Jos vielä olen sinun #13

Jessika

Väsymys painoi jalkojani, kun raahauduin hieman ennen kahdeksaa illalla kotikatuani pitkin kohti oikeaa rappua. Pitkä päivä koulussa ja sen perään työvuoro ei ollut tuntunut houkuttelevalta, mutta minulla ei ollut ollut vaihtoehtoja edes siksi, että olin nukkunut koko viikon huonosti. Huonosti nukutut yöt johtuivat vain siitä, että olin koko viikon jännittänyt päivä päivältä enemmän seuraavan päivän koitosta soittaa täydellisesti serkkuni kihlajaisissa Kristianin kanssa.
  -Jessika! Harvinaista, ettei mun tarvitse alkaa odottamaan tässä alaovella.
Jos nyt totta puhutaan, yllätyin siitä, että näin Kriston kävelevän kadun toisesta päästä minua vastaan.
  -Sä tulit jo nyt. Onhan kaikki nyt mukana? Puku, kitara, capo, hiusgeeli... mitä ikinä sä tarvitsetkaan. Mä en usko, että löydän sulle meiltä ainakaan mitään isän vanhaa hiusgeeliä, että parempi olla oma mukana. Mennään sisälle, selitin kädet ehkä hieman täristen. Tajusin, että h-hetkeen oli enää vain noin 25 tuntia aikaa. Olimme sopineet Markuksen ystävien kanssa, että minä ja Kristo soittaisimme yhdeksän aikaan.
  -Onhan sulla kaikki valmiina? Kitara laukussa, nuotit mukana ja sitä rataa, Kristo kysyi minulta eteisessä.
  -Kaikki muu on jo valmiina, paitsi ne nuotit. Pitää laittaa ne nyt heti sinne laukkuun mukaan, muuten mä unohdan. Onneks mä oon skannannut ne nuotit äidin koneelle, ja sulla on varmaan nuotit mukana. Kahdeksan tunnin päästä meidän pitää olla jo valmiina lähtemään juna-asemalle, sanoin samalla lähes törmäten keittiöstä tulevaan Elenaan.
  -Sori! Mä en yhtään kuullut, että te tulitte jo. Mä keitän just teetä, haluutteko te sitä? Voin kyllä keittää teillekin, niin pysyy ääni kunnossa, hän virnisti.
  -Joo, voitaisi me ottaa. Kiitos, Elena. Älä sitten huolehdi siitä, että me pidättäisiin kauheaa meteliä kovin myöhään. Meidän pitää kuitenkin mennä kohta nukkumaan, että päästään ylös sängystä ennen neljää, vai mitä Kristo? kysyin. Kristo hymyili minulle koittaen peittää irvistystään ennen kuin hävisin huoneeseeni.
  -Sä oot samanlainen Jessin kanssa. Ei sekään tykkää nousta neljältä ylös, jos ei oo mitään sille tärkeää tiedossa. Mut nää Jessin serkun kihlajaiset on tosi iso juttu Jessille. Se lähtisi vaikka yhdeltä yöllä sinne, jos niin tarvitsisi, kuulin Elenan puhuvan minusta Kristolle.
  -Mä tiedän, että tää on sille tärkeä juttu. Jessistä näkee, miten paljon se rakastaa soittaa sitä kitaraa ja laulaa. Mä en halua pilata tätä juttua, eikä tää oo mulle mikään velvollisuus, joka pitää hoitaa vain siksi, että oon Jessin frendi. Mulle on vaan suuri kunnia päästä sen mukaan, koska mä kerran jo menetin ton tyypin, Kristo sanoi Elenalle ja sai sydämeni laukkaamaan ja hyppimään ilosta. Hän siis todella arvosti sitä, että olin pyytänyt hänet mukaani soittamaan Jannin ja Markuksen kihlajaisiin.
  -Mitä te oikein puhutte täällä? palasin takaisin keittiöön esittäen, etten ollut kuullut edellistä keskustelua lainkaan.
  -Ei mitään ihmeellistä. Kunhan juonittiin sun pääsi menoksi, Kristo vastasi kysymykseeni ja veti minut hetkeksi kainaloonsa.
  -No niin, mestarit. Tulkaa juomaan teetä, että ootte huomenna vireessä, Elena sanoi ja vilkaisi minua merkitsevästi.
Pelkkiä frendejä muka? 
Minä en osannut vastata katseeseen oikein mitenkään, joten käänsin pääni pois. En voinut enää väittää, etteikö tuleva päivä olisi jännittänyt minua lainkaan seuralaiseni takia. Kyllä se jännitti. Ehkä jopa liikaa.

Herätyskellon korvia raastava piipitys herätti minut kello 3.40. Olisin halunnut painaa kellon torkulle, mutta olin tarkoituksella siirtänyt kellon pois yöpöydältäni, jotta minun olisi pakko nousta ylös sammuttaakseni sen. Kristian oli jossain kohtaa yöllä siirtänyt toisen kätensä ylitseni, enkä olisi raaskinut siirtää kättä pois, mutta pakkohan minun oli.
  -Herää, Kristo. Puolen tunnin päästä pitää lähteä asemalle, tökkäsin häntä kylkeen. Hän vain käänsi kylkeä ja veti peiton silmiensä suojaksi, kun sytytin huoneeseen valon.
  -Joojoo, ihan kohta... liian kirkasta, kuulin Kriston mutisevan peiton alta. Olihan hän aika suloinen pitkät jalat koukkuun vedettynä peiton alla, mutten voinut jäädä katselemaan häntä pidemmäksi aikaa. Täytyi pestä hampaat ja naama, jotta pystyisin heräämään. Keittiössä etsin edellisenä iltana tehdyt leivät jääkaapista, ja tungin ne pieneen kylmälaukkuun, jonka vein eteiseen tavararöykkiön keskelle. Kitarat, mikit ja vaatelaukut veivät paljon tilaa muutenkin ahtaasta eteisestä.
  -Kristian! Nyt nouset sieltä, sä voit nukkua junassa. Vaatteet päälle, enää kaksyt minuuttia aikaa, sanoin Kristolle, joka edelleen vaikutti nukkuvan sängyssäni. Ainakin hän oli silmät tiukasti kiinni.
  -Mm... tuu vetää mut täältä, hän pyysi, ja minä tietenkin menin. Tartuin hänen käteensä kiinni, enkä osannut lainkaan odottaa, että hän vetäisi minut makaamaan päällensä.
  -Hei! Me ei sovittu tästä. Vaikka mä kuinka tykkään maata tässä sun päällä näin aamutuimaan, sun on ihan pakko nousta ylös. Mä keitän meille teetä, silitin Kriston kasvoja samalla, kun kannustin häntä vääntäytymään ylös sängystä. Kampesin itseni istumaan sängyn reunalle pois Kriston päältä. Hitaasti hänkin nousi istumaan.
  -Onks sulla kahvia? Vois tehdä ihan hyvää.
  -Musta tuntuu, että Elena suuttuu mulle, jos vien sen viimeiset kahvin rippeet. Se nimittäin haluaa kahvinsa aamulla ennen mihinkään lähtemistä.
Kristo katsoi minua ehkä hieman pettyneenä, mutta sanoi sitten kuitenkin tyytyvänsä teehen. Lähdin huoneesta jännitys mahassa kuplien. Päivästä oli tulossa ikimuistoinen.

Junassa nukuimme Kristianin kanssa vuorotellen, sillä emme uskaltaneet jättää tavaroitamme täysin ilman valvontaa. Kristian oli painanut päänsä vasten viileää ikkunaa ja oli selvästi nukahtanut siihen paikkaan. Katselin ulos ikkunasta hämärään aamuun. Oli kieltämättä hieman vaikeaa pysytellä heräillä siihen aikaan aamusta, kun oli joutunut heräämään aivan liian aikaisin, mutta toisaalta jännitys piti minua heräillä väsymyksestä huolimatta. En ollut juurikaan esiintynyt julkisesti lukuunottamatta jotain koulun joulujuhlaa, joten jo itse esiintyminenkin sai adrenaliinin virtaamaan suonissani. Entistä suuremmaksi jännitykseni sai seurassani oleva nuori mies, josta välitin hieman liikaa homman ollakseen kaveritasolla.
Toimin välillä Kriston seurassa kuin äärimmäisen ihastunut 15-vuotias tyttö. En uskaltanut paljastaa tunteitani, mutta rakastin olla hänen lähellään. Katselin häntä silloinkin, kun hän ei tiennyt siitä itse. Minä puhuin hänestä jatkuvasti milloin Elenalle, milloin Saaralle, mutta koskaan en ottanut itseäni niskasta kiinni ja sanonut sitä, mitä tunsin. Päädyin yhä uudelleen toivomaan, ettei edellinen kevät koskaan toistuisi. Siitäkin oli kulunut jo melkein vuosi. Vuosi, joka oli ollut täynnä tuskaa, kyyneliä ja lopulta myös helpotusta. Ja nyt vielä tämä. Jannin ja Markuksen kihlajaispäivä oli tuntunut alusta asti jotenkin merkitykselliseltä myös meille, minulle ja Kristolle siis. Jotain tulisi  tapahtumaan. Olisinpa vain arvannut, mitä.

Oli ihanaa huomata, että kuin ihmeen kaupalla niin juna kuin äitikin olivat ajoissa Lappeenrannassa. Huomasin äidin seisomassa laiturilla heti, kun olin astunut ulos junasta.
  -Hei! Kiva nähdä teitä. Taitaa olla hiukan hankalaa halata, antakaa miullekin nyt jotain kannettavaa, äiti hössötti ympärillämme. Vilkaisin Kristoa, joka tuntui kuitenkin ottavan äidin hössötyksen hyvin vastaan. Minä puolestani tyrkkäsin äidin syliin mikkilaukun, jota minun oli vaikeaa kantaa. Hän otti laukun vastaan tyytyväisenä.
  -Mie luulen, että teillä kahdella on tänään aika kiire juosta paikasta toiseen, niin ei jäädä tänne aikailemaan, äiti sanoi ja lähti kävelemään edellämme näyttääkseen suuntaa autollemme.
  -Sun äiti vaikuttaa aika iloiselta just nyt, Kristo totesi oikeastaan heti, kun äiti oli tarpeeksi kaukana meistä.
  -Janni on sen kummityttö, tärkeä sellainen. Janni on äidille melkein kuin oma lapsi, ja nää kihlajaiset on siksi äidillekin tosi iso ja hieno juttu, etenkin kun me soitetaan siellä, selitin Kristolle äidin innostusta tähän päivään liittyen. Janni todella oli äidille kuin oma lapsi, jollaisia äidillä ja isällä ei toiveista huolimatta ollut enempää kuin yksi. Se yksi olin minä. Ja toisinaan oli kaikesta huolimatta rankkaa olla vanhempiensa ainut toivo.
  -Sä siis luulet, että Teija on iloinen siitä, että mäkin soitan siellä. Jessi, mä en ois siitä ihan niin varma, hän hetken päästä sanoi ja vilkaisi minua epäileväisesti. Minä pyöritin päätäni Kriston epäilylle siitä, etteikö äiti olisi iloinen siitä, että hän oli mukanani.
  -Sä oot välillä ärsyttävä siksi, ettet luota siihen, että ihmiset tykkää susta. Kuule Kristo, mun äiti tykkäisi susta vaikka väkisin, jos se ei keksi yhtään hyvää syytä sille, miksei tykkäisi susta. Jos mä hyväksyn sut mun seuraan, hyväksyy äitikin. Se näkee susta, että oon sun kanssa turvassa, pysähdyin hetkeksi katsomaan silmiin selkä hieman kumaraan painettuna kulkevaa miestä. Hänen silmänsä olivat kauniin siniset, ja huomasin niiden hymyilevän. Samassa huomasin äidin pysähtyneen jonkin matkan päähän meistä.
  -Selkä suoraksi. Mennään, ettei äiti ala ihmettelemään, sanoin, ja olin melko varma siitä, että olisin tarttunut Kriston käteen, jos molemmat käteni eivät olisi olleet täynnä tavaraa.

Yhden aikaan iltapäivällä olimme onnistuneet heittämään ensimmäisen reissun kotiin ja sieltä takaisin Lappeenrantaan. Kotona olimme törmänneet naapureihimme Esaan ja Seijaan, jotka olivat lupautuneet tekemään navetan iltatyöt meidän puolestamme. Äidin silmistä huokui kiitollisuus heitä kohtaan, ja ymmärsin täysin, kuinka suurelta ja tärkeä asialta heidän apunsa äidistä tuntui varsinkin isän kuoleman jälkeen. Esa ja Seija olivat mahdollistaneet niin paljon.
Pysäytin auton kadun laitaan Markuksen ja Jannin kodin eteen. He asuivat pienessä omakotitalossa mukavan rauhallisella asuinalueella. Olin hetkeä aiemmin saanut Markukselta varmistusviestin siitä, että hän oli saanut Jannin pois kotoa mukaansa.
Lupa myönnetty! 
Kriston kanssa olimme heittäneet ylävitoset asialle ja siltä istumalta olin startannut tätini pihasta ja ajanut meidät pääpaikalle.
  -Otatko sä noi kitaratelineet, jos mä raahaan nää ständit? Saara taitaa jo odottaa tuolla ovella, viitoin kädelläni käytävän toiseen päähän ja lähdin jo itse kävelemään.
  -Moi Jessi! Selvisitte hengissä aikaisesta lähdöstä huolimatta, Saara sanoi ja halasi minua ovella hieman hankalasti ja nopeasti.
  -Niinhän me tehtiin, vaikka se onkin pienin tämän päivän huolista. Miun pitää ajaa vielä kolme kertaa tänään tää Lappeenranta - koti väli. Onneks miulla on Kristian, niin ei tarvitse ihan yksin ajaa, sanoin kadoten sisälle asuntoon. En ollut pitkään aikaan käynyt Jannilla. Asunnosta löytyi muutamia tehostevärillä maalattuja seiniä. Ja totta kai seinät olivat vaaleansinisiä. Se oli Jannin yksi lempiväreistä ja samalla tavallaan sukumme tunnusväri.
  -Työ esiinnytte siinä korokkeella, jonka takana on se takka. Mutta siehän löysitkin jo siihen, kuulin Saaran äänen takaani. Olin huokaista silkasta ihastuksesta. Meillä olisi oikea lava!
  -Siis vau. Me ei joudutakaan esiintymään missään nurkassa. Tää on upea, Kristo puki sanoiksi sen, mitä itse pyörittelin päässäni. Olin hämmentynyt ja samalla älyttömän onnellinen.
  -Niinpä. Nyt meidän on pakko onnistua. Toivottavasti kaikki menee hyvin, katsoin Kristoa silmiin ja hain niistä hetkellistä turvaa. Ne huokuivat lämpöä ja luottoa.
  -Hyvä tästä tulee, hän sanoi ja laski kätensä rauhoittavasti olkapäälleni.
  -Toivotaan niin. Haetaan nyt ne kitarat ja mikit. Ja hei, muista ottaa kitaralaukusta nimilappu pois. Mulla ainakin lukee lapussa mun nimi. Tungetaan ne laukut sitten tuonne portaiden alla olevaan kaappiin, niin Janni ei saa mitään vihiä siitä, ketkä täällä tänään esintyy, kävelin jo takaisin autolle päin. Taivas oli harmaa, mutta päätin, että illalla taivas ei olisi harmaa. Halusin tarjota Jannille ja Markukselle heidän arvoisensa hetken lahjana minulta ja Kristolta. Nimenomaan meiltä kahdelta, sillä olimme tehneet kaiken sen yhdessä. Kristian oli minulle tukipilari, ja tiesin, että hänen kanssaan onnistuisin. Illasta oli tulossa pitkä ja kaunis, varsinkin nyt, kun Kristian oli mukanani.
Enkä voinut kuvitella parempaa seuraa kauneuden rakentamiseen.

14. osa

Jos vielä olen sinun #12

Kristian

14. maaliskuuta lähestyi viikko viikolta ja päivä päivältä, ja minua hirvitti hieman, vaikka Jessikan mukaan olisin mennytkin vaikka ammattitaitoisesta kitaristista. Se tosin saattoi olla vain hänen kannustimensa minulle, jotten hylkäisi projektia. En olisi kyllä muutenkaan tehnyt sitä hänelle. Kuka olisi voinut jättää Jessikan kaltaisen naisen pulaan sillä hetkellä, kun hän eniten tarvitsi apua? En halunnut olla se hylkääjä ja luottamuksen pettäjä.

Oli torstai-ilta kaksi viikkoa h-hetkeä ennen. Jessika oli luonani. Hän oli jälleen kerran raahautunut pimeässä kitaralaukkunsa kanssa opettamaan minua.
  -En mä sua enää opeta, hölmö. Me treenataan nyt yhtenäistä soittoa ja laulua. Onneksi sä olit nopea oppimaan sointujen vaihdot ja muut, hän tökkäsi minua hellästi kyynärpäällään vain siksi, jotta saisi minut ymmärtämään sen, että todella osasin soittaa tarpeeksi hyvin kuukauden harjoittelun jälkeen.
  -Okei, nuppu. Mikä biisi soitetaan ekaksi? kysyin, ja odotin Jessin reaktiota käyttämääni hellittelynimeen. Hän oli nuppu, sillä ei koskaan suostunut puhkeamaan kukkaan, ja silloin jos teki sen, hän oli... voi Luoja. Hän oli upea, sai hetken vangittua taianomaisesti, eikä sitä hetkeä voinut unohtaa. En siksi lainkaan ihmetellyt, miksi Markus oli pyytänyt häntä soittamaan kihlajaisiinsa.
  -Vedetään samassa järkässä kuin eilen. Sehän on se suunniteltu esitysjärjestys itse tilaisuudessakin. Se mun piti vaan sanoa, että meen äidille viikonlopuksi. Pitää auttaa äitiä muutaman jutun ja eläinten kanssa, ja samalla mä tsekkaan ständien kunnon ja skannaan nuotit koneelle sinne, Jessika vastasi reagoimatta sen enempää mihinkään. Yleensä hän olisi kieltänyt minua kutsumasta itseään nupuksi, mutta nyt jokin oli muuttunut. Tai sitten se oli vain hetkellinen mielentilan muutos, ei mitään sen kummempaa huolimatta hymynkareesta hänen huulillaan.
  -Joo... siis mitä? Sä meet sun äidille nyt viikonloppuna, vaikka Jannin ja Markuksen kihlajaisiin on vaan pari viikkoa aikaa! Meidän pitäisi treenata näitä vielä vaikka kuinka paljon. Tai mun pitäisi. Sä oot ammattilainen muhun nähden, katsoin Jessikaa silmiin. Hän vain pudisteli päätään kylmän  rauhallisesti ja nosti kitaransa laukusta syliinsä.
  -Kristo, sä oot ihan tarpeeksi hyvä. Mua tarvitaan kotona, en mä oo edes äidille varma asia. Aika monta kertaa oon perunut sinne menemisen. Liian monta kertaa. Mä tuun aina takaisin sieltä, sä voit harjoitella yksinkin, ei maailma mun puuttumiseen kaadu, hän vastasi katsoen syvälle silmiini aina sieluun asti. Siltä minusta tuntui.
  -Ehkä se sitten on niin... mut mä en halua pilata sun mahiksia soittaa hyvin niissä kihlajaisissa. Kyllä sä tiedät itsekin, miten paljon toisen sössiminen häiritsee soittamista, vetosin edelleen, mutta huomattuani Jessin katseessa olevan ärtymyksen, nostin kädet pystyyn.
  -Hyvä on, hyvä on. Mä uskon, että mä pystyn. Älä suutu mulle. Tiedän olevani tyhmä, kun en usko itseeni. Se on vaan välillä niin pirun vaikeaa, sanoin, ja olin aika varma siitä, että jos Jessika vain olisi yltänyt, hän olisi pörröttänyt hiuksiani, mutta nyt nainen oli keskittynyt etsimään oikean soinnun ja asetteli sormiaan oikealle kohdalle. Niinpä nappasin oman kitarani telineestä syliini ja etsin itsekin oikean soinnun.
  -Sä oot valmis? Hyvä! Ja yks, kaks, kolme, neljä!
Biisi alkoi, enkä voinut olla hymyilemättä palolle, jonka huomasin Jessikan silmissä.

Jessika

Olin juuri saanut nuotit skannattua koneelle ikäänkuin varmuuskopioiksi, kun äiti ilmestyi toimistoksi kutsutun huoneen ovelle.
  -Sie soitat siellä sen Kristianin kanssa, niinhän se oli? Siellä kihlajaisissa siis. Se oli se siun kaveri. Mie just äsken mietin, että oliko se täällä, kun isä kuoli? äitini kysyi ja sai minut vain nyökkäämään. En oikein tiennyt, mitä olisin sanonut meistä.
  -Mm. Oli joo. Ehkä ihan hyvä vaan, että oli. Kristo oli kuitenkin miulle junamatkan aikana olkapää, tuki ja turva, sanoin. Äiti kohotti hämmentyneenä toista kulmakarvaansa. Voi hitto! Taas mie sotkin sanani, tajusin hieman myöhässä. Vahinko oli jo tapahtunut.
  -Niin siis Kristian on miulle... siis sen lempinimi on Kristo! Mie puhun siitä yleensä Kristona, vaikka tiedän kyllä, kenestä on kyse, jos sanotaan Kristian, selitin kädet hikoillen. Huomasin äidin kasvoilla edelleen epäileväisen ilmeen.
  -Ja sie oot pelkkä ystävä Kristianin kanssa vai? hänen silmänsä nauroivat.
  -Sie kiusaat! Onhan se ihana, mutta miulle pelkkä frendi. Mie tiedän, että onnistuisin vaan sotkemaan sen ajatukset täydellisesti, jos meillä olisi jotain. Vaikka Kristian ehkä vaikuttaa huolettomalta ja ongelmattomalta, sillä ei oo ollut helppoa. Mie oon ehkä antanut sille jotain sellaista sen elämään, mitä kaikilla pitäisi olla. Aina ei ole helppoa olla Kriston lähellä, mutta se on miulle tärkeä, ja se tarvii miuta. Niin että me ollaan kavereita ja toistemme tukipilareita, huomasin paljastaneeni aika suuren palan meistä äidilleni, joka vain hymyili hyväksyvästi.
  -Sitten sie itse tiedät, mikä on siulle ja teille parasta, hän hymyili ja jatkoi sitten.
  -Tulehan kohta syömään. Sitten se onkin taas navetta-aika.
Nyökkäsin ja odotin, että äiti katosi näköpiiristäni. Sitten etsin puhelimeltani jonkin kuvan minusta ja Kristosta.
Kunpa sä tietäisit, ajattelin sydän hellyyttä ja toivoa täynnä. Ehkä vielä jonain päivänä hän tietäisikin, kuinka kovaa sydämeni hänen lähellään laukkasi.

Elena seisoi eteisessä tekemässä lähtöä, ja oli juuri avaamassa ovea, kun ovikello soi. Arvasin tulijan olevan Kristo.
  -Se sun miehes on tuolla. Mä lähen nyt, niin saatte olla rauhassa, Elena raportoi minulle vahdattuaan hetken ovisilmää.
  -Joojoo, päästä se nyt sisälle. Pidä kiva ilta! hoputin häntä. Onneksi hän ei halunnut ärsyttää minua tahallaan viivyttelemällä, vaan avasi reippaasti oven. Elena ja Kristian tervehtivät nopeasti toisiaan. Minä odotin Kristoa eteisen pöytään nojaten.
  -Moi, Kristo sai sanottua ennen kuin minä halasin häntä. Se oli ehkä hieman outo veto minulta, sillä emme pitkään aikaan olleet halanneet sillä tavalla jo eteisessä, mutta onneksi hän ei tuntunut järkyttyneen asiasta.
  -Kiva kun tulit. Mulla on asiaa liittyen ensi viikkoon, oikeastaan perjantain ja lauantain käytännöistä, sanoin ja irroittauduin Kristianista. Kävelin olohuoneeseen, ja pyrin unohtamaan sen, kuinka lämmin hän olikaan ollut. Tunne oli saada minut hulluksi, enkä voinut kuin hengittää syvään ja ulos.
  -No, mitä sä oot juonitellut mun pääni menoksi? Kriston kysymys herätti minut tunteestani edes hetkeksi todellisuuteen.
  -Mä todellakin oon juoninut sun pääsi menoksi, koska jouduin valitsemaan meille aamuksi junan. Palataan siihen kohta, mutta otetaan ensin se perjantai. Mulla on koulua ja sen jälkeen puoli kahdeksaan asti töitä kahvilassa. Sen aiemmin Mikko ei suostunut päästämään mua, kun oon sitten muuten koko viikonlopun poissa. Ajattelin, että tulisit meille kaikkien kamojesi kanssa silloin illalla, koska muuten sä joudut heräämään vieläkin aikaisemmin lauantaina. Se olisi nimittäin niin, että juna lähtee puoli viideltä aamulla, täräytin tietopaketin seuraavan viikon tapahtumista. Kristo kuunteli selitystäni tarkkaavaisena aina kohtaan puoli viideltä aamulla asti.
  -Sä et oo tosissasi. Niin aikaisin! Sietää olla hyvä syy herätä joskus neljältä. Ja tänne teille? Mitähän Elena siitä kelaa? hän kysyi ja oli lievästi sanottuna järkyttynyt ideastani herättää hänet ennen neljää, jotta ehtisimme junaan. Elenaan liittyvään kysymykseen vastasin lähinnä olkaa kohauttamalla.
  -Nukut mun huonessa, ei se silloin mitään valita. Sä voit sitä paitsi aina nukkua junassa. Mut meidän on pakko mennä sillä junalla, jotta ehditään Lappeenrantaan noin kymmeneksi. Äiti ei välttämättä ehdi heti hakea, näin meille jää pelivaraa muutama tunti. Sitten kun äiti on vienyt meidät meille, pitää pakata mukaan mikit, ständit, nuotit ja kitaratelineet. Siinä kohtaa kello on jotain kaksitoista, ja jotain pitäisi syödäkin, mutta siinä kohtaa ei kyllä ehdi. Me lähdetään äidin kanssa takaisin Lappeenrantaan, viedään äiti sen siskolle ja me mennään Jannille ja Markukselle laittamaan kitarat ja mikit valmiiksi. Siellä oon Saara tai joku Markuksen frendi pitämässä ovea auki. Sieltä me ajetaan vielä takaisin meille mahdollisesti suihkuun, vaihtamaan vaatteet, mä meikkaamaan ja laittamaan hiukset, sä luultavasti vaan jälkimmäiseen. Kuudelta pitää olla Jannin ja Markuksen luona juhlimassa rakkautta, henkäisin saatuani sanottua koko päivän ohjelman aina juhliin asti. Kristian vaikutti melko epäilevältä, enkä ihmetellyt lainkaan sitä, olinhan itsekin melko hukassa kaiken kanssa.
  -Melkoinen suunnitelma. Pitää toivoa, että juna on ajoissa. Ja toivotaan, että kaikki tää on vaivan arvoista, hän sanoi. Siinä olin täysin samaa mieltä. En voinut kuin toivoa, että illasta tulisi unohtumaton ja ettemme sairastuisi ennen h-hetkeä. Tiesin, etten selviäisi päivästä ilman Kristiania. Ja minä tiesin myös, että pitkä päivä yhdistettynä väsymykseen ja rakkauden juhlaan ei välttämättä ollut kauhean hyvä yhdistelmä piilotettujen tunteiden kanssa. Olisi vain pakko pysyä lujana ja kieltää kaikki, vaikka edelleen tunsin sisimmässäni sen, että 14. maaliskuuta muuttaisi jotain pysyvästi.

13. osa

Jos vielä olen sinun #11

Jessika

Talviset iltapäivät yksin kotona eivät olleet enää muutamaan viikkoon olleet tuntuneet pahalta. Yksinäiset iltapäivät olivat täyttyneet kitaroista, nuoteista, opettamisesta, nauramisesta ja tietenkin kyyneleistä. Kristian oli nopea oppimaan, enkä epäillyt lainkaan, etteikö hän olisi osannut soittaa varsin hyvin maaliskuussa Jannin ja Markuksen päivänä. Itse keskityin harjoittelemaan ja hiomaan ääntäni, jotta lauluni kuulostaisi mahdollisimman hyvältä. Ja ehkä hieman sallimattomasti minä annoin itselleni luvan päästää Kriston ihoni alle. Ja minä tiesin, että tunteiden peittelystä tuli sen mukana entistäkin hankalampaa, mutta jostain syystä en jaksanut välittää. Mitä väliä, vaikka tunne myllertäisikin sisälläni?

Oli ensimmäinen pilvetön ilta ikuisuuteen. Tai siltä se tuntui. Kuu valaisi taivaalla ja tähdet tuikkivat pakkasessa. Kristian käveli vierelläni ja höpötti niitä näitä ilman sen suurempaa tarkoitusta.
  -Mitä sinne kihlajaisiin pitää laittaa päälle? hän kysyi minulta kuin tilauksesta.
  -Aika hyvä ajoitus. Olin just kysymässä, mitä aiot laittaa sinne päälle. No sulle mä suosittelen tietysti pukua. Ja kraka! Mä tiedän, että se on hirttoköysi, mut toisaalta oon varma, että kaikilla on se kravatti siellä, sanoin. Kristo irvisti ajatukselle kravatista. Ymmärsin häntä hyvin, enhän itsekään olisi vetänyt mielelläni mitään kiristävää kaulani ympärille.
  -No jos on pakko. Puku on ihan okei, mut se kraka... tulee ihan faijamainen fiilis. Sillä on aina puku kravatin kanssa töissä päällä, hän vastasi, mutta vaikutti kuitenkin olevan yllättävän myötämielinen ajatukselle.
  -Kristo, mä mietin tässä eilen yhtä juttua. Oisko sulla tummansinistä pukua? Tai edes joku vähän tummempi sininen, musta on nyt vähän niin ja näin. Tarkoitin sitä, että meidän pitäisi näyttää vähän samalta. Tai siis meillä pitää olla joku yhdistävä tekijä, onnistuin sotkemaan sanani useampaan kertaan, mutta onneksi Kristo oli tottunut siihen.
  -On mulla tummansininen puku. Sulla on sitten varmaan sitten sen värinen mekko. Mut miksi? Siksikö, ettei kukaan voi viedä mua sulta? Kristo sanoi ja tökkäsi minua nenänpäähän. Jos olisi ollut valoisaa, hän olisi varmasti huomannut punan poskillani.
  -Älä kiusaa! En mä antaisi sua, vaikka joku kysyisikin, sä tiedät sen kyllä, vastasin ja koitin pitää ääneni vakaana parhaani mukaan siinä tuskin onnistuen.
  -Okei, kai mä sit tiedän sen. Mutta sua mä en suostu antamaan kellekään ainakaan sinä iltana, hän sanoi ja huomasin kyllä, kuinka hän koitti peittää sanojensa painavuutta hienoisen sarkasmin alle, mutten tietenkään voinut tuomita Kristoa siitä. Turvauduinhan minäkin sarkasmiin tiukissa tilanteissa. Etenkin hänen kanssaan. Yhtäkkiä huomasin hänen kasvoillensa pudonneen hiussuortuvan ja tunsin vastustamatonta halua siirtää se takaisin korvan taakse. Mun ei pitäisi, järkeni koitti huutaa minulle, mutta en jaksanut välittää siitä. Eihän hiuksien siirtäminen olisi niin vakavaa.
  -Mä kuulin faijalta, että mutsi on yrittänyt päästä kuiville tai jotain, mut mä en oikein luota siihen. On se yrittänyt sata kertaa aiemminkin. Mä en enää halua sitä pilaamaan mun elämääni, Kristo sanoi hiljaa, eikä naurettava yritykseni siirtää ainoastaan hiukset hänen korvansa taakse onnistunut. Laskin sormeni hieman alemmas hänen kasvoillaan jättäen ne leukaluun kohdalle. Jännite välillämme oli kasvanut melkein sietämättömän suureksi. Olisin halunnut suudella häntä lohduttavasti.
  -Sä et siis usko, että sun mutsi voisi koskaan päästä kuiville?
Kristo tuhahti.
  -No en usko. Ja vaikka se pääsisikin, se kuitenkin kuolee kohta. Aika helvetin outoa, jos maksa ei pamahda. Siis jumalauta! Se nainen on mun mutsi, mut se on henkilö, joka teki mun elämästä helvettiä! hän melkein huusi. Minä vedin hänet niskasta lähemmäs itseäni.
  -Älä, Kristian. Älä turhaan kiihdy sen takia. Se ei oo sen arvoinen, tiedäthän sä sen itsekin, kuiskasin ja siinä samassa Kristo painoi otsansa otsaani vasten. Välillä kaikki oli sellaista. Enkä minä osannut kieltää itseltäni sitä.

Kristian

Olin uppoutunut Jessin minulle tulostamiin nuotteihin, kun havahduin ovikellon ääneen. Laskin nuotit sohvapöydälle ja kävelin sitten avaamaan ovea tulijalle, jonka arvasin olevan isä.
  -Faija. Oisit soittanut, että oot tulossa. Mitä asiaa sulla on? kysyin ja vedin isän perässä oven kiinni. Hänen kasvonsa olivat kirkastuneet sitten viime näkemästä.
  -Sun äiti. Riikka hakeutui hoitoon, isä sanoi ja hymyili selvästi onnea täynnä. Minun ilmeeni lähinnä synkkeni.
  -Kai sä ymmärrät, että se ratkeaa kuitenkin juomaan taas kohta? Ei siitä ole mitään helvetin hyötyä!
  -Kristian! Tuo on kohtuutonta. Kyllä mä tiedän, että sun äitisi ei ole ollut sulle mikään äiti, mutta nyt jonkun pitäisi luottaa siihen. Meidän pitäisi tukea sitä, isä sanoi. Minua risoi se, että isä kehtasi tulla vaatimaan minulta äidin tukemista.
  -Helppoa sun on sitä tukea, kun et oo itse ollut 7-vuotias ja yksin kotona, kun oma mutsi lähtee baariin jo valmiiksi ympäri päissään. Sä olit jossain työmatkalla! Mä olin sen hullun kanssa, kun meille kotiin tuli jotain vieraita ihmisiä ryyppäämään äidin kanssa. Ja aina kun joku niistä onnettomista aupaureista koitti tehdä tilanteelle jotain, te hävititte sen kauas musta. Mä en halua kuulla mistään mutsin tosi hyvin onnistuneista katkoista. Jos sulla ei oo muuta sanottavaa, lähde menemään, sanoin ja viitoin kohti ovea. Jouduin vetämään henkeä sanojeni välissä, sill aihe sai minut kiihdyksiin.
  -Se haluaa puhua poikansa kanssa..., isä ehti aloittaa, mutta minä hyökkäsin heti kimppuun.
  -Ei tuu onnistumaan! Turha toivo. Mä en tarvitse sitä ihmistä elämääni, huusin. Näin kyllä, miten pettynyt isä oli. En kuitenkaan suostunut antamaan äidille anteeksi vain siksi, ettei isä olisi ollut pettynyt. En vain halunnut tai voinut antaa anteeksi kaikkia niitä onnettomia iltoja ja öitä, kun sisältä rikkinäinen pieni poika oli kuunnellut oven takaa kännisten sekoilua. Tuijotin isääni tiukasti silmiin. En suostunut painumaan kasaan hänen katseensa alla, ja siksi nostin leukani ylös. Ei ollut helppoa esittää vahvaa, mutta vielä raskaampaa olisi ollut olla sydän auki.
Ja siinä hetkessä muistin taas Jessin.

Jessika oli selvästikin melkoisen yllättynyt ilmestymisestäni heidän alaovelleen.
  -Mitä sä täällä tähän aikaan? hän kysyi ja veti oven kiinni.
  -Mun pää räjähtää kohta faijan kanssa vääntämiseen. Nyt se on saanut päähänsä, että mun pitäisi antaa jotain myötätuntoa mutsille. En tasan oo antamassa. Mitä helvettiä sekin luulee mun lapsuuden olleen?
Jessi katsoi minua silmissään hellyyttä. Sanaakaan sanomatta hän tarttui viileään käteeni ja talutti minut heidän asuntoonsa. Eteisessä hän halasi minua.
  -Mä lupaan sulle, että sä selviät. Mä en koskaan sanonut sulle hyvästejä. Oon ennenkin ollut sun vieressä, ja tuun aina olemaan. Mä meen sun kanssa vaikka helvettiin ja tuun sieltä sun kanssa myös takaisin. Sä et ikinä tuu lähtemään musta pois, Jessi sanoi ja varoittamatta painoi huulensa kevyesti poskelleni. Säpsähdin sitä, mutta en liikkunut minnekään. Jälleen kerran minä vain nojasin itseäni sitkeämpään ja pienempään naiseen, joka oli vienyt sydämeni. Siitä pienestä eteisestä ja Jessin käsien ympäröinnistä oli tullut turvapaikkani. Enkä minä aikonut enää ikinä menettää Jessikaa.

12. osa

Jos vielä olen sinun #10

Jessika

Hengitin syvään ja suljin hetkeksi silmäni, jotta ymmärtäisin, missä olin. Edellinen ilta oli mielessäni sumuinen. Hyvä on, muistin kyllä halunneeni suudella Kristoa, mutta sen jälkeen en ollut täysin varma tapahtumien kulusta. Ilmeisesti olimme kuitenkin päätyneet Kriston kämpälle ja nyt olin hänen sohvallaan. Enkä vain hänen sohvallaan, vaan myös hänen kainalossaan kädet tiukasti ympärilleni kiedottuna. Pääni oli vasten Kriston rintaa. Ja siinä kohtaa kun tajusin asian, muistin, etten ollut itkenyt. Olin vain ollut hiljaa, mumissut hiljaisia vastauksia Kriston kysellessä minulta, mikä mieltäni painoi.
Ja siinä sohvalla Kriston sydämenlyönnit korvaani vasten muistin taas, millaista kaiken olisi kuulunut olla.

Kristian

Havahduin hereille Jessin yrittäessä päästä pois tiukasta halauksestani. Olisin halunnut vetää hänet vain tiukemmin itseäni vasten, mutta jotenkin tiesin, ettei se ollut hyvä idea. Höllensin otettani hänestä samalla tuntien puutuneet käteni. Olimme ilmiselvästi nukahtaneet sohvalle, jonne olin raahannut jokseenkin vaisun Jessin. Ja siinä kohtaa hän oli painanut päänsä rintaani vasten, enkä tietenkään ollut jättänyt halaamatta häntä sillä seurauksella, että nukuimme niin. Hemmetti. Enkä edes tiennyt, mitä Jessika tästä kaikesta ajatteli.
  -Sori, että tässä kävi näin, Jessi sanoi vääntäytyessään irti minusta koittaen saada selkänsä suoraksi. Hän ei enää näyttänyt niin surulliselta.
  -Mun syytä. Itsehän mä en lähtenyt tästä ja jättänyt sua nukkumaan, vastasin ja venyttelin itsekin. Istualtaan nukkuminen ei selvästikään ollut mikään maailman paras asento nukkua, mutta työnsin ajatuksen pois. Tunsin yhä Jessin pään painon rintani päällä. En ehkä vielä muutamaa vuotta aiemmin olisi uskonut, että sitäkin tunnetta saattoi kaivata. Samassa Jessi katsoi minua kuin olisi keksinyt jotain mullistavaa.
  -Kristian. Sä sanoit joskus jossain sivulauseessa soittaneesi kitaraa. Sä oot mun pelastus! Jessi höpötti jotain, josta minulla ei ollut käsitystäkään. Kohotin kulmakarvojani osoittaakseni ihmetystäni.
  -Siis mistä sä puhut? Oon mä joskus hetken soittanut kitaraa... Miten se pelastaa sut?
  -Sä tiedät, että mä soitan Jannin ja Markuksen kihlajaisissa. Kristo, oo niin kiltti, ja tuu soittamaan mun kanssa sinne! Mä en pysty siihen yksin! Kristo! hän katsoi minua anovasti, enkä edelleenkään ollut täysin varma siitä, mistä hän puhui.
  -Mä? Sun serkun kihlajaisiin? Jessika, mä osaan vaan jotain perussointuja, en mitään sen vaikeampaa, sanoin, mutta se ei vaikuttanut millään tavalla hänen katseesensa.
  -Se riittää. Totta kai mäkin soitan, mut sä voisit tulla laulamaan taustoja ja soittamaan sitä kitaraa pääasiassa. Mä ostan sulle kitaran. Ja capon! Kaiken, mitä sä tarvitset! Kristian, meillä on melkein kaksi kuukautta aikaa harjoitella. Älä jätä mua pulaan nyt, Jessi katsoi minua koiranpentumaisesti, enkä hennonut kieltäytyä.
  -Okei, Jessi. Mutta sä et osta mulle mitään. Mä hommaan kaiken tarvittavan itse. Ja et tarjoa sun kitaraa. Mut sä opetat! Pidät sitten huolta siitä, että jopa mä opin soittamaan kelvollisesti kitaraa.
Ilmeisesti vastaukseni teki Jessistä poikkeuksellisen iloisen.
  -Sä oot ihana. Kiitos, Kristo. Sä et ikinä arvaa, miten paljon tää merkitsee, hän sanoi ja hyppäsi kaulaani. Itse en ollut täysin vakuuttunut asiasta edelleenkään, mutta asia selvästi teki Jessistä onnellisen. Enkä osannut kuin halata häntä takaisin.

Muutamaa päivää myöhemmin seisoin musiikkiliikkeen ulkopuolella käsissäni akustinen kitara, kitaralaukku ja se Jessin hehkuttama capo. Tuntui omituiselta ajatella, että juuri minusta oli tulossa se henkilö, joka soitti lähes vieraiden ihmisten kihlajaisissa kappaleita, jotka minulle tärkeä ihminen oli valinnut. Hitto, että ajatus osasikin repiä. En ollut aivan varma siitä, millaisilla fiiliksillä Jessika oli menossa soittamaan 14. maaliskuuta Lappeenrantaan kanssani. Minusta hän oli iloinen, mutta itse tilaisuus taisi silti jännittää häntä. Ehkä jännitys johtui siitä, mistä hän oli minullekin maininnut.
  -Vaikka Janni onkin mun serkku ja ihan helvetin tärkeä tyyppi mulle, mä en voi sille mitään, että mä oon katkera. Katkera siitä, että joskus, ehkä ensi kesänä, Janni saa kävellä isänsä käsipuolessa Markuksen luokse. Mä en saa kävellä isän kanssa. Mä tiedän, että jos pappa on vielä silloin hengissä, hän lupaa viedä mut miehen luokse. Ei se silti oo sama asia.
Jessin puheista ymmärsin, että hän oli ollut läheinen isänsä kanssa. Ja kävi myös selväksi, että hän halusi jonain päivänä mennä naimisiin. Ja vaikka kuinka koitin kuvitella itseni Jessin häiden vieraiden joukkoon, se onnistui huonosti. Kerta toisensa jälkeen kuvittelin itseni käytävän toiseen päähän odottamaan ihmistä, joka oli muuttanut elämäni.

Jessika

Minusta tuntui siltä, että Kriston mukaan ottaminen projektiin nimeltä Janni & Markus 14. maaliskuuta, oli vaikuttanut vain posiitiviisesti koko projektin etenemiseen. Yhtäkkiä biisien keksiminen oli helpompaa, vaikka valitsinkin sellaisia kappaleita, että tiesin saavani niillä kyyneleisiin niin itseni kuin Jannikin, ehkä jopa Markuksen. Kristo oli raahautunut luokseni lähes heti ostettuaan kaiken tarpeellisen. Siinä me kaksi sitten olimme virittäneet hänen kitaraansa olohuoneessamme.
  -Mä sain ne biisit valittua. Markus toivoi paria, niin mä etsin sitten kolme suhteellisen helposti laulettavaa ja soitettavaa kappaletta. Ei sit mene liikaa aikaa, koska meidän jälkeen siihen tulee soittamaan jotain Markuksen frendejä, sanoin ja näin uteliaisuuden Kriston silmistä.
  -Mitä kappaleita sä valitsit?
  -Otin oikein kunnon itkubiisejä, varo vaan, saatat joutua lohduttamaan mua kun harjoitellaan, sanoin huvittuneesti, mutta jatkoin sitten asiallisesti.
  -Mä valitsin biiseiksi Oothan tässä vielä huomenna, Järjettömän rakkauden ja sitten vielä sen pahimman eli siis Jos sä tahdot niin. Ne on satavarmasti sullekin tuttuja.
Kristo katsoi minuun hymyillen.
  -Et ajatellut säästellä kyyneliä siitä illasta? No ei vaan käy mulle, jos sä tahdot niin, hän sanoi ja huomasin kyllä, miten hän leikki valinnallani. Mutta Jos sä tahdot niin oli vain yksinkertaisesti aivan Jannin ja Markuksen näköinen biisi.
  -Hauska juttu, Kristian. Mä oon sulle ikuisesti kiitollinen siitä, että suostuit soittamaan mun kanssa. Niistä mikeistä sun muusta vielä se, että mulla on kaksi mikkiä täällä, mut ständit äidillä, mutta varmaan me selvitään aina pääpäivään asti ilman ständejä. Nyt vaan harjoittelemaan samaan aikaan soittamista ja laulamista. Ja niitä sointuja! selitin ehkä hieman hermostuneella äänellä ja toivoin, että kaikki menisi suunnitelmien mukaan. Kristo vaikutti sisäistäneen sekavan lauseeni sisällön ja hän nyökkäsi. Että hän osasikin hymyillä niin valloittavasti, ajattelin katsellessani hymyilevää Kristoa. Hän nosti kitaransa syliinsä ja katsoi minua kysyvästi.
  -No Jessika, opetatko mua soittamaan kitaraa kunnolla? hän lausui jälleen nimeni englantilaisittain. Se sai minut hymyilemään. Ehkä munkin pitäisi kutsua sua Christoferiksi tai joksikin sen tyyliseksi, ajattelin. Tiesin kuitenkin, etten tekisi niin. Kristosta oli tullut minulle liian tärkeä nimitys. En olisi osannut kutsua häntä millään muulla nimellä. Enkä edes olisi halunnut kutsua, sillä vain minulle hän oli Kristo. Hän oli vain minun Kristoni. Ja siitä asiasta olin luvattoman onnellinen.

11. osa

Jos vielä olen sinun #9

Jessika

Kämäisen kahvilan suosio oli lähtenyt toden totta nousuun kahvilan remontin jälkeen. En enää voinut sanoa työskenteleväni kämäisessä paikassa. Vaaleat värit tekivät paikasta aivan erilaisen verrattuna aiempaan tummaan värimaailmaan. Tavallaan nautin siitä kiireestä, joka töissä oli välillä iltaisin, mutta samalla se minut katumaan joitain valintoja elämässäni. Yksi niistä oli lupautuminen Jannin ja Markuksen kihlajaisiin soittajaksi. Se aiheutti minulle stressiä, sillä en todellakaan ollut ehtinyt miettiä heidän näköisiään kappaleita, joita olisin osannut soittaa. Siksi Netta, joka auttoi minua ja Mikkoa kahvilassa toisinaan, oli pelastus minulle. Saatoin vetäytyä tauolle ja koittaa sen aikana miettiä sopivia kappaleita, aikaakaan kun ei ollut tuhlattavaksi. Tammikuu oli kulunut aivan liian nopeasti ollakseen totta.

Ulkona tuiskusi lunta. Istuin Elenan kanssa rauhassa asuntomme olohuoneessa ja katselimme molemmat ulos ikkunasta. Ei ollut enää lainkaan epätavallista, että ajattelin Kristoa. Ei kai se koskaan ollut ollutkaan erikoista, mutta varsinkin nyt ajatukseni harhailivat alituiseen hänessä. Minusta tuntui siltä, että Elenakin tiesi sen.
  -Jessi, tuo teidän touhunne on järjetöntä. Ootko sä huomannut itse, miten Kristian katsoo sua? Tai miten sä katsot sitä? Te pystytte peittämään sen toisiltanne, ette muilta. Jessi, antaisit periksi, hän huokaisi kuin olisi halunnut sanoa sen paljon terävämmin. Jokin kuitenkin esti häntä. Ehkä syynä oli tieto siitä, että olisin loukkaantunut terävämmästä kommentista.
  -En mä peittele mitään. Me ollaan edelleen vaan kavereita, ja se riittää meille molemmille varsin hyvin, vastasin ja kuulin ääneni horjuvan jokaisen sanan kohdalla. En vain halunnut myöntää, että halusin olla Kristolle jotain muuta kuin pelkkä ystävä. Ja tiesin, etten ollut vain ystävä tunnetasolla. Mutta en saanut näyttää sitä. Piti muistaa, että oli muka parempi olla vain ystäviä.
  -Välillä mä toivon, että sä oisaisit paremmin valehdella mulle. Sä et usko sanaakaan siitä, mitä sä sanoit. Päästä irti siitä miehestä, jos sä et osaa kuin jahkailla sen kanssa. Usko tai älä, te tukehdutte tuohon tilanteeseen hetkessä, Elena sanoi varmuutta äänessään. Ja totta kai minä loukkaannuin, vedin sanat kuoreeni ja päätin, että pitäisin kahta kauheammin kiinni Kristianista.
  -En helvetissä jätä Kristoa taas. Mä en aio olla sille paskiainen enää.
Selvästi uhmaa täynnä olevaan katseeseeni vastasivat Elenan kipeän rehelliset silmät, jotka sanoivat kaiken tarpeellisen.
Sä loukkaannuit, koska tiedät mun olevan oikeassa. 

Lunta satoi taas lähes tuiskuten. Odotin Kristoa jonkun itselleni vieraan kahvilan ulkopuolella, ja toivoin, että hän olisi selvä. Siis vesiselvä. Minulla oli ollut huono päivä, enkä millään olisi jaksanut humalaista Kristoa, vaikka tiesinkin vieväni hänet kuitenkin turvaan. Meille, jos hän olisi humalassa, hänen omaan kotiinsa, jos niin ei olisi.
  -Toivottavasti sä et ehtinyt venata mua pitkään, Kristo astui ulos kahvilasta ja katsoi suoraan silmiini. Minä puistelin päätäni, vaikka olinkin joutunut odottamaan melko pitkään. En vain halunnut satuttaa Kriston herkkää mieltä, joka oli ollut muutenkin viimeisen vuoden aikana koetuksella takiani. Juuri MINUN takiani. Se tuntui aina yhtä pahalle myöntää, varsinkin nyt, kun lumihiutaleet tarttuivat hänen hiuksiinsa ja hänen kasvonsa jäivät varjoon katulampun loistaessa hänen selkänsä takaa. Olisin halunnut halata Kristoa.
  -Lähdetäänkö? kysyin ja kävelin hänen viereensä. Käsivartemme hipoivat toisiaan. Hänen takkinsa tuntui vielä lämpimältä omaani vasten. Ehkä se oli ollut patterin lähellä. Sen enempää puhumatta lähdimme kävelemään kasvot vasten tuulta vailla päämäärää. Emme olleet puhuneet siitä, minne menisimme tai mitä tekisimme. En toisaalta olisi edes jaksanut mennä minnekään kauas tai johonkin hämyiseen baariin vain siksi, että halusin olla Kriston lähellä. Se, että kyyneleet pyrkivät silmiini saattoi johtua tuulesta tai sitten siitä, että muistin jälleen kerran sen karkean asian, että Janni saisi jonain päivänä kävellä kirkon käytävää isänsä kanssa. Vaikka olinkin iloinen hänen puolestaan, tieto siitä, ettei oma isäni koskaan saanut taluttaa ainoaa tytärtään tämän elämän onnellisimpana päivänä alttarille, sai minut välillä kierimään katkeruudessa. Sen lisäksi töitä riitti niin kahvilassa kuin koulussakin. Enkä voinut sille mitään, että äitini pärjääminen huoletti minua päivästä toiseen, vaikka hän olikin hyvissä käsissä. Saattoiko kukaan selvitä täysin elämänsä vaikuttavimman rakkauden menettämisestä? Jos itse edelleen surin isääni viikottain, saatoin vain kuvitella tai koittaa ymmärtää äidin tilanteen näinä kylminä ja tuulisina, lumisateen peittäminä päivinä.
  -Hei... mä näen, että sulla on paska fiilis, Kriston ääni kuului jostain etäisyyden päästä. Hän oli samaan aikaan tavattoman lähellä ja kaukana. Tunne vain voimistui hänen liikkuessaan lähemmäs minua niin kauan, että olin selkä vasten seinää jollain kadulla keskellä lumisadetta. Mutta minä en itkenyt. En itkenyt, vaikka olisin halunnut. Kristo toi silti kätensä kasvoilleni, silitti peukalollaan poskipäitäni.
Ja tiesin olevani vaarallisen lähellä hänen suutelemistaan.

Kristian

Ulkona tuiskusi jälleen, ehkä jo kolmatta päivää putkeen. Minua ärsytti ja kadutti se, etten ollut lähtenyt kahvilasta ulos hieman aiemmin. Jessi koitti esittää, että kaikki oli hyvin, vaikkei selkeästikään ollut. Hän ei puhunut mitään, käveli vain ja vaipui ajatuksiinsa syvälle. Lumihiutaleet takertuivat kiinni hänen vapaana heiluviin, pitkiin hiuksiin. Tällaisina päivinä toivoin kaikista eniten, että olisin saanut ottaa hänet syliini. Mutta olimme vain K A V E R E I T A. Piste. Enkä saanut astua haalean rajan yli ja pilata kaikkea. Rajan yli menemisestä olisi seurannut vain ongelmia hänen kanssaan. Ja yhdestä asiasta olin varmaakin varmempi. Halusin Jessika Taivastien olevan osa elämääni. En silti voinut olla tekemättä tai sanomatta mitään nähdessäni surullisen Jessin.
  -Hei... mä näen, että sulla on paska fiilis, sanoin ja huomasin, että hän ei kunnolla erottanut, olinko lähellä vai kaukana. Kävelin lähemmäs, niin paljon lähemmäs, että hänen oli pakko painaa selkänsä seinää vasten samalla, kun minä otin hänen kasvonsa käsieni väliin. Silitin hellästi poskipäitä, jotka viima oli saanut aivan kylmiksi. Hän ei itkenyt. Ei antanut yhdenkään kyyneleen vieriä poskeaan pitkin alas, mutta minä tiesin ja tunsin, että hän kaipasi jotakuta lähelleen. Laskin käteni alas Jessin kasvoilta ja vedin hänet irti seinästä halatakseni häntä. Painoin leukani vasten hänen päälakeaan.
Jos olisin saanut, olisin varmasti suudellut häntä. Mutta muistin, etten saanut tehdä niin.
Olisin valehdellut, jos olisin väittänyt, ettei se sattunut, sillä se sattui. Sattui sydämeen, enkä ollut täysin varma siitä, pystyisinkö aina pitämään lupaustani siitä, etten koskaan ylittäisi häilyvää rajaa.

10. osa

Jos vielä olen sinun #8

Kristian

Sinä aamuna, kun olin herännyt aikaisin ehtiäkseni kahdeksaksi rautatieasemalle Jessiä varten, mietin edellistä vuotta. Jouluaattona olin ikävöinyt häntä ja olin halunnut haudata kasvoni hänen hiuksiinsa.
Edelleenkään en saanut tehdä sitä. Ja tiesin, ettei se ehkä koskaan olisi mahdollista.

Jessika

Jouluaatto tuli ja meni. Ei ehkä aivan niin, mutta nopeasti se kuitenkin oli ohi. Pahaksi onnekseni huomasin ikävöiväni Kristiania luvattoman paljon. Ja tapansa mukaan asia ei jäänyt Saaralta huomaamatta.
  -Sie ikävöit jotain tyyppiä. Mie näen, että sie oikein piehtaroit siinä ikävässäsi ihan kuin se olisi kiellettyä.
  -En mie saisikaan ikävöidä tällä tavalla Kristiania. Pitäisi olla vaan frendejä, mutta mie tiedän, että myö ollaan jotain muuta. Kai, sanoin ja käänsin katseeni ulos. Taivas oli kirkastunut ja koitin etsiä taivaalta isän tähteä. Jos isä olisi ollut täällä, kaikki olisi ollut selvempää.
  -Sie oot hölmö, jos vastustat tunteita. Sie oot kohta ihan solmussa, enkä mie haluaisi avata sitä solmua kirveellä. Se solmu on vielä pelkkä lukko, ja siulla on siihen avain. Käytä sitä avainta vielä kun voit! Saara huokaisi ja pakotti minut katsomaan itseään silmiin.
  -Mie en halua vääntää tästä nyt. Ihan helvetin vaikea aihe jo muutenkin! tiuskaisin, sillä minua ahdisti. Ahdisti se, etten saanut ottaa kiinni Kristianin takin liepeistä ja roikkua niissä hakien pelastusta. Minun piti kantaa itseni, ei antaa jonkun toisen kantaa minua.
  -Mie en voi! Mie en voi sanoa niitä asioita Kristianille, vaikka haluaisinkin. Pitäisi vaan tyytyä siihen, mitä on, koska mie en halua hajottaa sitä tyyppiä enää mun käsiini. Mie tiedän, että Kristo hajoaa heti, jos mie sanon jotain ja vedän sen sitten takaisin. Mie en voi puhua, jatkoin käännettyäni selkäni Saaralle. Tiesin, että se oli typerää. Hän halusi vain minun parastani, mutta aina en osannut suhtautua asiaan niin. Tuntui siltä, ettei kukaan pystynyt ymmärtämään rakkautta, joka piti lakaista maton alle, jos ei halunnut hajottaa toista ihmistä tuhannesosiksi, ei sillä, ettenkö itse olisi jo ollut hieman rikki. Mutta asia piti piilottaa, näyttää, että pystyisi muuhunkin kuin vain johonkin epämääräiseen kaveri-parisuhdesekoitukseen. En kaivannut sekavuutta elämääni. Halusin, että kaikki olisi ollut taas selvää silmieni edessä.
Mutta en nähnyt kunnolla edes muutaman päivän päähän.
  -Kyllä se vielä helpottaa, usko pois, Saara koitti rohkaista minua ja laski kätensä olkapäälleni. Annoin hänen pitää hetken aikaa kätensä siinä, kunnes puistelin sen pois.
  -Joo, niin varmaan, huokaisin epäluuloisesti ja nostin käteni pysäyttämisen merkiksi Saaralle, joka koitti laskea kättään uudelleen olkapäälleni.
  -Hyvä on, Jessi. Mie lupaan auttaa siuta kuitenkin edelleen myös silloin, kun apua tarvitaan, hän sanoi ja sai minut muodostamaan huulillani äänettömän kiitoksen. Saara vain nyökkäsi kadoten sitten pois huoneesta jättäen oven raolleen. Olohuoneesta kuului pienimpien serkkujeni ääniä. Katsoin viimeisen kerran taivaalle ja lähdin sitten itsekin koittaen unohtaa vellovan ikävän sisälläni.

Oli uudenvuodenaatto, mutta raketit eivät saaneet mahaani kuplimaan sillä tavalla ilosta, vaikka ne kauniita olivatkin. Janni oli hehkunut aiemmin päivällä onnea esitellessään sormustaan. Olin halannut serkkuani vahvasti ja samalla hymyillyt Markukselle, joka muodosti huulillaan lauseen kiitos avusta. Hetkeä myöhemmin olin ollut myös hieman kateudesta vihreä. Janni oli seisonut aivan kiinni Markuksessa tämän suukottaessa Jannin otsaa. Olin joutunut menemään ulos hevosia katsomaan rauhoittaakseni mieleni. Hevoset olivat vain pärskähdelleet rauhallisina syöden samalla heinää. Ja siksi olinkin säikähtänyt Markusta, joka ilmestyi jostain takaani viereeni.
  -Jessika. Miulla on siulle yks pyyntö. Mie tarviin siun apua. Siehän soitat kitaraa ja laulat? Mites toi 14. maaliskuuta? Tulisitko sie soittamaan muutaman kappaleen miun ja Jannin kihlajaisiin? Markus kysyi minulta. Menin hämilleni kysymyksestä.
  -Siis mie? Kaikista ihmisistä just mie? Markus, en mie... tai, kyl mie voin! Totta kai mie voin. Saanko mie päättää kappaleet? suostuin sen enempää miettimättä.
  -Hei, tosi hyvä juttu, että sie suostuit. Ja joo, saat päättää biisit. Tää on varmasti iso juttu Jannille, mut yksi asia. Janni ei tiedä tästä. Mie en tuu puhumaan tästä sille, mie haluan yllättää sen. Lupaathan olla kertomatta? hän kysyi minulta, vaikka varmasti tiesikin jo vastauksen.
  -Tietysti mie oon hiljaa. En tiedä aiheesta mitään, sanoin ja kohautin olkapäitäni esittääkseni, etten tiennyt mistään mitään.
  -Hyvä. Mie luotan siuhun. Ja kiitos tuhannesti. Et ikinä arvaa, kuinka paljon tää Jannille, meille, tuleekaan merkkaamaan, Markus puristi kättäni tiukasti. Sitten lähetin hänet matkoihinsa, jottei kukaan alkaisi epäilemään mitään. Sade käveli aidan viereen heinäkasansa luota ja puhalsi lämmintä ilmaa kasvoilleni.
  -Miun rakas kauraturpa. Älä siekään kerro Jannille, kuiskasin. Kuin ymmärryksen merkiksi hevonen nyökytteli päätään ja palasi sitten syömään heiniään. Jossain syvällä rinnassani tunsin, että 14. maaliskuuta tulisi muuttamaan jotain kenties pysyvästi.

Kristian

Seisoin torin laidalla yksinäni kellon lähennellessä puolta yötä. Raketteja paukkui enemmän ja vähemmän, humalaiset hoipertelivat ympäriinsä ja jokin sai minut toivomaan, että jokaisella heistä olisi oma Jessikansa. Hän oli huolehtinut minut aina turvaan, kun olin itse ollut humalassa. Ja se sai minut tajuamaan, kuinka paljon hän oli uhrannut takiani. Kello löi kaksitoista. Raketit valaisivat taivaan pienen hetken ajan. Ja sen hetken aikana kirjoitin Jessille viestin.
Hyvää ja onnellista uutta vuotta, Nuppu!
Mutta sitten muistin, ettei hän ollut enää Nuppu. Poistin kohdan ja kirjoitin siihen Jessi. Vastauksena sain viestin, joka lämmitti sydäntäni kylmässä.
Kiitos samoin, Kristo. Pian nähdään! Mä oon tulossa takaisin ylihuomenna. Vähän harmittaa jättää äiti ja hevoset ja kaikki muutkin taas tänne, mutta kiva nähdä sua ja Elenaa. Ihana ku oot <3
Ja tiesin odottavani ylihuomista enemmän kuin oli sallittua.

Tammikuun iltapäivä oli hämärtynyt jo aikaa sitten melkein pimeäksi, mutta odotin silti Jessiä hänen rappunsa alaoven edessä. Hän oli luvannut tulla avaamaan oven mahdollisiman nopeasti, jottei minun olisi tarvinnut seistä kiristyvässä pakkasessa kovinkaan kauaa. Jessi oli kuitenkin jäänyt jonnekin hidastelemaan, joten oli jo lähellä, ettenkö olisi hyppinyt pysyäkseni lämpimänä, kun hän viimein melkein juoksi raput alas avaamaan ovea.
  -Moi! Sori Kristo, mä en millään meinannut löytää mun avaimia. Olin taas tunkenut ne väärän takin taskuun, eikä Elena ole kotona, että voisin lainata sen avaimia. Tuu sisälle sieltä pakkasesta, hän pahoitteli kiertäen kätensä ympärilleen.
  -Vähän on kyl kylmä, sanoin kävellessäni Jessin perässä kolmanteen kerrokseen. Vasta heidän eteisessään Jessika halasi minua.
  -Sähän oot jäässä. Sori vielä. Mulla oli sua ikävä, hän sanoi nopeasti niin, että ehdin tajuta vain yhden lauseen.
Mulla oli sua ikävä. 
  -Niin mullakin sua, sanoin rutistaen hänet aivan lähelleni. En olisi vielä siinä vaiheessa uskonut, mitä 14. maaliskuuta tulisi meille tarkoittamaan, sillä enhän tiennyt koko päivästä vielä mitään. Mutta se päivä, se päivä saattoi varmistaa kaiken.

9. osa

Jos vielä olen sinun #7

Jessika

Ennen kuin sitä edes oli ehtinyt huomata, marraskuu tuli ja meni valuen sormien välistä kuin hiekka. Tuli joulukuu, joka oli kerrankin kuiva ja kaunis. Öisin pakkanen värjäsi puut valkoiseksi kuuran takia, eikä kuura välttämättä enää edes sulanut pois päivän mittaan. Samalla tuntui siltä, että Jannin ja Markuksen kihlajaiset olisivat joka hetki varmempi asia, sillä Markus oli käyttänyt minua ja serkkuani Saaraa makutuomareina sormuksen valinnassa. 

  -Työ tunnette Jannin tyylin varmaan paremmin kuin mie, hän oli perustellut puhelimessa. Ja totta kai olin auttanut itselleni tärkeän henkilön poikaystävää sormuksen valinnassa. 

  -No laita kuvia niistä vaihtoehdoista. Mie kerron sitten, mitä mieltä oon. Ja puhun ensin myös Saaran kanssa, sehän on ollut enemmän tekemisissä Jannin kanssa kuin mie, olin vastannut. Eikä aikaakaan, kun jo tiesin, millainen sormus Jannin vasemmassa nimettömässä tulisi olemaan hieman ennen joulua. 

Eräänä iltapäivänä olin päätynyt Kristianille kahville. Tai teelle, jos tarkkoja ollaan. Kristo selitti jotain töistään ja sai minut muistamaan, kuinka upea kämäisen kahvilan päivitetystä versiosta tulisi. Värimaailma tulisi olemaan paljon aiempaa vaaleampi. 

  -Kuulitsä, mitä mä sanoin? säpsähdin hereille haavemaastani. 

  -Mm... t-tai siis en! Sori, mä kelasin sitä, mitä Mikko kertoi kahvilan uudesta ulkoasusta. Siitä tulee niin upea! Sun on pakko joskus tulla käymään siellä. Se aukeaa taas ens kuussa. Ihanaa päästä taas töihin, sanoin ja tajusin selittäneeni jotain, joka ei liittynyt aiheeseen lainkaan, mutta Kristian ei onneksi vaikuttanut vihaiselta. 

  -Sitä mä vaan, että faija on puhunut asioiden muuttumisesta. Musta tuntuu, että se on kerrankin tosissaan, hän sanoi. Hänen silmänsä näyttivät iloisilta, ja se sai ilon läikähtämään minunkin sisälläni. 

  -Teidän välien paraneminen on taitanut tehdä hyvää sekä sulle että sun isälle? 

  -Jep. Jotenkin on tiiätkö parempi fiilis, kun tietää, ettei sua vihata. 

Hymyilin. Oli ihanaa huomata, että Kristo oli saanut elämänsä järjestykseen ilman minuakin, vaikka samalla se tuntui siltä, että jotain uupui. Tiesin kyllä, että puuttuva tekijä olin minä. Mutta oli vain ja ainoastaan hyvä asia, että olimme pysyneet frendizonella. Kyllä se menee ohi, ajattelin. Ainahan tunteet oli pystynyt piilottamaan maton alle ja unohtamaan sinne. Jatkoimme rauhallista ja yllättävän syvää keskusteluamme hetken hiljaisuuden jälkeen aina siihen asti, että ovikello soi. 

  -Et sitten sanonut, että sulle tulee vieraita. Häiritsenkö mä? kysyin. Kristo pudisteli päätään. 

  -Mä en tiennyt tästä mitään. Se on varmaan faija. Pysy siinä, ei se sua pelkää. 

  -Mitä? En mä sitä sanonutkaan... Kristo hei, pitäiskö mun läh... 

Se oli jo myöhäistä. Kristo oli jo ovella. 

  -Hyvä, että olit kotona. Sä oot yksin täällä... Kristianin isä aloitti lausetta, mutta jätti sen kesken huomatessaan minut keittiön nurkassa. 

Hyvä on. Olisin valehdellut, jos olisin väittänyt olleeni rauhallinen ollessani täysin yllättäen Kristianin isän seurassa siinä pienessä kaksiossa kaupungin keskustan liepeillä. En tosiaankaan ollut. Minua oli suorastaan pelottanut olla hänen seurassaan, sillä enhän tiennyt, mitä puhuisin minusta ja Kristosta.
  -Te olette siis Kristianin kanssa ystäviä?
  -Joo. Viime vuoden syksystä asti, vastasin. Kriston isä mittasi minua katseellaan kuin tutkaillen, tuntiko hän minut jostain.
  -Okei. Mulla taitaakin olla aavistus siitä, kuka olet. Mutta ihan varmistukseksi vielä, mä olen siis Kristianin isä Henrik ja sä olet....
  -Jessika. Jessika Taivastie. Ja mä tiedän, että mun sukunimi on vähän outo, sanoin huomatessani, että Henrikin suupieli nyki hänen kuullessaan sukunimeni.
  -Anteeksi. Se on kieltämättä harvinaisempi kuin joku muu. Kristian on puhunut susta paljon nyt vihdoin, kun me olemme selvitelleet asioita... ehkä sä tiedätkin jotain niistä, Henrik sanoi. Nyökkäsin.
  -Jotain, en kaikkea. Tässä oli pidempi jakso, kun ei Kriston kanssa puhuttu kovinkaan paljoa, sanoin ja tajusin hieman liian myöhään, että olin sanonut Kristiania Kristoksi. Eihän siinä olisi ollut mitään ongelmaa, jos kyseessä olisi ollut joku tuttu. Mutta hän oli Henrik. Ja hän oli kohottanut kummastuneena kulmakarvojaan.
  -Niin siis faija, Jessika sanoo mua Kristoksi. Otatsä kahvia? Tulit kuitenkin stadista tänne, Kristian pelasti tilanteen, sillä en ehkä halunnut alkaa selittämään nimen alkuperän tarinaa siitä eräästä kännisestä ja kohtalokkaasta illasta, kun olin kiintynyt levottomaan sieluun.
Henrik hyväksyi Kristianin yksinkertaisen selityksen ja vastasi sitten myöntävästi hänen kysymykseensä.
  -Joo, voisin mä kupin ottaa. Sä et siis ole täältä kotoisin? hän kysyi puolestaan minulta ja ja minä vastasin samalla tavalla kuten aina.
  -En ole en. Mä oon kotoisin sieltä missä sanotaan mie ja sie. Se on sellainen pieni paikkakunta Lappeenrannan lähellä.
Minusta tuntui siltä, että Kristian hymyili keittiökomerossaan vastaukselleni.

Kristian

Jessi käveli hieman edelläni ja hymyili. Pakkanen sai hengityksen höyryämään. Oli omituista ajatella, että kaikista maailman ihmisistä Jessika oli tavannut isäni ja saanut isän näyttämään siltä, ettei epäillyt jotain.
  -Faija tykkää susta. Yleensä se on vaan irvistellyt sen jälkeen kun on tavannut jonkun mun kaverin. Sulle se vaan hymyili lähtiessään.
Jessika pysähtyi kadunkulmaan ja hymyili sitten hennosti. Pakkanen oli saanut hänen pitkät ripsensä kuuran peittoon. Hän oli kaunis. Sydäntä särkevän kaunis. Ja minä tiesin, etten saanut ajatella niin. Että olisin menettänyt hänet.
  -Ehkä sillä oli vaan hyvä päivä, hän sanoi ja vetäisi sitten minut mukaansa jatkamaan matkaa.
  -Ei Jessika, lausuin hänen nimensä englantilaisittain. Se sai Jessin virnistämään.
  -Jessika. Tiedät sen itsekin.
  -Mä tarkoitin sitä mitä sanoin. Faija arvostaa sua oikeasti. Uskoisit nyt mua. Sun takia meillä on paremmat välit kuin koskaan aiemmin, koitin saada toisinaan itsepäistä pelastajaani uskomaan sen, mitä sanoin, mutta Jessi oli edelleen vain puistellut päätään.
  -Sen näkee vain ajan kanssa. On muuten epätavallisen kylmää ollakseen joulukuu, hän vaihtoi lennosta puheenaihetta. En jaksanut enää vääntää asiasta hänen kanssaan, joten tartuin syöttiin.
  -Niinpä. Nähdäänkö me enää kunnolla ennen joulua?
  -Ei ehkä. Mun pitää lähteä kuitenkin jo muutaman päivän päästä äidille valmistelemaan koko suvun joulua. Tai aatto me ollaan kahdestaan, mutta sen jälkeen. Tuu asemalle maanantaina silloin aamulla. Saat sun joululahjan silloin, hän sanoi ja sai sillä minut hymyilemään.
  -Sulla on mulle lahja? Kiitos Jessi. Mä jopa luulin, ettet sä ois hommannut mulle mitään, sanoin. Siinä samassa Jessika halasi minua.
  -Hölmö, totta kai sä saat lahjan. Maanantaina kasilta siinä laiturilla viisi. Hyvää yötä, Kristian, hän kuiskasi ja lähti sitten. Jäin katsomaan hänen peräänsä ja kuvittelin, miten kaikki olisi voinut olla toisin samalla kun muistin hänen sanansa.
"Totta kai sä saat lahjan."

8. osa