Toukokuinen iltapäivä on aurinkoinen, mutta edellispäivän sateen vuoksi kostea ja melkeinpä inhottavan nihkeä. Asunnon avonaisesta ikkunasta kuuluu ääniä mopoista ja moottoripyöristä aina kiljahteleviin pikkulapsiin asti. Minua äänet ahdistavat tänään paljon tavallista enemmän, eikä jyskyttävä pääkipu ainakaan helpota tilannetta. On häiritsevää tuntea oman sydämensä lyönnit päässä kipuna, joka ei niin vain hellitä. Kipu kiristää koko päätäni, eikä edes pään, niskan ja hartioiden hierominen tunnu auttavan lainkaan. Tiedän kyllä, että minun pitäisi jaksaa raahautua kylpyhuoneeseen asti hakemaan särkylääkettä, mutta sohvalla makaaminen silmät tiukasti kiinni tuntuu helpommalta vaihtoehdolta siitä huolimatta, että pääni on räjähtää. Kaikeksi onnekseni kuulen suhteellisen pian avaimen kääntyvän asunnon ovessa.
–Moi! sisään astuva nuori mies huudahtaa ja vetäisee oven kiinni hieman turhan kovaa oletettavasti vain siitä ilosta, että on päässyt vihdoin hetkeksi kotiin. Minä en jaksa juurikaan reagoida tervehdykseen, vaan käännän kasvoni sohvan selkämyksestä mieheen ja avaan silmäni. Mies vetää kenkiä jaloistaan ja kääntää sitten katseensa minuun.
–Särkeeks sun päätä? hän kysyy.
–Lievästi sanottuna, vastaan ja vääntäydyn sitten hitaasti istumaan sohvalle sillä seurauksella, että tunnen kivun hetken aikaa vielä astetta voimakkaampana. Katson, kun mies menee ensin kylpyhuoneeseen, rapistelee siellä pahvipakkausta ja palaa sitten näköpiirini kulkien keittiöön. Siellä hän laskee lasin täyteen vettä ja tulee sitten luokseni sohvan eteen kyykkyyn.
–Ota tuosta, Santtu sanoo minulle hiljaa ja tarjoaa sitten särkylääkkeen ja vettä minulle kuin pienelle lapselle. Otan sekä veden että lääkkeen kiitollisena vastaan. Kun olen saanut lääkkeen nieltyä ja veden juotua, Santtu ei anna minun vajota enää uudestaan sohvalle makaamaan, vaan vetää minut mukaansa seisomaan itseään vasten. En edes yritä pitää kivusta ja väsymyksestä raskasta päätäni pystyssä, vaan annan sen painua vasten miehen rintaa. Tilanne on pääkivusta huolimatta melkeinpä itkettävän ihana, sillä en jaksa muistaa, milloin viimeksi meillä kummallakaan olisi ollut tällä tavalla aikaa vain olla edes yhden illan ajan. Edellisestä syksystä asti me kaksi olemme olleet enemmän erikseen kuin yhdessä, enkä minä oikein tiedä, miten minun pitäisi suhtautua asiaan. Välillä asia ahdistaa, toisinaan se ei taas tunnu juuri miltään, ja ehkä juuri se onkin suurin ongelma. Juuri nyt en kuitenkaan halua ajatella negatiivisia ajatuksia.
–Sä oot rakas, Aava, Santtu sanoo ja silittää sitten hiuksiani.
–Niin säkin, vastaan ja koitan työntää sivuun intuitioni esiin tuoman viestin siitä, että kummankin sanoista muka puuttuisi se terä, joka niissä joskus oli. Ajatus sanojen merkityksettömyydestä tuntuu tässä tilanteessa turhan pelottavalta asialta, enkä minä edes halua miettiä, mitä merkityksettömyys meille mahdollisesti voisi tarkoittaa. Asioiden kieltämisestä huolimatta en kuitenkaan ole sokea. Vähintäänkin alitajuntaisesti minä tiedän, että suhteessamme on ongelma – tai pikemminkin ongelmia.
Puoli kymmeneen mennessä illalla päänsärky on jo ehtinyt kadota lähes kokonaan, ja ainut muisto siitä on hellä pää ja väsymys, joka painaa minua paljon tavallista aikaisemmin. Minä olen maannut sängyssä iltapäivästä asti, ja Santtu on kerrankin malttanut pysyä koko illan kotona ilman, että hän on edes valittanut siitä, kuinka jotkut pahaiset treenit muka jäisivät välistä minun takiani. Harvoin minä toisaalta edes yritän saada hänet perumaan treenit tai suunnitelmat siksi, että haluan pitää hänet lähelläni, sillä tiedän, kuinka tärkeää Santulle on edistää ja harjoitella asioita vaadittuun tahtiin. Juuri nyt en kuitenkaan jaksaisi ajatella Santun treenejä, joiden takia kalenterista on aina yhtä vaikeaa etsiä molemmille sopivaa ajankohtaa pitää meistä kiinni.
–Pitäis varmaan mennä nukkumaan kohta, mulla on aikainen aamu, Santtu sanoo ilmestyessään makuuhuoneen ovelle, eikä vaikuta tajuavan äkkiä synkäksi valahtaneesta ilmeestäni huolimatta, että jokin hänen sanoissaan saa minut epätoivoiseksi ja jopa vihaiseksi.
–Santtu… Sä. Et. Hitto. Vieköön. Ole. Tosissasi! parahdan ja tunnen jo loitontuneen pääkivun hiipivän hiljaa takaisin. Nuori mies on muutaman metrin päässä itsestäni ja näyttää pohtivan ankarasti sitä, miksi minä yhtäkkiä suutun hänelle asiasta, jolle hän ei yleisesti ottaen voi mitään. Tai voisihan hän, jos haluaisi, mutta asioiden tärkeysjärjestyksen tulisi muuttua ennen sitä.
–Ei helvetti, Aava. Mä unohdin. Mä en muistanut koko asiaa, kun jätkät kysyi, käykö kaikille ylimääräiset treenit huomenna heti aamusta. Mä oon pahoillani, mut mä en voi sille…
–Enää mitään, tiedetään. Siis miten sä unohdit? Me puhuttiin siitä viimeksi eilen illalla! Santtu, mä varta vasten pyysin duunista vapaapäivän sun takia, ja nyt tilanne on tää! Sä oot tiennyt ainakin kuukauden, että tää ja ainoa yksi toukokuun lauantai on varattu meille, kun kerrankin saatiin molempien kalenterit tyhjiksi. Tää ei toimi näin, että sä muutat suunnitelmia nanosekunneissa! kivahdan ja kuulostan jopa omiin korviini harvinaisen vihaiselta, mutta minusta minulla on oikeus siihen. Yleensä yritän elää niin, että saisin sovitettua omat menoni Santun kanssa yhteen, mutta toisinpäin homma ei tunnu toimivan yhtä hyvin. Nyt minusta oikeasti tuntuu siltä, että joku on alkanut uudestaan hakata pääni sisällä vasaraa.
–Mä olen pahoillani! Tiedän, että mä mokasin. En mä tätä tahallaan tehnyt, Santtu sanoo ja näyttää itsekin hieman surkealta, mutta hänen anteeksipyyntönsä ei pahemmin lämmitä mieltäni, joka on saanut osumaa hänen suunnaltaan viimeisen vuoden aikana liian usein. Asian ajattelu tekee kipeää. En millään haluaisi myöntää itselleni, että kaikista tuntemistani ihmisistä juuri Santtu on se, jonka takia olen henkisillä mustelmilla.
–Älä sano mitään, ole kiltti. Mua turhauttaa se, etten mä voi ennakoida sun liikkeitä enää yhtään, sanon ja hieron väsyneesti kasvojani. Koko tilanne tuntuu uskomattomalta, mutta ei lainkaan positiivisella tavalla. Olen jo aiemmin noussut istumaan sängyn reunalle sen sijaan, että makaisin sen pohjalla, mutta nyt en tiedä, miten päin olisin. En jaksa katsoa Santtua, en jaksa tuijottaa seinää tai käsiäni, joten vaihtelen katseeni suuntaa turhautuneena aina siihen asti, että poikaystäväni tulee huoneen ovelta luokseni ja halaa samalla selkääni silittäen.
–Mä oon pahoillani. Mä lupaan hyvittää tän jotenkin, Santtu sanoo hiljaa, enkä minä vastaa mitenkään, vaikka pelottavan vahva ääni sisälläni huutaa, ettei asia ehkä koskaan mene niin. Tilanne kuitenkin jää mieleeni – se pakottaa meidät punnitsemaan elämää ja toisiamme itsekkäästä näkökulmasta.
Herätyskellon aamuisin maailman rasittavin ääni herättää minut seuraavana aamuna puoli kuuden aikaan. Olen nukkunut huonosti, lähinnä vain pyörinyt lakanoissa päänsäryn jälkimainingeista ja Santun aiheuttamasta pettymyksestä johtuen. Vieressäni hämärässä huoneessa nukkuva mies vaikuttaa sen sijaan niin hyvin nukkuvalta, että joudun tönimään häntä suhteellisen napakasti kyynärpäällä kylkeen, ennen kuin hän herää sammuttamaan huutavan herätyskellon viereiseltä yöpöydältä.
–Huomenta. Sori, et sä joudut heräämään tähän aikaan, hän mutisee puoliääneen venytellessään yön jäljiltä jäykkiä lihaksiaan.
–Mm. Sä tiedät, että mä herään joka tapauksessa sun herätykseen, mikäli nukun samassa huoneessa, sanon äänellä, josta poikaystäväni varmasti kuulee, mitä mieltä olen tilanteesta, vaikka oikeastaan en enää jaksaisi edes olla vihainen tai riidellä. Ja se on kaikista pelottavinta, halusinpa myöntää sitä tai en.
–Aava… En mä halunnut, että tää menee näin. Joo, mä mokasin, kun unohdin meidän suunnitelmat, mut sun pitää ymmärtää, että mun on pakko treenata nyt, jos mä aion olla syksyllä paremmassa kunnossa. Näitä päiviä tulee lisää, mut treeni syksyä varten pitää tehdä nyt, ei huomenna tai ensi viikolla! Santtu kivahtaa minulle ääntään korottaen samalla, kun nousee ylös selvästi vihaisena. Näen hänen silmistään, kuinka turhautunut hän on. Jos hänellä olisi tapana viskoa tavaroita suutuspäissään, hän varmasti tekisi niin nyt. Santun liikkeet ovat teräviä ja vihaisia, ilma välillämme on kylmää kuin luihin asti tunkeva pohjoistuuli marraskuussa. Minusta tuntuu siltä, kuin olisin saanut saavillisen jääkylmää vettä jäähileillä päälleni kesken yöunien. Henkiset mustelmat muuttuvat fyysiseksi kivuksi, joka hakkaa rintaani voimakkaasti. Ja silti, vaikka tiedän, että sanomalla ne pari sanaa ruokin jo valmiiksi eskaloitunutta tilannetta, sanon ne silti.
–Niinhän se menee aina. Treenit ensin, sitten vasta mä, jos sittenkään, totean rauhallisella, mutta piikikkäällä äänellä, jota Santtu todennäköisesti juuri nyt inhoaa. Ja niin inhoan mäkin, ajattelen, kun Santun katse kohtaa omani. Mies ei sano mitään, eikä hänen edes tarvitse, sillä hänen katseensa kertoo kaiken olennaisen. Se kertoo, että hänen tunnetilansa vaihtelevat “Mitä helvettiä mä kuulin?”- ja “Ei hitto, se on oikeassa” -tyyppisten ajatusten välillä. Hetken aikaa olen täysin varma siitä, että jossain vihan ja turhautuneisuuden seassa häivähtää myös säikähdys ja hienoinen järkytys tilanteesta, jossa me kaksi mahdollisesti olemme. Santtu kääntää katseensa pois minusta, mutta palauttaa sen pian takaisin. Hän jaksaa katsoa minua hetken, ehkä kymmenen sekuntia tai korkeintaan viisitoista, mutta sitten hän lähtee makuuhuoneesta sanaakaan sanomatta oven häiritsevän hiljaa kiinni painaen. Minä jään paikoilleni, tuijotan seinää ja yritän rauhoittaa sydämeni, joka hakkaa kivuliaan kovaa vauhtia. Se puristuu kasaan rintani uumeniin ja saa minut voimaan pahoin niin henkisesti kuin myös fyysisesti. Nousen istumaan kunnolla sängylle, vedän polvet rintaani vasten ja kierrän käteni jalkojeni ympärille itseäni lohduttaakseni, vaikka en olekaan varma siitä, auttaako eleeni yhtään. Siihen asentoon minä kuitenkin jään niin pitkäksi aikaa, että asunnon ovi ehtii kolahtaa kiinni vieläkin turhautuneen kuuloisen liikkeen seurauksena. En tiedä, mitä ajatella. Tai tavallaan minä tiedän, mutten halua tietää. Ja kaikesta huolimatta myös kasaan puristunut sydämeni tietää, että Santtukin tietää.
Neljän tunnin kuluttua olen saanut hinattua itseni ylös sängystä pesemään hampaat ja syömään aamupalaa, vaikka kiinnostukseni ruokaa kohtaan on aamun riidan jälkeen olemattomissa. Ulkona on puolipilvistä, pihalta kuuluu jälleen kaikenlaisia ääniä lapsista moottoripyöriin. Tuijotan keittiön ikkunasta alas kadulle samalla, kun näykin leipääni hitaasti ja epävarmasti. En haluaisi olla koko päivää yksin, en etenkään nyt, kun olen ollut pitkään siinä mielentilassa, että Santtu pitäisi lupauksensa. Siksi kai koko asia tuntuu niin pahalta: en todellakaan ollut varautunut siihen, että herra vetää lupauksensa yhteisestä ajasta pois viimeisellä mahdollisella hetkellä. Minun on pakko tehdä tilanteelle jotain. En vain voi jäädä kotiin peiton alle makaamaan koko päiväksi sitä varten, että olen ollut liian toiveikas ja ottanut turpaan sen asian tiimoilta. Siksi laitan ystävälleni viestiä, tungen puoliksi syödyn leivän muovipussissa jääkaappiin ja alan valmistautua kiireellä päivää varten.
Torin laidalla käy hirveä kuhina hieman ennen puoltapäivää toukokuisena lauantaina, kun odotan ystävääni saapuvaksi. Reaan mä sentään voin luottaa, ajattelen edelleen hieman Santulle vihaisena, vaikka en todellakaan jaksaisi olla jatkuvasti jostain ärtynyt, vihainen tai suuttunut. Tiedän, ettei Santtu ole ainoa syypää siihen, että me kaksi olemme juuri nyt kuin kahden eri palapelin pelin palat, joita koitetaan survoa yhteen tietäen, etteivät palat tule sopimaan kiinni toisiinsa sitten millään. Olen minäkin oman osani sössinyt, viettänyt aikaa ehkä hieman liikaa koulun ja töiden parissa ja siinä sivussa pitänyt Santtua melkein itsestäänselvyytenä. Nyt tilanne kuitenkin tuntuu eskaloituvan, ja se jos jokin pelottaa minua. Mä en halua tietää, mitä tapahtuu, jos me ei saada pysäytettyä tätä, ajattelen, ennen kuin näen tutun takin vilahtavan ihmisjoukon keskellä. Pian tunnistan takin lisäksi myös takinkantajan, vaikka Rea onkin leikkauttanut hiuksensa napakkaan polkkapituuteen sitten viime näkemän.
–Moi! Sä oot jossain välissä ehtinyt käydä kampaajalla? tervehdin ystävääni, jonka hymy saa kasvoilleni nousemaan huomattavasti aiempaa vähemmän tekaistun hymyn.
–Joo, pari päivää sitten. Mitä tykkäät? hän kysyy, ja hetken aikaa me vain keskustelemme hiuksista ja siitä, kuinka minunkin pitäisi käydä ainakin leikkauttamassa huonokuntoiset ja kaksihaaraiset hiukset pois - hiukseni ovat kieltämättä melko kauhean näköiset ja katkeilleet.
–Musta on ihana nähdä sua, vaikka tää tulikin aika yllättäen. Mä olin siinä käsityksessä, että sun piti olla Santun kanssa koko päivä, Rea sanoo, kun lopulta pääsemme irti hiuksista puheenaiheena. Olen osannut varautua kysymykseen, mutta silti se onnistuu yllättämään, vaikken oikeastaan edes tiedä syytä siihen. Rean kysymys vain tulee iholle, aivan kuin hän tietäisi minusta ja Santusta jotain sellaista, mikä tulee muuttamaan lähes kaiken niin minun, Santun kuin hänenkin elämässä.
–Aava?
Olen ilmeisesti ollut hiljaa hieman liian pitkään, sillä nyt ystäväni ilme on huolestunut. Ja tuo katse vaan ruokkii mun huonoja ajatuksia, parahdan mielessäni.
–Sori. Niin mun pitikin olla. Siis Santun kanssa. Koko päivä, tänään. Mut eilen illalla herra ilmoitti treeneistä, jotka oli sopinut täksi päiväksi siksi, ettei muistanut meidän suunnitelmaa, yritän selittää rauhallisesti, mutta viimeistään "ettei muistanut" -kohdassa ääneni sävy synkkenee.
–Ei muistanut? Hitto, mä oon pahoillani, Rea lohduttaa minua, ja minä olen kiitollinen siitä, ettei hän yritä juuri tässä hetkessä puolustaa poikaystävääni.
–Kiitti… Vaikka en mä tiedä, kai tähän ois pitänyt tottua, ei nimittäin oo ensimmäinen kerta, huokaisen ehkä jopa hieman turhan dramaattisesti ja käännän katseeni Reasta katuun, jonka harmaa sävy tuntuu värittävän jokaista ajatustani.
–Hei, ihan varmasti järjestyy kyllä. Puhut Santun kanssa, kun se tulee kotiin tai viimeistään huomenna. Kaikilla on joskus vaikeaa, Rea puhuu samalla kun asettaa toisen kätensä olkapäälleni. Hän pakottaa minut katsomaan itseään silmiin, ja minä taas pyrin tekemään kaikkeni, ettei pitkäaikaisin ystäväni huomaisi sisälläni riehuvaa paniikkia silmistäni. En ole valmis puhumaan kuristavan tunteen aiheuttajasta vielä kenenkään kanssa, sillä yritän jatkuvasti uskotella itselleni, että tunne menee ohi ajan kanssa.
–Rea… Niin kai sitten. Tää vaan on hankalaa meille molemmille, puuskahdan ennen kuin ystäväni oikeasti huolestuu kunnolla. Joudun taistelemaan itseni kanssa, jotta saan väännettyä huuleni edes jokseenkin uskottavaan näköiseen hymyyn.
Ja vaikka päivä Rean kanssa on ihana, en kuitenkaan voi missään kohtaan unohtaa sitä tunnetta, joka huutelee mieleni pohjalla. Hieman kateellisena katson kadulla käsi kädessä käveleviä pareja, jotka jaksavat vielä vaikeidenkin vuosien jälkeen hymyillä toisilleen aidosti.
En tiedä, jaksanko uskoa siihen, että minä ja Santtu olisimme joskus yksi heistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro mielipiteesi ❤