Kolme viikkoa. Kolme viikkoa, ja 10 vuotta kestänyt urakka peruskoulussa olisi ohi. Ajatus oli samaan aikaan kutkuttavan jännittävä ja pelottava. Tavallaan halusin pois peruskoulusta, tavallaan halusin taas jäädä sinne. Se sentään olisi turvallinen ja tuttu paikka. Tuntui, etten ollut vielä valmis lentämään ulos koulusta, jossa olin kuitenkin ollut jo sen 10 vuotta. Annoin ajatusteni harhailla jossain kaukana tästä hetkestä, jossa oikeastaan olin. Istuin matalan ja käyttämättömän kenkätelineen päällä äidinkielen luokan edessä odottamassa kavereitani. Havahduin ajatuksistani, kun kaverini Nella napsautti sormiaan korvani juuressa.
-Moi, henkäisin lievästi säikähtäneenä. Nella katsoi minua huvittuneena.
-No moi vaan sullekin, haaveilija. Kenestä tällä kertaa haaveilit? hän kysyi muka vakavissaan, ja olin tönäistä häntä kädelläni.
-Älä viitsi! Kunhan mietin. Missä muuten Annika on? Mä luulin, että se tulee sun kanssa, sanoin ja pälyilin ympärilleni.
-Ai Annika? Ei se tullut mun kanssa. Se halusi välttämättä mennä Jennan kanssa samaa matkaa, ja no, Jenna asuu aika eri suunnassa kuin mä, Nella vastasi ja katsoi sitten minuun merkitsevästi. Hänellä oli minulle jotain asiaa.
-No? kuiskasin, ja vedin Nellan istumaan viereeni kenkätelineelle. Hän katsoi kerran ympärilleen, ja alkoi sitten selittää.
-Sähän tiedät sen A-luokan Sakun?
-Joo… Mitä siitä? kysyin. Totta kai tiesin Sakun. Olinhan jopa hankkinut itseni joskus huutamaan hänelle, tosin ihan aiheesta.
-No kun Annika… Annika puhu mulle eilen siitä. Kun se on… kun Annika tiiätkö… Nella ei saanut sanottua asiaa ääneen, mutta arvasin kyllä, mitä hän halusi sanoa.
-Ai Annika on ihastunut Sakuun? Eikö se nyt tiedä, millainen se on? pyörittelin päätäni. Saku oli, no… Hänen kanssaan piti pitää varansa.
-Ne oli kai eilen jutelleet, ja Annika oli ilmeisesti ehdottanut jotain juttua Sakulle, mut se oli vastannut kauheen epämääräisesti. Mä vähän luulen, että Annika on ymmärtänyt Sakun väärin. Koska se yksi vastaa niin epämääräisesti kaikkeen. Annika luultavasti ajattelee, että Saku… tuntee samoin tai jotain, Nella selitti minulle. Ei voi olla totta, ajattelin.
-Eikö se hemmetin jätkä ole vieläkään oppinut olemaan suoraselkäinen? Ja Annika! Eikö sekään muista, mitä silloin kävi Reppiksen kanssa? Hemmetti sen kanssa! Miksei se ymmärrä sanoa suoraan, että ei kiitos, tuhahdin ajatellessani sitä, että Saku ei edelleenkään puhunut suoraan. Minä olin huutanut jo kerran aiheesta hänelle. Viidennellä luokalla tulisesti suuttuneena siitä, että hän ei ollut voinut myöntää omaa virhettään heti, vaan oli vierittänyt syyn syyttömän Reppiksen päälle. Asian selvittyä hän oli edelleenkin koittanut saada syytä pois itseltään. Minä olin paljastanut Sakun, kun Reppis ei itse siihen pystynyt. Ja siksi meillä oli huonot välit. Reppana-parka oli saanut kärsiä ihan turhaan.
-Sun pitäisi puhua Sakulle siitä, että Annikalle asiat pitää sanoa suoraan. Ei mitenkään kierrellen ja kaarrellen. Sä oot ennenkin inttänyt vastaan sille, Nella yhtäkkiä sanoi. Suuni loksahti auki yllätyksestä.
-Siis mitä hittoa?! Minä puhumaan Sakulle aiheesta Annika?! Ymmärrätkö sä Nella yhtään, miltä se sitten näyttää? Se vaikuttaa sitten siltä, että joo Saku, mä en halua, että sä alat olemaan Annikan kanssa, koska mä haluan sut, sanoin.
-Hei Annika on sun frendi! Ja kyllähän Saku tietää, ettet sä ole siitä kiinnostunut. Sanot sille, että älä puutu mun frendeihin, Nella yritti kääntää päätäni.
-Mä en puhu sille jätkälle! Jos se ei vastaa selvästi, Annikan pitäisi unohtaa koko jätkä. Ei sen pidä katsella mitään arvuuttelua. Pitää tietää! Varsinkin, kun kyseessä on sellainen tyyppi kuin Saku, madalsin ääntäni viime hetkellä. Joku Sakun luokkalainen kulki ohitsemme vilkaisten minua. Mulkaisin tätä nopeasti.
-No mä en ainakaan puhu sille. Meistä kahdesta Saku uskoo sua sata kertaa paremmin kuin mua! Mä en halua, että Annika saa turpaansa tässäkin hemmetin jutussa. Sä muuten puhut Sakulle, Nella melkein huusi minulle. Jouduin lähestulkoon tunkemaan käteni hänen suunsa eteen, kun huomasin itse keskustelumme aiheen käytävällä.
-Nyt hiljaa! kivahdin, ja aloin puhumaan säästä. Taas tässä oli käynyt näin. Kai minun sitten oli pakko sanoa Sakulle, että puhuu Annikalle suoraan. Vaikka saattaisinkin näyttää hänen mielestään siltä, että olin kiinnostunut hänestä. Olin mulkaista vielä Sakuakin, kun hän kulki ohitsemme. Päädyin kuitenkin katseidemme kohdatessa pitämään tiukan ilmeen kasvoillani pehmentäen sitä nyökkäämällä tervehdykseksi. Nella vilkaisi minua, ja nyökkäsin myöntymisen merkiksi. Kyllä. Minä puhuisin Sakulle. Vain Annikan takia. En kenenkään muun takia.
Iltapäivällä koulun loppuessa etsin Sakun näköpiiriini, jonka jälkeen odotin porukan häviävän hänen ympäriltään.
-Saku! Mulla on sulle asiaa, sanoin kävellessäni kohti häntä. Salamana hän käänsi päänsä minua kohti katsoen minua kummeksuen.
-Siis mulle? No mitä nyt? Aiotko sä taas vaihteeksi huutaa mulle? Mihin tää liittyy? Oppilaskunnanhallitukseen? Siihen viidennen luokan keissiin? Saku esitti erilaisia vaihtoehtoja, joiden takia olisin voinut haluta puhua hänelle.
-Ole nyt hetki hiljaa. Ei mikään edellä mainituista, mut se on tärkeää. Ootat mua tossa pihalla hetken, niin puhutaan sitten kun mä tulen siihen, vastasin katsoen häntä suoraan silmiin. Se saattoi olla jo aika ilkeää toimintaa. Ajoin hänet nurkkaan katsomalla silmiin. Saku ei kehdannut kääntää katsettaan pois silmistäni.
-Miksi mun pitäisi odottaa sua? Maaria hei, ei mulla oo aikaa odotella sua! Saku kivahti minulle. Että minua sitten ärsyttikin se, ettei Nella voinut tulla puhumaan itse hänelle.
-Sä odotat. Muuten mä joudun vaivaamaan sua tällä asialla vielä vaikka kuinka monta päivää, sanoin, ja turhautuneena Saku viimein myöntyi. Tiesin, että häntä ärsytti seurani, mutta toisaalta tunne oli molemminpuolinen. Minä en edelleenkään ollut antanut anteeksi sitä, että Reppis oli joutunut hetkellisesti ongelmiin Sakun ja hänen porukkansa takia. Eikä Saku antanut minulle anteeksi sitä, että olin paljastanut hänen väittämänsä valheeksi. Siksi minä vihasin ajatusta siitä, että Annikasta ja Sakusta tulisi jotain. Ja nyt kuitenkin jälleen vaikutti siltä, että toisesta osapuolesta ei ollut sanomaan suoraan eitä. Sakun olisi pakko oppia puhumaan suoraan, jotta Annikaa ei sattuisi.
Ihme kyllä Saku oli vielä koulun pihalla, kun itse sain Nellan häädettyä seurastani. Hän oli välttämättä halunnut kerrata minulle, miksi minun täytyi puhua Sakulle, ja mitä minun piti sanoa.
-Sä sanoit tulevasi kohta. Siitä on ainakin 10 minuuttia. Nyt kerrot sen asiasi, niin mä pääsen lähtemään, Saku sanoi minulle entistäkin turhautuneenpana, jos se edes oli mahdollista. Mulkaisin häntä kylmästi. Ei minuakaan kiinnostanut hänen kanssaan puhuminen. Minun oli vain aivan pakko puhua hänelle, jotta Annikaa ei sattuisi ja jottei Nella saisi hermoromahdusta.
-Annika. Mä luulen, että sä tiedät mistä ja kenestä mä puhun. Mä tarkoitan siis sitä, että Annika on… sanotaan nyt vaikka, että lätkässä. Suhun. Ja sä et ilmeisesti osaa edelleenkään osaa sanoa puhua suoraan. Nyt kannattaisi muistaa, mitä käy silloin, jos loukkaa mun frendejä. Sano sille suoraan, että kiitos mutta ei kiitos. Älä oo kusipää ja anna Annikan ymmärtää sua väärin, sanoin sanottavani ja odotin Sakun vastausta. Hetken hiljaisuus.
-Vieläkö sä muistutat siitä Reppiksen jutusta? Maaria, sulla ei näemmä ole muuta elämää kuin mun muistuttaminen siitä, mitä mä tein viidennellä luokalla. Ja se Annika. Okei! Mä en ole puhunut suoraan, mut tajuatko sä yhtään, että mä vaan koitan olla hienotunteinen teitä naisia kohtaan? Kaikkien paitsi sun kohdalla, hän vastasi minulle selvästi ärsyyntyneenä. Minua ärsytti se, että jouduin aina uudestaan tähän tilanteeseen Sakun kanssa. Aina me riitelimme.
-No en puhuisi sulle, jos sä hemmetti sentään puhuisit suoraan! En olisi edes silloin viidennellä puhunut, anteeksi huutanut sulle, jos sä olisit suoraan myöntänyt, että joo, se olin minä. Sä syytit Reppistä. Sitä reppanaa, joka ei todellakaan olisi koskaan tehnyt mitään sellaista. Se, mikä mua eniten tässä ketuttaa, on se, että aina mä huudan sulle siitä samasta jutusta. Suoraan puhumisesta. Jotkut asiat pitää sanoa suoraan, koska niin sä loukkaat paljon vähemmän ihan kaikkia, korotin ääntäni tuntien vihan aallon sisälläni.
-No hyvä on! Mä puhun sille suoraan. Älä sitten valita, jos se tulee valittamaan musta sulle, Saku sanoi minulle katseessaan kyllästyneisyyttä. Olin juuri tiuskaisemassa hänelle jotakin, kun kuulin jotain takaani äänen.
-Mitä hittoa? Siis ootteko te puheväleissä? Siis te kaksi! Mä luulin, että te olitte riidoissa, Niklas sanoi ja käveli lähemmäs meitä.
-No ei nyt varsinaisesti olla väleissä… Ei tarvitse huolestua meistä. Piti vaan puhua parista jutusta, koitin muuttaa tilannetta normaalimmaksi. Saku katsoi minua hetkellisesti murhaavasti. Katsoin samalla tavalla takaisin.
-Mistä te oikein puhuitte? Niklas kysyi. Mitä mä oikein voin sanoa tuohon? ajattelin, ja sen enempää miettimättä vastasin hitaasti.
-Kevätjuhlasta. Koristeista. Sinne pitäisi järkätä vielä pari juttua, eikä lisäkädet koristeluporukkaan tee ollenkaan pahaa. Mä nyt satuin tietämään, että toi yksi osaa piirtää.
-No johan oot ittes virkaan järkännyt. Kestääkö sulla vielä kauan? Niklas kysyi osoittaen kysymyksensä Sakulle. Selitys meni Niklakselle läpi, mutta Saku katsoi minua niin, että hetken jo luulin katseen voivan tappaa.
-Mee jo edeltä. Pitää vielä jutella parista jutusta tän… Maarian kanssa, Saku sanoi viittoen kohti tietä. Onneksi Niklas tajusi häipyä, ja pääsimme jatkamaan “kaunista” keskusteluamme.
-Niin siis mistäköhän me oikein puhuttiin? Kevätjuhlan koristeistako? Mitä sun päässä liikkuu?
-Olisit itse keksinyt paremman! Mistä Niklas tietää, mitä sä teet kevätjuhlaan oikeasti ja mitä et? Sitä paitsi, sä oot joka tapauksessa ilmaisutaidossa, jossa me tehdään ne helkkarin koristeet. Olisitko sä itse sitten sanonut sen, että me puhuttiin Annikasta?
-No en olisi sanonut! Mä olisin sanonut… en mä tiedä! Mut jotain muuta. Ihan sama. Mä puhun sille Annikalle sitten suoraan. Tää asia on nyt käsitelty. Pitää mennä, hän vain sanoi ja lähti sitten kävelemään sinne suuntaan, jonne Niklas oli hetkeä aiemmin mennyt. Jostain syystä jäin hetkeksi seisomaan koulun pihaan, ja mietin sitä, miksi ylipäätään enää jaksoin riidellä Sakun kanssa. Mä en haluaisi jatkaa tätä riitelyä lukiossa, ajattelin. Huokasin ja lähdin sitten itsekin pois koululta. En halunnut jumiutua ajattelemaan Sakua. Jos Annika nyt vielä satuttaisi itsensä hänen kanssaan, en kai voisi tehdä mitään.
Annika oli ottanut ihmeen rauhallisesti vastaan torjutuksi tulemisen. Hän oli vain ylistänyt sitä, kuinka nätisti Saku oli asian ilmoittanut.
-Hetken mä jo luulin, että sä olit puhunut sille, mutta sitten mä tajusin, ettet sä tiennyt koko jutusta mitään. Nella ei koskaan kerro mitään juttuja eteenpäin, Annika selitti minulle, ja minä olin autuaan tietämätön koko asiasta. Ehkä se mun puhe kerrankin tehosi siihen junttiin, mietin eräänä päivänä tapahtuneen jälkeen. Annika ei ollut tullut kouluun, mutta hän oli kuulemma kuumeessa. Olin aluksi kuvitellut poissaolon johtuvan Sakusta, mutta Nella oli oikaissut luuloni.
-Ei tää johdu siitä jätkästä. Annika on oikeasti kipeänä. Näin sen tänään aamulla niiden portilla, ja se näytti aika huonovointiselta. Kevät on petollista aikaa, hän kertoi. Nyökyttelin rauhallisesti. Olin ottamassa avaimiani käteeni, kun en löytänytkään niitä penkiltä, jolla istuin.
-Ei hitto… Ootko sä nähnyt mun avaimia missään? kysyin hätääntyneenä Nellalta. Nella puisteli päätään ja otti reppuni samalla syyniin. Kävin läpi kaikki taskuni, ja kylmä hiki alkoi valua pitkin otsaani, kun en löytänyt etsimääni.
-Maaria. Mulla voi olla jotain sulle kuuluvaa, kuulin Sakun sanovan yllättäen vierestäni. Hän piti käsissään avaimiani.
-Annatko ne sitten tänne? Mistä sä edes tiesit, että ne on mun? esitin kysymyksiä ja ojensin käteni odottavasti kohti Sakua.
-Tää avaimenperä paljastaa kaiken. Sen teksti oli sun motto alakoulussa, jos et muista, hän vastasi ja nosti avaimet korkeammalle, kun yritin napata niitä itselleni. Voi pahus, se teksti, muistin yhtäkkiä. Avaimenperässä luki teksti Älä tuomitse, jos et tiedä. Olin oppinut kyseisen virkkeen isältäni joskus pienenä, kun olin tuominnut asian, josta en tiennyt mitään.
-Voitko nyt vaan antaa ne mulle? kysyin uudelleen.
-Yhdellä ehdolla, Saku sanoi. Jäin katsomaan häntä rypistäen kulmiani.
-No?
-Et muistuta mua enää koskaan siitä Reppiksen jutusta.
-En mä uskalla luvata niin pitkää aikaa. Hei oikeesti nyt! Saku!
-Okei sitten. Jos lupaat olla seuraavat kaksi viikkoa hiljaa siitä, saat avaimet takaisin, hän sanoi ja minä nyökkäsin. Lopultakin hän pudotti avaimet kämmenelleni ja minä otin ne onnellisena vastaan. Huokaisin helpotuksesta. Avaimet olivat vain jääneet jonnekin, josta Saku oli löytänyt ne. Onneksi.
-Mitä toi oikein oli? Nella kysyi minulta virnuillen. Kesti hetken aikaa tajuta, mitä hän tarkoitti. Minä ja Saku olimme puhuneet keskenämme kauemmin kuin viisi sekuntia ilman riitaa. Tai ainakin melkein.
-Miten niin? Sehän vaan antoi ne avaimet takaisin sitä vastaan, että mä en muistuta jatkuvasti Reppiksestä, vastasin ja pyöritin päätäni. Ilmeisesti Nella halusi ajatella, että meidän välillämme olisi ollut jotain muutakin kuin pelkkää ärtymystä.
-Aika outoa, että teidän välit on yhtäkkiä noin hyvät, että Saku raahaa sulle sun kadonneet avaimet. Ja vieläpä vaivautuu ärsyttämään sua hetkeksi. Vaikka toisaalta, eikö se aina ole ollutkin niin, että rakkaudesta se hevonenkin potkii? hän sanoi ja minä tökkäsin häntä kyynärpäällä kylkeen.
-Sä oot ihan pimee. Ei ikinä! sanoin Nellalle, joka vain nauroi huomatessaan ärtymykseni. Ehkä minun ei kuitenkaan olisi pitänyt olla niin varma siitä, mitä sanoin.
Oli jokseenkin ollut vaikeaa pitää naama peruslukemilla viimeisen kevätjuhlan jälkeen. Olin päättänyt, etten itkisi ainakaan mitään huutoitkua. Olin jo melkein rikkonut lupaukseni, sillä kyyneleet olivat väkisinkin valuneet poskiani pitkin siinä vaiheessa, kun halasimme kaikki opettajat läpi. Nyt vain koitin hengittää syvään illan viiletessä. Huomenna tämä matka päättyisi todistusten saamiseen. Käteni olivat täynnä tavaraa, sillä minä olin hankkinut mummolani ullakolta monille näytelmän hahmoille vaatteet. Isä oli ehtinyt tulla juhlaan, mutta hänellä ei ollut aikaa viedä minua tavaroideni kanssa kotiin. Niinpä raahasin niitä itse kohti kotia. Onneksi ei sentään tarvinnut kävellä korkokengät jalassa. Se olisi ollut tuskaa.
-Maaria! Oota hetki! joku huusi takaani. Pysähdyin keskelle katua kaikkien kassieni kanssa, ja käännyin katsomaan taakseni.
-Moi, sanoin, ja laskin maahan muutaman kassin pyyhkäistäkseni silmäkulmani. En halunnut näyttää tulijalle, että minä, puolustaja-Maaria, itkin.
-Tarviitko sä apua noiden kaa? Sä varmaan sanot, että et tarvitse, mutta mä autan sua kuitenkin, Saku sanoi ja otti muutaman kassin minulta.
-No en mä nyt… Tai no, ei kai siitä haittaakaan ole. Mistä sä edes päättelit, että mä en ottaisi apua vastaan? kysyin ja hymyilin ehkä ensimmäistä kertaa vuosiin jollekin Sakun sanomalle asialle.
-On tullut huomattua, että sä oot aika itsepäinen. Ajattelet aina, että minähän selviän ihan itse. Ei siinä oikein jää päättelyn varaan yhtään mitään, hän hymyili. Oli perin omituista kävellä sulassa sovussa Sakun kanssa kevätjuhlan jälkeen kohti kotia.
-Oliks sulla jotain asiaa mulle, vai muuten vaanko tulit puhumaan? kysyin.
-Molempia. Siitä Reppiksestä vielä. Se oli helvetin tyhmästi tehty. Ei mun ois pitänyt syyttää sitä, mut mä oon ainakin mielestäni oppinut läksyni. Musta ois kiva, jos me voitaisiin tehdä jonkinlainen rauha, hän ehdotti. Olin hetken hiljaa. Mietin sitä, miten monta vuotta olinkaan ollut Reppiksen puolesta katkera Sakulle. Ja nyt Saku oli myöntänyt minulle oman virheensä, ja oli valmis unohtamaan sen, että minä olin hankkinut hänet ongelmiin. En minä sitä katunut tai halunnut pyytää anteeksi. Se oli täysin oikein tehty.
-Niin. Mäkin kelasin sitä juttua joskus pari viikkoa sitten, enkä mäkään haluaisi viedä tätä asiaa enää lukioon. Muutenkin joudutaan sietämään toistemme naamoja vielä sielläkin. Ja mä tiiän, että Reppis on nykyään ihan okei tän asian kanssa. Kunhan sä et enää tee kenellekään noin. Et varsinkaan mun frendeille, sanoin ja katsoin Sakua silmiin. Niistä saattoi huomata helpottuneisuuden.
-Okei. Se käy, hän sanoi. Minä tunsin tuhannen kilon painon tippuvan pois harteiltani. Ehkei Saku ollutkaan ihan niin ärsyttävä, mitä olin kuvitellut.
Seuraavana aamuna minua ei enää sillä tavalla itkettänyt. Oli vain hirveän haikea olo, sillä tiesin, että monien kanssa monivuotinen yhteinen tie loppui tähän hetkeen. Edes Annikan kanssa emme enää jatkaneet samaan suuntaan, sillä hänen tiensä vei ammattikouluun. Minä ja Nella jatkoimme lukioon. Siksi olikin turvallista seistä viimeistä kertaa peruskoululaisena koulun ovilla yhdessä hänen kanssaan.
-Vaikka välillä mä halusinkin luovuttaa, niin on tää ollut hiton hieno matka. Niin paljon huonoja muistoja, mut vielä enemmän niitä hyviä muistoja ja frendejä, Nella sanoi ja puki myös minun ajatukseni sanoiksi. Tämä luku meidän elämästämme oli ohi. Täytyi avata uusi luku, ja toivoa, että se toisi mukanaan kaikkea hyvää.
-Niinpä, mutisin itsekseni. Silloin katseeni osui Sakuun, joka oli selvästi tekemässä lähtöä koululta. Minulle tuli äkkinäinen tarve käydä sanomassa jotain hänelle.
-Oota tässä, sanoin Nellalle lähtien hölkkäämään varovaisesti korot kopisten Sakun luokse.
-Saku! huusin hänelle. Minusta tuntui siltä, että hän arvasi aikomukseni ja kääntyi minuun päin ottaen minut halaukseen tullessani hänen luokseen.
-Sun kaa oli hauska riidellä täällä, puolustaja, Saku sanoi minulle.
-Niin sunkin kaa. Nähdään viimeistään elokuussa, sanoin ja irrottauduin halauksesta. Nella katsoi meitä hymyillen. Koitin pitää hymyni kurissa, mutta en voinut sille mitään. Niinpä hymyilin leveästi kävellessäni takaisin Nellan luokse.
-Teistä tulee pari tuota menoa, Nella sanoi ja minä vain nauroin puistellen päätäni. Ei ehkä sentään, mehän ei olla edelleenkään edes frendejä, ajattelin. Tiedostin kuitenkin itsessäni sen muutoksen, että Saku oli mielestäni jopa ihan hyvä tyyppi. En silti osannut odottaa sitä, mitä välillämme tapahtui sinä viileänä kesänä.
Blogin kesäsarjan ensimmäinen osa. Teksti kirjoittu alunperin Google Docsiin.
