Pakene tai taistele

SV: kauhutarina

Koirapuisto on hiljainen seitsemän jälkeen perjantai-iltana, eikä ympäröivä laitakaupunki tunnu muutenkaan kuhisevan elämää, vaikka uusi kotini ei sijaitse edes kaupungin kuolleimmassa lähiössä. Koirapuisto on kuitenkin kuollut, ainuttakaan koiraa tai ihmistä ei minun ja oman karvakasani lisäksi näy mailla eikä halmeilla, enkä varsinaisesti voi väittää, ettei asia haittaisi minua lainkaan. Vaikka koirani Hissa onkin loistavaa seuraa, haluaisin silti tutustua alueen ihmisiin, mutta koirapuisto perjantai-iltana ei tunnu kovinkaan otolliselta paikalta tutustumiselle. Koiraihmisen tapaaminen ei kuitenkaan tekisi ollenkaan pahaa minulle, tai etenkään Hissalle, joka satavarmasti kaipaa leikkikaveria, vaikka se juoksee varsin vakuuttavasti ympäri koirapuistoa yksinkin välillä jotain mielenkiintoista haistelemaan jääden. Minusta se ei jaksa edes kiinnostua juuri nyt – koirapuisto tarjoilee puolestani riittävästi virikkeitä, eikä minun tarvitse heitellä koiralleni sitä iänikuista palloa, josta se joka kerta hullaantuu yhtä paljon. En siis heittele palloa, vaan tuijotan koiraa, joka jaksaa juosta edelleen ympäri aidattua aluetta. En tiedä miksi, mutta jostain syystä tunnen pian, että selkärankaani pitkin yläkroppaani hiipii epämiellyttävä tunne, tieto tai aistimus jostain, jota minun ehkä pitäisi varoa. Keskellä koirapuistoa oleva Hissa pysähtyy yhtäkkiä ja kääntyy katsomaan minua kummallisella ilmeellä.

Menen kananlihalle. 

Perjantai-ilta koirapuistossa ei ehkä kuulosta kovin jännittävältä, mutta oman tuntemukseni ja äkkiä paikoilleen jääneen Hissan perusteella en osaa olla rennosti itselleni niin tavanomaisessa tilanteessa. Hissa on ollut minulla vuosia, olen ennenkin ollut koirapuistoissa myöhään illalla ja myös viikonloppuisin, joten ajankohdassa ei ole minulle mitään outoa. Silti minusta tuntuu siltä, että tässä laitakaupungin koirapuistossa on jotain hämärää. Missään ei kuitenkaan näy ketään, eikä minun sen seikan perusteella pitäisi panikoida, mutta mitä kauemmin Hissa tuijottaa minua liikkumatta, sitä voimakkaammaksi epämiellyttävä tunne sisälläni kasvaa. Pakokauhu tulvii mieleeni väistämättä, ja jossain kohtaa tajuan, että jopa oma järkeni on sillä kannalla, että puistosta on häivyttävä mahdollisimman nopeasti. Syksyn pimeys ja koirapuiston jokseenkin heikot valot eivät todellakaan lisää turvallisuuden tunnetta sisälläni, vaan pikemminkin vain lietsovat kasvavaa pelkoa, joka saa sydämeni hakkaamaan kuin Cooperin testin jäljiltä, enkä voi väittää, että hengitykseni kulkisi sen paremmin tai ainakaan hitaammin. Yritän kuitenkin toimia järkevästi, kun teen lopullisen päätöksen pikaisesta lähdöstä. En saa tartuttaa Hissaan omaa paniikkiani, mutta niin kuin aina, asia on helpommin sanottu kuin tehty. Koirani tuijottaa minua edelleen, enkä osaa sanoa ilmeen perusteella sen mielentilasta yhtään mitään, vaikka olen aina luullut tuntevani oman lemmikkini hyvin. Oli miten oli, Hissa voi tilanteesta johtuen olla juuri nyt millä tahansa tuulella, ja minun ensimmäinen haasteeni on saada koira kiinni, mikäli se ei suostu juoksemaan luokseni nimeä huutamalla tai viheltämällä.

Huudan Hissaa muutaman kerran nimeltä, mutta koira ei reagoi mitenkään. Se vain jatkaa tuijottamista ilmeellä, jota en pysty tulkitsemaan, ja tarkemmin ajateltuna en ehkä edes halua tulkita ilmettä, sillä Hissa tietää aivan varmasti enemmän kuin minä siitä, jonka takia haluan häipyä puistosta jälkiä jättämättä. Koska koirani ei kuitenkaan kuuntele minua kovin hyvin, joudun viheltämään, jotta saisin tämän huomion, mutta äänen tulokset ovat laihoja, ja koira pysyy paikoillaan kuin betonipatsas, joka seisoo kaupungin keskustassa jopa hieman typeränä. 

Seison itse koirapuiston portin vieressä, enkä ole millään tavalla innoissani siitä, että minun on pakko lähteä kävelemään koiraani kohti keskelle puistoa, joka on aavemaisen hiljainen. Hetken minä vain rukoilen mielessäni, että Hissa tulisi luokseni itsekseen, mutta turhaan, ja lopulta minun on pelottavasta tilanteesta huolimatta tallattava askel kerrallaan lähemmäs koiraa, jota en mistään hinnasta halua jättää tähän kirottuun puistoon, jonka ympärillä on alkanut leijua sumua. Hissa ei onnekseni juokse karkuun tai yritä rimpuilla, kun pääsen sen luokse, ja saan sen kiinni hihnaan varsin helposti. Kun käännyn katsomaan takaisin tulosuuntaani hihna tiukasti käsissäni, säikähdän niin paljon, että hetken aikaa olen täysin vakuuttunut siitä, että sydämeni sinkoaa rinnasta avaruuteen juuri tällä sekunnilla. Portin luona näkyy epämääräinen hahmo, enkä minä todellakaan aio kohdata hahmoa tässä ja nyt, ilman mitään puolustautumismahdollisuuksia. Siinä missä Hissa normaalisti pitää kaikista ihmisistä, alkaa sekin nyt etsiytyä taakseni piiloon. En voi jähmettyä seisomaan paikoilleni, minun on päästävä Hissan kanssa ulos puistosta, mutta tilanne tuntuu mahdottomalta. Portilla oleva hahmo astuu sisään puistoon ja saa minut todella, todella varautuneeksi. Haluaisin kiljua, mutta elättelen vielä toiveita siitä, että hahmo häipyisi portilta, ja minä pääsisin jotenkin ulos koirapuistosta koirani kanssa, mutta ei. Hahmo alkaa kävellä minua ja koiraani kohti, enkä minä voi tehdä muuta kuin nykäistä itseni ja Hissa liikkeelle ja alkaa juosta koiran kanssa kohti koirapuiston päätyä, joka on todennäköisesti umpinainen. 

Puisto ei ole kovin suuri, mutta juuri nyt matka puiston puolivälistä takareunaan tuntuu aivan liian pitkältä. Hissa vetää minua perässään kuin pässiä narussa, ja vaikka normaalisti en missään nimessä pidä sellaista kiskomista hyvänä asiana, olen juuri nyt ennen kaikkea kiitollinen siitä, että koira vetää minua jumalatonta vauhtia kohti umpikujaa, joka saattaa maailman seitsemäntenä ihmeenä jopa pelastaa meidät molemmat tuholta. En uskalla vilkaista taakseni, mutta tunnen selkärangassani, että portilla seisonut hahmo tulee perässämme kohti puiston takareunaa, josta meidän, minun ja Hissan, on pakko päästä pois. Viimeiset metrit ennen aitaa ovat kamalia. Minusta tuntuu siltä, että me molemmat kuolemme varmasti tähän puistoon tänään, eikä aidan eteen saapuminen auta paniikin hallinnassa yhtään, sillä aita on liian korkea. Itse saattaisin vielä päästä kiipeämään sen yli, mutta Hissaa en ikimaailmassa tule saamaan yli parimetrisen aidan toiselle puolelle. En vieläkään uskalla vilkaista taakseni, mutta nyt näen jo Hissastakin, että takanamme kulkeva hahmo on helvetillisen lähellä meitä, ja minä pelkään, että minä ja koirani oikeasti kuolemme jonkin kirotun koirapuiston perälle tavallisena perjantai-iltana. Juuri kun olen heittäytymässä maahan makaamaan sikiöasentoon itkemään, Hissa alkaa jälleen vetää minua kuin härkä. En oikeastaan edes ehdi tajuta, mitä tapahtuu, mutta hetken kuluttua ryömin Hissan perässä ulos pikkiriikkisestä aidanraosta, joka repii takkini säpäleiksi. En vilkaise kertaakaan taakseni, mutta kuulen puistosta vihaista karjuntaa, enkä todellakaan jää odottamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu, vaan juoksen Hissan kanssa kovempaa kuin koskaan aiemmin takaisin kaupunkiin, jossa suljen asuntoni oven huolellisesti, enkä jätä turvaketjua käyttämättä tai verhoja auki. Hissa käpertyy tiukasti viereeni sohvalle, kun lopulta uskallan istua alas, se on silminnähden pahasti säikähtänyt, mutta kuitenkin jollain tavalla helpottunut, ja se rauhoittaa mieltäni hieman. Emme ehkä kuole vielä tänään epämääräisen hahmon toimesta. 

Seuraavana aamuna uutisten seuraaminen on karmeaa. 

"Viime aikoina kaupungin eräästä koirapuistosta on tehty erikoisia havaintoja hahmosta, jolla uskotaan olevan yhteys viimeaikaisiin katoamistapauksiin, joissa sekä koira että koiranulkoiluttaja ovat kadonneet jäljettömiin. Poliisi selvittää edellämainittuja tapauksia ja ohjeistaa ihmisiä välttelemään koirapuistoja pimeän aikaan."

Puristan Hissan tiukasti syliini. En enää koskaan aio astua jalallanikaan tämän kaupungin koirapuistoihin, jos olen kerran päässyt Hissan kanssa pakoon hahmoa, joka on melkein saanut meidät kiinni. Oikeastaan en enää halua jäädä koko kaupunkiin, vaan päästä koirani kanssa pois niin pian kuin mahdollista. Mutta ennen sitä välttelen koirapuistoja ja pimeällä liikkumista ylipäätään viimeiseen asti.