Turvassa

 –Se ei ansaitse sua!

Ääni kaikuu terävänä asunnossa, mutta Iiris ei nosta katsettaan lattiasta, vaan jatkaa sen tuijottamista pelottavan lasittunein silmin. Olen itse asunnon toiselle puolella ja katson ystävääni, joka on istunut sohvalla hievahtamatta sen jälkeen, kun hän hetkeä aiemmin ilmestyi ovelleni ilmoittamatta ja meikit levinneinä. Tiedän tasan tarkkaan, kenen takia Iiris on nyt sellainen kuin on, enkä oikeastaan edes haluaisi ajatella koko ihmistä enää koskaan. En halua uhrata sille hirviölle enää yhtäkään ajatustani, mutta jo nyt Iiristä katsoessani ymmärrän, että minun on todennäköisesti pakko puhua ystäväni kanssa henkilöstä, joka on päättänyt sotkea kaiken niin omassa kuin Iiriksen elämässä.

  –Mä tiedän, että susta tuntuu pahalta, mutta se ihminen ei oikeasti ansaitse sun kyyneleitä. Iiris, sä saat olla surullinen siitä, mitä se teki, mutta älä oo surullinen siksi, ettei se oo enää osa sun elämää, sanon, enkä todellakaan tiedä, asettelenko sanani oikein, mutta minun on vain saatava päässäni risteilevät ajatukset ulos. Iiris nostaa katseensa lattiasta, hänen ilmeensä on tutkimaton, silmät ovat hieman turvoksissa itkemisestä ja meikit ovat edelleen poskilla. Minun pitäisi kai kaivaa kylpyhuoneesta meikinpoistovälineet ja pyyhkiä ystäväni kasvot puhtaiksi, mutta vielä en pysty. Sydäntäni puristaa, kun katson Iiristä. 

  –Mä ajattelin, että se ois voinut muuttua mun takia. Sini, musta tuntuu vaan tosi tyhmältä, hän saa sanottua, vaikka puhuukin niin hiljaa, etten meinaa saada selvää. Sanojen jälkeen Iiris kääntää katseensa takaisin lattiaan, roikottaa päätään kuin sairas eläin ja ennen kuin ehdin sanoa mitään, näen asunnon toiselta puolelta asti, kun kyyneleet alkavat valua uudelleen ystäväni silmistä. En voi jäädä paikoilleni, vaan kuljen pienen yksiön halki Iiriksen luokse ja käyn istumaan hänen viereensä sohvalle, hivuttaudun lähemmäs tärisevää kehoa ja halaan sitten ihmistä, joka itselleni valtavan rakas. En sano mitään, olen vain. 

Olemme Iiriksen kanssa sohvalla niin pitkään, että ulkona lyhyt päivä on jo ehtinyt hämärtyä. Oma asuntonikin jää hämäräksi, mutta juuri nyt en koe tärkeäksi kirkkaiden valojen päälle laittamista. Iiris ei näytä kovin hyvältä, eikä hänen tunnetilansa ole sen parempi, vaikka hän ei osaa sitä sanoittaakaan minulle kunnolla. Ystäväni hengittää tiheästi ja pinnallisesti, hänen kehonsa on melkein kylmä, ja minä tiedän, että minun pitäisi tehdä jotain, jotta saisin hänet rentoutumaan ja lämpenemään hieman. Nukkuminenkaan tuskin olisi pahasta, vaikka tajuan kyllä, että uni saattaa olla päivän tapahtumien jälkeen melko levotonta ja painajaismaista. Silitän hiljaa Iiriksen olkavartta, herättelen varovasti häntä horroksesta. Hän havahtuu hitaasti, nostaa päätään juuri sen verran, että näen hänen kasvonsa ja nyökkää pienesti, aivain kuin tietäisi, mitä aion tehdä. Otan käteni pois hänen ympäriltään, vedän sohvan käsinojalla olevan viltin hänen päällensä ja nousen sitten ylös, kävelen kylpyhuoneeseen ja otan sieltä kaiken, mitä tarvitsen meikin poistamista varten. Tulen hiljaa takaisin olohuoneeseen, otan huoneen nurkasta pienen jakkaran ja käyn istumaan sen kanssa suoraan Iiriksen eteen syli täynnä purkkeja, purnukoita ja vanulappuja. Lasken tavarat maahan ja alan poistaa meikkiä, vaikka tuntuukin hieman oudolta käsitellä jonkun toisen kasvoja. Asunto on niin hiljainen, että pystyn melkein kuulemaan sekä Iiriksen sydämen että oman sydämeni lyönnit rappukäytävästä kuuluvien satunnaisten kolahdusten lisäksi. Kumpikaan meistä ei halua tai osaa puhua, enkä minä ahdistu asiasta. Jos sanojen aika ei ole nyt, niiden aika on joskus myöhemmin, tiedän sen. Nyt minulle tärkeintä on saada Iiriksen olotila edes hieman paremmaksi, vaikka varsinainen toipuminen varmasti viekin aikaa paljon enemmän kuin yhden yön. 

Jonkin ajan kuluttua olen saanut meikin jollain tasolla tyydyttävästi pois ystäväni kasvoilta. Nousen jälleen kerran jakkaralta ylös ja keräilen tavarat lattialta syliini samalla, kun Iiris seuraa liikkeitäni väsynein silmin. 

  –Haluatko sä syödä jotain? kysyn, ennen kuin lähden Iiriksen edestä minnekään, ja saan vastaukseksi vain väsyneen ei:n. 

  –Okei, en pakota syömään. Sä haluat varmaan pestä hampaat ennen nukkumista? Mulla on sulle harja, ihan uusikin vielä, sanon ja saan Iiriksen suupielet nousemaan ehkä puoli milliä ylöspäin. 

  –Mä kyllä pesisin hampaani vaikka omalla sormellani mieluummin kuin sun vanhalla hammasharjalla, hän heittää takaisin, vaikka kuulostaakin uupuneelta, rasittuneelta ja ihan vain siltä, että olisi unessa alta aikayksikön, mikäli ajatukset vain antaisivat hänen olla rauhassa. Ennen kuin annan hänen nukahtaa, minun on kuitenkin viritettävä hänelle lakanat sohvalle. Oma sänkyni on kovin kapea, enkä aina itsekään tykkää nukkua siinä, joten Iiris saa nukkua sohvalla, joka on makuupaikkana jopa yllättävän hyvä, kun miettii sitä, millaisia sohvat ovat yleensä, kovia tai liian pehmeitä. Annan Iiriksen mennä rauhassa kylpyhuoneeseen, ja valmistelen sohvan sillä aikaa yötä varten, vaikka yöstä puhuminen onkin tähän aikaan illasta vielä hieman outoa, sillä kello ei ole vielä edes puoli yhdeksää. En kuitenkaan missään nimessä aio estellä ystävääni nukkumasta, mikäli hän saa unenpäästä kiinni – tällaisen päivän, viikon tai jopa vuoden jälkeen kuka tahansa tarvitsee unta, vaikka ymmärrän kyllä, ettei asia ehkä ole niin yksinkertainen, jos Iiriksen ajatukset valvottaisivat häntä melko äärimmäisestä väsymyksestä huolimatta. Saan lakanan laitettua sohvalle, etsin jostain kaapistani peitteen ja sählään hetken aikaa saadakseni pussilakanan sen päälle, mutta onnistun lopulta ja otan samaisesta kaapista Iirikselle vielä kaksi tyynyä, sillä tiedän, että hän käyttää nukkuessaan lähes poikkeuksetta kahta tyynyä. Vaikka hänen tilanteensa, hänen eronsa, on kamala asia, olen silti kiitollinen siitä, että hän uskaltaa luottaa minuun ollessaan haavoittuvainen. Ja jos olen itselleni aivan rehellinen, olen iloinen siitä, että Iiris pääsee vihdoin eroon ihmisestä, joka ei todellakaan ole kohdellut ystävääni niin kuin olisi pitänyt. 

Parikymmentä minuuttia myöhemmin Iiris on sohvalla tiukasti peittoon kääriytyneenä. Olen lainannut hänelle omat villasukkani ja ylisuuren bändipaidan, jonka olen hankkinut muutama vuosi sitten joltain keikalta, jonne olimme itse asiassa menneet yhdessä Iiriksen kanssa. Sohvalla maatessaan, kasvot meikittöminä ja itkusta turvonneina, ystäväni näyttää jokseenkin nuorelta, ihan kuin itse näyttäisin jotenkin erityisen aikuiselta, mutta silti. Hän näyttää miltei samalta kuin 17-vuotiaana jonkin teinidraaman loppumisen jälkeen, vaikka nyt kipu näkyy hänen kasvoiltaan paljon vahvemmin ja paljon elävämpänä ja aidompana. 

  –Sini… voisitsä puhua mulle jotain, jutella mun kanssa hetken? Ja… älä jooko sammuta kaikkia valoja, mä… pimeässä mun ajatukset saattaa laukata turhankin kovaa, Iiris kuiskaa, kun olemme olleet vain jonkin aikaa. Hän makaa sohvalla kyljellään ja katsoo suoraan silmiini hieman anovasti, enkä usko, että kukaan voisi olla puhumatta hänelle nyt.

  –Joo, totta kai mä voin puhua sulle. Jotain toiveita? kysyn ja käyn painamassa kattolampun sammuksiin jättäen asunnon pienemmät valot päälle. 

  –Ihan sama. Tai jotain kivaa, jotain, mistä ei tuu heti paha mieli, Iiris sanoo edelleen hiljaa kuiskaten ja painaa sitten silmänsä kiinni, odottaa, että alan kertoa hänelle jotain tarinaa, mielellään onnellista ja kivaa. Mietin hetken aikaa, mistä alan puhua, ennen kuin keksin hyvän aiheen.

  –Muistatko sä vielä sen lapsuuden kesän, kun me saatiin mennä ensimmäisiä kertoja kahdestaan uimaan siihen läheiselle uimarannalle ja törmättiin niihin toisiin lapsiin? Me ajateltiin niistä ensin ihan kauhean negatiivisesti, mut sitten me päädyttiin kuitenkin touhuamaan niiden kanssa siellä rannalla, ja niistä tuli meidän parhaita kavereita kesän ajaksi, alan kertoa Iirikselle yhdestä lapsuuden kesästä, jolloin olimme kai molemmat onnellisia ja huolettomia. Kerron siitä, miten opimme leikkimään toisten lasten kanssa ja miten kylmässä vedessä pystyimme uimaan. Kerron siitä, miten kaikki tuntui mahdolliselta sinä kesänä, ihan kuin mikään tai kukaan ei olisi koskaan voinut pysäyttää meitä, minua ja Iiristä, meidän tiimiämme. Aluksi Iiris jaksaa vielä kommentoida lyhyesti asioita, joita kerron, mutta melko nopeasti hän hiljenee ja alkaa vaipua uneen, jonka toivon olevan palauttavaa ja rauhallista, vaikka tiedän, ettei asia todennäköisesti mene niin, ja varaudun jo henkisesti nousemaan keskellä yötä rauhoittelemaan Iiristä, mikäli hän näkisi painajaisia tai kaipaisi muuten vain seuraa. Jatkan lapsuudesta kertomista vielä hetken, mutta lopetan sitten, kun totean Iiriksen olevan varmasti unessa. En pidä siitä ajatuksesta, että ystävääni sattuu, mutta olen silti hieman hämmentävällä tavalla iloinen siitä, että saan huolehtia hänestä tällaisella hetkellä. Olen erityisen kiitollinen myös siitä, että tiedän, etten ole tässä ystävyyssuhteessa ainut, joka huolehtii, sillä Iiris huolehtisi minusta aivan samalla tavalla. Mitä ikinä maailma heittääkään eteemme, toistemme seurassa olemme aina turvassa, ja minusta se on tavattoman ihanaa.