Eksyneen taivas #5

Tomin kanssa on aina yhtä mukavaa jutella. Tai siis "mukavaa". En ymmärrä, miksei hän edes yritä pelastaa tilannetta puhumalla isän kanssa.
  -Sä tiedät itsekin, että tää perhe hajoaa tuhannen palasiksi ihan tällä sekunnilla, jos sä et edes yritä selvittää asioita faijan kanssa. Eikö äidillä oo sun mielestä jo tarpeeksi omiakin ongelmia faijan kanssa? Pitääkö sun huolestuttaa se vielä sillä, että vedät välit poikki siihen junttiin? tuijotan häntä leiskuvin silmin. Siltä minusta ainakin tuntuu. Että silmissäni palavat vihan ja pettymyksen liekit. Tomi tuijottaa takaisin vähintään yhtä vihaisesti.
  -Sä et ymmärrä, että faija ei hyväksy mun valintaa! Se vihaa mua siksi, että oon tehnyt niin kuin mä haluan! Minkä mä sille voin? Aino, sunhan on ihan helvetin helppoa tulla mulle valittamaan, kun itselläsi ei ole mitään ongelmia tän perheen kanssa. Paitsi ehkä mä, mähän oonkin tiedät kyllä mistä oleva veli, Tomi päättää sanomisensa ja kääntyy selkä minuun päin. Välillä minusta tuntuu siltä, että minä olen se vanhempi ja viisaampi, vaikka Tomi onkin isoveljeni. Hän ei vain tunnu ymmärtävän sitä, että isän kanssa ei kannattaisi alkaa tappelemaan. Pitäisi osata tulla puolimatkaan vastaan, mutta sitä Tomi ei aio tehdä. Siinä hän tullut isään. Samanlaisia juntteja molemmat, huokaisen.
  -On mullakin ollut viime aikoina vähän kaikenlaista mietittävää. Aina sä väität, että sulla on niin vaikeeta. Ei se nyt voi olla niin vaikeaa yrittää puhua asioista, sanon ja tunnen surua siitä, etten edes minä onnistu pitämään perhettä kasassa.

  -Muuten hyvä, mutta sä taas unohdit selittää ton jutun tarkemmin. Jos edes mä en ymmärrä sitä kunnolla, niin ei ymmärrä kukaan muukaan ilman selittämistä. Tai mä just ja just ymmärrän ilman selitystä ja osaan itsekin selittää. Mut Aino, sun on pakko skarpata tän asian kanssa, Elmeri sanoo minulle. Painan katseeni hetkeksi lattiaan.
  -Ei voi olla totta. Kolmas kerta, ja mä en saa sitä vieläkään menemään läpi, huokaan ja jatkan sitten: -Autathan sä mua, jos mä sitten itse esitystilanteessa unohdan selittää sen kunnolla?
Elmeri nyökkää.
  -No totta kai mä autan sua. Mä kuitenkin luotan siihen, että sä muistat.  Mutta sä olit jo koulussa jotenkin poissaoleva. Sulla on nyt joku juttu, joka painaa sua. Sun silmät on jatkuvasti tosi huolestuneet, melkeinpä surulliset. Mä tiedän, että sua nyt ärsyttää tää mun analyysi, mutta mä oon huolissani susta. Sä et oo hymyillyt, hän sanoo.
Sanat kolahtavat syvälle sydämeni perukoille. Miten oikeassa hän onkaan. Kyllä, mä oon huolestunut. Ja ei, mä en hymyillyt, vaikka mä niin lupasinkin. Ja miten hemmetissä sä luet mua niin hyvin? ajattelen. Elmeri lukee minua toisinaan kuin avointa kirjaa, ja se on tavallaan ihanaa. Tavallaan. Toisaalta on hyvin pelottavaa, että joku tuntee helposti niin hyvin. En sano mitään, minä vain nyökkään varovaisesti ja huomaan, että käteni ovat kylmenneet hetkessä. Ja ne tärisevät. Tärisevät yhtä paljon kuin kolmannella luokalla joulujuhlassa esiintyessä. Tartun kiinni toisella kädelläni toisesta kädestäni ja hengitän nopeasti. Yhtäkkiä minua ahdistaa. Tunne tulee täysin yllättäen. Se valtaa mieleni samalla tavalla kuin musta imee kaikki värit itseensä. Jostain Elmeri ilmestyy viereeni, kiinni minuun. Hän kiertää kätensä harteitteni ympäri. Se on lohdullista ja yllättävän rauhoittavaa. Painan pääni vasten hänen olkapäätään.
  -Nyt sä vähän hidastat kaikkea muuta ja otat aikaa itsellesi. Mä autan sua siinä, Elmeri kuiskaa korvaani. Ja tiedän voivani luottaa siihen, mitä hän sanoo.

Kadut ovat hiljaisia. Kuljemme eräällä hiukan syrjäisemmällä kadulla kohti puoliväliä kotiemme välillä. Ilma on viileä. Maahan pudonneet keltaiset ja oranssit lehdet ovat jäätyneet kevyesti kiinni asfaltin pintaan samalla kun taivaan pilviverho raottuu tähtien tullessa näkyviin.
  -Aino. Mä haluan, että sä muistat yhden asian tästä eteenpäin. Sun ei tarvitse kannatella koko maailman tai edes sun perheesi ongelmia yksin. Niistä voi aina puhua jollekin. Ja mitä Klaaraan tulee, se ei välttämättä enää ansaitse sun luottamusta. Se oli sun frendi, mut onko enää? Mieti sitä. Mut älä yksin, jos se ahdistaa, Elmeri sanoo ja pysähtyy bussipysäkin kohdalla. Katson hämärässä katuvalojen loisteessa hänen silmiään. En näe niitä kunnolla, mutta aistin silti lämmön hänen puheessaan. Se saa sydämeni hyppäämään voltin.
  -Mm… mä tiedän. Se ei vaan ole kovin helppoa. Mä oon huolissani etenkin äidistä. Musta vähän tuntuu siltä, että tästä tilanteesta ei hyvä seuraa, sanon. Huoleni on ihan aiheellinen ainakin sen perusteella, ettei äiti enää syö tai nuku kunnolla. Ajatus siitä äidistä, joka minulla joskus oli, saa minut nieleskelemään suolaisia kyyneleitä. Elmeri huomaa sen.
  -Shh… ei mitään hätää, hän sanoo hiljaa nostaen samalla leukani ylös. Varovasti hän hieroo poskipäitäni.
  -Sori, että tässä aina käy näin, sanon ensimmäisen yksinäisen kyyneleen valuessa silmäkulmastani. Elmeri pyyhkii sen hitaasti pois.
  -Mitään anteeks pyydä. Kohta kun sä oot valmis, meet kotiin, nukut hyvin ja näet kauniita unia. Sitten sä hymyilet huomenna ainakin kerran itsesi takia. Huolehdit ensin itsestäsi, vasta sitten muista.
Hetkesi hän painaa minut itseään vasten. Hän on lämmin ja turvallinen. Aivan liian pian bussi saapuu pysäkille, ja Elmerin on pakko mennä. Jään katsomaan loittonevaa bussia pyyhkien muutamia kyyneleitä pois poskiltani tuntien laukkaavan sydämeni lyönnit rinnassani.

6. osa

Eksyneen taivas #4

Taivas on harmaa, maa on harmaa ja jopa hupparini on harmaa. Tai oikeastaan huppari ei edes ole minun, sillä vein sen Tomilta. Koitan uppoutua tekemään omaa osaani projektista, mutta se on hankalampaa kuin mitä haluaisin sen olevan. Ajatukset harhailevat liikaa kaikissa muissa asioissa paitsi projektissa. Äiti kuihtuu minun edessäni, enkä saa tilannetta kääntymään. Isä tekee liikaa töitä, riitelee Tomin kanssa ja unohtaa huolehtia perheestään. Tomi taas tietää, että tilanteelle pitäisi tehdä jotain, mutta hän ei tee. Hän keskittyy ainoastaan suojelemaan minua kaikelta muulta pahalta. Tomi koittaa korvata faijan tekemättömät hommat vahtimalla mua, pyörittelen päätäni. Ei hän pysty isää korvaamaan, aivan sama, mitä hän tekee. Ja jälleen kerran kirjoitan saman lauseen kymmenettä kertaa samaan diaan. Ja kerrankin se on tarpeeksi hyvä, jotta voin jättää sen siihen.

Iltapäivä on jo pitkällä, kun viimein ehdin istua alas puhumaan Jasperin kanssa.
  -On ilmeisen kiirettä pitänyt, Jasper sanoo minulle heti ensimmäiseksi. Nyökkään.
  -Kieltämättä joo. Aamusta asti pitänyt juosta paikasta toiseen hoitamassa omia asioita. Onneksi kaikki tän päivän pakolliset hommat on tehty, ja nyt voi vaan olla ainakin hetken, sanon ja nypin roskia pois kaulahuivistani. Jasper katsoo minua jotenkin sen näköisenä, että haluaa sanoa jotain, josta en välttämättä pidä.
  -Aino. Mä oon miettinyt sitä sun ja Nikon juttua. Mitä siinä oikein tapahtui?
Lopetan roskien nyppimisen, enkä tiedä mitä sanoa. Minä ja Niko olimme olleet hetken aikaa pari. Tai ainakin minä olin luullut niin.
  -Mä ja Niko… Me oltiin mun mielestä pari. Mut Nikolle se ei ollut niin vakavaa tai tärkeää. Se valitsi toisen mimmin, toisen kaupungin ja toisen kaikki. Sanoihan se sen sentään suoraan, ei kierrellyt mitään. Silti se sattuu vähän kai vieläkin, nielaisen ja jatkan taas roskien nyppimistä.
  -Mä uskon sua. Mutta mä tiedän, ettet sä haluaisi olla kenenkään toinen, Jasper toteaa, ja tiedän hänen olevan oikeassa.
  -Onhan sulla muuten ollut jotain muutakin tekemistä kuin vain koulu ja perheen sisäiset ongelmat?
  -No on ollut muutakin. Ei nyt hirveästi, mutta kuitenkin. Esimerkiksi sen miettiminen, miksi hitossa Klaara ei ole vastannut mun viesteihin ikuisuuteen. Alkaa tässä vaiheessa jo ärsyttää se, ettei voi suoraan sanoa, mikä mättää, sanon Jasperille ja potkaisen penkin juurella olevan kävyn kauemmas. Jasper huokaisee raskaasti ja miettii hetken, mitä sanoo.
  -Luuletko sä, että se ei vastaa ainoastaan sulle? Oisko mahdollista, että Klaara vastasi vaikka mulle? Mä voisin kysellä siltä vähän sen tilanteesta, hän lopulta sanoo. Kohautan olkapäitäni.
  -Mä en todellakaan tiedä, vastaako se kenellekään tutulle. Tää tilanne on vaan niin syvältä, sanon ja haluan yhtäkkiä unohtaa kaiken. Aivan kaiken. Jasper lupaa yrittää ottaa yhteyttä Klaaraan. Hyväksyn hänen tarjouksensa ja nousen ylös penkiltä.
  -Soita, jos kuulet siitä jotain. Mä taidan tästä lähteä… no, arvaat varmaan minne.
Lähden kävelemään pois, mutta vilkaisen vielä taakseni. Näen vain Jasperin loittonevan selän ja toivon jälleen, että edes joku odottaisi jossain minua.

  -Oothan sä opetellut tuohon diaan 12 asti kaikki asiat? kysyn, vaikka tiedänkin jo vastauksen.
  -Totta kai mä oon opetellut, Elmeri vastaa pyörittäen samalla päätään. Häntä selvästi ärsyttää se, että kysyn samaa asiaa monta kertaa.
  -Hyvä. Pitäisi muuten päästä vielä yhteisymmärrykseen dioista 14 ja 15. Kumman teet? Ne on ne kaikista tylsimmät diat. Miksi me saatiin tää hemmetin aihe? Tiedätkö, välillä mun tekisi mieli unohtaa kaikki se, mitä on tekemässä ja aloittaa elämä uudestaan, höpötän samalla kun selaan ärtyneenä muistiinpanojani. Minua hermostuttaa. Hermostuttaa se, että työllä on palautuspäivä aivan pian. Se, että kotona tilanne vain kiristyy, enkä enää tiedä, minne voin asetella jalkani tai sanani. Ja sitten vielä se Klaara. Mitä mä oon sille tehnyt? kysyn itseltäni joka ikinen päivä, enkä koskaan saa vastausta. En ymmärrä, miksi hän vain yhtäkkiä on hylännyt minut. Tai sitä, miksi hän ei edes selitä. Samalla huomaan Elmerin tutkivan katseen itsessäni. Tekisi mieli kysyä jotain piikikästä, mutta en viitsi.
  -Mikä on? Elmeri kysyy.
  -No ei mikään! Ja vaikka olisikin, miksi se sua edes kiinnostaisi? vastaan tarpeettoman äkäisesti Elmerille, joka ei ole tehnyt minulle mitään pahaa. Lähes heti sekin alkaa ärsyttää. Siis se, että tiuskaisin Elmerille. Kaikesta huolimatta hän vain koittaa saada katseeni kiinni.
  -Yleensä aina tuon vastauksen kohdalla joku asia on vinossa. Sä et ole noin kireä normaalisti. Äläkä väitä vastaan, mä en sanonut sitä pahalla, Elmeri sanoo rauhallisesti välittämättä siitä, että tiuskin hänelle. Ja sitten en enää kehtaakaan katsoa häntä silmiin. Hävettää se, etten osaa pitää perheongelmia poissa mielestäni edes yhden projektin teon aikana. En sano mitään, tuijotan vain tiukasti lattialla olevaa pörrömattoa. Sekin tuntuu typerältä, mutta en tiedä, minne muuallekaan katsoisin.
  -Aino, mä lupaan sulle yhden asian nyt. Sä selviät, Elmeri sanoo istuessaan viereeni sohvalle.
  -Asioilla on ihan totta tapana järjestyä. Kerrot niistä asioista mulle sitten kun oot valmis. Mut sä selviät, hän sanoo minulle. Ja siinä samassa hän vetää minut lähelleen halaukseen. Minä koitan kaikin voimin olla itkemättä. Kuinka hyvältä tuntuukaan olla siinä niin lähellä jotain toista. Maailmassani on taas joku muukin kuin vain minä yksin.

Myöhemmin illalla Elmeri tekee lähtöä. Hän katsoo minua ovelta varovaisesti hymyillen.
  -Lupaa hymyillä huomenna, hän pyytää.
  -Sun takia, vastaan ja kaipaan taas hänen lähelleen. Tuntuu siltä, että Elmeri tietää sen.
  -Ei, vaan hymyilet itsesi takia. Kaikki on ihan okei, hän sanoo hiljaa ottaessaan minut uudestaan halaukseen. Hetken Elmeri pitää minut siinä. Ja taas melkein itken onnesta. Valoa pimeyteen, sitä mä tarvitsen, ajattelen oven sulkeutuessa hänen perässään.

5. osa

Eksyneen taivas #3

Maanantai ei kai voisi alkaa paremmin. Juoksen pikavauhtia kenkätelineille ja siitä kohti oikeaa luokkaa. Kello on soinut jo hetki sitten, enkä voi toivoa kuin että opettajakin olisi myöhässä. Elmeri virnuilee minulle luokan ovella.

  -Sähän oot ajoissa. Onneks opettaja on myöhässä, hän sanoo ja painaa kätensä otsalleni. 

  -Terve? hän kysyy. 

  -Joo. Mut mä vähän luulen, että toi juokseminen ei tehnyt kauhean hyvää, sanon köhien, onneksi en sentään ihan verenmaku suussa. Siinä samassa opettaja kävelee luokan ovelle ja avaa sen. Kerrankin en astu luokkaan yksin. Elmeri on mukanani. Ja se tuntuu hyvältä.

Tuuli puhaltaa viileästi pohjoisesta, kun odotan koulun pihalla Tomia. Hän on luvannut tulla kanssani käymään vanhemmilla.
  -Moi. Jouduitko sä odottamaan kauan? Tomi kysyy saavuttuaan paikalle. Pudistelen päätäni.
  -En. Milloin sä oot viimeeksi nähnyt äidin? Se ei oo oma itsensä. Mä kävin siellä eilen, ja se oli ihan muissa maailmoissa. Tomi, tää ei voi jatkua näin! Sun on pakko puhua faijan kanssa. Mä pelkään, että äiti ei jaksa tätä enää, sanon Tomille sen, mitä olen jo pitkään ajatellut. Hän pysähtyy ja tuijottaa minua jäätävästi.
  -Jos sä luulet, että tää johtuu vain ja ainoastaan musta ja faijasta, niin ei. Älä syytä pelkästään mua tästä tilanteesta. Mä en voi sille mitään, että faija vihaa mua.
  -Taas sä vedät ton faija vihaa mua-kortin taskustasi. Sä et edes halua yrittää puhua sen kanssa. Tää hemmetin perhe hajoaa liitoksistaan, jos et ole huomannut. Mä en enää saa pidettyä tätä kasassa! kivahdan Tomille ja säpsähdän jälleen sitä, kuinka tiukalta kuulostan. Tomi vain tuhahtaa, hän ei halua jatkaa aiheesta puhumista, enkä minä jaksa enää vängätä aiheesta. Kerään itseni rippeet jostain särkyneen sieluni pohjalta ja pidän pääni pystyssä avatessani entisen kotini oven. Heti sisälle astuessani huomaan sen. Ilmapiiri on kireä. Melkeinpä pelottavan kireä. Luon veljeeni tiukan katseen, kun löydän jälleen kerran puoliksi syödyn ruisleivän olohuoneen pöydältä.
  -Äiti, sun täytyy syödä, sanon ja näen Tomin silmistä, että hänkin ymmärtää tilanteen vakavuuden. Mutta mä oon ainoa, joka yrittää tehdä jotain sen eteen, huokaisen mielessäni. En enää tiedä, miten muuttaa tilannetta. Koitan vain epätoivoisesti tasapainoilla niin äidin, Tomin sekä jopa isän välillä, jottei perheemme hajoaisi atomeiksi. Ja joka ikinen kerta tiedostan, että en yksin pysty pelastamaan edes itseäni. Äiti istuu olohuoneen nurkassa ja isä keittiössä. On aavemaisen hiljaista. Mutta se on jo normaalia.

Naputtelen hermostuneesti olohuoneen pöytää samalla kun yritän saada muodostettua järkevää lausetta diaan numero viisi. Elmeri istuu pöydän toisella puolella tekemässä jotain projektiin liittyvää.
  -Mä en saa tähän diaan mitenkään ymmärrettävästi sitä, mitä mä haen tässä takaa. Voitko sä tulla katsomaan tätä? nostan katseeni koneen näytöstä ja katson Elmeriä. Hän nousee ylös ja kävelee luokseni.
  -Kieltämättä vähän hankala tiivistää, hän sanoo kumartuen samalla ylleni. Säpsähdän sitä. Tunnen hänen lämpönsä ylläni ja haluaisin jäädä siihen. Elmeri miettii hetken ja kirjoittaa sitten tiiviin, mutta sitäkin järkevämmän lauseen. Sitten hän on poissa, takaisin omalla paikallaan pöydän toisella puolella. Hetken aikaa saan taas olla se sama Aino, joka olin ennen kaikkea kannateltavaa.

4. osa

Eksyneen taivas #2

Vedän vilttiä tiukemmin ympärilleni ja käperryn tiukasti sohvan nurkkaan. Ulkona sataa vettä kaatamalla. Minua paleltaa ja väsyttää. Pitää laittaa aamulla Elmerille viesti, ajattelen. Olen onnistunut hankkimaan itselleni kunnon kuumetaudin, ja Elmerin on tarkoitus tulla luokseni huomenna tekemään projektia eteenpäin. Nyt se ei olisi millään tasolla järkevää. Ensinäkään en jaksaisi tehdä työn eteen mitään ja toisekseen, en halunnut tartuttaa tautia Elmeriin. Sateen ropina alkaa kuulostaa kauhean unettavalta. Ja ennen kuin huomaankaan, olen jo nukahtanut sohvalle.

Havahdun untani häiritsevään ääneen, joka kuuluu ovelta. Minulla on kauhea hiki, enkä jaksaisi raahautua avaamaan ovea. Päätä särkee, niska on kipeä ja heti lattialle astuessani tunnen sen viileyden. Vedän viltin mukaani ja kiedon sen ympärilleni.
  -Tullaan, tullaan! koitan huutaa rahisevalla äänellä. Heti oven avattuani muistan. Voi hemmetti. Mä unohdin.
  -Moi, Elmeri sanoo.
  -Voi helvetti... sorisorisori, sanon enkä edes ymmärrä pyytää häntä sisälle. Elmeri katsoo minua hölmistyneenä ovella.
  -Mitä sori? Munhan kai piti tulla tänne?
  -Niin piti. Mun moka, unohdin laittaa viestin aamulla. Mulla on joku kauhea tauti. En mä tätä oikein mielelläni suhun tartuttaisi, mut sä oot raahautunut tänne lauantaina Sinilahdesta asti. Tuu nyt sisälle sieltä rapusta.
Vedän oven kiinni ja purjehdin vessaan etsimään Buranaa. Ärsyttää, etten ollut laittanut jo illalla viestiä. Nyt Elmeri oli luonani, ja minä olin kauheassa taudissa.
  -Ootsä ihan okei?
Käännyn ympäri ja näen vessan ovella huolestuneet kasvot.
  -Henkisesti joo, fyysisesti en, mut eiköhän tää tästä. Mun pitäisi kai vaihtaa vaatteet, sanon ja viiton kädelläni kohti huonettani. Hän nyökkää.
  -Joo. Katotaan kohta sitä projektia.
Menen hänen ohitseen huoneeseeni, enkä voi mitään sille, että oikeastaan pidän siitä ajatuksesta, että hän on luonani.

Istun sohvalla viltti jalkojeni päällä. Elmeri istuu vasemmalla puolellani.
  -Jos mä otan tän ensimmäisen dian käsittelyyn, otatko sä sitten vaikka ton kakkosen? hän kysyy.
  -Vaikka, mut pitää sit muistaa opetella joka tapauksessa kaikki asiat ulkoa, sanon ja etsin omalta koneeltani oikean tiedoston. Jäseniin sattuu. On epämiellyttävää tehdä koneella tarkkaa työtä.
  -Hei, ehitään me tekemään tätä työtä myöhemminkin, Elmeri sanoo ja painaa läppärinsä kannen kiinni. Huokaisen helpotuksesta.
  -Niinpä. Ei oikein nappaa tää työ just nyt. Anteeks vielä kerran. Mä vaan nukahdin illalla tohon sohvalle, ja heräsin vasta siihen ovikelloon. Mun ei todellakaan ollut tarkoitus tartuttaa tätä tautia suhun, sanon. Elmeri näyttää huvittuneelta.
  -Ei se haittaa. Mä jo ehdin tossa ovella kelata, ootko sä sammunut tänne tai jotain, kun sain rämpyttää tota ovikelloa aika kauan. Plus se vielä, ettet sä edes vastannut puhelimeen. Tuolta ylhäältä tuli pari naista ja ne katsoi mua aika pitkään. Varmaan ajattelivat, että mä oon joku ihme häirikkö.
Hymyilen ja pyöritän päätäni.
  -Jos oisin sammunut, mä saisin olla vielä enemmän sekaisin kuin mitä nyt oon. Mä en juo tai käytä mitään muutenkaan. Pään saa muutenkin sekaisin.
  -Mitä sä tarkoitat?
Huitaisen kädelläni. En haluaisi puhua aiheesta. Tai ehkä haluaisinkin.
  -En mitään... tai tavallaan joo. Tässä nyt on ollut kaikkea vähemmän kivaa viime aikoina, mut kyllä mä selviän, sanon ja nousen sohvalta hakemaan vettä keittiöstä. Tiedän Elmerin seuraavan minua katseellaan. Se on oikeastaan lähes itkettävän ihanaa. Se, että joku on sillä tavalla huolissaan. Olihan Jasper tietysti myös huolissaan, mutta hän tunsi minut jo kaukaa menneisyydestä. Hän tiesi, millainen minä olin.
  -Aino, mulla ei oo kiire minnekään. Jos sä haluut, mä voin jäädä tänne, Elmeri sanoo. Käännyn katsomaan häntä ja nyökkään. Totta hitossa sä jäät, ajattelen, mutta en sano sitä ääneen. Se olisi jo outoa.

Nostan lattialle pudonneet villasukkani takaisin sohvalle. Telkkari on päällä, Elmeri istuu sohvan toisessa päässä ja minä toisessa. Olemme katsoneet tuntikaupalla jotain typerää tosi-tv-hömppää, analysoineet ohjelmien ideoita ja järkevyyttä sekä nauraneet.
  -Mä en siis todellakaan katso normaalisti tosi-tv-ohjelmia, ei ne oikein oo mun juttu. Mut aina kun mä oon kipee, mä katson niitä samoja sarjoja kymenettä kertaa putkeen.
  -Ja sanot, ettei tosi-tv oo sun juttu? Sori, toi ei oikein mee läpi, Elmeri sanoo hymyillen. Hymyilen takaisin.
  -Musta on aina ihan yhtä tylsää olla yksin täällä, varsinkin sairaana. Aina ennen Klaara oli mun kanssa. Mut nyt se on Englannissa, ja mä oon täällä. Musta on oikeesti aika kiva, että sä jäit tänne, vaikka mä oonkin kipeä ja hirveän näköinen enkä edes pystynyt tekemään sitä projektia kunnolla, sanon hänelle ja tarkoitan sitä.
  -Ethän sä edes näytä niin hirveältä, sitä paitsi, kipeänä pitää näyttää hirveältä. Näkisitpä vaan mut tossa tilassa. Ja se projekti, en mä pelkästään sen takia tänne raahautunut. Musta sä oot ihan oikeasti hyvä tyyppi, ja mä näen, ettet sä itse usko sitä. Luota vähän siihen, hän sanoo. Minusta tuntuu siltä, että rinnassani oleva musta möykky sulaa jälleen hiukan. Räplään viltin reunaa ja mutisen jotain, josta en itsekään saa selvää.
  -Lupaa olla maanantaina taas terve, Elmeri sanoo minulle. Ja minä lupaan. Minä lupaan olla terve maanantaina.

Istun vanhemmillani keittiön pöydän ääressä. Äiti pyörii levottomana ympäri keittiötä. Tiedän kyllä, kenestä se johtuu.
  -Isäsi oli eilen ihan outo, ei sanonut sanaakaan. Tomikin on ihan hermoraunio. Olen huolissani heistä. En kestä sitä, jos heille käy jotain, äiti sanoo. Minä olen vain hiljaa, en osaa sanoa mitään. Tuntuu pahalta äidin puolesta.
  -Onneksi sinulla on sentään asiat hyvin, murtuisin jos sinullakin olisi jotain. Voi lapsi rakas, ei minun pitäisi sinulle näistä asioista puhua, huolestut vain liikaa.
En edelleenkään sano mitään, koitan vain pitää kyyneleet poissa. Onneksi sä et tiedä, ajattelen. Onneksi äiti ei tiedä sitä, että minullakin on paha olla. Että olen eksyksissä ja yksin. Katson äidin pöydälle unohtamaa kahvia ja kaadan sen pois. Kaadan pannusta uuden kupillisen ja vien sen äidille olohuoneeseen.
  -Äiti, juo tää kahvi. Mulla on kaikki ihan hyvin, älä musta huolehdi, ojennan mukin hänelle ja halaan tätä. Äiti on laihtunut pelottavan paljon. Käyn keittiössä ottamassa särkylääkkeen päänsärkyyn ja menen takaisin olohuoneeseen. Äiti katsoo ulos ikkunasta kaukaisuuteen. Muistutan häntä kahvista. Yhtäkkiä hän tuntuu muistavan, missä on ja käy istumaan. Minä painan kasvoni kohti lattiaa hetkeksi. Milloin musta tuli äidin vahti? kysyn itseltäni. En osaa enää sanoa sitä. Äiti vain katoaa kauemmaksi ja kauemmaksi siitä naisesta, joka hän joskus oli. Ja minä koitan pitää hänet kiinni siinä missä nyt olemme. Se on vain pirun vaikeaa yksin. Iltapäivä hämärtyy illaksi ja isää ei näy. Tomi soittaa äidille ja minä koitan pitää liitoksistaan hajoavan perheen kasassa. Tää perhe on jo menetetty, ajattelen katsoessani äitiä, jonka silmissä kiiltävät kyyneleet.

3. osa

Eksyneen taivas #1

Kello on neljä iltapäivällä. Taivas on sininen ja tuuli puhaltaa lämpimästi etelästä. Silti minä istun yksin vanhempieni asunnon parvekkeella, katselen alas kadulle ja pohdin sitä, mitä kadulla kulkevat ihmiset ajattelevat. Mitä he tuntevat. Ovatko he onnellisia. Kuinka monella heistä on paha olla. Kuinka moni on onnellinen. Sisäpihalta kuuluu lasten ääniä. Voisinpa mäkin olla vielä lapsi, ajattelen. Nostan puhelimen parvekkeen lasipöydältä. Ei yhtään viestiä, ainoastaan ilmoitus uudesta ohjelmistopäivityksestä. Ovi käy.
  -Aino! Sinä oletkin jo tullut, äiti sanoo kävellessään parvekkeen ovelle. Nyökkään. Olin tullut  sovittua aiemmin, kun en enää jaksanut olla omassa asunnossani.
  -Joo. Onks isä vielä töissä? kysyn. Äiti katsoo minua surullisena.
  -On. Kyllähän sinä tiedät isän. Aina töissä. Menee kuulemma myöhään, hän vastaa kysymykseeni.
Tiesinhän minä sen. Isä teki töitä aivan liikaa. Tai ainakaan hän ei ehtinyt olla turhan paljoa kotona. Kai minä ja äiti pärjäsimme ihan hyvin, olihan meillä toisemme. Mutta veljeni tuntui jäävän välillä paitsioon. Hän olisi tarvinnut isän huomiota, vaikka olikin minua vanhempi.
  -Tuleeks Tomi?
Äiti nyökkää. Oli hyvä tietää, että myös Tomi oli tulossa.
  -Viideltä. Tuletko tekemään vaikka salaatin? äiti kysyy ja kävelee jo parvekkeelta pois. Vilkaisen vielä nopeasti puhelintani. Ei vieläkään mitään, huokaan ja lähden äidin perään jättäen parvekkeen oven auki. Jostain kuuluu naurua. Minä pidän vakavan ilmeen kasvoillani ja kuitenkin äidin takia vedän hymyn kasvoilleni. En halunnut huolestuttaa häntä olemalla liian vakava. Äidillä oli jo muutenkin tarpeeksi huolia. Ihan tarpeeksi yhdelle ihmiselle, enkä minä halunnut aiheuttaa niitä lisää, vaikka minunkin olisi tehnyt mieli puhua jollekin asioistani.

Ulkona tihuttaa vettä jo kolmatta päivää putkeen. Istun täyteen ahdetun kauppakeskuksen pienimmässä kahvilassa käsieni välissä höyryävä teemuki. Ihmiset tulevat ja menevät. Mutta minä vain pysyn kahvilassa päivästä toiseen aina iltapäivisin. Jäseniä kolottaa. Olin ehkä ollut liian kauan ulkona sateessa.
  -Aino! Aino hei, muistatko sä mut? joku kysyy minulta. Nostan katseeni lattiasta ja hetken aikaa etsin kysyjää silmiini. Sitten huomaan nuoren miehen. Hän on kauhean tutun näköinen. Tummat hiukset, siniset silmät ja ystävällinen katse. Yhtäkkiä minulla välähtää.
  -Jasper! Mistä sä siihen ilmestyit? Ihana nähdä pitkästä aikaa, sanon ja hyppään hänen kaulaansa. Jasper haluaa minua lujasti.
  -Sähän oot ihan jäässä. Missä sä oot ollut?
Kysymys pudottaa minut takaisin maahan. Missä mä oon ollut? kysyn itseltäni. En tiedä, mitä vastata. Jasper katsoo minua huolestuneena, laskee kätensä olkapäilleni ja tiedän, että hän haluaa puhua kanssani. Kunnolla.
  -Milloin sä oot viimeksi puhunut jonkun kanssa? Aino, sä tiedät, että sun täytyy puhua, jos susta tuntuu pahalta, Jasper sanoo.
  -No kyllä mä sen tiedän. Mut Klaara on siellä Englannissa ja äiti… se on huolissaan jo muutenkin. Isä on aina töissä ja Tomi tarvitsisi isältä jotain huomiota. Mä oon huolissani niistä kaikista. Klaarakaan ei oo ottanut mitään yhteyttä ikuisuuteen, sanon ja henkäisen. Olin ollut aika yksin viime aikoina.
  -Sä oot ollut yksinäinen. Mun on pitänyt soittaa sulle jo aika kauan, Jasper sanoo. Minä hymähdän.
  -Niin, eihän siinä soittamisessa varmaan mennytkään kuin kaksi vuotta, mutisen ja tuijotan lattiaa.
  -Mä tiedän. Sehän tässä onkin ihan helvetin typerää. Mä oon tiennyt, että Klaara on Englannissa ja sä täällä yksin. Mut ehkä mä kelasin, että sulla ois vielä se Niko, hän sanoo ja katsoo minua samalla kysyvästi. Huokaan syvään. Niko. Hemmetin Niko, ajattelen.
  -Mä en oo nähnyt sitä moneen kuukauteen, eikä niin ole väliksikään edes nähdä sitä jätkää. Niko teki omat valintansa. Jasper, ehkä sä arvaat, että mä en ollut yksikään niistä Nikon valinnoista, sanon ja lysähdän takaisin kahvilan penkille. Tee on jo jäähtynyt. Hemmetti. Jasper katsoo minua myötätuntoisesti. Oikeastaan se tuntuu kerrankin ihan hyvältä. Yleensä en halua, että minua säälitään, vaikkakin ryven sitten toisinaan itsesäälissä. Kumpi sitten on pahempi, en tiedä. Nopeasti pyyhkäisen pois toiseen silmäkulmaan pyrkineen kyyneleen.
  -Valitettavasti mä en voi jäädä tänne kauhean pitkäksi aikaa sun seuraksi. Mut ehkä mä voin auttaa sua saamaan seuraa.
Mulkaisen Jasperia. En etsi mitään seuralaista. Haluan vain jonkun, jonka kanssa voin puhua.
  -Kaverimielessä tietysti, hölmö! Jasper kiirehtii korjaamaan sanomaansa. Nostan puoliksi väkisin toista suunpieltä hieman ylös.
  -Ja miten sä ajattelit hankkia mulle kavereita? Hommaat sun kaveriporukan yksinäiset mun ovelle vai? Ei kiitos!
  -No en tietenkään. Sä et kestäisi osaa niistä itsesäälisistä kundeista sekuntiakaan. Mä tarkoitin sitä, että voin toimia sun selustan turvaajana. Olla sun kanssa niiden uusien tyyppien kanssa ainakin etänä. Jos tulee hätätilanne, laitat mulle jonkun viestin, jotta mä voin soittaa sulle. Sitten sä pelastut tilanteesta.
Olen purskahtaa nauruun kuullessani Jasperin ajatuksen. Hyvä etten tukehdu jo jäähtyneeseen teeheni. Melkein kuin hän olisi Klaara. Heillä oli selvästi joitakin samanlaisia visioita jostain asioista edelleen. Jasper hymyilee. Siitä tiedän, että hän ei aio päästää irti ystävyydestämme enää aivan heti.
  -Me järkätään sut takaisin jaloillesi. Mä lupaan. Lupaathan sä luottaa muhun, vaikka oonkin ollut kaksi vuotta paska frendi? Jasper kysyy.
  -Lupaan, sanon ja vahvistan sanomaani nyökkäämällä. Halaan Jasperia tiukasti. Hän antaa minulle sateenvarjonsa, sillä ulkona sataa edelleen.
  -Mä oon autolla, hän selittelee. Hyväksyn selityksen ja lähden kävelemään kohti kotia sydän hiukan aiempaa kevyempänä.

Vartin yli yksitoista, vilkaisen kelloa koulun seinällä. Pari minuuttia tunnin alkuun. Käyn istumaan luokan oven viereen lattialle ja vedän villasukkien varret takaisin ylös. Koulun lattiat ovat aina kylmät. Etsin repusta puhelimeni. Kerrankin olen saanut jonkun viestin jo ennen puolta päivää. Jasper kertoo viestissään jostain asiasta, josta en oikeastaan edes tiedä mitään. Se ei kuitenkaan haittaa, lähinnä vain lämmittää mieltä, että hän on halunnut kertoa asiasta minulle. Oppilaat alkavat kerääntyä luokan edustalle. Nousen itsekin ylös lattialta juuri kellojen soidessa tunnin alkamisen merkiksi. Tunnen hädin tuskin puolet oppilaista, jotka ovat ympärilläni. Se ei tosin ole lainkaan outoa näin uuden jakson alkaessa. Lähes aina kursseilla oli joitain entuudestaan tuntemattomia henkilöitä. Opettaja tulee avaamaan luokan oven. Astelen tapani mukaan ensimmäisten joukossa luokkaan ja käyn istumaan eturiviin. Yksin. Tuntuu siltä, että kaikilla muilla on joku, jonka vieressä istua. Minä jään yksin eturiviin, ja valehtelisin jos väittäisin, että se on jotenkin erityisen mukavaa. Oikeastaan se ei ole ollenkaan mukavaa. Mutta minun on pakko jäädä siihen.

Ei hitto, ajattelen. Opettaja jakaa oppilaita työskentelemään pareina, ja kaikki tuttuni ovat jo saaneet itselleen parin. Minä olen joutumassa jonkun täysin tuntemattoman kanssa pariksi koko kurssin kestävään projektiin.
  -Miika ja Severi, ja sitten vielä te kaksi. Aino, voit mennä Elmerin luokse. Tuon kohta teille projektin ohjeet ja aiheen, opettaja sanoo ja viittaa kädellään luokan toiselle puolelle. Nyökkään vaisusti. Voi helvetti. Enhän mä edes tiedä tosta mitään, ajattelen kun raahaudun hitaasti luokan toiselle puolelle. Ärsyttää mennä tekemään töitä jonkun sellaisen kanssa, josta en tiedä mitään. Poika katsoo minua jokseenkin iloisena.
  -Sä oot ilmeisesti Aino? Mä oon Elmeri. Tosin sä varmaan jo kuulit sen äsken.
  -Joo, kuulin mä, sanon ja säpsähdän itsekin ääneni kovuutta. En halunnut olla epäystävällinen, vaikka taisinkin juuri olla sellainen. Elmeri katsoo minua hetken kuin miettien, uskaltaako sanoa sitä mitä ajattelee.
  -Mä huomaan kyllä, että sä et pidä tästä tilanteesta. Sä et pidä vieraista ihmisistä, vai mitä? Tilannetta helpottaisi varmaan se, että sä tietäisit jotain musta, hän sanoo juuri kun opettaja tuo meille ohjelapun ja aiheen. Kuuntelen opettajan puhetta ja koitan unohtaa sen häiritsevän tekijän, että oikeastaan haluan tietää jotain vieressäni istuvasta pojasta. Kun opettaja lähtee, Elmeri luo minuun kysyvän katseen.
  -Pitää tehdä tätä työtä. Tai siis aloittaa sen suunnittelu, sanon. Elmeri katsoo minua hymyillen.
  -Okei, Aino. Kolme asiaa meistä molemmista, ja sitten voidaan aloittaa.
Hymyilen hänelle myöntymisen merkiksi. Ei kai tutustumisesta voisi mitään haittaa olla.
  -Sä voit aloittaa, heitän pallon Elmerille samalla miettien, mitä kertoisin itsestäni.
  -Mä asun Sinilahdessa, oon syntynyt kahdeskymmenes maaliskuuta, harrastan epäaktiivista lenkkeilyä ja tuun tekemään seuraavat kuusi viikkoa sun kanssa töitä.
  -Mun koko nimi on Aino Essi Helmi Saari, mä asun Mielikinkadulla täällä Koivurinteessä ja oon syntynyt viidestoista kesäkuuta, sanon ja ihme kyllä, rentoudun heti saatuani tietää edes muutaman faktan Elmeristä.
  -Hyvä. Nyt voidaankin aloittaa hommat, hän sanoo ja ottaa ohjelappusen käsiinsä. Jostain syystä minua hymyilyttää. Yritän pitää hymyni kurissa, mutta se on vaikeaa. Kaiken lisäksi joku minussa saa minut hakemaan Elmerin katsetta. Hetken päästä katseemme kohtaavat, ja minä olen pudottaa käsissäni olevan kynän lattialle, kun hän hymyilee minulle. Pysy rauhallisena nainen! kivahdan itselleni pääni sisällä. Kumarrun lukemaan ohjeita ja hetken kuluttua puhun jo rauhallisesti Elmerin kanssa työn toteutuksesta. Ehkä kaikki kääntyisi vielä parhain päin.

2. osa

Jos rakastuisin sinuun #4

Elokuun alun aurinko lämmitti selkääni kun kävelin isovanhempieni koiran Flooran kanssa mummolaani vievällä tiellä. Kesä oli mennyt nopeasti. Enää oli vain muutamia päiviä siihen, että minä aloittaisin lukion kaupungissa. Kesä oli jäämässä kauas taakse kaikkine kokemuksineen ja tunteineen. Mutta yksi tunne ei ollut ohitettavissa tai unohdettavissa syksyllä. Ei kai rakkautta voinut vain unohtaa. Minun oli pakko puhua Sakulle. Aivan pakko. Floora katsoi minua tummilla, ystävällisillä silmillään. Se ainakin oli aina minun puolellani, jos saisin rukkaset. Rakas Floora. 

  -Mennään, sanoin koiralle ja lähdin kävelemään hetken pysähdyksen jälkeen. Oli hyvä olla. Hiekka rapisi kenkien alla ja taivas oli sininen ilman ainuttakaan pilvenhattaraa. Kuitenkin tuulessa saattoi jo aistia syksyn viileyttä. Minä olin valmis tulevaan. Menneisyyten ei voinut takertua, sen olin oppinut jo pienenä. Piti vain hyväksyä se, että kesä oli mennyt ja oli aika palata kouluun. 

Eräänä iltana päätin kertoa vihdoin isälle siitä, että Saku oli ystäväni. En tietenkään aikonut sanoa hänelle sitä, että olin ihastunut Sakuun. Se olisi ollut liian pelottavaa, vaikka toisaalta epäilin myös sitä, että isä saattoi aistia äänestäni sen. Hän tunsi minut niin hyvin, olihan hän kasvattanut minut yksin. 

  -Isä, mulla ois yksi juttu sulle kerrottavana, sanoin ja istuin olohuoneen sohvalle. Isä nosti katseensa sanomalehdestä taittaen sen samalla takaisin pöydälle. 

  -No, kerro mikä on mielen päällä. 

  -Kun siis… se Saku… tiiät varmaan tyypin? sanoin takellellen. Oli vaikeaa sanoa asia ääneen. Jännitti, miten isä reagoisi siihen, että Saku oli ystäväni. Aiemmin hän oli kuullut Sakusta pelkkää pahaa minun suustani. 

  -Jos puhut siitä ärsyttävästä jätkästä, niin kyllä tiedän. Onko se taas tehnyt jotain? isä kysyi. Puistelin kiireesti päätäni. 

  -Ei! Ei, ei se mitään oo tehnyt. Mä vaan… tai siis että me ollaan kavereita nykyään sen kanssa. Sen mä halusin sanoa, siis että Saku on mun ystävä, sanoin huomaten samalla, että ääneni saattoi värähtää hiukan sanoessani Sakun nimen isälle. Hittolainen! ajattelin. Isä katsoi minua yllättyneenä kuitenkin pilke silmäkulmassaan. Kädet hikoilivat, kun odotin isän vastausta. 

  -Aika yllättävä veto teiltä. Minulla oli sellainen käsitys, että olette melkein toistenne kurkuissa kiinni jatkuvasti. Mutta toisaalta, rakkaudestahan se hevonenkin potkii, isä virnisti. Hän halusi vain tahallaan kiusata minua. 

  -Iskä! Ei saa kiusata. Mut hyvä, jos sä hyväksyt Sakun mun kaverina, sanoin hymynkare huulillani. Tuntui helpommalta hengittää nyt, kun isäkin tiesi Sakusta. Onneksi oli isä. Maailman paras isä minulle, ajattelin. Minun rakas, rakas isäni. Minulla oli ollut vain hänet. Äiti oli lähtenyt. Enkä osannut sanoa, miksi silti kaipasin häntä välillä. 

Oli viimeinen päivä ennen lukion alkamista. Sekin oli kääntynyt jo iltapäiväksi, ennen kuin Saku oli ehtinyt tulla kanssani mökille. Olin raahannut hänet puolestani korpeen. Tai ei mökkimme edes ollut korvessa, vaan muutaman kilometrin päässä mummolasta. Käteni tärisivät, sillä olin päättänyt kertoa Sakulle siitä, että olin ihastunut tähän. Pakkohan minun oli. Nella käski minua tekemään niin, Annika oli jo kehittänyt meille suhteen ja jopa minun Reppikseni oli sanonut minulle, että minun täytyisi kertoa Sakulle. Luotin Reppiksen sanaan, ei sillä, etteikö Nellan sana olisi ollut luotettava. Mutta Reppis tunsi minut paremmin kuin kukaan muu. Ehkä ainoastaan isä tunsi minut vielä paremmin, olihan hän ollut kanssani syntymästäni saakka. Saku katseli ympärilleen kiinnostuneena. Minusta oli kiva katsella häntä hymyilevänä itsenään. Olin nähnyt kesän aikana myös sen pienen, haavoitetun Sakun. Oli ollut raastavaa katsoa sitä tuskaa hänen kasvoillaan. Tiesin, mistä hän puhui. En ehkä ollut kokenut samoja asioita, mutta vanhemman jättämisen kipu oli meillä yhteistä. Varsinkin se katkeruus, joka siitä oli syntynyt. Se oli myrkyttää välillä mielen. Oli vain yritettävä hengittää rauhallisesti minuutti kerrallaan. 

  -Kiva mökki teillä, Saku sanoi havahduttaen minut, yllätys yllätys, ajatuksistani. 

  -Joo. Onhan tää tällanen, mut on täällä ihan kiva olla. Ja jos alkaa liikaa ärsyttämään, on helppoa paeta mummolaan, hymyilin. Saku hymyili myös. Hänen seurassaan oli helppoa olla. Välillemme ei oikeastaan koskaan laskeutunut vaivautunutta hiljaisuutta. Jos olimme hiljaa, hiljaisuus oli vain hyvä asia. Se oli oikeastaan aika outoa. Hiljaisuuden vallitessa katselimme toisiamme, kävelimme kaupungilla ja vain olimme. Harvoin kenenkään kanssa saattoi olla niin kuin minä nyt olin Sakun kanssa. Tai no, ehkä Reppiksen kanssa saattoi olla, mutta sekin oli erilaista. 

  -Huomenna pitää sitten alkaa jo opiskella lukiossa. Ihan hullua ajatella sitä, ettei me enää mennäkään samaan tuttuun kouluun, sanoin Sakulle. Hän nyökkäsi. 

  -Niin, onhan se kieltämättä outoa. Mut en mä ainakaan olisi halunnut jäädä sinne enää pidemmäksi aikaa. Kolme vuotta riitti mulle, hän sanoi ja minä puolestani taas nyökkäsin. Olihan se niinkin. Tavallaan sitä halusi palata menneeseen, mutta toisaalta halusin karistaa menneisyyden pölyt jaloistani. Ihan kaikkea ei tietenkään voinut unohtaa, eikä pitänytkään. Mutta joidenkin asioiden kohdalla oli vain pakko karistaa kaikki pois, jotta ne eivät olisi tukehduttaneet hengiltä. En ollut valmis tukehtumaan ainakaan menneisyyteen. Elämää oli pakko jatkaa. Ei voinut pysähtyä. 

Elokuun iltapäivä oli harvinaisen lämmin verrattuna kuluneeseen kesään. Koko kesän ajan oli ollut viileää ja sateista. Nyt koulun alkaessa taivas päätti vihdoin tarjota meille jotain muutakin kuin vettä. Aurinko paistoi lämpimästi ja taivas oli pilvetön. 

  -Kiva alkaa istumaan koulussa kasista neljään näillä ilmoilla, sanoin Sakulle. Melkein ärsytti lähteä kouluun nyt kun vihdoin oli lämmintä. 

  -Melkein aina sama homma. Silloin kun ehtisi olla ulkona, sataa kaatamalla vettä. Ja sitten kun pitää olla sisätiloissa, aurinko paistaa, hän huokaisi. Istuimme mökin terassilla hetken aikaa ihan hiljaa. Puristin käteni nyrkkiin, jotta ne eivät olisi tärisseet. Miten hemmetissä mä teen sen? ajattelin. Pelotti tai oikeastaan jännitti ihan pirusti. Yhtäkkiä päätin vain nousta ylös. Katsoin Sakua. 

  -Tuu. Mennään vähän kävelemään, sanoin hänelle. Astelin raput alas, ja pian Saku seurasi minua. Adrenaliini virtasi suonissani. Jännitti niin paljon, etten melkein enää tuntenut jalkojani. Aivan kuin olisin leijunut ilmassa. Ja ei, en ollut ottanut mitään. 

  -S-Saku… Mitä jos mä… jos mä rakastuisin suhun? M-mitä sä sanoisit? kysyin ääni täristen. Saku pysähtyi aivan viereeni ja katsoi minua yllättyneenä, mutta hymyili kuitenkin. Hän näytti miettivän vastaustaan. Voi helvetti! Mitä mä menin sanomaan?! päässäni kaikui. 

  -Ai jos sä rakastuisit muhun? Noo… ehkä mä antaisin sen asian olla niin. Tai siis että en mä sitä pahakseni pistäisi. Mut entä jos mä rakastuisin suhun, Maaria? Mitä sä tekisit? Saku sanoi minulle ja minä olin lysähtää maahan helpotuksesta. Tilanne oli hallinnassa! Hymyilin hänelle. 

  -Äh! No siis, ei se mua haittaisi. Siis saisit olla rakastunut muhun. Kai, naurahdin sanoessani viimeisen sanan. Saku oli hetken hiljaa ja vain katsoi minua silmiin. 

  -Pitäisikö sun harkita sitä? hän kysyi. Minä esitin tietämätöntä. 

  -Ai mitä mun pitäisi harkita? kysyin ja katsoin Sakua muka yllättyneenä. Hän pyöritti päätään. 

  -No sitä rakastumista, hän lähes kuiskasi minulle. 

  -Ehkä, ehkä, vastasin. Hän katsoi minua tyytyväisenä.

  -Hyvä, Saku sanoi ja tiivisti pois viimeisenkin välimatkan väliltämme. Hetken aikaa sain katsoa hänen lumoavia, siniharmaita silmiään. Niihin jäi koukkuun. Oikeasti. Pian Saku nosti varovaisesti leukaani. Sitten hitaasti, mutta kuitenkin niin yllättäen hän painoi huulensa minun huulilleni. Siinä se oli. Ensisuudelma. Väkisinkin alkoi hymyilyttämään entistäkin leveämmin. 

  -Lupaatko harkita sitä? Saku kysyi. Minä lupasin. 

  -Totta kai, Saku. Mä en halua leikkiä sun kanssa, sanoin ja hymyilin samalla sille, kuinka hän yritti saada kasvoilleni pudonneita hiuksia pysymään korvani takana. 

  -Varmasti? hän vielä varmisti ja luovutti hiusteni suhteen. 

  -Tietysti, kuiskasin jostain syystä. Olisi sen voinut sanoa ääneenkin. 

  -Todista, Saku pyysi. Minä katsoin häntä hellästi. Että hän osasikin olla niin suloinen. Hiljaa painoin suukon hänen huulilleen. 

  -Sä tiedät, sanoin. Saku hymyili. 

  -Mä tiedän. Maaria, mä tiedän, hän vastasi. Siinä me seisoimme elokuun iltapäivän auringossa viimeisen peruskoulun jälkeisen kesäloman viimeisenä päivänä. Oli turvallista olla siinä Sakun vieressä tietäen, että kaikki oli hyvin juuri siinä hetkessä. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin, ajattelin. Mitä ikinä tulevaisuus toisikaan tullessaan, minulla oli vieressäni kaksi sellaista henkilöä, jotka tiesivät ja tunsivat taustani. Rantakoivusta tippui ensimmäinen keltainen lehti. Syksy oli toden totta jo todella lähellä. Oli aika jatkaa matkaa jälleen yhden tapahtumarikkaan ja viileän kesän jälkeen. Oli aika suunnata kohti tulevaa, ja muistaa mottoni tästä edespäin aina. 

Älä tuomitse, jos et tiedä. 

Blogin kesäsarja neljäs ja viimeinen osa. Kirjoitettu alunperin Google Docsiin.