullakaan. Olisipa kaikki vain yhtä helposti tehty kuin sanottu. 

Seuraavana iltana istun rauhattomana keskellä ei-mitään mummolan tutulla kuistilla. Koeviikkoa edeltävä stressi ja muut tunteet sekoittuvat päässäni sydämenlyöntien tahtiin jyskyttäväksi päänsäryksi. Edes mummolan tutut ja hiljaiset äänet eivät saa minua rauhoittumaan, enkä usko, että kesälomakaan parantaa tilannetta.  

  -Mikaela, Karoliina kertoi minulle, että ne kaverisi isän hautajaiset ovat huomenna. Olet tainnut ottaa aika paljon vastuuta Nooaan liittyen?

Säpsähdän, kun mummi ilmestyy sisältä hiljaiselle kuistille. Hemmetin Karoliina, ajattelen, kun tajuan, mikä riski mummin sanoissa piilee. Mä tulin tänne, ettei tarvitsisi puhua Nooasta. Mummi, ole kiltti, äläkä hiillosta mua sillä ihmisellä, toivon, mutta pelkään toiveeni olevan täysin turha. 

  -Tätisi sanoi myös, että olit etsinyt sitä poikaa pitkin kaupunkia yömyöhään asti. Ihan jokainen kaveri ei olisi tehnyt sellaista. 

Mummin ääni on lempeä ja hiljainen. Hetken aikaa olen taas se pieni Mikaela, jonka maailman suruttomin paikka löytyy keskeltä metsää ja peltoja, hieman kuoppaisen tien varrelta. 

  -Mä en ole ihan kuka tahansa kaveri, päädyn vastaamaan, kun huomaan mummin odottavan sitä. 

  -Et niin, itseäni vanhempi ja viisaampi nainen kuiskaa. Mummin ei tarvitse selittää sanojaan. Kumpikin meistä tietää, mitä minun erilaisuuteni Nooalle merkitsee. Toukokuun ilta ei enää pimene täysin mustaksi. Jossain kaukana huutaa lintu. Lintu, jonka mukana kuka tahansa voi ajan koittaessa päästä rauhaan.

19. osa

Hämärää #4

SELJA

Kesäasunto. Sillä nimellä Erno oli alkanut nimittää asuntoani edellisellä viikolla. Harmaa asunto oli muuttunut kevään ja kesän kuluessa minun näköisekseni, vaikka aluksi tehtävä oli vaikuttanut mahdottomalta. Mutta heinäkuun vaihtuessa elokuuksi, ja tuulen muuttuessa yhä purevammaksi, asunto oli jälleen samassa kunnossa kuin ennen minua. Olin asunut asunnossa alle puoli vuotta, mutta silti minun oli muutettava siitä pois. Rantasillankatu 7B 26 oli tarjonnut minulle miettimispaikan, mutta elämääni en voinut rakentaa sen varaan. 

  -Kaikki taitaa olla valmista? Erno puoliksi totesi, puoliksi kysyi minulta. Asunto kaikui tyhjyyttään. Vain verhot ja vuoteeksi avautuva sohva koristivat muuten niin harmaata näkyä. 

  -On. Nää loput roinat viedään sitten äidille ja isälle, vastasin. Pikkuveljeni katsoi minua hieman haikeasti, mutta kuitenkin hymyillen. 

  -Nyt tää kaupunki jää ilman sitä yhtä täysijärkistä Saarenkulmaa, hän sanoi, sillä oli itsekin lähdössä ensin töihin, ja tammikuun alussa armeijaan vieraalle paikkakunnalle. Oli toisinaan vaikea uskoa, että minun veljestänikin oli jo kasvanut aikuinen, nuori mies, joka ei enää kaivannut isosiskon ohjeita tehtäviin. Erno ei enää iltaisin hiippaillut oveni taakse vain siksi, että halusi jutella tai pelata Afrikan tähteä. Hän todella oli jo aikuinen, enkä minä voinut häneltä muuta toivoakaan. 

  -Onhan äiti ja isä täällä, sanoin hitaasti. Näin Ernon silmistä, että hän oli helpottunut kuulemastaan. Ei puhuminen heidän kanssaan ollut ollut helppo tehtävä, mutta lopulta asioiden selvittäminen oli aina kannattavaa, olivat ne sitten miten kipeitä tahansa. 

TOMAS

Laatikoita, vaatteita ja tyhjiä muovipusseja lojui asuntoni lattioilla. Elokuu oli tullut kuin varkain. Minä en alkukesän vakaista suunnitelmista huolimatta ollut jatkanut määräaikaista vuokrasopimustani, vaan olin kädet hieman täristen varannut lennon ensin Amsterdamiin, sitten Tukholmaan. 

  -No, eihän täällä ole enää kovinkaan paljoa tavaraa jäljellä, muuttokaverini totesi katsellessaan yksiötä, jonka seiniä olin tuijotellut viime viikkoina luvattoman paljon. Tukholma, äiti, isä ja Isabella olivat pyörineet mielessäni sen jälkeen, kun olin palannut kotiin Seljan mökiltä. Olin nähnyt Seljasta, ettei hän aikonut enää pysyä hiljaa lapsuudestaan, ja jokin hänen olemuksessaan oli pakottanut minutkin kohtaamaan omat vaikeuteni perheeseeni liittyen. Se ei tulisi olemaan mukavaa ja helppoa, mutta oman tulevaisuuteni kannalta tiesin keskustelun olevan tärkeä. Kukaan toinen ei voinut puhua minun äänelläni vanhemmilleni, joten minun oli tehtävä se. 

Mutta kaikesta huolimatta se ei ollut viimeinen asia, joka minun oli tehtävä.

Sateisen kesän jälkeen syksy oli alkanut poutaisena, vaikkakin hieman viileänä. Useimpina päivinä aurinko paistoi taivaalta, jota koristivat vain muutamat pilvet. Asuntoni oli jo lopullisen tyhjä, eikä jäljellä ollut sohvan, muutamien astioiden ja vaatteiden lisäksi enää oikeastaan mitään sellaista, jonka halusin ehdottomasti säilyttää. Matkalaukut olin pakannut täyteen jo viikkoja sitten, kun olin varmistunut siitä, etten voisi jäädä Suomeen ainakaan ihan vielä. Lähteminen ei kuitenkaan tuntunut helpolta. En ollut varma Seljan suunnitelmista, vaikka olinkin jo pitkään tiennyt, että hän suunnitteli jotain suurta. Kesään oli mahtunut myös niitä päiviä, kun Selja ei olemattomista tekosyistä johtuen ollut ehtinyt viettää aikaa kanssani. Muutaman kerran jälkeen olin arvannut, ettei Seljan ehtimättömyys johtunut minusta. Hän oli vain hiljaa siitä kaikesta, minkä itse jo tiesi. Ja vaikka tuntuikin hieman pahalta myöntää, tiesin, etten itsekään ollut puhunut hänelle omista aikeistani kovinkaan tarkasti. En uskonut, että Selja olisi tiennyt Amsterdamista. Ja jos totta puhuttiin, en vielä itsekään tiennyt lopullisista suunnitelmista. Kaikki riippuisi lopulta eniten siitä, miten Amsterdamin asuntoni kanssa kävisi. 

SELJA

Ulkona tuuli kovaa, mutta minä liikuin sitkeästi vastatuulessa eteenpäin, vaikka rinkka selässäni painoikin hieman liikaa. Olin hetkeä aiemmin käynyt palauttamassa kesäasuntoni kaikki kolme avainta, eikä minulla siten ollut enää paikkaa, johon olisin voinut kotikaupungissani mennä. Oikeastaan olin menossa vanhemmilleni yöksi, mutta aurinkoista syyspäivää en halunnut viettää neljän seinän sisällä, etenkään nyt, kun tiesin lähteväni kaupungista pian. 

En ollut kesän aikana käynyt kovinkaan montaa kertaa Tomaksen asunnolla, mutta nyt halusin mennä käymään hänen luonaan. Enkä oikeastaan vain halunnut, sillä sisimmässäni tiesin, etten olisi edes voinut jättää tekemättä sitä. En minä voinut marssia ulos kaupungista sanomatta sanaakaan Tomakselle, joka odotti minua. Vaikka olin tehnyt hänelle vain yhden lupauksen, tiesin silti, ettei asia ollut aivan niin yksinkertainen. Aina lupausta ei nimittäin tarvinnut sanoa edes ääneen, sillä jotkin lupaukset syntyivät pelkän katseen perusteella.

Ja mä kun lupasin olla lupaamatta mitään, ajattelin hitaasti. 

Rappukäytävässä oli ihanan lämmintä verrattuna siihen, millainen pohjoistuuli ulkona oli puhaltanut. Kävelin jalat hieman hapoilla portaita pitkin ylöspäin, ja ensimmäistä kertaa koko kesänä kirosin mielessäni sitä, ettei talossa ollut hissiä - Tomas nimittäin asui kuusikerroksisen talon ylimmässä kerroksessa. Kun lopulta päädyin kuudenteen kerrokseen syke koholla ja hikipisarat otsallani, en jaksanut odottaa enää yleisilmeeni parantumista. 

  -Selja? Tomas avasi oven hämmennyksen vallassa, enkä itsekään voinut välttyä hämmennykseltä, kun kuulin, kuinka paljon asunto kaikui. 

  -Voinko mä tulla sisään? kysyin. Tomas ei vastannut minulle, mutta sen sijaan hän veti minut sisään asuntoon, joka oli kuin olikin tyhjä. Lattialla lojui vain muutamia vaatekappaleita ja pari jätesäkkiä, joihin oli luultavasti tungettu kaikki sellainen tavara, jota Tomas ei uskonut enää tarvitsevansa. Mies näytti vaivaantuneelta, eikä minun tarvinnut käyttää kovinkaan paljoa päätäni, kun jo tajusin, mitä tyhjä asunto ja jätesäkit tarkoittivat. 

  -Sä oot lähdössä?

  -Iltalento ylihuomenna.

Pudotin täyden rinkkani lattialle. En oikein tiennyt, mitä minun olisi pitänyt ajatella tai olla ajattelematta. Iltalento ylihuomenna, päässäni kaikui. Tomas oli lähdössä Amsterdamiin, enkä minäkään ollut enää jäämässä kotikaupunkiimme. 

  -Selja, anna mä arvaan. Sä muutat, Tomas sanoi hiljaa, kun outo tyhjyys oli ottaa vallan koko tilanteesta. En juuri siinä hetkessä kyennyt kuin nyökkäämään. Kyllä, Tomas. Mä muutan. Mä muutan, eikä se paikka ole niin lähellä kuin voisi toivoa.

TOMAS

Seljan ilmestyminen oveni taakse ei ollut kuulunut suunnitelmiini, ja siksi menin tilanteesta niin hämilleni, etten edes osannut sanoa hänelle aluksi mitään. Naisella oli mukanaan nähtävästi painava rinkka, joka oli täynnä tavaraa. Minun ei tarvinnut kuin vilkaista hänen kasvojaan, kun jo tiesin, että asiat olisivat muuttumassa lopullisesti. Ei Selja kuulunut kotikaupunkiinsa. Kun tajusin, että Seljan katse kiersi tyhjää asuntoani, minä aloin kiemurrella. 

  -Sä oot lähdössä? Selja kysyi epäuskoisena ja hiljaa pudottaessaan rinkan lattialle.  

  -Iltalento ylihuomenna, sain sanottua, enkä kestänyt katsoa silmiin naista, joka näytti siltä, kuin olisin lyönyt häntä. Koko kesä oli mennyt liian nopeasti. En minä ollut ehtinyt tai edes halunnut ajatella sitä, että syksyn tullessa minun olisi luovuttava Seljasta. 

  -Anna mä arvaan, Selja. Sä muutat, sanoin hiljaa, eikä nainen voinut kuin nyökätä. Kyllä minä tajusin, mitä se tarkoitti. Selja ei halunnut etäsuhdetta, enkä minäkään uskonut sellaisen kestävyyteen juuri siinä tilanteessa, jossa olimme. Kumpikin kaipasi toista ihmistä lähelle, ei tuhansien kilometrien päähän. 

  -Mä muutan pohjoiseen, en mä voi olla täällä, etkä säkään voi. Sulla on asioita hoidettavana Amsterdamissa, Selja sanoi, ja vaikka hän puhuikin järkeä, en olisi halunnut uskoa sanaakaan. Olisin vain halunnut repiä kappaleiksi lentolippuni ja pyyhkiä pois antamani lupauksen, jonka takia minun oli pakko palata Amsterdamiin. Elämä oli kuljettanut minut Seljan luokse, mutta oliko sen tarkoitus myös erottaa meidät lopullisesti?

  -Mä oon pahoillani, Selja. Mä todella oon pahoillani, sanoin ääni täristen, vaikka tiesin varsin hyvin, etteivät sanani lohduttaneet kumpakaan meistä. Tilanne oli mikä oli. Valitettavasti.

SELJA

Rintaani puristi, vaikka kello oli neljä iltapäivällä ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Kirpeän syyspäivän tuuli sai lyhyimmät vauvahiukseni heilumaan ilmassa. Ympärilläni kulki ihmisiä, joiden tarinaa en mitenkään voinut tietää. Minä tiesin vain oman tarinani. Sen tarinan, jonka toinen osapuoli seisoi vieressäni kasvoillaan miljoona eri tunnetta. Tomaksesta ja minusta näkyi ehkä kilometrien päähän, ettemme me olleet eroamassa vain pieneksi hetkeksi. Se tuntui vaikealta, käsittämättömän vaikealta. Kuin olisin joutunut pakottamaan itseni junaan, johon vain muutamaa viikkoa aiemmin olin vielä halunnut hypätä. Yhden vaivaisen kesän aikana teiniporukan hämärästä muistosta oli tullut minulle tärkeä ihminen, jonka kanssa olisin ollut valmis yrittämään jotain muutakin kuin satunnaisia kohtaamisia kaupungilla. Kuitenkin minä tiesin, ettei se ehkä olisi koskaan mahdollista. Tomas ei vielä tiennyt lopullista paikkaansa, enkä tiennyt minäkään. Tilanteet saattoivat muuttua vain parissa päivässä.

  -Selja, mä… mun tulee sua ikävä, Tomas sanoi. Vasta sitten minä käänsin katseeni hänen silmiinsä, jotka aidosti välittivät. Nyt ne olivat täynnä surua, haikeutta, vapautta, elämää, lopullisuutta ja tietynlaista turvattomuutta. Tulevaisuus oli epävarma. Mihin me kaksi lopulta edes päätyisimme?

  -Niin munkin sua, vastasin, kun tunteiltani kykenin. Kelloa vilkaistessani karu totuus lävähti kasvoilleni. Kaksi minuuttia, ajattelin hiljaa. En enää voinut viivyttää niitä kuuluisia viimeisiä sanoja.

  -Kaksi minuuttia, toistin ajatukseni ääneen. Sanat saivat korvani soimaan, niin kipeiltä ne kuulostivat.

  -Mä lupaan odottaa sua, ihan sama missä mä itse olen, Tomas sanoi, ja minä olisin halunnut sydämeni pohjasta ottaa ne sanat vastaan. En kuitenkaan voinut tehdä sitä. En voinut sitoa itseeni ihmistä, joka oli tuhansien kilometrien päässä minusta ja meistä. 

  -Älä lupaa mitään. Tomas, mä pyydän. Ei lupauksia. Mä en halua, että sä olet mussa kiinni, jos sä löydät jonkun ihmisen, jonka kanssa olla ja elää. Älä hukkaa sun elämää siihen, että odotat meitä, sanoin kaikkien muiden sanojen sijasta. Kaikista maailman sanoista valitsin juuri ne, joita en itsekään koskaan halunnut kuulla. 

  -Mä saatan palata sieltä Suomeen koska tahansa, ei sen tarvitse olla vaikeaa. 

  -Älä. 

Tomas hiljeni, minä hiljenin. Vain lähestyvän junan äänet saivat minut toimimaan. Nostin maassa olevan rinkan selkääni, ja käännyin sitten katsomaan Tomasta, joka näytti olevan vähintään yhtä palasina kuin minäkin. Kun halasin häntä, hän pudotti suustaan sanan, johon minun oli pakko tarttua.

  -Jouluna. 

  -Jouluna, minä toistin hetkeäkään epäröimättä. Se oli ainut lupaus, jonka lupaamattomuuden lisäksi Tomakselle lupasin. Roikuin hetken kiinni hänen kaulassaan, mutta sitten saapuva juna pakotti minut hyvästelemään miehen. 

  -Pidä huolta, kuiskasin tarkoittaen niitä sanoja niiden jokaisessa merkityksessä. Pidä huolta, vaikka sattuisi. Pidä huolta, vaikka nauraisit. Pidä huolta itsestäsi joka tilanteessa, ajattelin. Tomas rutisti minua tiukasti viimeiseen sekuntiin asti, mutta sitten minun oli lähdettävä. Kyyneliä pidätellen jätin sirpaleiksi hajonneen miehen kotikaupungin juna-asemalle. Sieltä mies jatkaisi pian jälkeeni matkaansa ensin Helsinki-Vantaalle, sitten Amsterdamiin. Vasta junassa jonkin aikaa istuttuani tajusin, mitä kesän aikana oli tapahtunut. Ja kaiken sen muun lisäksi minä tajusin, mitä Tomaksen sanoma joulu todella tarkoitti. 

Joulu. Ehkä se on meidän lopullinen tuomio, ajattelin samalla, kun kyyneleet kastelivat poskeni.

Blogin kesäsarjan neljäs ja viimeinen osa.

5. osa (eli jouluspesiaali)

Lopun jälkeen #17

Talon etupiha näyttää tyhjältä, mutta nurmikko vihertää jo hieman. Aurinko lämmittää etuseinää koko toukokuisen voimansa edestä.
  -Täähän alkaa jo näyttää siltä, että täällä asutaan. Ja tuo katu, mä en ole ikinä kuullut mitään noin kaunista! Cecilia intoilee, kun on käynyt kiertämässä talon huoneet läpi. Olen kieltämättä itsekin sitä mieltä, että talo alkaa vihdoin näyttää asutulta. On rauhoittavaa tajuta, että paikka ei enää ole vieras, sillä se näyttää jo hieman minulta ja Karoliinalta.
  -No, onhan Usvakatu ihan kaunis nimi kadulle, mutta tuo viereinen Sumukatu on vähän masentava. Musta kuitenkin Aamuruskonkatu on tän alueen kaunein nimi, sanon.
   -Näiden rinnalla Mäntyrinne 37 A kuulostaa ihan mielettömän tylsältä, Ceci sanoo, ja vaikuttaa sitten vaipuvan unelmiinsa, joissa hän asuu upeassa talossa upean nimen omaavan kadun varrella. Minä harvoin unelmoin taloista. Yleensä toivon vain, että lähellä tulevaisuuteni kotia olisi vettä, mieluiten järvi, kuten mummolassa on.
  -Musta Mäntyrinne 37 A on aika kodikas.
  -No, onhan se. Muuten, se Mäntyrinne 37 B:n asukas vaihtui, onneksi. Se edellinen naapuri oli toisinaan aika inhottava, Cecilia sanoo, ja saa minutkin hymyilemään muistuttamalla oudosta naapurista, jolla oli tapana ajaa monta kertaa päivässä autolla pitkin kujaa, jonka alkupäässä Holmien perhe asuu. Muutenkin naapuri oli ollut melko meluisa tapaus etenkin päivisin, vaikka yöt olivat olleet pääosin rauhallisia.
  -Nyt sun ei enää tarvitse pelätä, että Sebastian juoksee huolimattomana 10-, kohta 11-vuotiaana auton alle, sanon, ja saan hienoisen mulkaisun Cecilialta.
  -Mä vaan huolehdin pikkuveljestäni!
Sebastian on Ceciliaa seitsemän vuotta nuorempi, mutta ehkä juuri siksi hän on ystävälleni niin valtavan tärkeä. Toki hän joskus valittaa veljestään, mutta useimmiten Sebastian on meistä molemmista ihan siedettävä kaveri ollakseen 10-vuotias poika.
  -Jos saan sanoa vielä yhden asian tähän katuun liittyen, niin sanon sen, että on ihanaa olla jakamatta pihatietä kenenkään kanssa.
Nyt Cecilia hymyilee minulle hieman ärsyyntyneen oloisesti.
  -Onnenpekka, hän mutisee, mutta huomaan kyllä, ettei hän ole oikeasti loukkaantunut. Cecilian kasvot säteilevät iloa ja onnea, enkä minä osaa valittaa hänestä. Onnea on Cecilia, ajattelen hetken päästä ulko-ovella, kun Cecilia kävelee pihatietä pitkin kadulle.

On perjantai-ilta. Tuntuu tavallaan jopa omituiselta istua kotona ilman mitään suunnitelmia, sillä muuton jälkeen muska on tuntunut hieman tarpeettomalta paikalta minulle. Odotan Karoliinaa, jonka työpäivä on venynyt jonkin kokouksen takia hieman normaalia pidemmäksi. Minä ja Karoliina emme ole syöneet muuton takia rauhassa kahdestaan moneen viikkoon, ja siksi myös kuulumisten vaihtaminen on jäänyt vähemmälle. Joku voisi pitää omituisena tarvettani puhua 17-vuotiaana tätini kanssa, mutta meillä se on aina ollut normaali asia.
  -Moi Mikaela!
Karoliinan ääni kuulu eteisestä olohuoneeseen asti selvänä ja iloisena.
  -Miten se kokous meni? Ja kiva, että sä tulit kotiin. Mä mietin, että voitaisiin syödä yhdessä...
  -Ihanaa mennä syömään Jarkon kanssa! Töissä oli tänään sen verran kiire, etten mä jaksaisi mitään tehdäkään itse.
Lauseeni yhdessä syömisestä katoaa ilmaan, ja melkeinpä toivon, että voisin itsekin ohittaa sanani ja ajatukseni.
  -Mut sähän sanoit...
  -Jarkko soitti äsken ja kysyi, pääsisinkö mä. Mä vastasin myöntävästi, koska meillä ei ollut mitään sovittua täksi illaksi.
Tätini ilmestyy vessan suunnalta olohuoneeseen, ja koittaa saada suuria, kultaisia renkaita korviinsa. Kaikki on ihan hyvin, Mikaela. Ei tää tarkoita mitään, sanon itselleni mielessäni, vaikka tarpeettomuuden tunne huutaa syvällä rinnassani kovaa.
  -Toivottavasti tulee kiva ilta, sanon, vaikka oikeastaan haluaisin huutaa.
  -Niinpä. Sä voit pyytää Ceciliaa tänne, jos haluat. Mä tulen joskus kymmenen aikaan takaisin, mutta nyt mun pitää mennä. Nähdään sitten! Karoliina sanoo, ja minusta tuntuu pahalta tuntea vääryyttä siitä, että tätini on onnellinen. Voi kuule Karoliina, Cecilia on koko viikonlopun Aapon kanssa. Nooallakin on Essi, enkä mä edes tiedä, missä se tänään on. Sulla on Jarkko. Ei kai siinä sitten mitään, kyllä Mikaela pärjää, ajattelen, vaikka koitan olla katkeroitumatta. Minusta on vain viimeisten viikkojen aikana tuntunut siltä, ettei kukaan lopulta tarvitse minua. Kaikilla muilla on oma tukipilarinsa, mutta kukaan ei kysy, miten minä voin. Annan tarpeettomuuden valua päälleni, eikä minulla sen jälkeen ole enää edes nälkä.

Muska näyttää keväällä aivan toisenlaiselta kuin syksyllä tai talvella. Auringonvalo tulvii suurista ikkunoista sisään saaden kaiken näyttämään hieman paremmalta.
Minun ei pitänyt alun perin tulla muskaan, mutta Karoliinan lähdön jälkeen minusta tuntui siltä, että kaipasin seuraa - melkein mitä tahansa seuraa.
  -Mä luulin, ettet sä enää käy täällä, Nooa sanoo, kun huomaa minut ovella. Hän näyttää kalpealta ja pieneltä. Se saa minut varmistumaan siitä, että oli hyvä idea lähteä pois kotonta.
  -Niin mä luulin itsekin, mutta tässä sitä ollaan. Ja sori, tiedän, että tää on sun vuoro, mutta mä ajattelin tulla kokeilemaan onneani, sanon. Päässäni risteilee tuhat kysymystä, joita en ole päässyt kysymään Nooalta koulussa. Essi tuntuu vahtivan poikaa haukan tavoin, enkä minä ole missään tapauksessa änkemässä itseäni tieten tahtoen hänen kanssaan samaan soppaan.
  -Ei täällä ollut sun vuorosi aikana ketään. Mä oikeastaan tulin jo silloin. Ja musta on hyvä asia, että sä tulit. En mä saa tästä mitään irti yksinään. Silloin kun teillä oli se muutto käynnissä, etkä sä ehtinyt tulla tänne, tää oli aika merkityksetöntä. Tai mä tarkoitan sitä, ettei ollut ketään, jonka kanssa olisi voinut puhua näistä jutuista... ja aiheen vierestäkin, Nooa sanoo, ja onnistuu lämmittämään tietämättään sydäntäni monen viikon edestä. Olen ehkä onnistunut kieltämään itseltäni kaikki liiat tunteet, mutta Nooaa itsessään olen kaivannut valtavan paljon.
  -Mihin sä muuten oot kadonnut koulussa? Hyvä, että mä edes näen sua siellä, Nooa kysyy minulta. Hyvä, etten naura hänen kysymyksellensä.
  -Ai mihin mä olen kadonnut? Kysy tota samaa Essiltä, niin saat tietää vastauksen. Mä en halua aiheuttaa teidän välille minkäänlaista kitkaa, joten oon vapaaehtoisesti pysytellyt sivussa. Ja sitä paitsi, eihän meillä ole yhteisiä kurssejakaan tässä jaksossa, muistutan asiasta, joka on tullut viikkojen aikana varmasti selväksi myös Nooalle.
  -Ei se nyt sua niin paljon vihaa, ettetkö voisi edes jutella.
  -Mä en olisi siitä niinkään varma. Sun pitää itse puhua Essin kanssa musta, ja vakuuttaa, ettei ole mitään syytä epäillä mitään. Mä en suostu olemaan yksin sen turhien epäilyjen kohteena. Eikä tässä ole kyse musta vaan susta. Älä anna sen sanella sun jokaista liikettä, sanon. Nooa ei vastaa minulle, mutta vaikuttaa miettivän jotain. Toivon sydämestäni, että hän todella miettii omaa suhtautumistaan Essin käskyihin, eikä anna sanojeni vain mennä ohitse.
  -Miten sä olet pärjännyt? päädyn kysymään, kun hiljaisuus alkaa tuntua liian pitkältä ja painostavalta. Nooa näyttää yllättyneeltä, ja kysymykseni näyttää vaikuttavan häneen jokseenkin vaikeasti, sillä hänen olemisestaan tulee selvästi hankalaa.
  -Miten niin? Ihan hyvin mä olen pärjännyt, ei musta tarvitse olla huolissaan. Enemmän mä huolestuisin äidistä, hän vastaa.
  -Nooa, mä en kysynyt sun äidistä, vaan susta itsestäsi, enkä mä usko sanaakaan siitä, mitä sä sanot omasta pärjäämisestäsi. Mä en ole tuntenut sua kauaa, mutta kyllä mä nyt näen, ettei kaikki ole ihan niin hyvin kuin mitä sä annat ymmärtää! kivahdan, vaikka tiedän, etten saisi suuttua Nooalle siitä, ettei hän puhu.
  -Sä et ole mikään asiantuntija! Nooa vastaa minulle aivan yhtä terävästi, ellei jopa terävämmin.
  -En tietenkään ole! Mä tarkoitan vaan sitä, että sun täytyy ajatella myös sua itseäsi. Mä tajuan, että sä huolehdit sun äidistä, ja että teillä on muutenkin paljon tekemistä hautajaisten ja muiden tärkeiden asioiden kanssa. Mutta. Jos sä pakenet surua, se on kohta ihan hirvittävä möykky, jota ei niin vaan sulateta, sanon, ja pyrin tällä kertaa paitsi rauhallisempaan, myös sovittelevampaan tapaan puhua. Nooa näyttää pohtivan kaikkea sanomaani, mutta en osaa arvoida hänen ajatustensa tunnetilaa. Se on oikeastaan mahdotonta, sillä ilme hänen kasvoillaan muuttuu jatkuvasti saaden vivahteita niin ymmärryksestä kuin vihaisuudestakin. 

  -Enköhän mä ole puhunut ihan tarpeeksi tältä erää, Nooa vastaa lopulta hiljaa, eikä varsinaisesti näytä olevan tyytyväinen itseensä tai koko tilanteeseen. En minäkään ole tyytyväinen. Tiedän, että Nooan kantaa mukanaan asioita, joista olisi hyvä puhua. Mutta minä en voi pakottaa häntä puhumaan, sillä sitä voimaa minä en hallitse. 

  -En mä voi sua pakottaa, sanon, ja katson Nooaa, joka vetää ovella kenkiä jalkaansa. 

  -Et niin, hän vastaa. Hetken aikaa hänen äänessään kuuluu häivähdys katumista, mutta sitten se katoaa. Vain raskas verho hänen yllään peittää kaiken muun alleen. Nooa katoaa nuorisotilan musiikkialakerrasta sanaakaan sanomatta, mutta ei onnistu lähtiessään poistamaan minun ajatuksiani. Mä olen turha, jos en saa Nooaa puhumaan. Jos se en ole mä, kuka sitten? Essi lakaisee asiat maton alle. Ja mä... mä en tiedä, mitä tehdä, ajattelen. 

18. osa

Hämärää #3

SELJA

Aurinko paistoi lämpimästi vasten laituria. Pikkuveljeni Erno virnuili minulle pahaenteisesti järvestä, jossa hän seisoi polviaan myöten - sen enempää hän ei voinut edetä ilman, että hänen lahkeensa olisivat kastuneet. 

  -Älä! huudahdin samalla tavalla kuin lapsena, kun Erno roiskutti päälleni vettä. Hän omasi edelleen kyvyn ärsyttää minua niin, etten kuitenkaan osannut suuttua hänelle kunnolla. 19-vuotias veljeni oli melkoinen vekkuli huolimatta siitä, ettei kasvuympäristö aina ollut ollut paras mahdollinen. 

  -Hei! Pappa aina sanoo, ettei kosto kannata, Erno virnisti, ja muistutti minua pappamme sanoista, kun roiskautin vettä puolestani hänen päällensä. Pienenä keskinäinen nahistelumme olisi voinut jatkua vaikka kuinka pitkään, mutta nyt aurinko ja lämmin vesi olivat saaneet meistä molemmista hieman raukeita. Annoin silmieni painua kiinni, ja hetken aikaa olin kuin lomalle päässyt 10-vuotias Selja. Kaikki huolet olivat jo silloin karisseet pois mökin laiturilla tai vaihtoehtoisesti muutaman kilometrin päässä papan kotona. Pappa oli pitänyt meistä huolta silloin, kun kotona oli ollut kaikista vaikeinta. 

Nyt jaksatte taas pari viikkoa, ja jos tulee hätä, soittakaa heti minulle. 

Siksi mökin laiturilla istuminen ei tuntunut edelleenkään mitenkään oudolta, vaikka olinkin syksymmällä täyttämässä jo 21 vuotta. 

  -Susta sen huomaa tosi helposti, Erno yllättäen keskeytti ajatukseni lapsuudesta. 

  -Minkä huomaa? kysyin täydellisen hämmennyksen vallassa, sillä minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mistä veljeni puhui. 

  -Että jokin on muuttunut. Sulla on joku, joka tekee sut onnelliseksi, eikö niin? Erno esitti aavistuksensa, ja minä vaivuin yhä syvemmän hämmennyksen valtaan. Miten ihmeessä sä edelleen tunnet mut noin hyvin? ihmettelin mielessäni samalla, kun mietin, kuinka vastaisin minulle esitettyyn kysymykseen. 

  -No tavallaan, päädyin puuskahtamaan. Erno ei kuitenkaan tyytynyt vastaukseeni, vaan janosi tapansa mukaan lisää tietoa. Tavallaan tiedonjano oli yksi niistä Ernon piirteistä, jota sekä vihasin että rakastin - toisaalta saatoin kuitenkin olla varma siitä, ettei hän koskaan tehnyt mitään suuria päätöksiä ilman, että tiesi asiasta riittävän paljon ja enemmänkin. 

  -Kuka se on? Ja Selja, älä panttaa sitä tietoa itselläsi! 

Erno hymyili minulle järvestä, ja sai minut kerrankin kiittämään lapsuuttamme, joka oli hitsannut meidät sisaruksina yhteen poikkeuksellisen vahvasti. Hän oli aina puolellani, tavalla tai toisella. 

  -Se on Tomas. 

  -Kuka? 

  -No Tomas. Etkö sä muka oikeasti muista? 

Erno katsoi minua hetken aikaa hyvin hämmentyneenä, mutta hiljalleen hänen kasvoilleen eksyi epäuskoinen ilme. 

  -Sä et ole tosissasi. Älä vaan sano, että se on Kangasaho! Ettehän te edes… miten? 

Minä en ollut varma siitä, olisiko minun pitänyt itkeä vai nauraa pikkuveljeni epäuskolle. Enhän minä itsekään ollut pitänyt tilannetta millään tasolla mahdollisena, mutta joskus elämä todellakin yllätti. 

  -Voi kyllä, Erno. Se on Tomas Kangasaho, vastasin tyynesti, vaikka tietynlainen hermostuneisuus liittyikin tilanteeseen. 

  -Ootteko te nyt sitten yhdessä?

Erno ei. Mä en sanonut niin, ajattelin, kun puistelin päätäni. 

  -No ei! Älä nyt innostu liikaa, ei me sentään niin hyvissä väleissä olla. Mä ja Tomas tullaan toimeen keskenämme, ei muuta, vastasin veljeni epäilyihin, jotka olivat aiheettomia. Ehkä. Tai sitten varmasti. En oikeastaan ollut enää itsekään varma siitä, mitä tunsin, mutta toivoin hiljaa mielessäni, ettei se olisi mitään sellaista, joka voisi pilata meidän välimme. Vaikka toisaalta, miksi ihmeessä Tomaksella yhtäkkiä olisi ollutkaan joku erityinen asema mielessäni? 

Kaupunki tuntui harmaalta maaseudulla vietettyjen päivien jälkeen, mutta en minä ollut voinut mökillekään koko kesäksi asumaan jäädä, vaikka välillä se vaihtoehto oli kuulostanut paljon kaupunkia houkuttelevammalta. Olin jopa hieman kateellinen Ernolle, joka oli saanut hankittua kesätöitä kunnasta, jossa pappamme asui. Minä puolestani olin ollut aivan liian myöhään liikkeellä kesätöiden suhteen, ja sain siksi tyytyä satunnaisiin tuurauksiin vanhempieni tutun pitämässä kioskissa kaupungin keskustan tuntumassa. 

  -Sinuna mä olisin vain tyytyväinen. Mä mätänen kaikki päivät sisällä, kun sä sentään saat edes vähän aurinkoa päivän aikana, Tomas sanoi minulle eräänä iltana, kun hän oli jälleen kerran luonani pienessä Rantasillankatu 7B:n asunnossani. Hänestä oli melko yllättäen tullut osa vakiokalustoa, jos niin saattoi edes sanoa. Mutta oli miten oli, siinä hän kuitenkin oli, eikä minulla ollut tarvetta päästä hänestä eroon. 

  -No, se onkin tosi todennäköistä tänä kesänä. Se auringon näkeminen nimittäin. Mä oon ollut töissä siellä ehkä kymmenenä päivänä, mutta yhtään täysin poutaista päivää ei ole ollut, sanoin. Tomasta asia tuntui vain hymyilyttävän. 

  -Sittenhän me ollaan tasoissa. 

Tomas virnisti minulle, enkä osannut olla hymyilemättä. Jokin hänessä sai minut paremmalle tuulelle. 

  -No hetken aikaa. Mä lähden viikon päästä pitkäksi viikonlopuksi mökille, kun Erno taas tulee tänne. Tehdään vaihto, kun sen kesätyöt loppui, sanoin, mutta Tomas ei tuntunut muistavan Ernoa. 

  -Erno? 

  -Mun pikkuveli. Ei huolta, ei sekään muistanut sua pelkän etunimen perusteella. 

  -Sä oot puhunut sen kanssa musta? Mä otan ton kohteliaisuutena, Selja! Tomas hymyili ilkikurisesti. En tiennyt, kuinka olisin reagoinut, joten päädyin vain osoittamaan Tomakseen murhaavan katseen. 

 -Okei, nyt rauha. Mä tiedän, että oon aivan vastustamaton, mutta sun ilmeestäsi päätellen mun viehätysvoima tekee musta kohta vainajan, joten olkoon. Mulla on muuten ensi viikolla vapaata, tarkemmin sanottuna oikeastaan perjantaista tiistaihin, eikä mua vieläkään kiinnostaisi mennä faijan ja mutsin kuulusteltavaksi Tukholmaan… 

Vaikka Tomas ei edes sanonut lausettaan kunnolla loppuun, minä saatoin arvata, mihin hän oikein sillä pyrki. 

  -Tomas Kangasaho, kutsuitko sä just itsesi mun seuraksi papan mökille 350 kilometrin päähän täältä? 

  -Mä lupaan olla kunnolla! Ihan totta lupaan olla. Selja Saarenkulma, ole kiltti! 

Olin purskahtaa nauruun, niin hassulta Tomas kuulosti suorastaan rukoillessaan minua ottamaan hänet mukaani. 

  -Hyvä on, mutta sun täytyy tulla junalla. Mä menen autolla jo torstaina. Ja tietysti mun täytyy infota pappaa siitä, että sä tulet. En halua, että se ymmärtää väärin sun olemisesi siellä, jos se sattuu tulemaan yllättäen vierailulle, sanoin, ja koitin pitää naamani neutraalina, sillä oikeastaan minusta oli harvinaisen kivaa saada seuraa mökille. Mä reagoisin kenen tahansa muun tuloon samalla tavalla. Tomas ei tee tästä mitenkään erityisen kivaa tilannetta, yritin vakuuttaa itseäni, vaikka rinnassani tunsin totuuden raskaan ja hieman pelottavan painon. 

  -Kiitos, Selja! Mä tulen vaikka liftaamalla, jos junaliput on myyty loppuun. Ja ihan hyvä ajatus infota sun pappaa, olisi nimittäin kiusallista, jos ihmiset luulisivat meistä liikoja, Tomas sanoi. Minä nyökkäsin, sillä olin täysin samaa mieltä hänen kanssaan. Olisi ollut todella kiusallista joutua selittämään ihmisille jotain sellaista, jota ei ollut. Sisimmässäni kuitenkin tiesin, ettei Tomas ollut pahinta, mitä minulle oli tapahtunut. Kaikesta, aivan kaikesta huolimatta hän oli lopulta se, johon uskalsin nojata huonolla hetkellä. 

TOMAS

Kuinka paljon tavaraa mä tarvitsen jotain mökkireissua varten? mietin, kun yritin karsia turhat tavarat pois liian täydestä matkalaukustani. En halunnut vaikuttaa siltä, että Selja olisi ollut viimeinen pelastukseni, vaikka tavallaan asia olikin niin, sillä hän antoi minulle tilaa, toisin kuin vanhempani tai yli-innokkaat kaverini. Se, että olin jättänyt Sandran lisäksi myös Amsterdamin taakseni, ei tuntunut istuvan lainkaan lähipiirini ajatuksiin. Jokainen heistä kysyi, miksi halusin palata pieneen kaupunkiin, jossa ei ollut oikeastaan mitään. Vastaus oli minulle yksinkertainen, mutta aivan liian vaikea muille selitettäväksi. 

Koska mä en enää jaksa sitä, että kukaan ei koskaan tunne mua. Koska mä kaipaan Suomeen. Koska Amsterdam muistuttaa kaikesta siitä paskasta. 

Ihmiset esittivät aina jatkokysymyksiä, eikä mikään vastaukseni tuntunut riittävän kenellekään heistä. Kun äitini kysyi minulta, koska palaisin takaisin Hollantiin, vastasin yleensä miettiväni ajankohtaa, vaikka todellisuudessa minä kyllä tiesin vastauksen kysymykseen. 

Mä menen sinne pariksi kuukaudeksi, jotta saan sen kämpän pois alta. Mä haluan tulla Suomeen, en palata Hollantiin. 

En enää tiennyt, olinko koskaan edes halunnut lähteä maailmalle. Jos olin, tunsin viimeistään nyt, etten jaksanut jatkaa sillä linjalla. Asioiden oli muututtava, miettivät muut asiasta sitten mitä tahansa. 

Junassa istuminen oli yllättävän rauhoittavaa puuhaa, vaikka vilskettä riittikin melko paljon. Lapsia ja vanhempia näki jatkuvasti, mutta en antanut asian haitata itseäni. Merkit elämästä ja ilosta olivat minulle tarpeellisia, sillä olin itse viettänyt monta kuukautta puolikuollutta elämää. Jokin kaikessa siinä painostuksessa ja ymmärtämättömyydessä oli saanut minut vajoamaan syvälle omaan kuoppaani, josta kaikista maailman ihmisistä juuri Selja oli minut herättänyt. Sitäkin asiaa pidin pienoisena ihmeenä, vaikka kesän mittaan olinkin alkanut pohtia monia asioita hänessä uudella tavalla. Ei Selja ollut tylsä nipottaja, toisin kuin hänestä olin joskus ajatellut. Hän oli vain pyrkinyt pitämään meistä edes jonkinlaista huolta, sillä me kaikki muut olimme olleet ajattelemattomia hölmöjä. Tai no, Vanamo oli toinen selväjärkinen ihminen porukastamme, mutta lopulta Selja oli kuitenkin ollut se, joka piti kiinni itsestään kynsin ja hampain loppuun asti. Hän ei hölmöillyt kuten me muut, mutta lähtiessään johonkin typerään asiaan mukaan, Selja oli aina tiennyt tarkalleen, mitä teki ja kenen kanssa. En muistanut yhtään kertaa, jolloin hän olisi joutunut ongelmiin. Tai jos hän oli joutunut, hän oli pitänyt sen kaiken visusti piilossa. 

Aurinko paahtoi taivaalla, kun astuin junasta ulos pienelle ja hieman rapistuneelle asemalle. Samalle asemalle kanssani jäi vain muutamia vanhuksia, mistä päättelin, ettei Seljan niin sanottu toinen kotikylä ollut enää niin kovin virkeä. 

  -Selvisit tänne asti? 

Säpsähdin hieman, kun kuulin ääntä vierestäni. Selja oli onnistunut hiipimään jostain nurkan takaa lähelleni ilman, että huomasin mitään. 

  -Joo, ihme ja kumma kyllä. Juna oli aika täynnä porukkaa, vastasin ensijärkytyksestä toivuttuani. 

  -Järkytyit sitten kuitenkin. Mähän sanoin sulle, ettei tää paikka ole mikään suurkaupunki! 

Kuulin Seljan äänessä huvittuneisuutta. 

  -Mä en olettanut, että tää asemakin on näin rapistunut. Ja joo, mä olen ehkä viidessä vuodessa tottunut vähän isompaan menoon, koitin puolustella omaa hämmentymistäni, mutta Seljaa vain nauratti. 

  -Ei tää ole näin paha. Kolmen kilsan päässä on tän kylän suhteellisen virkeä keskusta, hän sanoi avatessaan auton takaluukkua tottuneen oloisesti. Minun oli jokseenkin vaikea kuvitella Seljaa ratin taakse saati sitten auton omistavana ihmisenä. 

  -Onko tää auto sun? kysyin. Hetken aikaa Selja näytti siltä, että olisin lyönyt häntä juuri puulla päähän. 

  -On, tietenkin. Mulla ja Ernolla on molemmilla omat autot, vaikka ei tää homma mitenkään ilmaista ole. Sä sitten ilmeisesti ajattelit, etten mä pystyisi pitämään huolta autosta, Selja vastasi hieman ärtyneesti. 

  -Mä en tarkoittanut sitä. Mun on vaan vaikea kuvitella sut tähän tilanteeseen, koska sä et koskaan ollut yhtään kiinnostunut mistään moottoriajoneuvoista, tai ainakaan sä et ilmaissut sitä mitenkään. Enkä mä ole ollut todistamassa sitä hetkeä, kun sä oot käynyt ajotunneilla ja saanut ajokortin. Mä en ole tuntenut sua yhtään niiden vuosien aikana, kun mä olin poissa, Selja. Mä en tarkoita pahaa, mutta mä en vieläkään tunne sua kunnolla, koitin selittää omaa reaktiotani edes jotenkin ymmärrettävästi, vaikka olikin melkein liian vaikeaa selittää jotain, joka oli minunkin päässäni puuroa. Mutta ehkä asiani ydin oli kuitenkin se, mitä olin saanut soperrettua Seljalle. Mä luulin tuntevani sut, mutta lopulta mä en ole tiennyt susta mitään. Kunpa sä vaan kestäisit sen, että mulla on jotain hemmetin typeriä oletuksia susta.

SELJA

Kun juna oli vihdoin saapunut asemalle parikymmentä minuuttia myöhässä, olin havainnut Tomaksen heti muutamien vanhempien ihmisten keskeltä. Hän oli vaikuttanut jopa rentoutuneelta, vaikka myös jonkinlainen hämmennys paistoi hänen kasvoillaan. 

  -Selvisit tänne asti? kysyin, ja onnistuin ilmeisesti yllättämään miehen nopealla ilmestymiselläni hänen selkänsä takaa. 

  -Joo, ihme ja kumma kyllä. Juna oli aika täynnä porukkaa, Tomas vastasi hieman takellellen, ja vilkuili sitten ympäristöään hieman kummeksuen. Hyvä, etten minä purskahtanut nauruun keskellä melko aution oloista juna-asemaa, joka varmastikin oli aiheuttanut Tomakselle tunteen siitä, että olisin raahannut hänet täysin korpeen. Eikä korpi aseman sijainnista johtuen kaukana ollutkaan - muutama kilometri länteen, eikä asutusta näkynyt kymmeniin kilometreihin. 

  -Järkytyit sitten kuitenkin. Mähän sanoin sulle, ettei tää paikka ole mikään suurkaupunki! sanoin, kun olin saanut pahimman sisäisen naurun tukahdutettua. 

  -Mä en olettanut, että tää asemakin on näin rapistunut. Ja joo, mä olen ehkä viidessä vuodessa tottunut vähän isompaan menoon, Tomas puolusteli hieman hätääntyneenä omaa kantaansa, enkä minä yksinkertaisesti voinut olla nauramatta. 

  -Ei tää ole näin paha. Kolmen kilsan päässä on tän kylän suhteellisen virkeä keskusta, sanoin, ja ohjasin sitten Tomasta kohti aseman pientä parkkipaikkaa, jonka perimmäiseen ruutuun olin autoni parkkeerannut. Pienessä kylässä kaikki tuntui olevan pientä, mutta asioiden pieni koko saattoi hämätä välillä jopa minua ja Ernoa.  Pappani kotikylä, minun toinen kotini ja lapsuuteni turvapaikka ei ensivaikutelmasta huolimatta kuitenkaan ollut vielä täysin kuollut. Paikassa riitti kyllä energiaa, kunhan ensin vain suurin osa pienen kylän porukasta saatiin juoneen mukaan. 

Kun viimein päädyimme autolleni asti, Tomas ojensi minulle matkalaukkunsa. Laukku tuntui olevan suhteellisen täynnä tavaraa, joten sen nostaminen takakonttiin vaati minulta hieman luultua enemmän ponnistelua. Mies vierelläni tuntui tutkivan sekä minua että autoa katseellaan ehkä hieman yllättyneesti. En kuitenkaan yrityksestäni huolimatta osannut sanoa, mistä hänen ilmeensä kieli, joten päätin vain olla hiljaa ja hymyillä mielessäni.

  -Onko tää auto sun? Tomas kysyi melko neutraalisti, mutta saatoin silti kuulla hänen äänessään varautuneisuutta, joka muistutti minua teiniaikojen Tomaksesta. Kysymys ärsytti minua jollain hyvin omituisella tavalla, mutta ennen kaikkea menin vain hämilleni. Miksi sä kysyt tuota? Etkö sä luota siihen, että mä osaan pitää huolen jostain muustakin kuin itsestäni? mietin nopeasti. 

  -On, tietenkin. Mulla ja Ernolla on molemmilla omat autot, vaikka ei tää homma mitenkään ilmaista ole. Sä sitten ilmeisesti ajattelit, etten mä pystyisi pitämään huolta autosta, vastasin hieman turhan äkäisesti, mutta en osannut paikata omaa typeryyttäni huolimatta siitä, että tajusin asian laidan jo keskellä lausetta. En varsinaisesti ollut vihainen Tomakselle, mutta jokin hänen tavassaan esittää kysymys minulle oli saanut minut ärtymään. 

  -Mä en tarkoittanut sitä. Mun on vaan vaikea kuvitella sut tähän tilanteeseen, koska sä et koskaan ollut yhtään kiinnostunut mistään moottoriajoneuvoista, tai ainakaan sä et ilmaissut sitä mitenkään. Enkä mä ole ollut todistamassa sitä hetkeä, kun sä oot käynyt ajotunneilla ja saanut ajokortin. Mä en ole tuntenut sua yhtään niiden vuosien aikana, kun olin poissa, Selja. Mä en tarkoita pahaa, mutta mä en vieläkään tunne sua kunnolla, Tomas sanoi. Hän ei vaikuttanut tyytyväiseltä itseensä, minkä sinänsä kyllä ymmärsin. Jos en olisi itse kokenut samaa tunnetta kuin Tomas, en olisi tajunnut hänen heikosta selityksestään mitään.

  -En mä ole sulle vihainen, ja mä tajuan kyllä, mitä sä tarkoitat. Kyllä mäkin oletin, ettet sä enää koskaan voisi palata Suomeen tai ainakaan Helsinkiä pienempään kaupunkiin, mutta mä olin sen suhteen ihan hemmetin hakoteillä. Jos sä olisit täysi kusipää, sä et istuisi siinä nyt, sanoin. Vaikka tilanne oli hetki sitten ollut kaaoksen partaalla, saatoin silti huomata hymyn kareilevan Tomaksen huulilla. Hän tuntui antaneen anteeksi minulle, eikä minullakaan ollut syytä jatkaa riitaa. Kaikki vaikutti hetken aikaa rauhalliselta, ja omalla tavallaan sama meno jatkuikin läpi viikonlopun. Mutta niin, omalla tavallaan… 

Minä ja Tomas olimme asettuneet mökille melko nopeasti ilman sen suurempaa sähläämistä. Ainut asia, josta jouduimme vääntämään hieman pidempään, oli nukkuminen. Minä olin vakaasti sitä mieltä, että Tomaksen selän kannalta parempi vaihtoehto olisi ollut nukkua sängyllä, mutta lopulta hän sai minut taipumaan tahtoonsa. 

  -Kuule nyt, tää on teidän mökki. Mä olen vieras ja kestän pienet epämukavuudet. Ja on tuo sohva sentään parempi kuin puolen sentin paksuinen telttapatja kivikossa, hän oli sanonut, enkä minä enää voinut väittää vastaan. 

  -No okei. Mä laitan sulle lakanat siihen vähän myöhemmin. Vai haluatko sä mennä jo nyt nukkumaan? kysyin, ja sain vastaukseksi Tomakselta vain hienovaraisen mulkaisun. 

  -Selja, kello on jotain viisi iltapäivällä. Ei mun unirytmi sentään ihan näin sekaisin ole!

Huolimatta hänen äänensävystään, huomasin kyllä, että hänen suunpielensä nykivät. Se sai minutkin hymyilemään jokseenkin leveästi, enkä siksi kehdannut jäädä tuijottamaan miestä pieneen mökkiin yhtään pidemmäksi aikaa. En oikein tiennyt, miten minun olisi pitänyt suhtautua Tomakseen. Ajatukseni hänestä olivat menneet viimeisten viikkojen aikana aivan sekaisin, enkä enää osannut tai halunnut suhtautua häneen kylmästi. Teini-ikäisenä kaikki se oli ollut niin helppoa. Tomas oli vain ollut yksi poika muiden joukossa, vaikka kai minä jo silloin mietin, halusiko hän koskaan oikeasti lähteä Saksaan. 

“Tomaksen sanoista puuttuu aito innostus, Vanamo. En mä tiedä, mitä se tarkoittaa, mutta jokin tuossa kaikessa mättää”, olin sanonut Vanamolle, joka oli pitänyt tulkintaani typeränä arvailuna. 

“Niin varmaan. Selja, sä et edes tunne Tomasta kunnolla. Et sä silloin voi tietää, miltä se kuulostaa innostuneena.”

Nyt minusta kuitenkin tuntui siltä, etten minä ollutkaan ajatellut väärin. Tomas halusi palata Suomeen, eikä vain sen takia, etteivät asiat Amsterdamissa menneet toivotulla tavalla. Ehkä hän kaipasi Suomea ja sitä, mitä täällä oli ollut. Tai sitten hän vain halusi ärsyttää vanhempiaan, mutta siihen vaihtoehtoon minä en uskonut. 

  -Mitä sä sanoisit, jos mentäisiin keskustaan käymään illalla? sanoin Tomakselle, joka oli huomaamattani tullut perässäni laiturille. 

  -Mä oon täällä sun vieraana, ja jos sä haluat mennä keskustaan, myös mä haluan mennä sinne, hän vastasi, ja tökkäsi minua sitten kevyesti kyynärpäällään. 

  -Selja, mä en ehkä aina ymmärrä sua, mutta mä lupaan, että kaikki järjestyy vielä. 

En tiennyt, tarkoitti Tomas niin sanoessaan enemmän itseään vai minua, mutta joka tapauksessa hänen sanansa lämmittivät sydäntäni jopa vaarallisen paljon. Et myönnä sitä, Selja. Et myönnä mitään Tomakseen liittyvää. Et edes sitä, että joidenkin tunteiden voimakkuus alkaa olla liian suuri, koitin tsempata itseäni laihoin tuloksin. Oli vaikeaa olla hiljaa asiasta, jonka olisi voinut kuuluttaa vahvimpina hetkinä vaikka koko maailmalle. 

Minä, Selja Saarenkulma, olen ihastunut ihmiseen, jonka ei koskaan pitänyt olla edes mun kaverini. 

TOMAS

Istuin sohvalla ja katselin, kun Selja yritti saada toisinaan hieman villejä hiuksiaan haluamaansa muottiin. Tavallaan hänen touhunsa tuntui turhalta, mikäli uskoin hänen kertomaansa kylästä ja sen elinvoimaisuudesta. 

“Ihmiset vähänee, eikä täällä juurikaan ole nuoria. Valitettava totuus on se, että tää kunta tulee kuihtumaan hitaasti, mutta varmasti kuoliaaksi seuraavien vuosien aikana, jos tilanne ei parane.”

Siitä huolimatta Selja jaksoi kuitenkin yrittää, enkä minäkään siksi voinut kulkea hänen kanssaan missä tahansa rytkyissä, vaan olin kaivanut matkalaukkuni kätköistä sen yhden ja ainoan kauluspaidan, jota pidin aina mukanani hieman pidemmillä reissuilla. 

  -Sä alat näyttää siltä, että tästä illasta on tulossa jotenkin erityinen, totesin, kun Selja lopulta vaikutti saaneen työnsä päätökseen. 

  -Aina on hyvä varautua. Sitä paitsi, tässä kunnassa sattuu ja tapahtuu. Mistä sitä ikinä tietää, jos vaikka YLE:n toimittaja ilmestyy paikalle, ja me päädytään telkkariin. Mä en usko, että säkään silloin haluaisit näyttää siltä, että oot rämpinyt paikalle jostain katuojasta, hän vastasi, ja sai minut löytämään itsestään ensimmäistä kertaa koko kesänä hieman pinnallisuutta. 

  -Jaa-a, taitaa sustakin ihan pikkiriikkisen verran löytyä pinnallisuutta, sanoin hänelle virnistäen. Seljaakin nauratti, ja jostain syystä hänen iloisuutensa tuntui syvällä rinnassani asti. Oikeastaan säpsähdin tunnetta, joka todellakin oli minulle outo. Tai lähinnä tunteen kohde oli outo, sillä vielä muutamia vuosia sitten en olisi voinut kuvitellakaan, että Selja aiheuttaisi minulle tunteita, joiden seurauksena hänen läsnäolonsa tekisi elämästäni edes hieman parempaa. 

  -No, herra pinnallisuuden tutkija, joko lähdetään? Selja kysyi minulta, ja katsoi minua hetken aikaa silmiin miltei vaarallisesti. Siltä se minusta ainakin tuntui, sillä vatsaani kourasi. Ei sillä ikävällä tavalla, mutta kuitenkin. Jokin siinä tavassa, jolla Selja minua kohteli, oli saanut minut aivan sekaisin. Melkein niin sekaisin, että minä halusin… 

Ei Tomas! ojensin itseäni, kun ajatukseni olivat karata sivuraiteille. En voinut pitää Seljaa liian lähellä itseäni, vaikka tunteiden pyörryttämä pääni halusikin niin. Ja ehkä myös sydämellä oli oma osansa siinä, mitä koitin vältellä. 

  -Joo, lähdetään vaan, vastasin, eikä aikaakaan, kun jo istuin pelkääjänpaikalla turvavyö tiukasti ympärilläni. Nainen vieressäni näytti tällä kertaa jo täysin luonnolliselta ratissa. Yllättävän nopeasti ihminen tottuu asioihin, joita ennen piti outoina, ajattelin pikaisesti, kun pieni ja hieman kuoppainen kylätie avautui edessämme.

Olin ollut väärässä kylän keskustan suhteen, sillä Seljan etsiessä parkkipaikkaa torin laidalta, hän todella joutui etsimään sitä. 

  -Heinäkuu, hän puuskahti hampaidensa välistä, eikä minun tarvinnut kysyä, mitä hän sillä tarkoitti. Varmasti jokainen suomalainen oli elämänsä aikana havainnut heinäkuun olevan suosituin lomakuukausi, ja niin huomasin minäkin - en aiemmin ollut nähnyt mitään paikkaa niin eloon heränneenä. 

  -Vasemmalla! huudahdin välittömästi, kun silmiini osui yksi vapaa parkkiruutu. Selja ei jäänyt aikailemaan tai miettimään, vaan tottuneesti peruutti autonsa parkkiruudun sisäpuolelle. 

  -Kerrankin mä peruutin heti täydellisesti. Sulla taitaa olla muhun yllättävän hyvä vaikutus, Selja vitsaili, kun mittasi katseellaan autoa. Vaikka sanat olivatkin vain vitsiksi tarkoitetut, minä otin ne kuitenkin hieman syvemmin. Tuntui hyvältä tietää, ettei Selja enää vihannut minua. Tai ehkei hän koskaan ollut vihannutkaan, mutta tietämättömyys oli tehnyt hänestä samanlaisen kuin minä olin ollut häntä kohtaan.

  -Vähän eri meininki täällä kuin Amsterdamissa, sanoin ääneen puoliksi vahingossa. Amsterdam kuumotteli mielessäni aina toisinaan, sillä minun oli syksyllä väistämättä palattava hoitamaan asuntooni liittyvät asiat kuntoon. Asunnon alivuokralainen ei tarvinnut asuntoa enää syyskuun jälkeen, ja minä onneton olin lupautunut auttamaan uuden vuokralaisen etsinnässä vuokranantajaani. En ollut sanonut Amsterdamiin paluusta mitään Seljalle, vaikka tietenkin minun olisi pitänyt kertoa hänelle. Oli epäreilua salata asia, etenkin nyt, kun hän tuntui luottavan minuun tavallista enemmän. 

  -Varmasti. Mulle nää kuviot on vaan niin tuttuja monen vuoden ajalta, etten mä osaa nähdä tätä paikkaa toisenlaisena, Selja vastasi tyynesti. Hänen silmänsä tuntuivat loistavan, kun hän käänsi katseensa minuun. Sininen taivas ja hattarapilvet yhdessä hiljalleen laskevan auringon kanssa saivat kaiken näyttämään hetken aikaa lähes unelta, johon en koskaan kuvitellut päätyväni. 

  -Tervetuloa Käenpesään, Tomas.

SELJA

Aurinko paistoi vielä, vaikka se olikin jo laskemassa. Taivaalla näkyi vain muutamia valkoisia pilvenhattaroita, jotka eivät enteilleet sadetta. Pappa oli joskus kauan aikaa sitten opettanut minua ja Ernoa tulkitsemaan luonnon omia merkkejä säähän liittyen, ja toisinaan saatoin miettiä niitä edelleen. 

Torin laidalla sijaitseva parkkipaikka oli ollut aivan täynnä, mutta Tomaksen ansiosta olin lopulta löytänyt yhden vapaan parkkiruudun. Heinäkuu, melko lämmin ja poutainen viikonloppu sekä mainettaan energisempi kylän keskusta olivat saaneet ihmiset liikkeelle. 

  -Tervetuloa Käenpesään, Tomas, sanoin, kun vedin raskaan oven auki. Olin johdattanut meidät hieman kauemmas torin kuppiloista. Käenpesä oli pieni, tummasävyinen, mutta hyvin kotoisa kantakuppila, jossa me kaikki papasta Ernoon asti kävimme. 

  -Selja, moi!

Tiskin takaa kuului selvästi positiivisesti yllättynyt ääni, joka kuului paikan pitkäaikaiselle työntekijälle Anniinalle. Nyökkäsin nopeasti tervehdykseksi, ennen kuin aloin kuunnella hieman hämmästynyttä Tomasta. 

  -Tunteeko nää sut täällä? hän kysyi, enkä minä osannut olla tirskahtamatta. 

  -Miten niin tunteeko? Totta kai nää tuntee mut nimeltä. Tän paikan omistajat on papan tuttuja, joten ne kyllä tietää mut nimeltä. Eikä muuten välttämättä mene kovinkaan pitkää siihenkään, kun sunkin nimesi on näille tuttu, vastasin Tomaksen kysymykseen. Hän tuntui pitävän tilannetta edelleen outona, ja niin olisin pitänyt minäkin, jos olisin ollut hän. Mutta minä en ollut Tomas Kangasaho, vaan Selja Saarenkulma, ihminen, jonka elämän turvallisin ympäristö oli rakentunut pienen kylän järvien ja rantojen ympärille. Kotikaupungissa olin aina paennut jotain, mutta papan luona kaikki oli ollut aina toisin. Papan luona ei koskaan tarvinnut pelätä seuraavaa riitaa. Vasta sunnuntaiaamuna tuttu tunne oli hiipinyt takaisin mahan pohjalle odottamaan oikeaa ja väärää hetkeä.  

Jos edes joskus voisi olla kotonakin hiljaa, olin toivonut. Mutta kuten arvata saattaa, asiat muuttuivat vasta sitten, kun minä en saanut niistä enää mitään konkreettista hyötyä. 

Ilta eteni leppoisaan tahtiin. Minä ja Tomas emme kumpikaan halunneet mennä tanssimaan baarin perälle, joten päädyimme vain istumaan ja juttelemaan niitä näitä tiukasti pöydän ääressä. Vaikka tunnelma oli näennäisesti rento, jotenkin minä kuitenkin tiesin sen, ettei Tomas aikonut puhua kanssani koko iltaa pinnallisista asioista. Tomas naputti puista pöytää sormillaan hieman hermostuneesti. Häntä painoi jokin asia, enkä minä ollut varma, oliko asia minuun liittyvä vai ei. 

  -Sä sanoit joskus, että sun vanhemmat riiteli paljon. Miksi ne riiteli? Tomas lopulta minuuttien jälkeen pudotti pommin. Kylmä tunne levisi koko kehooni, sillä en ollut osannut varautua lainkaan sellaiseen kysymykseen. Lapsuuteni oli ollut riitoja ja huutamista, mutta kukaan ei koskaan ollut saanut tietää asiasta, ei edes Vanamo. Se oli pitänyt peittää. Kaikki oli hyvin, vaikka vanhemmat tekivät liikaa töitä toistensa kustannuksella, eikä kumpikaan osannut jarruttaa, ennen kuin lopullinen raja oli tullut vastaan. 

“Joko tämä homma muuttuu, tai jompikumpi meistä lähtee”.

  -Ne riiteli kaikesta. Kaikesta paitsi rahasta. Mä ja Erno ollaan molemmat menty puolitoista vuotiaina päiväkotiin, ja oltu siellä vähintään kahdeksasta yhdeksään tuntia päivässä. Mutsi ja faija siirtyivät kumpikin samaan aikaan eri yrityksien johtoportaaseen, ja ne teki ihan hullusti töitä. Ei niillä ollut aikaa toisilleen tai mulle ja Ernolle. Kotona me odotettiin aina uutta räjähdystä, ja kun se tuli, mä ja Erno lähdettiin aina ulos, oli sitten syksy tai kevät. Viikonloput me oltiin täällä papan luona, enkä mä edes osaa sanoa, kuinka monta sataa kertaa me ollaan tänne tultu, oksensin lopulta lyhennetyn version kaikesta pihalle. Tomas katsoi minua hetken aikaa silmiin niin, että se sattui. Sattui, sillä silmät antoivat minulle kaikkensa, vaikka en kyennyt täysin ymmärtämään, mitä se kaikki oli. 

  -Mä en tiennyt. 

  -Ei kukaan tiennyt, ei edes Vanamo. 

Tomaksen ilmeestä ei enää voinut päätellä mitään. Hän näytti ymmärtävän, mutta jokin sai hänet kiemurtelemaan aiheen alla.  

  -Ei meilläkään ole ollut niin ruusuista kuin on annettu ymmärtää. Sähän muistat Isabellan, mun siskon? Tomas kysyi, ja minä nyökkäsin hitaasti jonkin aikaa mietittyäni. Joiltain osin muistin Isabellan jopa paremmin kuin Tomaksen, vaikka hän olikin minua nuorempi. 

  -Mutsi ei koskaan puutu sen elämään, mutta mä sen sijaan teen kaiken väärin. Se on aina ollut niin, vaikka Isabellakin kulkee omia polkujaan. Ne polut on vaan äidin mielestäni parempia kuin mun. Isää ei kiinnosta se, mitä mä teen, kunhan en aiheuta ongelmia. Ongelmatilanteissa sekin jaksaa räyhätä, Tomas sanoi. Minusta hänen äänensä painoi enemmän kuin itse Raamattu viisivuotiaan lapsen käsissä. Minä tiesin, mitä oli olla toissijainen asia vanhemmilleen, ja niin tiesi Ernokin. Vasta lukiossa meidän asiamme olivat alkaneet aidosti kiinnostaa äitiä ja isää. Vanhempani eivät koskaan olleet sanoneet, ettenkö minä kelpaisi, mutta siltä se oli tuntunut heidän töidensä ja kaiken muun välissä. Tomaksen valinnat eivät käyneet etenkään hänen äidilleen, eikä minun tarvinnut ponnistella tajutakseni, miltä se Tomaksesta tuntui. 

  -Hemmetti, puuskahdin, kun huomasin käsieni tärisevän. Oli niin väärin, että monet lapset joutuivat olemaan vanhemmilleen se toinen asia. En enää jaksanut olla kenellekään toinen, kolmas tai viimeinen vaihtoehto. Ne, joiden elämässä olin mukana, halusivat minut aidosti osaksi elämäänsä. Jopa Tomas, vaikka hän oli ollut ennen viimeinen vaihtoehto, jolle olin kuitenkin antanut palan sielustani. Monen pimeän vuoden ajan olin unohtanut, miksi vihaa yleensä tunnettiinkaan. Viha oli aina seurausta jostain. Enkä minä edes ollut vihannut Tomasta, en vain ollut pitänyt hänestä. Tavallaan. 

  -Oothan sä ihan okei? Tomaksen huolestunut ääni kuului yllättävän hiljaisena pöydän toiselta puolelta, vaikka kuppila oli täynnä ääntä. 

  -Ihan hemmetin okei, vastasin, kun sain ääneni kuuluviin. Siinä hetkessä minä toivoin vain, ettei minkään olisi tarvinnut koskaan muuttua. Siinä oli hyvä olla. Tomaksen kanssa keskellä hämärää kuppilaa, huolimatta siitä, että joskus sattui. Kai kipu kuului jokaiseen elämään ja suhteeseen. Vaikka eihän mitään suhdetta ollut. Enkä minä olisi saanut antaa itseni ihastua kaikista maailman ihmisistä juuri Tomakseen. Enkä enää tiennyt, miten selviäisin puhtain jaloin viikonlopun yli. 

TOMAS

Kuppilan hämärässä Seljan kasvot näyttivät hieman haikeilta, jopa surullisilta. Silti hänen katseessaan paloi jotain, mikä kosketti jatkuvasti ärsykettä sisälläni. Kummallista kyllä, enää ärsyke ei ollut negatiivinen. Jaksoin ihmetellä asiaa kerta toisensa jälkeen mielessäni. Tilanne oli ollut aiemmin epätodennäköinen, mutta elämä oli yllättänyt meidät molemmat pahemman kerran. Kumpikin oli kokenut jotain hirveää, ja siinä hetkessä kohtalo - tai sattuma - oli työntänyt meidät toistemme syliin. Kotikaupungin hämärä baari, korvia huumaava meteli ja musiikki, johon oli saattanut hukuttaa niin kipunsa kuin itsensäkin, olivat saattaneet meidät yhteen. Ainakin hetkeksi. 

  -Pitäiskö meidän liikkua tästä johonkin? Selja kysyi, kun olimme olleet jo pitkän aikaa hiljaa, kumpikin omissa ajatuksissaan. Huomasin hänen vilkuilevan baarin perälle, jossa musiikki oli vaihtunut hitaaksi, lempeäksi, kipeäksi kuin paperihaava ja jopa unettavaksi. Ihmiset heiluivat täydellä lattialla toisissaan kiinni, eikä ollut vaikeaa havaita, kenen kanssa ihmisillä oli juttua. 

  -Tule, Selja sanoi, ja nousi sitten nopeasti ylös korkealta baarijakkaralta, mutta nojasi oikeastaan heti pöytään. 

   -Hei, oothan sä kunnossa? kysyin, kun huomasin hänen silmiensä olevan kiinni. Selja oli puristanut sormensa tiukasti pöydän reunan ympärille, eikä hetkeen sanonut mitään. 

  -Verenpaine heittää.

  -Mitä?

  -Mulla on matala verenpaine, nousin liian nopeasti tosta tuolilta, Selja sanoi, ja huojennus levisi kehooni. Nousin itse hitaasti tuolilta, ja laskin käteni naisen harteille. Minusta tuntui siltä, että hän värähti kosketustani, ei sillä, ettenkö olisi itsekin säpsähtänyt reaktiotani. Kuin sähköisku olisi kulkenut läpi kehoni. Tuhat hevosta laukkasi pääni sisällä villisti, ja osa niistä oli eksynyt rintaani sydämen kohdalle. Älä tee mitään typerää, Tomas, muistutin itseäni, kun Selja tarttui kiinni käteeni, ja lähti vetämään minua kuppilan perälle, jossa ihmiset eivät nähneet muita kuin toisensa. Musiikki oli painavaa, mutta hyvällä tavalla. Se turrutti kuin alkoholi niiden veressä, jotka sitä joivat. Lattian reunalla Selja kääntyi katsomaan minua silmiin. Hänen silmänsä olivat kuulaiden syyspäivien aamut, niin kylmiltä, mutta samalla niin ystävällisiltä ja kauniilta ne näyttivät. Selja nosti toisen kämmenensä rinnalleni, ja liu´utti sen vasenta käsivarttani pitkin takaisin käteeni. Hetken aikaa hän piti kättään kädessäni, mutta kappaleen vaihtuessa toiseen hän painoi itsensä minua vasten. Kätensä Selja kiersi ympärilleni, ja antoi pian itsellensä luvan lepuuttaa päätään rintaani vasten. Minä puolestani painoin leukani hänen päälakeaan vasten, enkä halunnut hetken loppuvan koskaan. Jos kaikki olisi jäänyt siihen, en tiedä, mitä kumpikaan meistä olisi sen jälkeen ajatellut. Mutta se, mitä tapahtui, oli virhe. Virhe, jota kumpikaan ei halunnut jättää tekemättä. Virhe, jonka tekeminen kostautui vasta silloin, kun kummankin piti jatkaa eteenpäin. 

Se virhe oli yksi ja ainoa suudelma. Suolaa, kipua, mutta myös hunajaa. Ei siirappia. Minä ja Selja tiesimme, mikä oli suudelman hinta. Se ei ollut siirappia. Se oli tietoisuutta siitä, ettei toista kertaa ehkä koskaan tulisi.

SELJA

Kuu loi tyynen järven pinnalle täydellisen kuunsillan kohti avaruutta. Yön kosteus leijaili ympärilläni, mutta minä seisoin silti mökin rapulla etummaiset hiukset vettä valuen. Olin pessyt muutamaa minuuttia aiemmin pois meikkini. Saunan padassa oli vielä illan jäljiltä lämmintä vettä, joten kylmyydestä ei tarvinnut kärsiä. Tomas oli samaan aikaan vaihtanut mökin puolella kauluspaitansa tilalle kauhtuneen T-paidan, jonka epäilin olevan peräisin monen vuoden takaa. Silti se oli edelleen liian suuri.

Hiippailin hiljaa rapulta sisälle mökkiin, vaikka ovi kolahtikin ikävästi, kun vedin sen perässäni kiinni. Lattia narisi. Täydessä kahden hengen hiljaisuudessa se kuulosti vasaran paukuttamiselta rautaa vasten. Olimme olleet hiljaa baarin tapahtumista asti. Puhuminen oli tuntunut liian vaikealta, melkein kuin se olisi tarkoittanut loppua. Kyllä minä arvasin, etteivät asiat minun ja Tomaksen välillä voineet mennä yksinkertaisesti. En tiennyt, oliko Tomas palaamassa Amsterdamiin. Jos oli, ajasta minulla ei ollut aavistustakaan. Minä itse taas olin järjestellyt asioitani uudestaan Erno tukenani. Kotikaupunki ei ollut minulle enää koti. Minun elämäni oli muuttumassa täydellisesti syksyn tullen, mutta vielä hetken aikaa halusin pitää kiinni kesästä. 

Lattia tuntui viileältä jalkoja vasten, kun kömmin hitaasti sänkyyn. Havaitsin hämärässä Tomaksen hahmon. Hän makasi liian lyhyellä sohvalla kädet päänsä takana aina toisinaan syvään hengittäen. Vedin peiton korviini asti, mutta silti kylmyys hiipi kohti jalkojani, eikä levottomuus jättänyt mieltäni rauhaan. Pitkään pohdittuani päätin koittaa onneani vielä kerran kiellon päälle. 

  -Tomas? kysyin niin hiljaa kuin vain osasin. 

  -Mm? mies vastasi äänellä, jota en paria kuukautta aiemmin ollut kunnolla edes tunnistanut hänen äänekseen. 

  -Mä… mä en saa unta. Voisitko sä tulla tänne mun viereen? pudotin sanat suustani. Kului vain hetki, kun havaitsin liikettä sohvan suunnalla. Tomas otti mukaansa peittonsa ja tyynynsä, ja pian hän oli vieressäni. Sinä yönä nukuin Tomaksen käsi ylitseni heitettynä. Sinä yönä näin unta, jota en kevään jälkeen enää edes uskonut olevan.

Blogin kesäsarjan kolmas osa (viimeinkin!).

4. osa