Lopun jälkeen #22

Se on kohta lain edessä aikuinen, mietin, kun Cecilia hehkuttaa minulle sitä, että täyttää viikon päästä kahdeksantoista. Täysi-ikäisyys kuulostaa valtavan kaukaiselta asialta, vaikka tiedän, että vain muutaman kuukauden päästä olen itsekin muka-aikuinen. Ceciliaa aikuisuuden mukanaan tuomat haasteet ja vastuu eivät pelota, mutta minä olen toisinaan hieman epävarma. Kun täyttää kahdeksantoista, vastuuta itsestään ei enää voi sysätä kenellekään toiselle. Maksan itse laskuni, vuokraan asunnon, käyn kaupassa, tiskaan astiat ja pesen pyykit… Ja vaikka olenkin tehnyt monia asioita jo nytkin yksin, aikuisuuden koittaessa minusta tuntuu siltä, että minä todella olen yksin. Onneksi on sentään pehmeä laskeuma aikusuuteen, ajattelen, kun tajuan sen helpottavan asian, että saan asua Karoliinan kanssa vielä vuoden ajan. Sen jälkeen minun on pakko muuttaa, mikäli aion opiskella. 

  -Annakin muuten tulee silloin perjantaina. 

Cecilian yhtäkkinen ilmoitus saa minut jähmettymään hetkeksi aloilleni. 

  -Anna? Eihän se ole käynyt täällä ikuisuuteen, sanon hieman epäuskoisena samalla, kun muistikuvat yläasteelta tulvivat mieleeni kuin Niili tulva-aikana. Minä, Cecilia ja Anna muodostimme yläasteella suhteellisen tiiviin porukan, joka kuitenkin puoliksi vahingossa hajosi, kun minä ja Cecilia jäimme kotikaupungin lukioon Annan suunnatessa vieraalle paikkakunnalle taidelukioon. 

  -Ei se ole ehtinyt käydä. Anna oli koko kesäkuun töissä, ja nyt heinäkuun alussa se muutti pois siitä kämpästä, missä asui. Ja Anna muuten haluaa nähdä sutkin, mielellään jo torstaina, kun tulee, Cecilia selittää selvästi innoissaan, enkä minä osaa tai halua pilata hänen päiväänsä tuomalla esille omia ajatuksiani. Mitä varten Anna ei oo ottanut suoraan muhun yhteyttä, jos haluaa nähdä? Ehkä se sanoo Cecille noin, ettei kukaan vetäisi hernettä nenäänsä, ajattelen. Yläasteen jälkeen en ole itse ollut turhan paljon tekemisissä Annan kanssa, enkä voi sanoa, että se olisi ainoastaan Annan syytä. Elämä on vain vienyt meitä kahta eri suuntiin, eikä välimatkan umpeen kurominen ole ollut kummallekaan elämän ykkösprioriteetti. Toisinaan on tuntunut jopa siltä, että minä ja Anna roikumme toisissamme kiinni vain ja ainoastaan Cecilian takia. Yläasteen yhdistämä porukka on selvästi hajoamaan päin, enkä minä jaksa uskoa siihen, että me kolme tulisimme enää koskaan muodostamaan yhtä tiivistä porukkaa. Minä, Anna ja Cecilia kuljemme kaikki omia polkujamme, jotka kulkevat niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana toisistaan. Yhteinen polku on haarautunut jo aikaa sitten kolmeen osaan, eikä yhteistä päämäärää ole olemassa.

Torstai koittaa nopeammin kuin osaan edes odottaa. Aamuseitsemästä kolmeen asti olen töissä, jonka jälkeen päädyn pyöräilemään pikavauhtia kotiin. Omasta epätoivostani huolimatta olen päättänyt antaa minulle, Cecilialle ja Annalle vielä mahdollisuuden. Vaikka tilanne ei olisikaan enää yläasteen kaltainen, ystävistä ei silti koskaan ole varsinaista haittaa. 

  -Sä menet Cecilialle? Karoliina kysyy, kun olen eteisessä vetämässä lähestulkoon puhkikuluneita tennareita jalkaani.

  -Niin, kun se Annakin tulee sinne, vastaan, ja Karoliina nyökkää. Vaikuttaa siltä, että hän on omissa ajatuksissaan.

  -Uskomatonta, että säkin olet kohta täysi-ikäinen. Vastahan sä synnyit, tätini huokaisee, ja minä pelkään hetken aikaa, että saan kuunnella lässytystä vauva-ajoistani. Mutta ei. Karoliina vaipuu omiin muistoihinsa, enkä minä tiedä, miten päin olla. Sä voisit olla hetken läsnä mullekin, ajattelen, mutta perun ajatukseni hyvin nopeasti. Mikä mä oon ketään arvostelemaan? Enpä mä oo itsekään näitä ihmissuhteitani aina kovin hyvin hoitanut, mietin hiljaa. Asia tuntuu hieman pahalta, mutta yritän työntää ajatuksen pois, sillä en halua sen vaikuttavan koko iltaa mielialaani. 

  -Mä menen nyt.

  -Okei, pidä hauskaa! kuulen sulkeutuvan oven raosta. Hassu tunnetila valtaa koko kehoni, enkä minä tiedä, onko se positiivinen vai negatiivinen asia.

Ilta-aurinko valaisee Holmien kodin takapihaa, kun minä ja Cecilia istumme siellä odottamassa Annaa. Minua tilanne hermostuttaa, mutta Cecilia on kuin hän ja Anna olisivat nähneet viimeksi eilen. Olen aina ihaillut Cecilian kykyä olla jännittämättä turhaan. Voisi kuvitella, että meistä kahdesta minä olisin se, joka ei pelkäisi turhaan jokaista asiaa, mutta asia ei ole niin. Minä olen ylihuolehtiva, pelkään isojen liikkeiden tekemistä ja tarvitsen aikaa tottuakseni muutoksiin. Cecilia mukautuu kaikkiin muutoksiin paljon helpommin, ei sillä, ettenkö itse selviäisi pienistä muutoksista helposti.

  -Cecilia! Anna taisi tulla, Cecilian äiti ilmestyy terassille, ja tervehtii samalla nopeasti minua. Naisen silmissä häivähtää väläys haikeutta, kun Cecilia kulkee hänen ohitsensa. Kai siitä lapsesta on vaikeaa luopua, ajattelen, kun tajuan, mistä asia johtuu. Cecilia lähtee avaamaan ovea, mutta hänen äitinsä jää kanssani takapihalle. 

  -No, mitä sulle kuuluu? Ei olla pitkään aikaan juteltu, nainen sanoo minulle yhtä lempeästi kuin aina ennenkin. Holmit ovat aina olleet minulle tärkeitä - he ovat olleet osa Karoliinan ja minun tukiverkkoa. 

  -Mä… ihan hyvää. Vähän ollut totuttelemista uuteen arkeen, kun Jarkko pyörii meillä aika paljon nykyään, mut kyllä siihenkin on jo tottunut. Ainakin Karo on onnellinen sen kanssa, vastaan hymyillen, jotta mikään ei herättäisi Cecilian äidin epäilyksiä. Vaikka luotankin häneen ainakin jollain tasolla, en silti halua avautua hänelle omista tunteistani. Ja ennen kuin edes ehdin pelätä mitään sen enempää, Cecilia ilmestyy takaisin ulos mukanaan vanha kaverimme.

  -Eikä! Siitä on ihan liian pitkä aika! Anna intoilee, kun näkee minut takapihalla. Minäkin yritän hymyillä ja olla innostunut, mutta tunne takkuaa ja jää jumiin jonnekin pääni syövereihin. Minun onnekseni Anna ei huomaa tätä.

  -Kiva nähdä suakin, sanon, kun hän halaa minua tiukasti. Minun olotilani on tukala. Tukala, sillä haluaisin olla iloinen ja innoissani, mutta se ei onnistu. Sen sijaan, että olisin valtavan iloinen Annan ja Cecilian seurasta, tajuan kaipaavani vain yhden ihmisen seuraa erityisen paljon. Ja koska minä tunnen itseni, ei ole vaikea arvata, että minä kaipaan Nooaa. 

  -Vihdoinkin tää porukka on taas kasassa, Cecilia sanoo, kun me lopulta olemme päässeet yli pitkäksi venyneestä tervehtimisvaiheesta. Minä nyökyttelen, sillä en halua vaikuttaa epäkohteliaalta. Sydämessäni minä kuitenkin tiedän, ettei kolmen, vähän turhankin erilaisen, ihmisen porukka tule kestämään. Mulle ja Annalle jää molemmille Cecilia, mut toisiamme me ei tulla kaipaamaan, ajattelen. Sen pienen hetken ajan ajatus tuntuu pahalta. Sitten se kuitenkin vaihtuu haikeuteen, sillä kaikesta huolimatta juuri Anna ja Cecilia ovat ne ihmiset, joiden kanssa halusin joskus olla ikuisesti ystäviä. Enkä minä Annaa vihaa. Me vain… me vain olemme hieman liian erilaisia ihmisiä.

Seuraavana aamuna minä olen harvinaisen helpottunut. Olen yön aikana ehtinyt analysoida edellisen illan tapahtumia varsin tarkasti, ja päätynyt lopulta siihen tulokseen, etten ole ainut, jonka on hieman vaikeaa pitää yllä keskustelua vanhan kaverin kanssa. Ei minun ja Annan varsinaisesti ollut vaikeaa keskustella yhdessä, mutta toisinaan hieman kiusallista. Osittain asian voisi toki laittaa ajan piikkiin, sillä emme ole nähneet ikuisuuteen, mutta minä en jaksa uskoa pelkästään siihen. Sitähän se Karoliinakin aina sanoo. Että oikeasti hyvien ystävien kanssa juttu jatkuu siitä, mihin viimeksi jäätiin, ajattelen, kun venyttelen sängyssä yön jälkeistä kankeutta pois jäsenistäni. En ehdi kuitenkaan nauttia kovinkaan kauaa olostani, kun kuulen suhteellisen terävän koputuksen huoneeni ovelta.

  -Mikaela, voinko tulla sisään? Karoliinan ääni kuuluu vaimeana oven takaa.

  -Voit, vastaan ehkä hieman liian turhautuneella äänellä, sillä en todellakaan ole aamuihminen. En etenkään silloin, jos olen nukkunut edellisenä yönä liian vähän.

  -Mä kuulin, että sun herätys soi, joten uskalsin tulla. Ei sillä, ettenkö olisi muutenkin tullut. Sähän menet tänäänkin töiden jälkeen Cecilialle? tätini sanoo, eikä suostu noteeraamaan yhtään sen enempää ärtynyttä ilmettäni. Haluaisin vain kääntää kylkeäni ja tuijottaa seinää, mutta en voi tehdä niin. Ja samalla hetkellä, kun olen tekemässä niin, tajuan, etten halua olla niin lapsellinen melkein 18-vuotias.

  -Menen, mutta en mä siellä koko iltaa ajatellut olla. Cecin ja muun porukan on tarkoitus jatkaa iltaa kaupungilla, sanon, ja vääntäydyn hitaasti istumaan sängyn laidalle. Oloni on sanalla sanoen outo, sillä olen samaan aikaan helpottunut ja turhautunut, ja saatan vain toivoa, että pääsen yli olotilastani ennen töiden alkua. 

  -Sä et mene mukaan kaupungille vai? 

  -Karo, mä en ole vielä kahdeksaatoista, enkä ajatellut lähteä kokeilemaan onneani väärennetyillä papereilla tai ilmankaan. Sitä paitsi, kyllä Aapo pitää huolta siitä höntistä, sanon, ja viittaan höntillä Ceciliaan. Vasta sitten Karoliina näyttää tajuavan, miksi minä en ole menossa mukaan kaupungille. 

  -Hemmetin aamut, kuulen hänen mutisevan ovelta selvästi hieman nolona. 

  -Sattuuhan näitä, minä kuittaan, ja hetken aikaa olen varma siitä, että Karoliina mulkaisee minua niin kuin huoltaja huollettavaansa voi mulkaista. Mutta ei, vihaisen ja lempeän katseen sekoituksen sijaan silmät ovat täynnä tilanteen aiheuttamaa typerää naurua.

  -Mä voin heittää sut töihin, tätini sanoo, kun lähtee oveltani. Minä kiitän häntä ja nousen sitten itsekin ylös sängystä. Enää yksi työpäivä jäljellä, tajuan, ja sillä sekunnilla minun aamuni tuntuu jo paljon paremmalta. En minä kesätyöpaikkaani ole vihannut tai vihaa edelleenkään, mutta silti tuntuu helpottavalta päästä eroon asiasta, joka on tuntunut pakkopullalta. Mutta jos jotain hyvää, olen ainakin oppinut arvostamaan eri tavalla kaupungin työntekijöitä. Ei heidän työnsä minua varten ole, mutta joka tapauksessa he tekevät tarpeellista työtä. Ilman heidän työpanostaan kaupunki olisi järkyttävässä kunnossa. 

Viileä tuuli puhaltaa vasten käsivarsiani, kun kävelen iltapäivällä kotiin kaupungin keskustan läpi. Aamun kuuma ilma on vaihtunut viileään, ja hetken aikaa ilma tuntuu lähes syksyisen kylmältä. Ilmasto, vaikka mä en olekaan kevään ja kesän suurin fani, anna tän kesän jatkua vielä hetken aikaa, ajattelen samalla, kun muistan, että minun kyllä piti ottaa huppari aamulla mukaan. Nyt unohdus kaduttaa - sää on oikeasti kesävaatteisiin pukeutuneelle vilukissalle hieman liian kylmä. Odottaessani suojatien kohdalla valojen vaihtumista vihreäksi tungen kuulokkeet korviini, ja kaivan sitten jostain taskujeni syövereistä puhelimen. Vaikka minä kuuntelen paljon musiikkia, en yleensä osaa kuunnella sitä ollessani liikkeellä. On aivan eri asia kuunnella musiikkia autossa istuessa kuin silloin, kun kävelee. Juuri nyt en kuitenkaan jaksa kuunnella omia ajatuksiani tai ääniä, jotka tulevat jostain ulkopuolelta. Siksi musiikki korvissani tuntuu hyvältä vaihtoehdolta. Ennen iltaa joudun joka tapauksessa kuuntelemaan hälinää ja puheensorinaa, kun menen Cecilialle, joka on koko päivän ajan pommittanut minua viesteillä liittyen iltaan. Sinänsä minä ymmärrän hänen intonsa, mutta toisaalta en osaa samaistua hänen tunteisiinsa ainakaan nyt. Ystäväni on huoleton, rento ja iloinen, mutta kuitenkin vastuuntuntoinen. Minä olen helposti huolestuva, liikaa jännittävä ja hieman liian arka ihminen ollakseni Cecilian ystävä. Erilaisia, samanlaisia - ystäviä. En ole koskaan joutunut pelkäämään sitä, että Cecilia jättäisi minut yksin ilman selitystä. Hän osaa antaa tilaa, mutta roikkuu tarvittaessa minussa kiinni kuin takiainen. Ja vuoden päästä meidän tiet eroaa, ajattelen haikeana. Kuudentoista yhdessä kuljetun vuoden jälkeen me lähdemme eri poluille, tiedän sen. Cecilia on jo pitkään tiennyt, mikä hän haluaa olla isona. On minullakin omat suunnitelmani, mutta en todellakaan ole yhtä varma unelmatyöstäni kuin Cecilia. Siinäkin asiassa me olemme erilaisia. Minä olen ulapalla, kun Cecilia taas on ankkuroinut itsensä jonnekin. En silti ole kateellinen. Olen ainoastaan hieman surullinen ja haikea. Ja kai aikuisuuden ensiaskelten kuuluukin maistua suolalta ja sokerilta. Ja niin, kai sinne sekaan täytyy muistaa toisinaan ripotella myös pippuria. 

Ripsivärikerros ripsissäni painaa hieman liikaa. Luomeni tuntuvat painavilta ja raskailta, mutta yritän sivuuttaa kyseisen asian keskittymällä Ceciliaan, joka näyttää valkealta kuin lakana. Tiedän, että häntä jännittää, mutta en silti ole osannut odottaa tilannetta, jossa Cecilia on samaan aikaan iloisempi kuin koskaan ja jännittyneempi kuin ennen hänen ja Aapon ensitreffejä.

  -Mitä, jos mä mokaan kaiken? hän kysyy minulta hermostuneesti, ja minä koitan parhaani mukaan rauhoitella häntä. Se ei tosin onnistu kovin hyvin, sillä olen itsekin jännittynyt. 

  -Niin kauan, kun sä et vedä ihan hirveitä kännejä, sulla ei ole mitään hätää. Aapo, Anna ja muut katsoo kyllä sun perään, sanon, ja saan heti perään melko terävän mulkaisun Cecilialta. 

  -Älä viitsi muistuttaa mua siitä joulukuisesta! Ihan tarpeeksi hirveää kuunnella äidin saarnaa samasta aiheesta, hän sanoo ehkä hieman kiukkuisesti, mutta ei voi kuitenkaan vastustaa kasvoille puskevaa hymyä. 

  -Ei kukaan sitä enää muista. Vähintään kolme neljäsosaa siitä porukasta oli itsekin niin humalassa, ettei edes muista, kenen kanssa oli siellä, koitan kuitenkin lohduttaa ystävääni, joka näyttää hieman reppanalta. Me molemmat ollaan vielä ihan pikkulapsia, ajattelen, mutta en sano ajatuksiani ääneen, sillä kuulen ovikellon soivan. 

  -Moi!

Cecilia ja Aapo tervehtivät toisiaan eteisessä. Hieman matalampi ääni kuuluu selvästi Aapolle, joka on luvannut tulla paikalle hyvissä ajoin, enkä minä pidä ajoitusta lainkaan huonona. Kello lähentelee puolta kuutta, ja tiedän, että suurin osa juhlaporukasta, Anna mukaan lukien, on tulossa kuuden jälkeen. 

  -Mikaela, moi.

Tervehdin itsekin Aapoa, joka jää nojailemaan Cecilian huoneen ovenpieleen. Minun ei tarvitse onneksi miettiä kauaa, kenen huomaan jätän Cecilian tänään. 

  -Sä pidät sitten huolta? varmistan vielä, kun Ceci hetkeksi häviää huoneesta jonnekin. 

  -No tietenkin. Ei tulisi mieleenkään jättää sitä jonnekin yksin, Aapo sanoo, ja minä saan mielenrauhan ainakin hetkeksi takaisin. On helpottavaa tietää, että tarvittaessa joku ottaa 18-vuotiaan ystäväni vastaan. Ja jos minä jollekin haluan sen tehtävän suoda, niin Aapolle. 

Kaupunki tuntuu kaikessa heinäkuisessa viileydessään melko tyhjältä, vaikka kello ei ole vielä edes puoltayötä. Istun erään puiston laidalla olevalla penkillä, kuuntelen hiljalleen viilenevää iltaa ja satunnaisia ohiajavia autoja. Hetken aikaa yksinäisyys on velloa sisälläni, mutta juuri kriittisimällä hetkellä odottamani henkilö saapuu paikalle pelastamaan minun iltani.

  -Vähän aikaa piti hakea paikkaa, kun et antanut ihan tarkkoja koordinaatteja. En mä vielä tunne tätä kaupunkia niin hyvin kuin luulen, Nooa sanoo, kun istuu penkin toiseen päähän. Hän näyttää rauhalliselta, mutta toisaalta minä aavistan, että rauhallisen ulkokuoren alle kätkeytyy levottomuus.

  -Kiva, että sä tulit. Ja hyvä, että löysit tänne, sanon, ja hymyilen sitten hieman vaisusti. Cecilian syntymäpäivän ilta yksin tuntui liian yksinäiseltä. Siksi Nooa istuu kanssani puiston laidalla pimenevässä illassa. 

  -Siitä muuten on hitosti aikaa. Siitä, kun me viimeksi nähtiin, poika sanoo, enkä minä voi olla nyökkäämättä.

  -Joskus kesäkuussa taidettiin nähdä pikaisesti, vastaan, ja käännän sitten katseeni kunnolla Nooaan, joka puolestaan katsoo suoraan eteenpäin kohti katua, jolla ei kulje ketään. 

  -Mulla on vähän sellainen tunne, ettei kummallakaan meistä mene ihan niin vahvasti kuin voisi toivoa.

Nooan sanat yllättävät minut, sillä en ole osannut varautua siihen, että hän tulkitsisi pikaisen viestini oikein. Miten sä tiedät edelleen, milloin mä en ole pirteimilläni? Vai näkyykö ja kuuluuko mun olotila niin selvästi läpi? mietin, ennen kuin sanon mitään. 

  -Cecilialla on tänään syntymäpäivä. Ne menee jatkamaan iltaa keskustaan, enkä mä todellakaan ole yrittämässä sisään kenenkään toisen papereilla tai ilmankaan. Enkä mä tänään muutenkaan ole juhlatuulella. Tuntuu vaan niin hiton tyhmältä valittaa, vaikkei edes ole mitään valittamisen aihetta, huokaisen. Nooa ei kuitenkaan tuomitse, onneksi.

  -Ela, sun pitää muistaa se, että joskus pitää valittaa ihan turhistakin jutuista. Ja mulla on vähän sellainen muistikuva, ettet sä yleensä valita ihan mistä tahansa, hän sanoo, ja pyytää sitten minua kertomaan asioista, joista haluan valittaa. Ja koska olen heikko, minä valitan, enkä edes osaa katua. 

  -Jarkko. Mä haluan olla ja kai oonkin onnellinen Karoliinan puolesta, mutta mun on jotenkin ollut vaikeaa tottua siihen, että Jarkko on meillä niin paljon. Mä olen oppinut olemaan aina kahdestaan Karoliinan kanssa, ja nyt se kolmas siinä meidän paletissa tuntuu välillä ylimääräiseltä ja hankalalta. Mä ajattelin, että se olisi mulle ihan helppo juttu, mutta nyt mä reagoin asioihin eri tavalla kuin kuvittelin.  

  -Ihan luonnollista, että tottumisessa menee oma aikansa. Ja jos Jarkko vie liikaa Karoliinan aikaa, sun pitää sanoa siitä. Ja mä tiedän, että toi on ehkä huonoin neuvo ikinä, ihan niin kuin sä et jo tietäisi sitä, Nooa sanoo, mutta katsoo minua sitten myötätuntoisesti ja lempeästi. Tuntuu hyvältä tietää, ettei hän tuomitse ajatuksiani, vaikka syvällä sisimmässäni tiedän senkin, ettei Ceciliakaan tuomitsisi. Kunhan vain saisin puhuttua hänen kanssaan kunnolla…

  -Hei, ei ne huonot neuvot nyt niin kauheita ole. En mäkään ole mikään hyvä psykologi tai edes keittiöpsykologi. Silloin joskus keväällä, kun mä sanoin sulle siitä selviytymisestä, niin ei se nyt ihan niin yksinkertaista ole kuin annoin ymmärtää. Se itsensä pakottaminen toimii vaan siihen asti, että pääsee pahimmasta yli. Eikä siitä surusta koskaan välttämättä selviä tai edes tarvitse selvitä. Riittää, että oppii elämään sen kanssa ilman, että kantaa kaunaa koko loppuelämäänsä, sanon, ja tajuan vasta puhumisen lopetettuani vieneeni keskustelun altaan syvään päähän. Nooa ei kuitenkaan vaikuta järkyttyneeltä, vaan pikemminkin helpottuneelta, enkä minä pidä asiaa ihmeenä. Vertaistuki on aina vertaistuki, vaikka ei meillä ihan samanlainen historia olekaan, ajattelen.      

  -Niin kai. Äiti mua tässä eniten huolestuttaa. Sen pitäisi palata ensi viikolla töihin, mutta ei tää tilanne musta kovin hyvältä näytä. Meillä on kotona ihan hirveä kaaos koko ajan, vaikka mummo tai pappa onkin auttamassa kaiken kanssa joka päivä. En mä oikein edes tiedä, syökö tai nukkuuko äiti vieläkään yhtään. Ja mä… no, mun tila vaihtelee. Välillä paremmin, välillä  huonommin, Nooa sanoo hiljaa. Ja vaikka minä haluaisin osata lohduttaa ja ottaa edes osan siitä taakasta, jota Nooa kantaa, minä en kuitenkaan voi lopulta tehdä mitään muuta kuin olla läsnä.

  -Nooa, mä lupaan, että kaikki järjestyy vielä. Ei ehkä samalla tavalla kuin voisi toivoa, mutta ihan varmasti ne järjestyy lopulta jotenkin, sanon, ja toivon sitten, etten ole luvannut liikoja. Poika, tai enemmänkin nuori mies penkin toisessa päässä ei kuitenkaan sano hetkeen mitään, mutta ei toisaalta vaikuta etääntyneeltä tai vihaiselta. 

  -Kiitos, Nooa kuiskaa lopulta, ja tarttuu sitten hetkeksi käteeni. Heinäkuun ilta pimenee yöksi, ja minä uskallan luottaa siihen, että asioilla on aina tarkoituksena.

23. osa

Levottomia ajatuksia

Mä olen viime viikkojen aikana miettinyt aika paljon uusiksi asioita, joiden olemassaoloa en oikeastaan ole edes muistanut tai halunnut muistaa. Ihmisen mieli on hemmetin outoa asia - miten se suojelee meitä unohtamalla asioita? Joidenkin asioiden kohdalla mä huomaan olevani tosi voimaton, sillä niihin ei oikein ole mitään tarttumispintaa. Jos mä olen puhunut niistä jutuista vaan itseni kanssa, en oikein osaa luottaa omaan mielikuvaani tapahtumien kulusta. On vaikea myöntää asioita, joiden olemisen on tiennyt, mutta ei ole halunnut myöntää asiaa. Kai näissäkin asioissa pätee se sama kuin siinä, että uskalsin silloin joskus myöntää itselleni, että oon väsynyt ja voin huonosti. Kun sen asian sai myönnettyä ja ennen kaikkea hyväksyttyä, sitä pahaa oloa oli niin paljon helpompi käsitellä. Joidenkin asioiden lähestyminen vaan pelottaa mua, vaikka tiedän, että se askel niiden suuntaan on otettava ihan vaan mun itseni takia. Ja kai se on myönnettävä vielä sekin, että oikeastaan oon just nyt eksyksissä. Tavallaan siis tiedän, mikä on ongelman ydin, mutta jotkut termit saa osan tapahtumista kuulostamaan aika pahalta. Ja just siksi, että ne kuulostaa ja tuntuu pahalta, niitä asioita pitää työstää. Omat kokemukset vaikuttaa väistämättä siihen, millainen tyyppi musta on tullut tai tulee. Ei niiden asioiden tarvitse tai pidäkään määrittää mua, mutta on kai hyvä tiedostaa ne asiat, joiden takia omat käytösmallit saattaa olla sellaisia kuin ne on.

Jotenkin tää syksy on ollut mulle tosi outoa aikaa kaikin puolin. Samaan aikaan, kun mä oon voinut paremmin kuin pitkään aikaan, oon kuitenkin ollut jotenkin levoton ajatusten suhteen. Ne pomppii vähän sinne ja tänne, eikä aina pysy ihan kasassa. Eikä se suoranaisesti tarkoita sitä, että mä olisin rikki. Oon toisaalta miettinyt sitäkin, että ehkä tää oma tilanne on saanut mut vähän hämilleni. Kun viimeiset kolme vuotta on olleet sellaisia kun on olleet, tää tietynlainen sisäinen rauha on hämmentävää. Mieli on kai tottunut olemaan jatkuvassa valmiustilassa, ja se sama on jatkunut tähän asti. Tavallaan sitä koko ajan odottaa hetkeä, kun pohja romahtaa, vaikka niin ei pitäisi tehdä. Jos pohja romahtaa, se romahtaa. Mä en varsinaisesti usko siihen, että mahdollisiin romahduksiin voisi valmistautua. Sen sijaan, jos huomaa olevansa lähellä reunaa, voi vaikuttaa siihen, miten syvälle siihen kuiluun tippuu. Ensimmäinen paha romahdus pudotti mut kesä-heinäkuussa 2019 varmaan jonnekin kymmenen kilometrin syvyyteen, mutta kun toinen samanlainen oli lähellä oikeastaan aikalailla tasan vuosi sitten, osasin ennakoida tilannetta, eikä se kuilu ollut läheskään niin syvä. Siksi omien ajatusten työstäminen tuntuu mulle tärkeältä. Pää meinaa välillä hajota, jos ajatuksiaan ei pura. Aika monta kertaa on tullut raapusteltua jotain puoliksi järjellistä, puoliksi järjetöntä aineen x vihkoon kesken tunnin. Harvemmin oon pyyhkinyt niitä ajatuksia pois, mikäli joku pidempi ajatuspätkä on sattunut syntymään. Mielenkiinnolla ootan sitä päivää, kun luen yo-kirjoituksiin ja mietin, että mitähän hittoa oon jollain lauseella silloin ykkösellä tarkoittanut :D

Kuva jostain heinäkuun illasta

Myös musiikki näyttelee edelleen suurta roolia mun elämässäni: tänä syksynä mä olen heittänyt musiikin saralla osan ennakkoluuloistani roskikseen, ja kyllä, saattaa olla niin, että tän mimmin soittolistalta löytyy nykyään myös muutama tarpeeksi tunteellinen biisi itse Cheekiltäkin. Pari viikkoa sitten löysin itselleni ihan uuden artistin, jonka musaa oon kuluttanut aika paljon ihan pelkästään tänkin viikon aikana. Musiikki ja kirjoittaminen toimii siis edelleen varsin hyvinä henkireikinä mulle. Etenkin ensin mainitun parissa oon fiilistellyt, itkenyt, kiemurrellut ja taas fiilistellyt luvattoman monta kertaa. Jos ei kohta ala olla jotkut biisit puhkikulutettuja, niin ei sitten koskaan. Ei vaan, oon nauttinut siitä, että pitkästä aikaa on löytynyt niitä biisejä, joita voi kuunnella repeatilla kyllästymättä. Ne biisit on myös inspiroinut - tunne, jota oon kaivannut.

Mä en suunnitellut tähän kohtaan mitään erityistä kuulumispostausta, mutta nyt tätä juttua näytti taas tulevan. Se kuuluisa levottomuuskin vähän hellitti otettaan, kun kirjoitin keloja näin sekalaisesti ylös. Ei tällä tekstillä ehkä mitään yhtenäistä punaista lankaa ole, mutta toisaalta, tarvitseeko kaikella aina edes olla? Ei tää nyt ihan tajunnanvirtatekstistäkään mene, vaikka kirjoitin niistä jutuista, jotka pulpahteli mieleen just nyt. Ehkä tätä voisi kuvailla pääntyhjennystekstiksi. Siltä tää musta tuntuu.

Mitä sulle kuuluu?

Lopun jälkeen #21

Kaikkeen sitä tottuu, ajattelen eräänä heinäkuun alun aamuna, kun kuuntelen toisella korvalla työkavereideni osittain jo mauttomiksi käyneitä vitsejä milloin mistäkin aiheesta. Ensimmäinen viikko töissä oli kieltämättä tuntunut vaikealta, mutta jo toisen viikon puolivälissä hommat olivat alkaneet sujua paremmin, ja minäkin olin löytänyt oman, tosin hieman häilyvän paikkani kahden puolitutun pojan ja muiden työntekijöiden keskeltä. 
-Enpä olisi susta uskonut, toinen pojista oli sanonut minulle heti toisena työpäivänä, kun vihdoin tuntui muistavan, kuka minä oikeastaan edes olin. 
-Siis hemmetti, Mikaela! Siitä muuten on kauan. 

Nyt kuitenkin tuntuu siltä, ettei ala-asteesta ole kulunut päivääkään, eikä todellakaan siksi, että kaikki olisi jotenkin luonnollista, vaan siksi, että juttujen taso on edelleen samalla viivalla. On nää oikeasti ihan hyviä tyyppejä, mietin kuitenkin. Molemmat pojat pitävät minut kiinni jutuissaan, eikä minulla ole pelkoakaan siitä, että jäisin niiden ulkopuolelle.

  -Tää koko hommahan taitaa olla jo puolivälissä. Miettikää, enää kaksi viikkoa jäljellä. Kaksi viikkoa, ja tää ruohon leikkaaminen ja kukkien kastelu on ainakin tältä kesää ohi! Jere, poika ala-asteelta, sanoo minulle ja kaverilleen, jonka minä tunnen lähinnä nimeltä. On harvinaisen totta, että suhteellisen kuumasta säästä ja toisinaan tylsistä työtehtävistä huolimatta jo puolet kuukauden kesätyöpätkästä alkaa olla takanapäin. Pojat jatkavat keskenään jotain kesken jäänyttä keskustelua, enkä minä jaksa kiinnittää heihin huomiota. Vaikka viihdyn töissä yllättävänkin hyvin, horjun silti jatkuvasti omien ajatusteni ja nykyhetken rajalla. Ajatuksissani olen jossain syvällä, vaikka oikeastaan minun pitäisi jaksaa olla pinnalla. 

  -Mikaela hei! Ala tulla sieltä! 

Olen tuijottanut eteeni ilman ainuttakaan järkevää ajatusta hieman liian pitkään, jonka takia olen jäädä poikien matkasta jälkeen. Joudun ottamaan muutaman juoksuaskeleen, jotta saan heidät kiinni. 

  -Tulithan sä. 

Sen enempää pojat eivät kiinnitä huomiota siihen, miten minä toimin tai käyttäydyn. Joskus asia voisi jopa ärsyttää minua, mutta nyt olen vain kiitollinen, sillä en ehkä halua jakaa oudoimpia ajatuksiani yhtään kenenkään kanssa. 

Koko kesän ajan minusta on tuntunut siltä, että sosiaalinen elämäni rajoittuu työkavereiden kohtaamisen lisäksi satunnaisiin puheluihin ja kävelyihin Cecilian kanssa. Edes kotona ei aina ole ollut ketään, sillä Karoliina on ollut tiiviisti töissä kuluneiden viikkojen ajan. Vapaa-aikaansa hän viettää Jarkon kanssa, enkä minä missään tapauksessa ole änkemässä väliin. 

Ja Nooa. Kaikista pyhistä lupauksistani huolimatta olen kaivannut häntä ja hänen seuraansa luvattoman paljon, mutta kesä, aika, hänen tilanteensa ja minun elämäni ovat kaikki vieneet meitä kauemmas toisistamme. Uskon, että myös Essillä on omat mielipiteensä asioista. Hän on luultavasti vain tyytyväinen siihen, ettemme minä ja Nooa ole tavanneet toisiamme ikuisuuteen. Minä todella haluaisin puhua hänen kanssaan kunnolla ja pitkään, vaikka kolmeen asti aamuyöllä. Mutta minä en voi tai edes pysty tekemään niin, en edes Nooan takia, vaikka tunnen sydämessäni, ettei Essi kohtele häntä niin hyvin kuin pitäisi.

"Ai Essi? Se… sillä nyt on ollut kaikkea."

Vaikka viihdyn hyvin yksinkin, olen kaikesta huolimatta tullut siihen lopputulokseen, että kaipaan toisinaan seuraa, jossa saan olla oma hullu itseni, puhua ohi aiheen ja rakastaa juuri niitä asioita, joita rakastan. Edes Cecilia ei kuitenkaan ole ehtinyt tarjota minulle mahdollisuutta siihen, onhan hänkin ollut kesätöissä ja viettänyt aikaa niin perheensä kuin Aaponkin kanssa. Kaikkien elämässä tuntuu olevan jotain muutakin sisältöä kuin pelkkä työ. Ja vaikka yritän ajatella positiivisesti, en voi olla katkeroitumatta edes hieman. Eikä tässä asiassa ole kyse edes siitä, ettenkö haluaisi muiden olevan onnellisia, sillä minä todella yritän olla itsekin onnellinen muiden puolesta. Se vain tuntuu toisinaan mahdottomalta, eikä vähiten siksi, etten minä tunnu kelpaavan enää toisten seuraksi. 

Sori, en mä ehdi tänään. Mulla on huomenna se palaveri. Mä näen viikonloppuna niitä mun ala-asteen kavereita. Ehkä joku toinen kerta?

Kaikilla on joku syy, jonka takia minä en mahdu palettiin. Ja vaikka tiedän, kuinka vihaiseksi Karoliina tulisi kuullessaan ajatukseni, ajattelen silti, että minussa on jotain vikaa. Jotain sellaista, joka estää ihmisiä pitämästä minusta. Ja mikä hulluinta, en pohjimmiltani kuitenkaan edes usko siihen typerään ajatukseen, etteikö kukaan haluaisi tai jo pitäisi minusta. Se on vain pelkkä typerän kovaääninen ja vaikeasti vaiennettava tunne, josta pitäisi oikeastaan huomauttaa. Ei siis minua itseäni, vaan muita. Muistakaa, mäkin olen täällä, ja tarvitsen oman aikani. En vaan niitä rippeitä, joita te jaatte toisinaan, ajattelen, vaikka samaan aikaan huono omatunto huutaa sisälläni. Pitäisi olla onnellinen muiden puolesta - onnellinen, vaikka itse olisikin mustelmilla. 

Hautausmaa näyttää kesäisin jokseenkin jopa liian vihreältä ollakseen hautausmaa. Lähes jokaisella haudalla on enemmän ja vähemmän kukkia, niin maljakoissa kuin myös maahan istutettuina. Äidin ja isän hauta ei ole poikkeus, kiitos Karoliinan ja mummin. En ole itse käynyt turhan usein haudalla viimeisten kuukausien aikana. Vaikka haudalla käyminen on ennen tuntunut lohdulliselta, viime aikoina siitä on kuitenkin tullut hieman ahdistavaa. Kuin raahaisin palloa jalassa. 

  -Sun isäsi piti Susannaa enemmän kukista, Karoliina sanoo, kun katselee haudalle tuotuja kukkia. Tiedän, että meidän lisäksemme myös osa äidin ja isän ystävistä tuo kukkia. 

  -Sä oot kertonut tuon ainakin tuhat kertaa, vastaan. Välillä minua turhauttaa se, etten enää juurikaan saa uutta tietoa vanhemmistani. Kaikki on jo kerrottu tai unohdettu, pahimmillaan jopa haluttu unohtaa. Muisto heistä on jokaiselle meistä enemmän tai vähemmän kipeä. 

  -Mä mietin välillä sitä, olisiko ollut parempi, että äiti ja isä ois kuolleet vasta myöhemmin. Että se onnettomuus olisi tapahtunut vaikka puolet myöhemmin. Ehkä mä sitten muistaisin enemmän. Mut sitten mä kuitenkin tajuan, että se olisi vaan sattunut muhun vielä enemmän. En mä tiedä, onko se moraalisesti oikein vai ei. Se, että mä ajattelen, että niiden kuolema just siinä kohtaa oli oikein, jos niin piti käydä, tunnustan, vaikka sinivalkoisen ja aurinkoisen taivaan alla sanani kuulostavat julmilta. Karoliina vieressäni pysyy hiljaa, mutta näen, että veitsi hänen sydämessään kääntyy. Minun oma veitseni on kääntynyt samojen ajatusten alla jo miljoona kertaa, repinyt arvet auki uudelleen ja uudelleen, enkä siksi vääntelehdi juuri nyt tuskasta. 

  -Ei se ole väärin. Joskus pitää olla itsekäs, jotta pysyy hengissä. Näiden vuosien aikana mä olen huomannut, että pitää antaa itsensä ajatella välillä pahastikin. Ei se jokin katkera ajatus poista sitä, että ne ihmiset on olleet ja on edelleen rakkaita. Kunhan ei katkeroidu. Ne ajatukset pitää kahlata läpi, ja päästä sitten yli niistä, tätini sanoo painokkaasti, mutta kuitenkin lempeästi, ääni hieman normaalista poiketen. Ja kuten aina ennenkin, Karoliinan sanojen alle oma levottomuuteni jää lepäämään. Se ei koskaan kuole, vaan palaa aina takaisin, mutta ei koskaan niin sitkeästi, että murskautuisin vain sen painon alle.

22. osa