Keikalla

Hiekka-alue täyttyy ihmisistä jo hyvissä ajoin, ja hetken aikaa Kuura on jo katua sitä, että on koskaan ostanut lipun ja saapunut paikalle. Ihmismassat eivät koskaan ole olleet tämän ihmisen suosikkeja, mutta siinä hän nyt kuitenkin seisoo, väkijoukon reunalla loppuunmyydyn keikan alkua odottelemassa. Ihmiset parveilevat pitkin hiekka-aluetta – kaikkien tavoitteena tuntuu olevan paikka mahdollisimman lähellä lavaa ja esiintyjiä, mutta Kuura jättäytyy tarkoituksella kauemmaksi sinne, missä hän tuntee olevansa turvassa muilta. Väljemmässä tilassa on yksinkertaisesti helpompi hengittää.

Ihmiset pyörivät ympäri hiekkakenttää kuin muurahaiset pesässään sen jälkeen, kun joku on käynyt sohimassa kepillä vaivalla rakennettua kekoa. Kuura pyrkii välttelemään ihmisiä parhaansa mukaan, hän ei vahingossakaan halua jäädä jalkoihin tai keskelle suurta väkijoukkoa. Ajatuskin ihmisten keskelle jumiin jäämisestä ahdistaa. Kuura sulkee silmänsä muutamaksi sekunniksi, mutta aukaisee ne heti, kun kauhukuva aivan liian suuresta joukosta hänen ympärillään tunkee hänen mieleensä. Hetken aikaa nuori ihminen tuntee itsensä niin kovin pieneksi ja yksinäiseksi, mutta rauhoittuu huomatessaan, ettei oikeasti ole joutunut mihinkään ahdistavaan tilanteeseen, vaan seisoo edelleen turvallisesti hiekkakentän reunalla kasvot kohti lavaa, hiukset hieman kasvoilla roikkuen. Kuura vilkaisee nopeasti kelloa ja toteaa sitten mielessään, että keikan alkuun on vielä melkein neljäkymmentä minuuttia. Varovaisesti hän uskaltaa kääntää päätään taakse vain tajutakseen, ettei hiekkakenttä ole täynnä porukkaa vain hänen edessään, vaan myös takanaan. Nuori kääntää nopeasti pois katseensa, antaa sen vajota jalkoihin ja hengittää sitten jännityksen, odotuksen ja riemun maustamaa ilmaa. Sydän hakkaa hieman turhan kovaan, hän tuntee kämmeniensä hikoavan ja tutun ahdistuksen nousevan pintaan. Se turhauttaa. Se, ettei ahdistuksesta meinaa päästä eroon, vaikka tekisi mitä. Mutta juuri sen takia Kuura on pakottanut itsensä liikkeelle tänä aamuna, ottanut eteisestä valmiiksi pakatun repun ja kävellyt rauhassa viiden kilometrin matkan kotoa juna-asemalle. Vielä aamulla kaikki vaikuttikin suhteellisen hyvältä, mutta nyt Kuura joutuu tappelemaan ahdistustaan vastaan. Häntä ahdistaa se, että on poistunut kotoa ja lähtenyt näin kauas. Ihmismassasta hän pääsisi aina jotenkin pois, mutta kotiin ei olisi menemistä ennen huomisaamua, jolloin seuraava juna lähtisi. Jos hän häipyisi nyt keikalta, joka ei ollut edes alkanut, hän joutuisi viettämään kaiken aikansa hotellihuoneessa, jonka seinät todennäköisesti kaatuisivat päälle ensimmäisen kahden tunnin aikana, mikäli hän joutuisi viettämään aikaansa siellä hereillä silmät auki valoisaan aikaan. Kuura vie kädet ohimoilleen ja hieroo niitä varovasti, yrittää keskittyä siihen, miltä kosketus tuntuu ahdistuksen sijaan ja muistuttaa itseään samalla siitä, ettei ole tuhannen vihollisen ympäröimä, vaikka typerä ääni hänen päänsä sisällä huutaakin koko ajan päinvastaista viestiä. Kello käy yllättävän nopeasti, ja Kuura tietää, ettei hän välttämättä enää kohta pääse alueelta pois helposti ja järkevästi, vaikka onkin oppinut tunkemaan mitä ihmeellisimmästä raoista itsensä ulos tilanteista, joista ei ole pitänyt syystä tai toisesta.

Nyt hänen on pakko päättää.

Väki pakkautuu entistä tiiviimmin lavan reunaa kohden, ja Kuuran on pakko siirtyä seisomaan aivan aidan reunan viereen, jotta ei joutuisi keskelle väkijoukkoa. Hän vilkaisee kerran taakseen ja päättää sitten jäädä paikoilleen ahdistuksesta huolimatta. Hän tietää, ettei väkijoukon läpi pois pääseminen tulisi olemaan helppoa tai mukavaa, eikä hän toisaalta halua potea huomenna huonoa omatuntoa siitä, ettei jäänyt kauan odottamalleen keikalle typerän ahdistuksen takia. Hammasta purren Kuura kerää itsensä kasaan ja yrittää lohduttaa itseään sillä, että ahdistus varmasti helpottaa, kun bändi astuu lavalle ja täyttää koko alueen energiallaan. Odottaminen ei kuitenkaan ole helppoa, kun ahdistuneisuus sekoittuu ympärillä vellovaan räjähdysherkkään jännitykseen, jonka keikan alkamisen odottaminen aiheuttaa. Kuura pyrkii pitämään kiinni omasta tilastaan ja hengittää ilmaa, joka väreilee ihmisten odotuksesta ja jännityksestä. Kesäinen ilta on alkanut viiletä vain hetkeä aiemmin, ja aidan vieressä seisova nuori on mielessään itselleen kiitollinen siitä, että on tajunnut ottaa hotellihuoneeseen jättämästään repustaan muutamaa tuntia aiemmin paksun hupparin mukaan, vaikka ei aiokaan laittaa sitä päälle ennen keikkaa tai keikan aikana. Lämmin vaatetus tulisi tarpeeseen vasta siinä kohtaa, kun hieman reilun tunnin kestäneen keikan jälkeen lähtisi kävelemään kohti hotellia hiki iholla helmeillen. Kuura tietää kokemuksesta, ettei kesäöihin voi koskaan luottaa täysin, ei tänäkään iltana. Viileys laskeutuu hiekkakentälle päivällisen kuumuuden tilalle, eikä se oikeastaan haittaa nuorta, sillä viileys saa ahdistuksen terävimmän huipun katoamaan, vaikka epämiellyttävä olo ei poistukaan rintakehästä ja koko kropasta vielä täysin.

Viimeiset minuutit ennen keikan alkua saavat porukan Kuuran ympärillä liikkumaan levottomasti ja puhumaan tarpeettoman kovaa, mutta hiljaa paikoillaan pysyvä ihminen osaa vaistomaisesti odottaa sitä sekuntia, kun hiekkakenttä on täysin hiljainen ennen bändin astumista lavalle, eikä hän ole väärässä. Vain hetkeä ennen kuin kello näyttää keikan alkamisen aikaa, koko kenttä hiljenee kuin sormia napauttamalla. Kuura vetää terävästi henkeä ja tuntee, miten adrenaliini latautuu hänen suoniinsa. Hän odottaa sitä hetkeä, että ahdistus ymmärtää väistyä ja antaa hänen keskittyä siihen, miksi on tullut tänne. Ei Kuura ole matkustanut näin kauas kotoa, jotta voisi kuunnella ahdistusta, pelkoa ja katumusta, ei todellakaan. Kuura on matkustanut näin kauas, jotta voisi kerrankin voittaa omat pelkonsa ja ahdistuksensa. 

Hiekkakentällä seisovat ihmiset kohahtavat, kun lavan takaa kuuluu liikettä, selkeitä askeleita, eikä sen jälkeen kulu enää montaa sekuntia, kun homma lähtee räjähtävästi käytiin. Bändi hiippailee lavalle yksin jäsen kerrallaan, mutta yleisö pysyy vielä suhteellisen hiljaa, ja Kuura tuntee, miten ahdistus alkaa väistyä, hän hykertelee mielessään silkasta ilosta. Hän on selvinnyt tähän asti, joten hänellä ei ole mitään syytä epäillä, etteikö selviäisi loppuun asti. Bändin jäsenet ovat päässeet omille paikoilleen lavalla, ja kun illan ensimmäisen kappaleen ensimmäiset sekunnit soivat ilmassa, sekä bändi että yleisö tuntuu olevan kirjaimellisesti tulessa, eikä Kuurakaan pysty pitämään päätään kylmänä, vaan laulaa muun yleisön mukana sanoja, jotka hän osannut ulkoa niin kauan kuin jaksaa muistaa. Rintakehässä rimpuileva ahdistus alkaa helpottaa toden teolla sitä mukaa, kun musiikki vie hiekkakentälle ahtautuneen yleisön mukanaan, eikä Kuura enää ensimmäisen kappaleen jälkeen edes kunnolla muista, miten ahdistus on meinannut saada hänestä ylivallan vain hetkeä aikaisemmin. Ahdistuksen sijaan hän keskittyy kuuntelemaan bändiä, jonka energisyys todella on omaa luokkaansa. Toisen kappaleen jälkeen bändin jäsenet esittelevät itsensä, vaikka Kuuran mielestä esittely saattaa olla täysin turhaa – kukapa paikallaolijoista ei tietäisi bändiä ja sen jäseniä, kun keikka on kerran loppuunmyyty viimeistä lippua myöten? Sen enempää nuori ei kuitenkaan pohdi asiaa, vaan nauraa muun yleisön mukana vitsille, jonka bändin laulaja murjaisee. Vitsi toimii paitsi yleisön naurattajana, myös välispiikkinä ennen seuraavaa biisiä, jonka yleisö osaa paremmin kuin hyvin, eikä Kuura ole poikkeus. Hänestä tuntuu suorastaan kummallisen hyvältä olla osa tuhatpäistä joukkoa, joka laulaa ja hyppii sydämensä kyllyydestä. Ensimmäistä kertaa vuosiin hänestä tuntuu siltä, että hän kuuluu joukkoon, eikä ole kaikkien mielestä vain kävelevä kummajainen, vaikka ei hän koskaan olekaan halunnut hukkua massaan, vaan tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on. Joka tapauksessa musiikki vie hänet mukanaan, eikä ahdistus enää paina hänen rintaansa. Kuura elää suuren väkijoukon, bändin ja biisien mukana. Enää häntä ei kaduta kauas kotoa lähteminen, vaan päinvastoin, Kuura on itsestään ylpeä. Hänelle ei koskaan ole itsestään selvää haastaa itseään tällä tavalla, saati sitten voittaa pelkojaan, jotka saavat hänen hengityksensä ahdistavan tiheäksi ja ihon kylmännihkeäksi. Siinä Kuura kuitenkin on, ei ehkä väkijoukon keskellä tai eturivissä, mutta keikalla hän on, ja hänen koko sydämensä on hommassa mukana. Jokainen biisi, bändin heittämä vitsi ja puhdas ilo saavat Kuuran voimaan paremmin ja elämään kovemmin kuin pitkään aikaan. Vieressä hyppivä ja pomppiva väkijoukko ei ahdista, hän on osa sitä ja hengittää tilanteen energiaa. Kuuran jokainen solu nauttii tilanteesta, hänen aistinsa ovat terävät ja hän tietää jo nyt, ettei maadoittuminen tule tapahtumaan hetkessä, muttei anna asian häiritä itseään juuri nyt, vaan keskittyy tasaamaan hengitystään, kun bändi soittaa hitaampaa kappaletta, jonka mukana yleisö rauhoittuu jopa kummallisen paljon, eikä Kuura voi kuin ihmetellä voimaa, joka musiikilla on. Keikka sujuu hyvin, hiekkakenttä hukkuu musiikkiin ja pimenevään ja viileään kesäyöhön. Viileä ilma tuntuu hyvältä nuoren ihmisen hikisen ihon pinnalla, vaikka Kuura varookin kylmettämästä itseään. Huppari saa kuitenkin odottaa hetken aikaa, ihan vielä nuori ei halua vetää sitä päällensä, ei vielä, kun keikka on paria viimeistä kappaletta vaille ohitse. 

Bändi kasaa vielä kerran yleisön täydellisesti puolelleen, saa heidät kaikki jännittymään äärimmilleen ja sen jälkeen laulamaan, hyppimään ja huutamaan niin, ettei kenellekään lähiympäristössä aikaansa viettävälle jää epäselväksi, että sekä bändillä että yleisöllä on hauskaa. Lavavalojen loisteessa bändi kiittää yleisöään loistavasta illasta, eikä yleisökään viivyttele omien kiitostensa kanssa, vaan antaa bändin kuulla, miten paljon heistä ja heidän musiikistaan pidetään. Lopulta lava kuitenkin tyhjenee, ja ihmiset alkavat valua hiekka-alueelta pois puheensorinan käydessä koko ajan hieman kovemmaksi. Kuura jättäytyy jälleen paikoilleen, antaa suurimman väkijoukon mennä rauhassa ensin ja lähtee itse pois vasta sitten, kun enää muutamat kymmenet ihmiset ovat hänen lisäkseen lähestulkoon tyhjällä kentällä. Nuori lähtee kävelemään hitaasti porttia kohden jokseenkin uupuneena, mutta äärimmäisen onnellisena. Hän vetää lämpimän hupparin hikisen kehonsa suojaksi ja antaa väsyneiden jalkojensa ohjata hänet kohti pientä hotellihuonetta, jossa nukkuu yhden yön ennen kuin nousee aikaisin seuraavana aamuna junaan, jolla pääsee kotiin palautumaan tästä kaikesta, hälinästä, ihmisistä ja ennen kaikkea tunteiden sekamelskasta. Vaikka Kuura tietääkin olevansa hieman väsynyt ja maassa tämänpäiväisen takia seuraavien päivien ajan, hän on kuitenkin onnellinen ja itsestään ylpeä, sillä hän on onnistunut voittamaan pahimmat mörkönsä juuri tänään, juuri tällä keikalla. Se antaa hänelle uskoa paitsi itseensä myös tulevaan. Vielä jonain päivänä Kuura saattaisi olla kaikkien pelkojensa niskan päällä. Tai vaikka hän ei olisikaan, hän pystyisi silti voittamaan ne ainakin toisinaan.