Kätketyt haavat #2

TESSA

Maanantaiaamuna herään varsin levottomasti nukutun yön jälkeen aikaisin ylös, enkä osaa sanoa, miksi minulla yhtäkkiä on tulevasta työpäivästä paha aavistus. Yritän kuitenkin työntää ajatuksen sivuun ja miettiä kaikkea sitä, mitä Leona ja Marjatta ovat minulle viikonlopun aikana sanoneet. 

Kaikki menee hyvin, voit aina soittaa ja pyytää apua, harjoittelijaa ei tarvitse opastaa kädestä pitäen, perehdytys on pidetty, annat vain työtehtävät, neuvot alkuun ja autat tarvittaessa, teet omat työsi. Sä hitto vie osaat ja pystyt, nainen.

Yritän koko aamun keskittyä hengittelemään syvään, kun teen kotona aamutoimiani. Pesen hampaat ja hengitän. Meikkaan ja hengitän. Vaihdan vaatteet ja hengitän. Syön aamupalaa ja hengitän. Pakkaan edellisenä iltana valmiiksi tekemäni eväät jääkaapista mukaan töihin ja hengitän. 

Sisään, pidä, ulos. Sisään, pidä, ulos. Sisään, pidä, ulos. 

Nappaan naulakosta päälleni ohuen takin ja pyöräilykypärän, ennen kuin pamautan asunnon oven kiinni ja kuljen ripeästi portaat alas neljännestä kerroksesta. Havaitsen oman hermostuneisuuteni, kun en saa pyörän lukkoa auki ensimmäisellä yrittämällä – yritän nimittäin työntää lukkopesään kotiavainta pyöränavaimen sijaan. Pitäisi vissiin yrittää hengittää vielä ihan hemmetisti syvempään, mietin sarkastisesti, kun viimein tajuan ongelman, vaihdan avainta ja pääsen kuin pääsenkin ajamaan kohti muutaman kilometrin päässä sijaitsevaa työpaikkaani. 

Olen työpaikalla etuajassa. Harjoittelijan pitäisi olla paikalla tasan kahdeksalta, mutta minä olen paikalla jo kahtakymmentä vaille. En voi sanoa, että liian aikaisin paikalla oleminen on kannaltani hyvä asia. Nyt minulla on tarpeettoman paljon aikaa miettiä, mikä kaikki voikaan mennä pieleen tänään. Eniten minua ehkä ärsyttäisi se, ettei harjoittelija syystä tai toisesta ilmestyisikään paikalle, sillä silloin jännitykseni ja ahdistukseni menisivät täysin hukkaan. Samaan aikaan kuitenkin haaveilen asiasta. Miten ihanaa mun olisikaan olla toimistolla yksin koko päivän ajan. Introvertti mussa kiittäisi syvästi, mietin latoessani eväitä repusta jääkaappiin. En oikeastaan ymmärrä, miksi olen näin hermostunut. Tai siis, stressaanhan minä muutenkin melko naurettavilta tuntuvia asioita, mutta nyt koen oloni normaalia levottomammaksi. Ei pitäisi antaa ajatuksille liikaa valtaa, ajattelen miettiessäni sisälläni vellovaa pahaa aavistusta. Vaikka kehoni ja mieleni eivät aina olekaan oikeassa, olen silti elämäni aikana tottunut kuuntelemaan niitä. Ja nyt mieleni tuntuu valmistelevan minua aavistukseni takia johonkin suhteettoman suuren ponnistukseen. Hengitän nyt, nainen. Eihän tää nyt voi olla niin vaikeaa. Se on joku tuntematon muotoilua opiskeleva tyyppi, kyllä siitä nyt selviää. Sä et tiedä siitä mitään, älä siis oleta mitään, ainakaan pahaa, rauhoittelen itseäni. Kun sitten vilkaisen jälleen kerran kelloa, huomaan, että se on jo lähes kahdeksan. Ja se taas tarkoittaa sitä, että harjoittelija… 

 Ovisummeri soi.

…on jo täällä, ajattelen, enkä tiedä, onko soiva summeri helpotus vai ei. Sitä en voi kuitenkaan jäädä enää pohtimaan, sillä minun on tietenkin päästettävä harjoittelija sisälle. Painan summerin napista ulko-oven lukituksen auki ja jään vielä kerran syvään hengittäen odottamaan hetkeä, jona harjoittelija astuu eteeni vuorokaudenajasta johtuen hieman hämärään aulaan. 

Ovi aukeaa. Askel, kaksi, kolme.

Näen hänet.

Ei helvetti.

Neljä vuotta aiemmin

Aluksi aivan kaikki oli tavallista ja ihanaa – hän vaikutti luottamukseni arvoiselta. En silloinkaan ollut naiivi ja uskonut, että voisin muuttaa toista ihmistä, parantaa hänen tapansa. Kiersin kaukaa ne, joilla oli huono maine syystä tai toisesta. Mutta Samuel. Hän oli hyvä, hyvätapainen, hyväkäytöksinen, hyvämaineinen, hyvästä perheestä, ennen kaikkea hyvin pidetty. Alitajuntani ei varoittanut minua, kun olin hänen lähellään, vaikka jälkikäteen ajateltuna hän saattoi heti alusta asti olla kuin liukas saippuapala. Minä en saanut hänestä otetta, mutta hän sai minusta. 

Halusin vain, että joku rakastaisi ja pitäisi minusta huolta ilman mahdottomia vaatimuksia, ehtoja, käskyjä, pelolla hallintaa. 

Aluksi kaikki olikin tavallista ja ihanaa. Sitten kuva alkoi säröillä. Vähän liikaakin.

Nykyhetki

Repäisen itseni takaisin nykyhetkeen ja tiedän saman tien valahtaneeni kalmankalpeaksi. Tiedän myös, että edessäni seisova mies tunnistaa minut, muistaa minut, on kuullut minusta valheita. Enkä minä pääse tilannetta pakoon minnekään.

  –Mitä helvettiä? sanon epäuskoisena ja huomaan, että käteni tärisevät. Vedän ne puuskaan, jotta hän ei näkisi.

  –Mä en tiennyt, että sä oot täällä duunissa.

En usko, että hän valehtelee. Samuel tuskin jaksaisi uhrata kallisarvoista aikaansa minuun enää näin pitkän ajan jälkeen. En silti haluaisi olla lähelläkään ketään hänen läheisistään, sillä tiedän, että he kaikki uskovat sokeasti Samuelin versioon tapahtumista. Viktor ei ole poikkeus, näen sen hänen silmistään. Hänen silmissään minä olen paha, pahantekijä. Sellaisten ihmisten seurassa on vaikeaa hengittää – sellaisten, jotka syyttävät sinua jostain, mitä et koskaan ole tehnyt. 

Ahdistus velloo kuin meri ennen myrskyä sisälläni. Haluaisin huutaa, kadota paikalta, kuolla.  En tiedä, miten pystyn työskentelemään Viktorin kanssa hänen harjoittelunsa ajan – enhän edes tiedä, miten minun pitäisi toimia nyt. Tai tiedän. Minun pitäisi kovettaa itseni, erottaa yksityiselämä työstä, olla niin hemmetin ammattimainen. Mutta Viktor on elävä muistutus elämäni ehkä suurimmasta virheestä, ajanjaksosta ja suhteesta, jonka jättäisin elämättä tai vähintäänkin unohtaisin, jos vain voisin. Minun on kuitenkin pakko ryhdistäytyä, ennen kaikkea itseni vuoksi. Jos luovuttaisin nyt, antaisin kai Samuelin voittaa, työntää minut maanrakoon. Siihen en taas suostu, en ainakaan ilman taistelua.

  –Meillä on töitä tehtävänä. Katsotaan, että sä pääset alkuun sun tehtävissä. Tarkoituksena olisi, että pääset omatoimisen työskentelyn makuun jo tänään. Mun pitäisi tehdä omia hommia tässä samalla. Mut kysyt heti, jos on jotain epäselvää. Jos mä en tiedä, niin Marjatta osaa kyllä auttaa, puhun viileästi Viktorille, jonka kasvoilla on vähintään yhtä viileä ilme. Hän ei sano mitään, nyökkää vain. 

  –No, aloitetaan sitten.

Työpäivän jälkeen olen samaan aikaan rättiväsynyt ja aivan ylikierroksilla, jonka takia päädynkin jälleen kerran laittamaan viestiä Leonalle. Minun onnekseni hän on kotona, joten käyn omassa kodissani vain kääntymässä ennen hänen luokseen lähtemistä. Minua ei haittaisi, vaikka Viviankin olisi paikalla, mutta Leonan mukaan hän on ainakin seuraavat pari tuntia poissa viikoittaisen keramiikkakurssinsa takia. Tärkeintä on kuitenkin se, että saan puhua edes jonkun kanssa tästä päivästä – jos en puhuisi, pääni todennäköisesti hajoaisi.

  –Sähän tulit nopeasti. Ei se siis haittaa, mä vain ajattelin, että sulla olisi mennyt vähän kauemmin.

Tiedän itsekin, että olen saapunut Leonan luokse ehkä ennätysnopeasti kuultuani, että hän on paikalla. 

  –Joo, mä tulin pyörällä ja ajoin vissiin aika kovaa, sanon ystävälleni, jonka tutkiva katse käy nyt läpi kasvojani. Huomaan, että hän huolestuu. 

  –Tessa, onko kaikki ihan hyvin? Sä et näytä kovin…

  –Sä et ikinä arvaa, kuka se hemmetin harjoittelija on.

Leonan ilme muuttuu, kun huolen lisäksi hänen kasvoilleen ilmestyy myös epäilystä.

  –Siitäkö tää nyt johtuu? Siitä työharjoittelijasta? hän kysyy, eikä edes yritä arvata.

  –No kun se on jumalauta Viktor. 

  –Kuka Viktor?

  –No SE Viktor!

Nyt Leonan ilme valahtaa, ja hän selvästi tajuaa, kenestä puhun.

  –Älä sano. Se Samuelin kaveri Viktor? hän kysyy minulta vielä, enkä minä voi kuin nyökytellä ilme vakavana. En oikein tiedä, mitä voisin sanoa. Viktor ei tietenkään ole Samuel, mutta se ei tarkoita, että hänen seurassaan oleminen olisi yhtään sen mukavampaa minulle. Siitä Samuel on selvästi pitänyt huolta.

  –Miten kauan sä joudut tekemään sen kanssa töitä?

  –Neljä kuukautta. Se helvetin äijä menee aika hiton paljon mun ihon alle. Viktorille mä olen kuin piikki lihassa. Ja kaikki tää on Samuelin aiheuttamaa, sanon ja vedän tärisevät käteni jälleen puuskaan. Se on epätoivoinen yritykseni pysyä turvassa, suojassa vaaroilta, ahdistavien asioiden ja tunteiden ääreltä. Kuitenkin ne vyöryvät sisälläni melko hallitsemattomasti. Ja vaikka kuinka yritän olla miettimättä asiaa, mietin silti, miten voisin estää jälkikäteen nuorempaa itseäni koskaan tapaamasta nuorta miestä, jonka ulkokuori oli kuin olikin liian hyvää ollakseen totta.

Kätketyt haavat #1

PROLOGI 

TESSA

Minä tiesin jo silloin, mitä pitäisi varoa. Minä tiesin jo silloin, millaista ihmistä tai ihmissuhdetta en ainakaan elämääni haluaisi. Minä tiesin jo silloin, mitä kaikkein eniten halusin ja kaipasin, tarvitsin. Minä tiesin jo silloin, ettei pitäisi olla naiivi. Ja silti, silti minä jouduin tilanteeseen, jossa minulla ei ollut mitään niistä asioista, joista olin haaveillut. En oppinut luottamaan, vaan opin olemaan entistäkin varautuneempi. Pääsin pois, mutta en alkanut elää. Ensin en vain jaksanut. Sitten en uskaltanut. Ja kuitenkin salaa toivoin, että vielä jonain päivänä kipeät mustelmat mielessäni vaalenisivat ja katoaisivat. Että oppisin olemaan rohkea ja luottamaan, että lakkaisin varomasta jokaista vaaraa. 
Ensin oli kuitenkin otettava ensimmäinen askel.
Askel polulle, jolle en välttämättä olisi edes halunnut astua. Mutta no, eipä elämällä ole aina tapana kysyä, haluammeko jotain asiaa vai emme. Se vain antaa, ja me otamme vastaan vikisten tai vikisemättä. Ja mitä minä sitten tein?
Vikisin.
Kuinkas muutenkaan.

LUKU YKSI
TESSA

Keskiviikko 13. syyskuuta on aivan tavallinen päivä. Torkutan aamulla turhan innokkaasti ja herään hieman liian myöhään vain tajutakseni, etten ehdi syödä omenaa kummempaa aamupalaa. Muistan kuitenkin puristaa kotiavaimet nyrkkiin ennen kuin pamautan oven kiinni ja pikakävelen luennolle, jonka jälkeen syön lounasta. Sitten edistän tai ainakin yritän edistää opintojani yliopiston kirjastossa, kunnes totean, etten jaksa enää keskittyä yhdenkään järkevän virkkeen muodostamiseen. Lähden kotiin, juon teetä ja syön välipalaa sekä makaan uupuneena sängylläni vannoen, etten valvo tänään yhtä pitkään kuin eilen. Todellisuudessa tiedän, ettei minun pitäisi tehdä lupauksia aikaisesta nukkumaanmenosta itselleni – jostain syystä kaikkein vähäpätöisimmätkin asiat, kuten pölyjen pyyhkiminen, alkavat kiinnostaa aina ennen nukkumaanmenoa. Ja ei, en osaa vastustaa itseäni, kun äkillinen inspiraatio tehdä jotain vähäpätöistä iskee. Vitkuttelen hyvin monien asioiden tekemistä, eikä nukkuminen ole poikkeus, vaikka usein tällaisina iltapäivinä melkein unelmoin nukkumisesta. Jostain syystä en kuitenkaan osaa mennä nukkumaan iltaisin, vaikka muut asiat, joiden tekemistä välttelen, saan lopulta tehtyä aikataulussa. Ehkä olen vain huono menemään nukkumaan. Tai sitten… 
Saan melkein sydänkohtauksen, kuten aina, kun ranteessani oleva älykello alkaa väristä yllättäen ilmoittaakseen, että joku yrittää soittaa minulle.
  –Tessa Haverinen, vastaan puheluun, kun vihdoin olen päässyt syöksymään sängystä ylös puhelimeni luokse. Sydämeni tykyttää kovaa kahdesta syystä: siksi, että yllättävä puhelu on säikäyttänyt minut, mutta etenkin sen vuoksi, että olen ehtinyt katsoa soittajan olevan työnantajani. Älä hemmetissä sano, että mä olen unohtanut tulla töihin tänään tai että oon sössinyt jotain muuta pahemman kerran, ehdin ajatella, mutta koitan kuitenkin kuulostaa mahdollisimman rauhalliselta.
  –No hei, Marjatta tässä. Anteeksi, että soitan näin yllättäen ja vielä toimistoajan ulkopuolella, mutta mulla on sulle tärkeää asiaa. Siinähän kävi nyt niin, että Tuula jää toistaiseksi pois töistä. Ja no, hommat jatkuu sinänsä ihan normaalisti, kenenkään työmäärä ei radikaalisti lisäänny, kun meillä aloittaa ensi maanantaina se harjoittelija. Se, miten tää vaikuttaa suhun, on se, että sä oot maanantaina nyt sitten yksin vuorossa, kun Tuula ei siellä tule olemaan ja me muut ollaan siellä koulutuksessa. Sen harjoittelijan opastaminen ekana päivänä ois vaan pitänyt olla Tuulan homma. Harjoittelija on kyllä saanut perehdytyksen jo aiemmin työpaikkaan ja -tehtäviin, mutta ensimmäisinä päivinä kaikki ei välttämättä tule vielä ihan selkärangasta. Tiedän, ettei sun työtehtäviin kuulu harjoittelijoiden opastaminen, mutta tää koskee nyt vaan yhtä päivää ja jatkossa me muut hoidetaan opastaminen tarvittaessa. Mutta mä luotan kyllä suhun ja siihen, että kaikki menee hyvin, kun oot ollut meillä sen verran pitkään töissä, Marjatta selittää pitkään niin, etten ehdi sanoa väliin juuri mitään. Kun sitten puhelun varsinainen syy selviää, en tiedä, olisiko sittenkin ollut parempi, että puhelu olisi liittynyt johonkin sössimääni asiaan. Ei hiton hiton hiton hitto, mietin, vaikka tiedän kyllä, ettei muita vaihtoehtoja ole. 
  –Joo, tuota, eiköhän se onnistu. Hän varmaan tekee sitten samoja hommia kuin mä? Tai ainakin sellaisia hommia, joita oon joskus tehnyt? Ja no, jotain lisäinfoa tästä opastamisesta olisi ihan kiva saada viikonlopun vuorossa, vastaan kuitenkin ja yritän jälleen kuulostaa rauhalliselta ja positiiviselta, vaikka oikeasti olen kauhuissani siitä, että minun täytyy opastaa ihmistä ensimmäisenä työpäivänään. Kyllä, olen Marjatan kanssa samaa mieltä siitä, että osaan tehdä työni ja tunnen melkein kaikki oman alueeni työtehtävät, mutta se, osaanko neuvoa ketään työtehtävissä, on täysin eri asia.
  –Totta kai, tietenkin infotaan sua viikonloppuna kaikesta! Ja mulla on puhelin maanantainakin koko ajan käden ulottuvilla, niin soitat vaan ja kysyt rohkeasti, jos on jotain epäselvää. Ja oikeasti, mä olen pahoillani, että sä joudut tähän tilanteeseen. Tuulan piti hoitaa, mutta hän ei nyt voi. Ja mä en tästä harjoittelusta sopiessa vielä tiennyt tuosta koulutuksesta, niin se nyt sattuu ikävästi samaan aikaan. Mutta Tessa, ihan mahtavaa että tää järjestyy näin! Marjatta vakuuttaa minua vielä asiasta ja kuulostaa oikeasti kiitolliselta, toisin kuin minä. Joudun taistelemaan sen eteen, etten kuulostaisi pettyneeltä.
  –Joo, eipä mitään. Eiköhän kaikki mene ihan hyvin, jos tää harjoittelija edes jotain muistaa varsinaisesta perehdyksestään, sanon ja pääsen onneksi pian sen jälkeen lopettamaan puhelun jokseenkin ahdistuneena. Tuulan kannalta on tietenkin hyvä asia, että hän on nyt päässyt sairaslomalle – vaikka pomoni ei tietenkään ole minulle asiaa sanonut, tiedän kyllä Tuulan poissaolon syyn. Mutta muuten Tuulan poissaolo ei liikaa mieltäni lämmitä. Tai ei se muuten sinänsä haittaisi, mutta se harjoittelija… olen uskomattoman huono opastamaan ihmisiä edes niissä asioissa, jotka osaan itse tehdä vaikka unissani. Nyt en kuolemaksenikaan tiedä, osaako harjoittelija tehdä kunnolla mitään jo valmiiksi, vaikka on joskus käynyt työpaikalla perehdytyksessä. Luojan kiitos kyseessä ei sentään ole tet-harjoittelija, jota minun suurella todennäköisyydellä pitäisi pitää silmällä koko ajan. Harjoittelijan ainakin näennäinen aikuisuus ja jonkinlainen opintojen tuoma pätevyys ovatkin tässä tilanteessa ainoa lohtuni. En vain halua, että harjoittelija saa työpaikastaan huonon kuvan siksi, etten minä osaa neuvoa häntä riittävän hyvin. Ja no, rehellisyyden nimissä en kyllä edes jaksaisi neuvoa ketään kovinkaan pitkään, ja se on syy, jonka vuoksi minusta tuskin koskaan tulee opettajaa. En menetän malttiani helposti, mutta jostain syystä toisten neuvominen, opettaminen ja opastaminen saavat minut helposti kireäksi. 

Viikonloppuna yritän jälleen edistää opintojani ja käyn myös tekemässä lauantain kunniaksi lyhyen työvuoron. Heti vuoron aluksi Marjatta ottaa kuin ottaakin minut pieneen työhuoneeseensa keskustelemaan harjoittelijasta. Keskustelun jälkeen oloni on asian suhteen ehkä hieman aiempaa rauhallisempi, sillä Marjatan mukaan harjoittelija on osaava alan opiskelija. En silti edelleenkään pidä siitä, että joudun olemaan harjoittelijasta ikään kuin vastuussa maanantaina –  minulla ei edes ole minkäänlaista alan koulutusta. Olen alun perin tullut Marjatan yritykseen töihin lyhyt- ja osa-aikaiseksi työntekijäksi, kun minulla oli tarvetta lisärahalle. Nyt muutaman kuukauden työsuhde on venynyt jo yli puolitoistavuotiseksi, eikä loppua näy. Yritys on kasvanut melko paljon viimeisten vuosien aikana, eikä työsuhteeni päättämiselle ole ollut tarvetta, sillä olen saanut yhdistettyä yllättävän hyvin opiskelun ja työn. Siitäkin asiasta saan tosin kiittää Marjattaa, sillä hän on ollut varsin joustava työnantaja. Kun olen tarvinnut aikaa opiskeluun, hän on antanut sitä minulle, kunhan olen itse osannut pyytää sitä mielellään etukäteen. Kiireisimpinä aikoina olenkin käynyt töissä ehkä vain kahtena tai kolmena päivänä kuukaudessa, kun normaalisti käyn töissä kahdesta kolmeen kertaan viikossa. Pienessä yrityksessä jokaisen panos on tärkeä ja työtäni arvostetaan, vaikken olekaan alan ammattilainen. Ja jos nyt totta puhutaan, minun ei sinänsä tarvitse ollakaan yrityksen suunnittelemien ja valmistamien tuotteiden ammattilainen, sillä minä teen markkinointia, edelleen ilman koulutusta. Luojan kiitos Marjatan yrityksen markkinointi ei ole vain minun varassani, vaan asian parissa työskentelee myös oikeasti asiaan perehtynyt Alexa. Minun tehtäväni onkin pitkälti auttaa Alexaa hänen työssään. Olen joka tapauksessa kiitollinen siitä, että olen saanut mahdollisuuden tehdä töitä kasvavassa yrityksessä, vaikken varmasti ole aina ollut paras ja tehokkain työntekijä. Voisin jopa sanoa, että työskentely Marjatan yrityksessä on ollut korjaava kokemus: täällä olen saanut olla oma itseni kaikkine virheineni. Täysin uusi ja erilainen työ on myös pakottanut minut etenkin alkuun kohtaamaan sen, etten voi olla täydellinen. En silti sano, ettenkö edelleen vaatisi itseltäni paljon – aivan kaikkea hyvä ja turvallinen työyhteisökään ei voi korjata. 

Sunnuntaina päätän tietoisesti olla edistämättä opintojani, kun totean itselleni aamulla, että vietän mieluummin päivän parhaan ystäväni Leonan kuin 14 tuumaisen läppärin kanssa. Minä ja Leona olemme tunteneet toisemme lukion ensimmäiseltä vuosikurssilta alkaen, ja kuluneiden vuosien aikana olemmekin hitsautuneet melko tiiviisti yhteen. Hän saa kuulla aina ensimmäisenä elämäni pienistä ja suurista tapahtumista, niin kuin minäkin saan kuulla hänen elämästään. Niin sanotusti välissämme on vain Leonan avopuoliso Vivian, joka on myös ystäväni. Leona ja Vivian ovat olleet yhdessä lähes yhtä pitkään kuin minä ja Leona olemme tunteneet. Minä olen heidän puolestaan onnellinen siitä, että alkujaan ehkä pelkältä teinirakkaudelta vaikuttanut parisuhde on vuosien aikana syventynyt aikuisten ihmisten väliseksi, tasapainoiseksi, turvalliseksi ja vahvaksi suhteeksi.
  –Onks sulla siis huomenna töissä edessä sen harjoittelijan opastaminen? Leona kysyy minulta, kun olen istunut hänen kanssaan heidän asuntonsa parvekkeella jo jonkin aikaa. Vivian ei tänään ole kotona, sillä hän käymässä vanhempiensa luona. 
  –On. Mä en edelleenkään ole kovin innoissani asiasta, mut tajuan kyllä, ettei mulla oikein ole muita vaihtoehtoja. Kaikki muut, Marjatta mukaan lukien, on huomenna jossain koulutuksessa. Kyllä musta ois ihan kamalaa olla ensimmäisenä työpäivänä kirjallisten ohjeiden varassa. Paha vaan, etten mä tiedä, onko mun neuvot yhtään selvempiä, selitän Leonalle ja irvistän. 
  –Tessa, mitä me ollaan puhuttu itseluottamuksesta. Jos multa kysytään, sä osaat neuvoa ihan hyvin ja selvästi. Sä esimerkiks autoit mua silloin vuosia sitten asumistukihakemuksen kanssa, kun mä en itse ollut varma siitä, miten se toimii. Ja lopputulos oli hyvä, koska mä sain myönteisen asumistukipäätöksen ekalla yrityksellä. Ja mä tiedän, että sä oot hyvä sun työssäs, joten sen harjoittelijan opastaminen sujuu varmasti ihan hyvin, ystäväni sanoo minulle päätään hieman huvittuneesti puistellen. Arvostan sitä, että hän yrittää nostattaa itseluottamustani, mutta… 
  –Sä oot mun ystävä, olit jo silloin! Mä pystyn olemaan rennosti sun kanssa. Sitä harjoittelijaa mä en taas tunne yhtään. Mä en edes ymmärtänyt kysyä Marjatalta eilen, mikä sen tyypin nimi on. Mä tiedän siitä tasan sen, että se opiskelee muotoilijaksi, valitan Leonalle, jonka ilme muuttuu hieman, kun kerron varsin rajalliset tietoni harjoittelijasta.
  –Marjatta ei sitten itse kertonut sulle muuta? Mut joo, toi ei kyllä oo sulle kovin ihanteellinen tilanne. 
  –No ei niin. Se tyyppi on kyllä käynyt perehdytyksessä, mut arvaa vaan, oonko mä ollut silloin töissä. Jos mä en hirveästi rakasta neuvomista muutenkaan, niin täysin vieraiden ihmisten neuvomista vielä vähemmän, totean ääneen sen, minkä Leona jo muutenkin tietää. Olen jokseenkin arka introvertti, jolle uusien ihmisten tapaaminen ei ole täysin stressitöntä. Huomenna en kuitenkaan vain tapaa uutta ihmistä, vaan olen hänestä ikään kuin vastuussa. Ja koska en tiedä hänestä oikeastaan mitään, en voi edes valmistautua tapaamiseen. 
  –Tessa hei, mä haluaisin silti uskoa, et huominen menee ihan hyvin. Tuskin Marjatta olettaa, että sä handlaisit kaiken täydellisesti. Teet sen minkä pystyt ja otat sit herkällä kädellä yhteyttä Marjattaan, jos on jotain epäselviä tilanteita. Ja onhan sillä harjoittelijallakin jotain osaamista pohjalla, kun se ei kerran ole mikään tettiläinen, ystäväni lohduttaa minua, ja minä yritän näyttää hieman rauhallisemmalta.
  –Niin kai sitten, huokaisen ja kohautan harteitani. Sisimmässäni tiedän kuitenkin, ettei sisälläni vellova hitaasti ahdistukseksi muuttuva jännitys välttämättä anna minun nukkua rauhallisesti ensi yönä.

2. osa

Kätketyt haavat (uusi tarinasarja)

"Mutta no, eipä elämällä ole aina tapana kysyä, haluammeko jotain asiaa vai emme. Se vain antaa, ja me otamme vastaan vikisten tai vikisemättä. Ja mitä minä sitten tein?

Vikisin.

Kuinkas muutenkaan."

Tessa on nuori nainen, jonka elämän ulkoiset puitteet ovat kunnossa. Hän opiskelee, tekee opintojen ohella hieman töitä ja tapaa säännöllisesti muutamia hyviä ystäviään. Kuitenkin ulkoisten puitteiden takana on synkkä salaisuus, josta vain Tessan lähimmät ystävät tietävät. Salaisuus vaikuttaa häneen monella tapaa, vaikka hän yrittääkin peittää menneisyytensä jäljet itsestään ja jatkaa eteenpäin. Hänen yrityksensä unohtaa menneet asiat kuitenkin murskaantuvat, kun hän joutuu kohtaamaan töissä elävän muistutuksen muutaman vuoden takaisista tapahtumista. Tessa toivoo silti, että hän pystyisi olemaan välinpitämätön. Mutta kuinka hän voisi olla välittämättä, kun joku hänen työyhteisössään uskoo hänen olevan pahantekijä?

Viktor on Tessaa muutaman vuoden vanhempi mies, joka etenee opinnoissaan hyvää vauhtia. Hän on juuri aloittamassa työharjoittelunsa pienessä, mutta kasvavassa yrityksestä tietämättä, että Tessa työskentelee osa-aikaisesti kyseissä yrityksessä. He nimittäin tuntevat toisensa muutamien vuosien takaa, mutta suhtautuvat toisiinsa kuin vihollisiin. Viktor uskoo Tessan tehneen jotain pahaa, kun taas Tessa tietää Viktorin uskovan valheellisia tarinoita, joita hänestä on kerrottu. Mutta suostuuko Viktor edes kuulemaan Tessan version tapahtumista? Tai pystyykö Tessa kertomaan synkintä salaisuuttaan ihmiselle, joka ei lähtökohtaisesti luota hänen sanaansa?

_______________________________________________________________________________

Hei, se on vihdoin totta! Mä alan julkaista blogissa puolentoista vuoden tauon jälkeen uutta jatkotarinaa nimeltä Kätketyt haavat. Yllä olevasta esittelytekstistä saattekin jo vähän esimakua siitä, millaisesta tarinasta tällä kertaa onkaan kyse. Ja kuten oon jo aiemmin täällä blogissa maininnutkin, saattaa tää tarina olla jollain tapaa erilainen kuin mun aiemmat tarinat.

Mahdollisesta erilaisuudestaan huolimatta tääkin tarina jatkaa mulle tyypillistä linjaa, eli raskaiden ja vaikeiden aiheiden käsittelyä. Tällä kertaa käsittelyyn pääsee sekä perheissä että parisuhteissa esiintyvä lähisuhdeväkivalta sekä niiden vaikutukset elämään. Mä en siis suosittele lukemaan juuri tätä tarinaa, jos kokee, että (henkinen) väkivalta aiheena on liian raskas ja aiheuttaa itselle herkästi pahaa oloa. 

Mutta huh, onpa jännittävää ja jopa vähän pelottavaa olla pitkästä aikaa tarinasarjan julkaisun äärellä :D. Voin kyllä kertoa, että oon itsekin odottanut tätä hetkeä toisinaan kuin nousevaa kuuta. Mä myös syvästi toivon, että te lukijat tulette tykkäämään Tessan ja Viktorin tarinasta: että tää tarina saa teidät kiemurtelemaan, kyynelehtimään, nauramaan, pohtimaan, toivomaan ja ihan kaikkea siltä väliltä <3. 

Mä en uskalla luvata mitään tämän tarinan julkaisutahdista, mutta yksi asia varma: julkaisen tarinan ensimmäisen osan lauantaina 30.3.2024 klo 17.30. Eihän edellisen tarinasarjan viimeisen osan julkaisusta olekaan lauantaihin mennessä kulunut kuin 532 päivää 🙈

Ei muuta kuin tervetuloa lukemaan, toivottavasti viihdytte tän tarinan parissa! <3

1. osa

Vuoden 2023 luetut/kuunnellut kirjat

Mä olen muutamana viime vuonna haastanut itseni lukemaan ja/tai kuuntelemaan vähintään 26 itselleni uutta kirjaa vuodessa (eli siis yhden kirjan kahdessa viikossa). Noh, kyseisen haasteen kanssa on käynyt kahdesti huonosti, sillä en ole saavuttanut 26 kirjan tavoitetta :'D. Paras suoritukseni olikin vuodelta 2021, jolloin luin ruhtinaalliset 20 kirjaa. Viime vuonna tilanne kuitenkin muuttui, sillä mä luin ja kuuntelin yhteensä 37 kirjaa. Tähän lukuun suuresti vaikutti se, että olin kesätöissä paikassa, jossa töitä tehdessä sai luvan kanssa kuunnella musiikkia, podcasteja tai vaikka äänikirjoja. Kuten arvata saattaa, mä innostuin kuuntelemaan paljon äänikirjoja ja kuuntelinkin kahden kuukauden aikana 12 kirjaa. Toinen seikka, joka vaikutti paljon 37 kirjan lukemis- ja kuuntelemissaavutukseen, oli ehdottomasti eräs syksyn kurssi, jolla luettiin yhteensä 18 kotimaista klassikkoteosta. 

Tän postauksen tarkoituksena on nyt vähän avata, mitä kirjoja luin ja kuuntelin vuonna 2023. Ihan jokaista kirjaa en kuitenkaan listaa, mutta pyrin kommentoimaan mahdollisimman montaa teosta, jonka tähän listaukseen olen valinnut. Mainittakoon nyt myös, että kirjat ovat listauksessa sattumanvaraisessa järjestyksessä. 

Luetut/kuunnellut kirjat vuodelta 2023

J. L. Runeberg - Vänrikki Stoolin tarinat

Aloitetaan listaus klassikkoteoksella, jonka lukemisesta mä en nauttinut. Suuresti lukemiskokemukseen vaikutti se, että mun lukeman julkaisun suomennos oli todella vanhahtava. Uskaltaisin väittää, että puolet runoista meni yli mun ymmärryksen ihan vain siksi, että en ymmärtänyt suomennoksen kieltä :'D. Muistan tästä teoksesta lähinnä sen, että sodasta puhuttiin romantiikan tyylikaudelle tyypillisesti ihannoiden: esimerkiksi sodassa kuoleminen oli teoksessa valtavan suuri kunnia. Täytyy kyllä sanoa, että tyylikauden tiedostamisesta huolimatta sodan ihannoiminen tuntui tässä maailmantilanteessa kaltaisestani nykylukijasta melko omituiselta.

Karin Slaughter - Menneisyyden jäljet

Jos Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat ei kuulunut omiin suosikkeihini, niin tämä teos sen sijaan kuuluu niihin. Mä kuuntelin tän teoksen äänikirjana kesällä ja viihdyin tän parissa tosi hyvin. Psykologinen trilleri tarjosi sopivasti jännitystä töiden lomaan :'D.

Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä

Mhairi McFarlane - Tyttö muiden joukossa, Hulluna sinuun & Hei, ethän unohda minua

Jooh, voisi kai sanoa, että McFarlanea tuli kuunneltua viime vuonna aika paljon :'D. Nää kolme teosta, jotka kuuntelin viime vuonna, on kaikki aika perinteisiä chick lit -kirjoja. Kivan kevyttä ja viihdyttävää luettavaa tai kuunneltavaa siis, kun tietää melko varmasti, että tarinalla on onnellinen loppu.

Elias Lönnrot - Kalevala

Terhi Tarkiainen - Pure mua & Peto irti

Tarkiaisen teokset mä kuuntelin kesällä töissä ollessani. Mä pidin näistä paljon ja taisin kuunnellakin nää peräkkäin, vaikka alkuun suhtauduin vähän epäileväisesti. Näissä teoksissa avainasemassa ovat nimittäin yliluonnolliset oliot, kuten vampyyrit - mä en yleensä tykkää lukea yliluonnollisia asioita käsitteleviä teoksia. Pure mua & Peto irti on musta kuitenkin tosi viihdyttäviä, ja aion lukea myös teossarjan tulevat osat, jos sellaisia jonain päivänä tulee.

Koko Hubara - Bechi

Hubaran teoksen mä luin jo tammikuun alussa erästä äidinkielen kurssin esseetä varten. Muistikuvat ovat vähän päässeet vuoden kuluessa haalistumaan, mutta muistaakseni mä kuitenkin pidin tästä romaanista. Parhaiten mieleen on jäänyt se, että teoksessa käsiteltiin seksiin liittyvää suostumusta, mitä pidin (ja pidän) hyvin tärkeänä. 

Riina Tanskanen - Tympeät tytöt: aikuistumisriittejä

Tammikuussa luettuihin kirjoihin lukeutuu myös tää tärkeä sarjakuvakirja, jonka mä luin e-kirjana. Mitään kevyttä lukemista tää ei kyllä ollut sarjakuvamuodostaan huolimatta, sillä tää herätteli miettimään paljon naisiin liittyviä ja kohdistuvia yhteiskunnallisia epäkohtia ja ongelmia. 

Antti Rönkä - Jalat ilmassa

Röngän esikoisteos on mulle ehdottomasti viime vuoden ahdistavin kirja. Teos käsittelee kiusaamista ja siitä aiheutuneita traumoja jopa raa'alla tavalla ja meni ajoittain aika pahasti mun ihon alle. Aihe on ehdottomasti tärkeä, ja kirja kuvastaa hyvin sitä, mitä kiusaaminen voi pahimmillaan aiheuttaa. Mä en kuitenkaan suosittele lukemaan tätä, jos on kovin herkkä ja/tai kokee kiusaamisen ja mielenterveysongelmien käsittelyn itselleen liian raskaaksi. 

Charlie Mackesy - The Boy, The Mole, The Fox and The Horse

Tää on ihana, lempeä ja koskettava teos, jonka mä ehdin lukea syksyllä. Mä itse luin tän englanniksi, mutta teos on myös suomennettu. Kirjan piirrokset on musta tosi suloisia, ja itse kirjan sanoma taas on tosi tärkeä. 

Holly Jackson - Kiltin tytön murhaopas

Matt Haig - Keskiyön kirjasto

Delia Owens - Suon villi laulu

Suon villi laulu on yksi niistä lukuisista kirjoista, jotka kuuntelin kesä-heinäkuussa töiden ohella. Päädyin kuuntelemaan tämän teoksen mielenkiinnosta, sillä tämä on valtavan kehuttu teos, josta on myös tehty elokuva. Kyan tarina ei todellakaan ole kovin kevyttä kuunneltavaa. Mä kuitenkin pidin tästä kirjasta sen verran paljon, etten malttanut lopettaa kuuntelemista heti työpäivän päätyttyä, vaan kuuntelin tätä myös kotiin ajaessani. Teos kuvaa esimerkiksi luontoa ja yksinäisyyttä valtavan kauniisti ja raastavasti. Vaikka tästä ei tullutkaan yhtä mun suosikeista, niin on tämä silti ehdottomasti kuuntelemisen tai lukemisen arvoinen teos. 

Mona Bling - 23 transmyyttiä: totta ja tarua transihmisistä

Vuoden ainoana tietokirjana mä kuuntelin tän Blingin transihmisiä käsittelevän teoksen. Mä pidin tästä teoksesta ja opin paljon uutta. Oon myös harkinnut, että ottaisin tämän niin sanotusti uudelleen käsittelyyn, eli lukisin tän ihan perinteisesti fyysisenä kirjana - sillä tavalla kirjan sisältö jäisi ehkä vielä paremmin mieleen. 

Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu

Casey McQuiston - Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä

Myös tämän teoksen mä kuuntelin, yllätys yllätys, töissä kesällä :'D. Tämä teos on oikein perinteinen enemies to lovers -tarina, jonka päädyin kuuntelemaan näkemäni Instagram-postauksen takia. Mun mielestä tää on viihdyttävä teos, joka ei kuitenkaan väistele kipeitä asioita. Teoksessa kiinnostavaa on myös päähenkilöiden yhteiskunnallinen asema: toinen kun kuuluu Yhdysvaltain presidentin perheeseen, toinen taas on yksi Britannian kuninkaallisista.

Karla Malm - Lux

Juhani Aho - Papin rouva

Aaro Hellaakoski - Jääpeili

Minna Canth - Työmiehen vaimo

Mä suurin piirtein kihisin raivosta, kun mä luin tätä Canthin klassikkonäytelmää. Ja ei, mä en ollut raivoissani siksi, että teos olisi ollut niin huono, vaan sen takia, että naisten asema 1800-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa on ollut ihan järkyttävän huono. Tän näytelmän lukemisen jälkeen oon kiitollinen siitä, että 2020-luvun Suomessa monet naisten asemaan liittyvät asiat ovat eri tavalla, vaikka korjattavaakin edelleen löytyy. 

Beth O'Lery - Kimppakämppä

Väinö Linna - Tuntematon sotilas

Siinä missä Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat käsittelee sotaa romantisoiden, Linnan teos taas tekee jotain aivan muuta. Tää sotaromaani oli aika raakaa ja pysäyttävää luettavaa, etenkin, kun maailmantilanne on tällainen. Raakuudestaan huolimatta tai oikeastaan jopa sen takia tää on musta hieno teos, joka ehdottomasti ansaitsee klassikkoasemansa.

 

Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi

Sitten päästäänkin jo listauksen viimeiseen kirjaan, eli Sinisalon klassikkoteokseen vuodelta 2000. Tää kirja on rakenteeltaan erilainen muihin viime vuonna lukemiini kirjoihin verrattuna. Ehkä juuri teoksen rakenteen vuoksi mä itse koin tämän myös varsin nopealukuiseksi. Mä siis luin tämän yhdeltä istumalta, eli sanottakoon nyt vaikka niin, että viihdyin tän parissa jopa yllättävän hyvin - kirjan tapahtumat kun sijoittuvat vaihtoehtotodellisuuteen. Tää kirja herätti paljon ajatuksia ja sai mut pohtimaan muun muassa oikeaa ja väärää. Ajatusten herättäminen on musta aina hyvä asia, joten voin kyllä suositella tämän lukemista :D. 

Siinäpä olisi nyt listattuna suurin osa niistä kirjoista, jotka luin tai kuuntelin viime vuoden aikana. Tää postaus viime vuoden kirjoista nyt tulee hitusen myöhään, vasta helmikuun puolivälissä 🙈 Opiskelu on valitettavasti vain vienyt taas melko paljon aikaa mun elämästä... Mutta nyt, kun sain tämän viimein valmiiksi, mä toivon listan auttavan teitä löytämään uutta luettavaa tai kuunneltavaa. Ja jos olette jo lukeneet joitakin listan teoksia, niin kuulisin mielelläni teidän ajatuksianne niistä kommenteissa! <3

Ruusunpiikkejä käsivarsilla 5 vuotta

Hei, juhlavuosi: Ruusunpiikkejä käsivarsilla täytti 5.1.2024 5 vuotta!

On tavallaan outoa ajatella, että tää blogi on oikeasti ollut olemassa jo viisi vuotta. Viisi vuotta on mun reilu 19-vuotiaasta elämästä yksi neljäsosa, eli ihan kohtuullisen pitkä aika. Sitä se on etenkin, jos huomioidaan se, että alkuun tää blogi oli innokkaan 14-vuotiaan kirjoittajan sitkeä päähänpisto. Samaan aikaan tää viisi vuotta ei kuitenkaan tunnu niin hurjalta: mä en muistaakseni edes silloin 14-vuotiaana ajatellut mitään tarkkaa ajankohtaa tän blogin lopettamiselle. Ja vaikka kirjoitustahti on vuosien varrella erinäisistä syistä johtuen melkoisesti hidastunutkin, en juurikaan ole pohtinut pillien pussiin laittamista. Ikuinen projekti Rpkv tuskin sentään on, mutta ainakin toistaiseksi oon ajatellut pitää blogin pystyssä. Ja onhan mulla vielä tän blogin tärkein tavoitekin saavuttamatta, sillä omaa kirjaa tai paremminkin romaania en ole vielä julkaissut.

Vuosien varrella oon useaan otteeseen muistellut Rpkv:n synttäripäivänä omaa matkaani kirjoittajana lähinnä laadullisesta näkökulmasta. Vaikka laadullisen kehityksen pohtiminen verrattain kiinnostavaa onkin, halusin kuitenkin kehittää 5-vuotispäivän kunniaksi jotain erilaista. Pohdinnan jälkeen mä päätin, että haluan nostaa esiin etenkin yksittäisiä tekstejä viimeisten viiden vuoden ajalta. Mä nostan esiin yhteensä seitsemän tekstiä, joiden joukossa on niin novelleja kuin runojakin. Miksi mä sitten nostan juuri kyseiset seitsemän tekstiä esille? No, suurimmaksi osaksi siksi, että ne ovat jääneet mulle itselleni parhaiten mieleen syystä tai toisesta. Tarkempia perusteluja löytyy kuitenkin jokaisen tekstin alta :D. 

2019: Katto

Ensimmäiseltä blogivuodelta mä valitsin novellin Katto. Tää on yksi harvoista vuoden 2019 teksteistä, joihin oon edelleen tyytyväinen. 14-vuotias minä on onnistunut luomaan tähän novelliin mielenkiintoisen rakenteen, ja myös kielellisesti novelli on jopa yllättävän onnistunut. Katto on mulle myös hyvin tyypillinen novelli, sillä siinä ei sinänsä tapahdu juuri mitään, vaan se on ikään kuin tilannekuvaus, paikalleen pysähtynyt hetki. Novellissa kertoja makaa sängyllä kattoon tuijottaen ja pohtii rakkautta, sen repaleisuutta ja mahdottomuutta. Katossa onkin musta jokseenkin suuria ajatuksia juuri rakkauteen liittyen: suurinkaan rakkaus ei välttämä saa ihmisiä pysymään yhdessä. 

2020: Hämärää

Toiselta blogivuodelta haluan ehdottomasti mainita viisiosaisen, alkujaan kesäsarjana toimineen novellisarjan Hämärää. Novellisarjassa seurataan Seljaa ja Tomasta yhden hämärän kesän ajan. Tässäkin novelli(sarja)ssa mä pidän itse erityisen paljon rakenteesta, sillä tapahtumia päästään seuraamaan niin Seljan kuin Tomaksenkin näkökulmasta. Hämärää on myös hyvä esimerkki siitä, millaisia mun kirjoittamat tarinat yleensä on, sillä kipua ei tässäkään tarinassa päästä unohtamaan.

2021: Vellovan meren saari

No, miten tämän nyt sanoisi :'D. Vellovan meren saari ei ole mulle tyypillinen teksti, enkä todennäköisesti koskaan olisi kirjoittanut kyseistä novellia ilman erästä lukion äidinkielen kurssia. Vellovan meren saari -novellissa päästään aavan meren ja murhamysteerin keskelle ja mä itse koen, että novellin suurin onnistuminen tapahtuukin jännitteen rakentumisessa. Tähän listaukseen mä valitsin sen kuitenkin ennen kaikkea erilaisuutensa vuoksi: Vellovan meren saari -novellissa ei nimittäin käsitellä lainkaan rakkautta, vaikka lähes kaikissa muissa mun teksteissä rakkaus on läsnä tavalla tai toisella. 

2022: En ole vielä valmis hukkumaan, En kirjoita sinulle

Tältä vuodelta en sitten osannutkaan valita vain yhtä tekstiä, joten mä nostan tässä esille nyt kaksi kielteisesti otsikoitua runoa. Sanoisin, että vuonna 2022 mä olen löytynyt oman tyylini kirjoittaa runoja. Jos mun novellitkaan ei nyt mitään ilopillereitä ole, niin runot menee vielä syvempään päätyyn. Nykyään runot tavallaan ovatkin mulle kaikista henkilökohtaisimpia tekstejä, joihin puran värikynien avulla synkimmät pään sisäiset ajatukset. Runoissa En ole vielä valmis hukkumaan ja En kirjoita sinulle käsitelläänkin kahta lähekkäin kulkevaa aihetta, mielenterveyttä ja yksinäisyyttä. Mä koen, että oon näissä kahdessa runossa onnistunut kuvaamaan sitä, miltä yksinäisyys ja halu kaikesta huolimatta elää, tuntuvat. Sen vuoksi ne ovat myös mulle erityisen tärkeitä tekstejä. 

2023: Kaikki hyvin, terveisin särkynyt

Ja ettei nyt liian riehakkaaseen tunnelmaan päästä, niin jatketaan vielä samoja aiheita käsittelevällä novellilla. Viime keväänä julkaistu Kaikki hyvin, terveisin särkynyt on paitsi yksi harvoista viime vuonna blogissa julkaistuista teksteistä, myös teksti, johon mä aidosti olen tyytyväinen. Novellissa käsitellään jokseenkin pirstaleina olevaa mielenterveyttä, kipua, luottamusta toiseen ihmiseen ja vielä kyseisen luottamuksen tietynlaista särkymistä ilman, että toinen on tehnyt mitään väärää. Kaikki hyvin, terveisin särkynyt on ehkä pohjimmiltaan kipeä novelli ihmissuhteista, joiden olisi toivonut menneen toisin. 

Paras novellisarja: Lopun jälkeen (2020–2022)

Tämän novelli- ja runolistauksen lopuksi mun on melkeinpä pakko mainita vielä Lopun jälkeen -novellisarja, jota mä kirjoitin ja julkaisin vuosina 2020–2022. Tarinassa seurataan Mikaelaa ja Nooaa lukiovuosina ja hieman niiden jälkeenkin. Tarinan keskeisiä aiheita ja teemoja ovat kuolema ja suru, mutta myös onnellisuus ja uskallus elää kaiken tapahtuneen jälkeen. Mulle LJ on tärkeä tarinasarja monista syistä, kuten siksi, että sen kirjoittamisen aikana kehityin valtavasti kirjoittajana. Ehkä vielä tärkeämmän siitä tekee kuitenkin se, että jaksoin kirjoittaa tarinan alusta loppuun saakka. Lopun jälkeen ei nimittäin ole kovin lyhyt tarina, sillä se on noin 230 A4-sivua pitkä. Vaikka kirjoittaminen siis takkusikin pahasti viime vuonna, tiedän silti, että pystyn vielä joskus toteuttamaan haaveeni romaanin kirjoittamisesta. 

_________________________________________________________________________________

Siinä ne sitten oikeastaan olivatkin, seitsemän mulle parhaiten mieleen jäänyttä tekstiä viiden blogivuoden ajalta. Mikä matka tää tavallaan onkaan ollut. Viisi vuotta sitten mä olin aloitteleva kirjoittaja, nyt jo ehkä vähän kokeneempi mutta edelleen yhtä keskeneräinen. Kirjoittaminen on mulle edelleen valtavan tärkeä asia, jonka mä koen mun suurimmaksi voimavaraksi ja vahvuudeksi. Siitä mun on osittain kiittäminen teitä lukijoita: ilman teidän ihania kommentteja en välttämättä uskoisi omaan kirjoittamiseeni kovinkaan paljoa. Ja vaikka teitä lukijoita ei näin viiden blogivuoden jälkeen ihan hirveästi olekaan, oon silti tosi iloinen teistä, jotka luette mun tekstejä <3. Toivon mukaan mä pystyn tarjoamaan teille tänä vuonna viime vuotta enemmän luettavaa. 

Kiitos vielä, kun ootte mukana mun kirjoittajamatkassa! ❤️ Ja jos teillä on jotain suosikkitekstejä vuosien varrelta, niin kuulisin niitä mielelläni tuolla kommenteissa ❤️