Lopun jälkeen #34

Kotikaupunki tuntuu pieneltä neljän isommassa kaupungissa vietetyn viikon jälkeen. Tuntuu siltä, että kotikadun valot, värit ja kulmat ovat pehmeämpiä kuin ennen. Asuinalueen elämä näyttää kuitenkin jatkuneen samalla tavalla kuin aina ennenkin, vaikka en itse olekaan seuraamassa sen kehittymistä lähietäisyydeltä edes joka viikonloppu.

  -No, miltä tuntuu olla täällä? Karoliina kysyy minulta, kun sammuttaa auton kotipihaan saapuessaan lokakuun ensimmäisen päivän mukanaan tuoman hämärän saattelemana. Olen matkustanut juuri hieman yli neljä tuntia junalla, joten olotilani on pääasiassa väsynyt. Lihakseni ovat istumisesta puutuneet, silmät meinaavat väkisinkin painua kiinni.

  -Ihanalta. Väsyttää vaan tosi paljon, totean ja irrotan sitten turvavyön ja astun ulos autosta.

  -No varmasti. Onneks sun juna ei ollut kauheasti myöhässä, ja se vaihtokin taisi sujua jouhevasti, tätini sanoo ja kävelee sitten auton takakontin luokse, avaa sen ja nostaa matkalaukkuni maahan puolestani.

  -Eiks Jarkon muuten pitäisi olla täällä? havahdun ajatukseen, kun katson taloa, joka näyttää liian pimeältä pitääkseen ihmisiä sisällään juuri nyt. Karoliina vilkaisee kelloaan ja viittoo sitten toisella kädellään minua katsomaan ympärilleni.

  -Mä luulen, että se meni käymään vielä kaupassa, eihän sen autokaan ole tässä. En mä usko, että Jarkko mihinkään muualle häviäisi ilmoittamatta mulle nyt, kun se asuu täällä.

  -Äh, hitto mun aivot on jäässä. Niin tietysti, huokaisen ja lyön mielessäni itseäni otsaan. Jarkon muutto ei ole koskettanut elämääni kovin konkreettisesti, ja siksi asian muistaminen tuntuu välillä vaikealta, vaikka mies onkin viettänyt paljon aikaa meillä jo ennen minun muuttoani. Nyt hän kuitenkin asuu oikeasti ja virallisesti meillä – mies on hankkinut vuokralaisen kaupungin toisella puolella olevaan asuntoonsa ja siirtänyt omat tavaransa vihdoinkin Karoliinan luokse. Siitä huolimatta, että aluksi minun on ollut vaikea suhtautua Jarkkoon, olen saanut myös huomata, miten paljon hyvää hän tuonut paitsi Karoliinan myös minun elämään. Siksi hänen muuttonsa meille ei ole minua millään mittarilla järkyttävä asia, päinvastoin oikeastaan. Ja jos nyt haetaan positiivisia asioita lapiolla kaivamalla, voin ainakin olla varma siitä, että joku pitää tädistäni huolta, vaikka olen itse kaukana.

Seuraavana päivänä istun iltapäivällä olohuoneessa yhdessä Aapon kanssa, ja tilanne taitaa todella olla meistä molemmista hieman outo, vaikka olemmekin keskenämme kavereita. On silti outoa olla vain kahdestaan ilman Nooan, Cecilian tai molempien seuraa. 

  -Hassua, että me kaks ollaan tässä nyt, Aapo sanoittaa tilanteen, ja minä voin vain nyökytellä.

  -No sanopa muuta. Aikataulut on yllättävän vaikeita sovittaa yhteen, naurahdan ja väännän kasvoilleni korostetun kärsivän ilmeen, jolle nojatuolissa istuva nuori mies nauraa. 

  -Mä toivon, etten oo ihan noin hirveää seuraa yksinäni, hän sanoo ja pyörittää päätään. Oikeastaan on vain ihanaa, että Aapo on ehtinyt tulla käymään luonani – olen todella ikävöinyt ystäviäni. Jonkin aikaa me keskustelemme siitä, millaista elämämme on juuri nyt. Saan kuulla Aapon kokemuksia armeijasta, ja hän puolestaan joutuu kuuntelemaan minun tarinaani ovia paiskovasta naapurista sekä yliopiston opettajasta, jonka opetustyyli ei sovi minulle lainkaan. Nauramme vuorotellen toistemme jutuille, vaikka naurun vastapainoksi mulkoilemme leikkimielisesti toisiamme, kun jollekin asialle ei muka olisi saanut nauraa. Aapo ei kuitenkaan ole ihminen, jonka kanssa edes osaisin kuvitella riiteleväni, sillä hän on sisimmältään rauhallinen kuin ikivanha honkametsä, vaikka aina ulkokuori ei siitä kielikään. Ja juuri siksi, ettei hän ole vain äärimmäisen rauhallinen tai villi, luulen hänen sopivan täydellisesti Cecilialle, joka tarvitsee elämäänsä tasapainottajaa. Minä en ole Cecilian elämän täydellinen tasapainottaja, olen liian juurtunut omaan varovaisuuteeni, mutta asia ei haittaa minua. Tiedän, että minulla on paikkani Cecilian sydämessä ja elämässä, enkä vaihtaisi toisinaan jopa ärsyttävää naista keneenkään toiseen.

  -Sä et oo ilmeisesti nähnyt Ceciliaa vähään aikaan? 

En hätkähdä miehen kysymystä, sillä olen osannut olettaa, että jossain kohtaa Aapo haluaa keskustella Ceciliasta kanssani. Sen perusteella, mitä olen kuullut Cecilialta, tiedän, että heillä on hieman vaikeaa juuri nyt. Se, että he asuvat ja oleskelevat eri kaupungeissa suurimman osan ajasta, tuntuu aiheuttaneen heidän välilleen odottamatonta kitkaa.

  -En, vaikka oon kyllä halunnut nähdä. Meidän aikataulut on vaan menneet totaalisen ristiin viime aikoina, sanon ja katson Aapoa, jonka kasvot ovat hieman aiempaa synkemmät. En ole millään tavalla iloinen siitä, että hänellä ja Cecilialla on vaikeaa, mutta se, että heidän tilanteensa häiritsee myös Aapoa, rauhoittaa omatuntoani hieman. Tiedän, etten minä ole vastuussa heidän onnestaan, mutta koen silti olevani jollain tavalla osallinen siihen, miten heillä menee, minähän heidät yhteen saatoin.

  -Joo, et oo ainoa, joka ei ole nähnyt sitä. Mä… musta vaan tuntuu koko ajan siltä, että joko Ceci on muhun turhautunut, tai sitten mä olen siihen turhautunut, Aapo sanoo, kääntää katseensa pois minusta ja hieroo sitten niskaansa.

  -Mm. Tää tilanne ei varmaan oo kummallekaan teistä mikään ideaali. Te ootte olleet aika tiiviisti yhdessä ennen tätä syksyä, eikä muutokseen tottuminen koskaan käy nopeasti. Usko tai älä, mut Aapo, mä tiedän, mistä mä puhun! yritän lohduttaa ja viittaan muutoksella vähän kaikkeen mahdolliseen omassa elämässäni, mutta Aapon ilme pysyy yhtä vaikeana.

  -Mä tiedän, mutta ei tässä oo kyse vaan tästä syksystä ja siitä, että mä ja Cecilia ollaan eri paikoissa. Se työntää mua koko ajan pois sen elämästä, tai siltä musta tuntuu. Mikaela, mistä mä voin tietää, haluaako se mua enää omaan elämäänsä? 

Mies katsoo minua silmiin ja näyttää siltä, että asia vaivaa häntä oikeasti niin paljon, että minun pitäisi kyetä vastaamaan jotain järkevää ja tyhjentävää hänelle. Oikeastaan hänen tunnustuksensa ja pelkonsa liittyen siihen, ettei Cecilia enää haluaisi häntä osaksi elämäänsä, saa minut näkemään sen, että Aapo oikeasti on sataprosenttisesti mukana hänen ja Cecilian suhteessa. Ja koska se saa minut näkemään jotain niin kaunista ja ihanaa, se saa minut myös näkemään tilanteeseen liittyvää kipua – ei kai mikään murroskausi ole helppo tai täysin kivuton kokemus.

  -Aapo… Mä en tiedä, oonko mä oikea ihminen neuvomaan sua tässä asiassa. Sä tiedät, että mun suhdehistoria on köyhä ja outo, mut jos sä oot valmis ottamaan sen riskin, että mä annan huonoja neuvoja… 

  -Ei sillä oo nyt väliä, sä kuitenkin tunnet Cecin varmaan vielä paremmin kuin mä, Aapo hymyilee hieman vaisusti ja pyytää minua sitten jatkamaan.

  -Musta tiedän pitäisi antaa toisillenne aikaa, enkä mä nyt tarkoita omaa aikaa, vaan sitä, että te olisitte yhdessä, vaikka ette edes puhuisi. Mä luulen, että pois työntäminen ja turhautuminen johtuu lopulta vaan siitä, että Cecilialla on niin hiton ikävä sua, ettei se edes tiedä, miten olisi sun kanssa, sanon, vaikka oikeastaan en tiedä asiasta yhtään mitään, sillä vain intuitioni käskee minua sanomaan niin, enkä tiedä, voinko aina olla varma siitä, että intuitioni olisi oikeassa. En osaa varsinaisesti tulkita ilmettä, joka ilmestyy Aapon kasvoille sen jälkeen, kun hän on hetken prosessoinut ehdotustani, mutta ilmeisesti vastaukseni on kelvannut hänelle, sillä pian hän sanoo jotain epämääräistä aiheeseen liittyen, hymyilee minulle jopa kiitollisen oloisena ja vaihtaa sitten aihetta tiputtaen minut hetkeksi kärryiltä niin pahasti, että minun on todella tehtävä töitä saadakseni kiinni hänen ajatuksensa.

Lokakuinen ilta on jo ehtinyt hämärtyä täydellisesti, kun Aapo on tekemässä lähtöä eteisessä juuri sopivasti ennen kuin Karoliina ja Jarkko tulevat takaisin kotiin. Hänen kanssaan puhuminen on saanut minut uskomaan siihen, että elämä voittaa kyllä, vaikka ensimmäiset viikot uudessa kaupungissa ovatkin olleet minulle hankalia.

  -Ai niin! Oli mulla vielä yksi asia, Aapo sanoo ja vetää sitten jo aukaisemansa ulko-oven takaisin kiinni. Minä vilkaisen kelloa ja totean mielessäni, että mies saattaa ehtiä kertoa asiansa, jos on ripeä. En vastusta sitä ajatusta, että Aapo tapaisi tätini ja Jarkon, mutta tänään tilanne on hieman ongelmallinen: Aapon on kiirehdittävä perheensä luokse, eikä todennäköisesti pitkäksi venähtävälle juttutuokiolle Jarkon ja Karoliinan kanssa ole nyt aikaa.

  -Joo, kerro vaan, näytän vihreää valoa, kun tajuan Aapon huomanneen sen, että vilkuilen kelloa. Aapo nyökkää pienesti ja alkaa sitten puhua.

  -Sä et oo ilmeisesti puhunut Nooan kanssa pitkään aikaan?

Hitto, ajattelen heti, kun oven edessä seisova mies mainitsee Nooan. 

  -No… En oo puhunut, laittanut vaan jotain viestejä. Onks sillä kaikki hyvin? kysyn, enkä voi estää hieman hätääntynyttä sointia, joka ilmestyy kuin tyhjästä värittämään ääntäni. 

  -Mun mielestä sun pitäisi puhua sen kanssa. Ei kai sillä mitään akuuttia ole, mutta musta se ei ole ollut oma itsensä. Tietysti tää armeija on Nooallekin aika hitonmoinen muutos, etenkin, kun sen perhetilanne on mikä on, Aapo toteaa, eikä oikein vaikuta tietävän, puhuisiko minulle rauhoittavasti vai huolestuneesti, joten lopulta hän kuulostaa yhtä aikaa molemmilta. Hänen sanansa saavat omatuntoni huutamaan melko epämiellyttävään sävyyn, mutta tiedän kyllä, että se huutaa aiheesta. 

  -Voi hemmetti… Tai siis, kiitos, Aapo. Mun pitää soittaa sille. Tai ainakin laittaa joku kunnon viesti. Tää syksy on ollut… vaikka eihän se ole mikään perustelu, huokaisen syvään ja yritän sitten kasata ajatukseni, jotka ovat levinneet ympäriinsä vain siksi, että Aapo on maininnut Nooan.

  -Älä nyt kuitenkaan ota mitään paniikkia siitä. Mut mä luulen, että sulle Nooa mieluiten avaa ajatuksiaan, Aapo sanoo nyt jo paljon aiempaa rauhallisemmin ja hymyilee minulle rohkaisevasti samalla, kun kävelee luokseni ja halaa minua pikaisesti. Sitten hänen on aivan pakko lähteä, enkä minä osaa oven sulkeuduttua tehdä hetkeen muuta kuin seistä hiljaa eteisessä. Kaikki Aapon kanssa käydyt keskustelut pyörivät mielessäni, mutta päällimmäisenä niistä kaikista on Nooa. Minusta tuntuu pahalta ajatella, että olen laiminlyönyt yhteydenpidon hänen kanssaan, vaikka hän satavarmasti on elämäni tärkeimpiä ihmisiä.

Siinä se.

Säikähdän hieman, kun tajuan, mitä olen ajatellut Nooasta. Mun elämäni tärkeimpiä tyyppejä, pohdin sanoja uudelleen ja yritän edelleen jäsennellä ajatuksiani siinä onnistumatta. Tunne, joka on vellonut sisälläni kesästä asti, tuntuu etsivän tietään ulos laatikosta, johon olen tunkenut sen, enkä edelleenkään tiedä, mitä se haluaa sanoa minulle. Oikeastaan en edes usko olevani valmis kuulemaan sitä, mitä tunne haluaa kertoa.

Silti olen samaan aikaan jo alitajunnassani ymmärtänyt kaiken.

Aapon sanat eivät ole jättäneet minua rauhaan, vaikka olen palannut omaan kotiini ja jatkanut elämää samalla tavalla kuin ennen viikonloppua kotikaupungissa. Nooa on kuitenkin pyörinyt mielessäni harva se minuutti, enkä ole osannut keskittyä oikein mihinkään. Tiedän, ettei asian välttely auta yhtään mitään, mutta silti olen vältellyt tilannetta parhaani mukaan, vaikken todellakaan haluaisi myöntää, että olen vältellyt Nooan kanssa puhumista. Jostain syystä tilanne tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta, aivan kuin Nooa olisi ventovieras, jolle minun pitäisi yhtäkkiä kertoa kaikki oleellinen elämästäni, vaikka todellisuudessa nuori mies on minulle kaikkea muuta kuin ventovieras. Lopulta olen saanut itseni ajettua siihen tilanteeseen, että istun asuntoni sohvalla puhelin kädessä ja säikyn jokaista ääntä, jonka kuulen rappukäytävästä, vaikka olen jo luullut tottuneeni jopa ovia paiskovaan naapuriini. Olen tiedustellut Cecilialta Aapon iltavapaiden tilannetta ja Cecilian kertoman perusteella olen melko varma siitä, että myös Nooan pitäisi pystyä puhumaan kanssani tänään, ellei hänellä sitten ole jotain muuta, tätä tärkeämpää tekemistä iltavapaillaan. En ole lainkaan varma siitä, että minun kanssani puhuminen olisi Nooan tehtävälistan kärjessä etenkään nyt, kun emme ole puhuneet kahteen kuukauteen, vaikka olisi ehkä pitänyt. Nooa tarvitsee ystäviään, mutta minä en ole osannut olla hänelle hyvä ystävä viimeisten kuukausien aikana. Haluan hänet takaisin elämääni kokonaisena, en vain puoliksi ja hyvien tunteiden kanssa.

Soitan Nooalle, vaikka käteni tärisevät.

  -Moi.

Minusta tuntuu siltä, että sydämeni nyrjähtää paikaltaan vain siksi, että säikähdän jopa Nooan ääntä, kun hän vastaa puhelimeen. Enää en voi paeta. On pakko puhua.

  -Moi, saan sanotuksi ja naurahdan sitten hermostuneesti. Tilanne on kiusallisen outo.

  -Mä… tuota… Ei kun sano sä ensin!

Tilanne purkautuu sillä sekunnilla, kun minä ja Nooa alamme puhua päällekkäin puhelimeen. Asia naurattaa meitä molempia, ja samalla se toimii sopivana rentouttajana. Minua ei jännitä enää lainkaan niin paljoa puhua Nooan kanssa.

  -Ihana kuulla sun ääntä pitkästä aikaa, vakavoidun sitten ja joudun nielaisemaan, jotta en alkaisi itkemään yhtäkkiä. En ole ihan varma siitä, miksi kaikki tuntuu niin voimakkaalta juuri nyt.

  -Mm. Samat sanat. Kiva kuulla susta ylipäätään, Nooa sanoo, eikä kuulosta lainkaan syyttävältä, vaikka hänen lauseensa sisältääkin kaikki ainekset syyllistämiseen.

  -Tän ei pitänyt mennä näin, etten mä pidä suhun yhteyttä kahteen kuukauteen ollenkaan. Mun muutto ja yliopistoon ja vieraaseen kaupunkiin tottuminen on vaan vieneet enemmän energiaa, kuin mitä kuvittelin. Mut ei kiire oo mikään selitys! Se on vaan ihmisen luoma illuusio, henkäisen syvään, kun tajuan puhuvani kamalan nopeasti. Nooa on hetken aikaa hiljaa, mutta jatkaa sitten keskustelua ja on kanssani melko samoilla linjoilla syksyn suhteen.

  -Älä syytä itseäsi. Totta kai tuollaiset isot muutokset vaatii aikaa, eikä siinä rytäkässä mitenkään ehdi hoitaa kaikkea. Ja tiedätkö, en mäkään mikään mallioppilas oo ollut. Olisin mäkin voinut soittaa sulle tai laittaa enemmän ja parempia viestejä, vaikka oonkin armeijassa, Nooa puhuu minulle oikeastaan jopa lempeästi, vaikka lopulta kuulen myös hänen äänessään ripauksen huonoa omatuntoa. 

  -Hei, se on kuitenkin armeija. Ihan ymmärrettävää, ettei kahden viikon metsäleirin jälkeen jaksa tehdä kaikkea, sanon hänelle, jotta mies ei kokisi oloaan yhtään huonommaksi minun takiani. Lopulta pääsemme kuitenkin eroon aiheesta “miksi emme puhuneet kahteen kuukauteen”, ja sen seurauksena koko tilanne tuntuu rentoutuvan entisestään.

  -No, mut mitä sulle kuuluu? Jos unohdetaan nyt se, että sä oot armeijassa, ja sen takia vähän väsynyt koko ajan, yritän kysyä mahdollisimman neutraalisti, jotta Nooa ei kuulisi äänestäni, että olen huolissani Aapon sanojen vuoksi. En usko, että Aapo valehtelisi minulle Nooasta, mutta en tiedä, haluaako Nooa kertoa minulle kaikkea nyt, kun en voi tehdä asialle juuri mitään.

  -Mä… mulle kuuluu ihan hyvää. Tai no, on tässä ollut ehkä vähän stressiä viime aikoina. Äidin takia, Nooa aloittaa, ja päätän antaa hänen kertoa juuri niin paljon kuin hän itse haluaa. Kun kuuntelen hänen puhettaan, saatan toisinaan vain ajatella, miten samanlaisia jotkut hänen kokemuksensa ja ajatuksensa ovat omieni kanssa. Sydäntäni kivistää eniten silloin, kun tajuan, että hänen huolensa äitinsä pärjäämisestä johtuu juuri siitä samasta asiasta kuin oma huoleni niin Karoliinaa, mummia kuin ukkiakin kohtaan. Minä ja hieman outo perheeni opettelemme päästämään irti toisistamme samalla tavalla kuin Nooa ja hänen äitinsä. Meidän kaikkien on opittava elämään niin, että luotamme toisiimme ja itseemme ilman, että pelkäämme jokaista hetkeä. Elämää on elettävä, sen on pakko jatkua, tapahtui mitä tahansa.

  -Mut entä sä? Miten sulla menee? Nooa kysyy, kun olemme saaneet hänen tilanteensa käytyä ehkä melko suurpiirteisesti läpi, mitä en varsinaisesti ihmettele, sillä mies ei varmastikaan voi käyttää koko iltaa siihen, että puhuu kanssani.

  -Sä tiedät mut, nää muutokset on aina vähän hankalia, mutta kyllä se pahin järkytys on alkanut helpottaa. Ja nyt kun Jarkko asuu meillä, tai siis Karoliinalla, mä tiedä, että se pärjää ihan hyvin, sanon. Ennen kuin ehdin itse tajuta, mitä olen sanonut, Nooa tarttuu asiaan, joka on kiinnittänyt hänen huomionsa.

  -Siis Jarkko on muuttanut teille? Tai sori, Karoliinalle? Nooa kysyy ja kuulostaa aidosti hämmentyneeltä.

  -Joo, se muutti oikeastaan heti, kun mä olin muuttanut tänne. Ne suunnitteli sitä jo keväällä, mut Jarkko löysi kämppäänsä vuokralaisen vasta nyt.

  -Miltä se tuntuu susta?

En oikeastaan tiedä, yllätynkö kysymyksestä vai en, ja joudun muutenkin miettimään vastaustani jonkin aikaa.

  -Mun mielestä se on vaan hyvä asia. Karon kanssa on kuitenkin asunut joku, eli siis mä, yli viisitoista vuotta, enkä mä tiedä, tekiskö sille kauhean hyvää olla välillä jopa viikkoja kotona yksin, kun ei siellä välttämättä kävisi ketään, sanon ja tajuan samalla, kuinka outoa on ajatella elämää ilman Jarkkoa. Se ihan oikeasti on nyt osa mun perhettä, mietin asiaa hetken aikaa pureksittuani.

  -Niin. Mustakin on hyvä, että äidin luona käy melkein joka päivä joku, jos ei muut, niin sitten vaikka mummo tai pappa, Nooa sanoo ja vaikuttaa ymmärtävän, mitä tarkoitan sillä, että jatkuva yksinolo ei välttämättä olisi hyväksi tädilleni ainakaan yhdellä iskulla tarjoiltuna. Jatkan Nooan kanssa puhumista vielä hetken, mutta sitten hänen on pakko lopettaa puhelu, jonka lopuksi lupaamme kuitenkin pitää tiiviimmin yhteyttä toisiimme. Puhelun loputtua minulla on outo, mutta kuitenkin paljon aiempaa parempi ja kevyempi olo. Ja siinä hetkessä, niin outoa kuin se onkin äskeisen puhelun jälkeen, tajuan ikävöiväni Nooaa enemmän kuin pitkään aikaan.

Lopun jälkeen #33

Kesä menee nopeasti. Heinäkuun alussa sekä Aapo että Nooa aloittavat armeijan, minä ja Cecilia taas valmistaudumme omilla tahoillamme omilleen muuttamiseen. Käyn katsomassa Jarkon kanssa asuntoja kaupungissa, josta pitäisi jossain kohtaa tulla minulle uusi koti, paikka, jossa en kokisi itseäni ulkopuoliseksi tai turistiksi. Yritän muutenkin totuttaa itseäni muka aikuismaiseen elämään pesemällä itse kaikki vaatteeni, laittamalla ruokaa, menemällä vaihtelevan onnistuneesti ajoissa nukkumaan ja käymällä kaupassa oikeilla ostoksilla. En todellakaan tiedä, auttavatko kyseiset asiat minua ollenkaan, mutta minusta tuntuu siltä, niiden tekemättä jättäminen olisi itselleni huonompi asia.

  -Saatko sä oikeasti tietää siitä kämpästä vasta elokuun alussa? Mikaela, mun mielestä sä pelaat vähän riskialtista peliä. Mä tiedän, että ne kaupungin kämpät saattaa joskus olla ihan hirveitä luukkuja, mut yksityisellä puolella opiskelijat ei välttämättä ole niitä, joille se kämppä ensimmäisenä vuokrataan, Cecilia huolehtii eräänä iltana, kun puhumme asunnoista, tulevista kodeistamme. Tiedostan kyllä, että yksityisen puolen asuntomarkkinoilla opiskelijan asema on yleensä hieman heikohko, mutta toisaalta tiedän myös sen, että kaupungin opiskelijasuntoihin on yleensä tunkua, ja siitä johtuen asuntoa saattaisi joutua jonottamaan ikuisuuden.

  -Mä oon hakenut montaa eri asuntoa vähän eri puolilta kaupunkia. Totta kai on aina se riski, että käy huonosti, mutta mä pitäisin silti jonkinlaisena ihmeenä sitä, jos sitä laitakaupunginkaan asuntoa ei vuokrattaisi mulle, sanon ja naurahdan muistikuvalle hieman rähjäisestä asunnosta, vaikka oikeastaan ajatus siitä kauhistuttaa minua. Olen hakenut kyseisen asunnon vuokralaiseksi lähinnä vain varasuunnitelmana, jos paremmat vaihtoehdot lipuisivat ulottumattomiin. 

  -No se nyt on ihan hirveä vaihtoehto! Cecilia parahtaa ja katsoo minua huolestuneesti, enkä minä varsinaisesti ihmettele hänen ilmettään.

  -Joo, niin on, mut ota ihan rauhassa nyt. Mä saan tietää siitä kämpästä, johon mä haluaisin päästä, jotain viikon kuluttua. Se vuokranantaja vaikutti aika varmalta, enkä mä muutenkaan usko, että opiskelijakaupungin jokainen vuokranantaja välttelee opiskelijoita, muistutan Ceciliaa, joka huolehtii minun tilanteestani kuin kanaemo tipuistaan. Hän on itse saanut tietää asunnostaan jo lähestulkoon kuukausi sitten, joten sinänsä ymmärrän, miksi minun asunnottomuuteni painaa hänen mieltään. Ja jos nyt ihan totta puhutaan, luulen, että ystäväni huolehtii minusta ja asunnostani niin paljon vain siksi, ettei velloisi jatkuvasti ikävissään – Aapon armeijaan lähteminen on selvästi jopa odotettua kovempi pala hänelle. 

  -Mun pitäisi varmaan sisustaa omaa kämppää jo nyt, Cecilia kääntää puheenaiheen omaan asuntoonsa heti, kun huomaa ilmeen kasvoillani. Minun pahaksi onnekseni hän tuntee minut niin hyvin, ettei minun aina tarvitse sanoa mitään, kun hän jo tietää, mitä ajattelen. 

  -Niin, olisihan se varmaan ihan hyvä. Ceci, se on vaan kaksi viikkoa, sä näet Aapon ihan kohta uudestaan, lohdutan kuitenkin ystävääni, vaikka ilme hänen kasvoillaan kieltää minua tekemästä niin. 

  -Ei se ole vain kaksi viikkoa, Ela! Mä oon tottunut näkemään Aapoa harva se päivä, en olemaan siitä erossa viikkoja, hän parahtaa ja näyttää pohtivan ennen puhumisen jatkamista, alkaisiko mököttää minulle vai ei. 

  -Sitä paitsi, tää tilanne ei tule helpottumaan syksyllä. Mä muutan sadan kilometrin päähän täältä, enkä mä välttämättä voi tulla aina Aapon lomilla tänne, jos mun aikataulut ei anna periksi. Ja Aapo, sen perhe ja kaverit asuu täällä, pakkohan sen on joskus niidenkin kanssa olla. Eikö sulla sitten muka ole yhtään ikävä Nooaa? Cecilia tykittää minulle ajatuksiaan niin kovalla tahdilla, etten edes ehdi rekisteröidä niistä jokaista. Hänen huomatuksensa Nooasta huomaan kuitenkin. Se särähtää korviini monesta eri syystä, muttei vähiten siksi, etten ole viime aikoina edes ehtinyt miettiä Nooaa, kun olen järjestellyt omaa elämääni. Meinaan jo melkein sanoa sanat “Totta kai mulla on ikävä Nooaa”, mutta nielaisen ne viime hetkellä. Minun on pakko pysähtyä miettimään omia tunteitani, ennen kuin voin vastata Cecilialle yhtään mitään. 

  -Mä… ei Nooa ole sama asia mulle kuin Aapo sulle, vastaan hieman hädissäni, kun ystäväni katse alkaa käydä sietämättömän uteliaaksi. 

  -No ei tietenkään ole, höhlä! Mä tarkoitin sitä, että te kuitenkin olitte aika läheisiä. Tai ootte. Ei kai teidän ystävyys mihinkään ole kadonnut, Cecilia kuitenkin sanoo ilman ainuttakaan vihjausta ei-toivottuun suuntaan, ja minä olen kiitollinen siitä, että hän on tietämättään pelannut minulle hieman lisäaikaa miettiä vastausta tarkemmin.

Nooa.

Yhtäkkiä minusta tuntuu siltä, että jotain olennaista puuttuu. Nooa on ollut kiinteä osa elämääni melkein kaksi vuotta. Koko sen ajan hän on ollut enemmän ja vähemmän ajatuksissani kiinni ilman, että olen pystynyt repäisemään häntä irti. Enkä minä edes halua päästää irti. Yllättäen muistan myös sen tunteen, joka näyttäytyi minulle hetken välähdyksenä sinä kesäkuisena ja helteisenä päivänä mummolan pihamaalla. En edelleenkään tiedä, mitä tunne yrittää sanoa, mutta Nooa… Olen lähes satavarma siitä, että nuori mies liittyy kuvioon vahvasti.

  -No ainakin mä toivon niin. Ceci, Nooa on mulle tärkeä. On mulla välillä sitä ikävä, päädyn sanomaan, kun kaikki järkevät ajatukseni ovat juuttuneet kiinni jonnekin syvälle mieleeni.

  -Ja sä oot Nooalle tärkeä. Oikeastaan te ootte aika söpöjä, Cecilia sanoo virnistäen. Vaikka minä tiedän, ettei hän ole tosissaan sanojensa kanssa, jokin vanha ja puoliksi haudattu tunne nostaa päätään. Ja vaikka en edes suostu myöntämään asiaa itsellenikään, tiedän alitajuntaisesti, että Nooa on edelleen ainut, jonka vuoksi voisin tehdä melkein mitä tahansa.

Tää asunto ei enää kaiu kovin pahasti, ajattelen melkolailla kuukautta myöhemmin asunnossa, johon olen muuttanut paria viikkoa aiemmin. Pieni ja kompakti asunto muutaman kilometrin päässä yliopistolta saa toimittaa ensiasunnon virkaa, enkä totta puhuen voisi olla tyytyväisempi tilanteeseen. Asuinalue on suhteellisen rauhallinen, asunto on muutama vuosi sitten remontoitu, ja uskon selviäväni vuokrasta ilman, että minun pitää laskea jokainen sentti jokaisesta ostoksestani. Tietenkään en voi elää täysin huolettomasti, mutta paniikkia rahasta ei pitäisi tulla, ellen sitten yhtäkkiä joutuisi ylimääräisen kymppitonnin laskun maksajaksi.

Syyskuisen illan viileys hiipii sisään asuntoon ikkunasta, jonka olen aiemmin iltapäivällä aukaissut. Vedän sohvalla hieman yksinäisen näköisenä lojuvan hupparin niskaani ja menen sitten sulkemaan ikkunan, mutta ennen sitä kuuntelen kaupungin ääniä, jotka ovat jollain tavalla erilaisia kuin kotikaupungissa. Hukuttaudun mielessäni ohi ajavien autojen ääniin, puiden lehtien havinaan ja tuuleen, jonka takia ilma tuntuu niin viileältä. Omiin ajatuksiin hukkuminen tuntuu edelleen turvalliselta, vaikka monet muut asiat ovat muuttuneet elämässäni. On outoa ajatella, että se elämä, joka minulle rakennettiin käytännössä lasinsirpaleista melkein 16 vuotta sitten, on nyt tavallaan mennyttä. En ole enää se pieni tyttö, jonka elämä piti järjestellä uusiksi muutaman tuhoisan minuutin takia. Tai tavallaan minä olen, se pieni ja hämmentynyt lapsi asuu edelleen sisälläni. Mutta enää minä en ole Karoliinan, mummin ja ukin vastuulla. Muka aikuinen, tuhahdan mielessäni, sillä minusta ei tunnu lainkaan siltä, että olisin aikuinen. Sama ontto tunne, joka on kaikunut sisälläni lähestulkoon aina, kaikuu edelleen minussa, ehkä jopa kovempaa kuin aiemmin. Muut ikäiseni tuntuvat olevan vain innoissaan siitä, että pääsevät muuttamaan pois kotoa ja kantamaan huolensa omilla harteillaan, mutta minua asia pelottaa hieman, vaikken oikeastaan edes tiedä miksi. Ehkä mä vaan pelkään niin hitosti menettämistä, mietin samalla kun vedän avoimen ikkunan vihdoin kiinni. Kadun äänet ja mieltäni oudolla tapaa rauhoittava tuuli jäävät asunnon ulkopuolelle, enkä olen varma siitä, pidänkö hiljaisuudesta, joka laskeutuu asuntoon, kotiini, ikkunan sulkemisen jälkeen. Tämä hiljaisuus ei ole sellaista, johon olisin tottunut kotikotona. Tämä hiljaisuus saa minut säikkymään kaikkea mahdollista rappukäytävästä kuuluviin ääniin aina omiin ajatuksiini asti. Ja mä kun luulin muistavani, millaista on asua kerrostalossa, ajattelen, kun säpsähdän melkein hengiltä kolahdusta, joka kuuluu todennäköisesti toisesta samassa kerroksessa olevan asunnon ovesta – muutamassa viikossa olen ehtinyt havaita, että vielä toistaiseksi minulle tuntematon naapuri tapaa vetää asuntonsa oven melkein raivokkaasti kiinni, vaikka hän ei muuten pidäkään minkäänlaista melua. Säikähdyksestä toivuttuani yritän saada itseni rauhoittumaan painamalla silmäni kiinni pienen hetken ajaksi. Kun suljen silmäni, pystyn kuulemaan hyvin, miten rauhattomasti sydämeni hakkaa syvällä rinnassani. En pysty täyttämään asunnon hiljaisuutta itse millään, joka oikeasti auttaisi omaan rauhattomuuteeni. Se, ettei asunto olisi niin pelottavan hiljainen, vaatisi kotiini toisen ihmisen. Jonkun, jonka kanssa saisin vain olla minä puhtaasti oma itseni ilman suojamuuria ympärilläni.

Avaan silmäni hitaasti vain havaitakseni, että hämärä on laskeutunut kaupungin ympärille. Yksiöni on melkein sysipimeä, eikä se ainakaan paranna jo muutenkin heikkoa henkistä olotilaani. Otan puhelimeni sohvapöydältä ja epäröin vain hetken, ennen kuin valitsen Karoliinan numeron ja soitan hänelle.

  -Moi, sanon varovaisesti, kun tätini vastaa puheluun.

  -No moi, Mikaela! hän vastaa ja kuulostaa siltä kuin olisin soittanut hieman huonoon aikaan.

  -Tota… häiritsenkö mä sua jotenkin nyt? minun on pakko kysyä, kun Karoliina ei itse jatka puhumista. Hetken aikaa näen silmissäni kauhukuvan siitä, että olisin keskeyttänyt jotain sellaista, minkä todistajaksi en todellakaan haluaisi joutua, vaikka tiedän, että riski siihen Jarkon läsnäollessa on olemassa.

  -Et, herranjumala Mikaela, et! Mä vaan yritän tasata hengitystä vähän. Mä olen lenkillä! tätini kiirehtii korjaamaan ajatuksiani, kun tajuaa, mitä minä tarkoitan kysymykselläni. 

  -Hyvä! Tai siis… joo… Anteeks Karo, mä oon vaan vähän väsynyt, sanon, ja sitten me molemmat purskahdamme nauruun. Nyt sydämeni hakkaa säikähdyksen sijaan hieman hävettävän ilon vuoksi kovaa. 

  -Jep… No, mitä sulle kuuluu? Miten sun päivä meni? Karoliina toipuu naurukohtauksesta ensin ja huokaisee hetken hiljaisuuden jälkeen syvään pitääkseen itsensä kasassa. On rauhoittaa kuulla hänen ääntään, sillä edellisestä kerrasta tuntuu olevan ikuisuus, vaikka oikeasti olen puhunut hänen kanssaan viimeksi eilen iltapäivällä.

  -Mitäs tässä, ihan hyvää mulle kuuluu. Vähän oli ehkä raskasta istua tänään luennolla, totean, enkä edes valehtele, kun mainitsen luennosta, vaikka muuten sanani kiertävät totuutta melko kaukaa. En vain halua huolestuttaa tätiäni, joka asuu useiden satojen kilometrien päässä itsestäni. Nyt hänen harhauttamisensa on paljon helpompaa, sillä vaikka olisin videopuhelussa hänen kanssaan, hän ei silti kykene tarkkailemaan kasvojani niin perusteellisesti kuin normaalisti.

  -Kiva kuulla! Ja kyllä ne luennot siitä helpottuu, kun niihin tottuu. Mites muuten, onko sulla jääkaapissa ruokaa? Toimiiko asunnossa kaikki niin kuin pitää? Entä sun naapurit? Ootko sä tavannut niitä? nainen puhelun toisessa päässä päättää alkaa holhota minua, mutta juuri nyt asia ei edes ärsytä minua.

  -On ruokaa ja asuntokin on ihan kunnossa. Naapureita en oo nähnyt hirveästi, paitsi tuossa alakerrassa asuvan mummon mä tapasin eilen, kun tulin kotiin. Mä pidin sille ovea auki, kun sillä oli kädet täynnä kauppakasseja, sanon ja pystyn melkein näkemään silmissäni, kuinka hänen kasvoilleen nousee tyytyväinen hymy siitä tiedosta, että hän on onnistunut kasvattamaan nuoren, joka auttaa vanhuksia.

  -Hyvä, jos kaikki on kunnossa. Täällä on jotenkin niin tyhjää ilman sua, vaikka tietysti se on ihan normaalia, ettet sä asu enää kotona, Karoliina sanoo viimeisen virkkeensä hieman surumielisesti, vaikka yrittää kuulostaa reippaalta. Minun sydämeni puristuu kasaan, enkä oikein tiedä, miten vastaisin, joten päädyn selittämään vain jotain typerää siitä, miten tätini varmasti tottuu poissaolooni pian.

  -Muista kuitenkin se, että olit sä missä tahansa, sä olet silti mulle aina valtavan rakas, Mikaela, Karoliina sanoo minulle puhelun päätteeksi niin painokkaasti, etten voi kuin uskoa hänen sanojaan.

  -Niin säkin oot mulle, Karo. Sano Jarkolle terveisiä! sanon vielä, ennen kuin katkaisen puhelun ja nousen sohvalta ylös laittamaan valot päälle. Painan valokatkaisimen ylös, suljen sälekaihtimet ja verhot ja käyn sitten istumaan hiljaisen asuntoni pienen ruokapöydän ääreen järsimään omenaa. Vaikka kaupunki, jossa nyt asun, on kaunis ja täynnä elämää, minusta tuntuu kuitenkin vielä siltä, etten minä ole osa sen elämää, enkä ole ihan varma siitä, luotanko siihen, että koti-ikäväni helpottuisi noin vain.