Kitaran teräskielet ja puinen pinta rauhoittavat mieltäni kummasti hieman stressaavan päivän jälkeen. Olen edellisenä viikonloppuna käynyt kotikotona Karoliinan ja Jarkon luona ja palannut sieltä mukanani kitara, joka on syksyn aikana ehtinyt melkein peittyä pölyyn huoneessani, kun kukaan ei ole ollut soittamassa sitä. Nyt soitan kitaraa hiljaa ja rauhallisesti, annan itseni upota siihen kappaleeseen, joka on aina tuonut minulle turvaa. Hetken aikaa pieni asuntoni on muska, paikka, jossa vielä muutama vuosi sitten kävin aktiivisesti. Ehkä osittain muskan takia musta ja Nooasta tuli ystäviä, mietin, kun lopetan soittamisen. On tosiaan hullua ajatella, että kaupungin nuorisotilan musiikkialakerta on saattanut vaikuttaa minun ja Nooan ystävystymiseen ratkaisevalla tavalla. Vaivun hetkeksi omiin ajatuksiin ja havahdun vasta sitten, kun tajuan jälleen kerran, että asunto on lähestulkoon pimeä.
-Hitto mun kanssa, mumisen itselleni, kun nousen ylös sohvalta laittamaan ensin kitaran telineeseen, sitten valot päälle. Jollain tavalla marraskuun tyypillinen energia on hiipinyt myös omaan asuntooni mieleni lisäksi. En edelleenkään varsinaisesti pääse karkuun ajatuksia, jotka hiipivät hitaasti mieleeni ennen marraskuun loppua, vaikka tavallaan pahimmat vuodet kipuilun suhteen ovat kai jo ohi. Silti onnettomuuden vuosipäivä vaivaa minua. Se muistuttaa kipeällä tavalla siitä, mitä minulla ei ole, mutta kieroutuneella tavalla se muistuttaa myös siitä, mitä minulla on. Rakastan perhettäni koko sydämestäni, vaikka menneet vuodet eivät varmasti ole olleet helppoja kenellekään.
Pieni asunto kaikuu kipua.
Katson ulos ikkunasta kadulle, joka loistaa mustana ja hieman lohduttomana, eikä minua oikeastaan huvittaisi lähteä kauppaan, vaikka tiedän, että minun on pakko, mikäli haluan syödä tänä iltana jotain muutakin kuin paljasta kaurapuuroa. Samaan aikaan asuntoon jääminenkin ahdistaa minua hieman, joten lopulta päädyn vetämään kengät jalkaani ja takin päälleni. Ovella tarkistan ainakin kymmenen kertaa, että avaimet, lompakko ja puhelin ovat mukanani kankaista kauppakassia unohtamatta. On oikeastaan jopa ärsyttävää, miten vainoharhainen olen etenkin avaimien suhteen, mutta siitä asiasta voisin kai syyttää Karoliinaa, joka on vannottanut minua aina tarkistamaan asian. Etenkin nyt, kun asun yksin, asia on tuntunut vain korostuvan, vaikka toisaalta ymmärrän kyllä, miksi tätini huolehtii asiasta niin paljon, sillä en todellakaan halua lukita itseäni asuntoni ulkopuolelle. Lopulta sammutan asunnon valot oven vieressä olevasta katkaisimesta ja astun tyhjään rappukäytävään, jossa askeeleni kaikuvat kuin omat tunteeni syvällä sydämessäni juuri nyt. Marraskuun lopun vesisade ja pimeys vetää minut mukanaan, enkä oikeastaan edes halua vastustella sitä. Jollain tavalla olen oppinut viimeisten kuudentoista vuoden aikana tajuamaan sen, ettei omia tunteitaan vastaan kannattanut aina rimpuilla, vaikka tietenkin niistä joskus piti päästää irti. Minulle onnettomuuden vuosipäivä on kaikesta kivusta ja surusta huolimatta päivä, jonka mukana saatan kerätä itseni kasaan yhä uudelleen ja uudelleen. Ja niin hullulta kuin se itsestänikin tuntuu, jokaisena vuotena asian hyväksyminen on jollain tasolla helpompaa, vaikka en edes tiedä varmasti, mistä se johtuu. Tai jos totta puhutaan, minulla on kyllä arvauksia. Nimenomaan arvauksia, ei tietoa. Luulen, että itselleni asian hyväksyminen on nyt helpompaa, kun muutkin ikäiseni alkavat jollain tasolla erkaantua omista vanhemmistaan tai muista huoltajistaan. Muiden silmissä vanhempieni merkitys pienenee vuosi vuodelta, ja vaikka se saattaakin kuulostaa pahalta, olen silti jokseenkin helpottunut siitä, että niin käy. Vanhempieni kuoleman salaaminen suurelta joukolta on lopulta ollut raskas painolasti, josta päästän nyt mielelläni irti.
Jatkossa yritän olla muille rehellinen, jos he jostain syystä kysyvät vanhemmistani.
Marraskuun loppu tulee ja menee, ja vaikka ensimmäinen onnettomuuden vuosipäivä yksin omassa asunnossa ei olekaan kovin hauska kokemus, selviän siitä silti. Puhun pitkään puhelimessa jo aamulla ennen yliopistolle lähtöä mummin kanssa, illalla soitan taas Karoliinalle ja tulen siinä samalla vaihtaneeksi muutaman sanan myös Jarkon kanssa. Sen lisäksi, että olen puhunut aamulla mummin kanssa, myös ukki päättää soittaa minulle heti sen jälkeen, kun olen lopettanut puhelun tätini kanssa, enkä tietenkään ole asiasta vihainen. En osaa sanoa, onko vain sattumaa, että olen puhunut kaikkien heidän kanssaan tänään, kun onnettomuudesta on kulunut kuusitoista pitkää vuotta. On mahdollista, että minun pitämiseni kiireisenä puheluiden myötä on jokin Karoliinan tai mummin suunnitelma, jonka avulla he pyrkivät tekemään olostani paremman nyt, kun en ole enää tätini valvovan silmän alla. Ja oikeasti, heidän kaikkien kanssa puhuminen auttaa ahdistukseen, joka meinaa nousta rintaani kaikesta huolimatta. Me emme puhu vain onnettomuudesta, vaan myös täysin arkipäiväisistä asioista, kuten siitä, että kotikaupunkiin on jo satanut lunta, vaikka jonkin verran etelämmässä sijaitseva opiskelukaupunkini onkin vielä täysin vailla lunta ja pakkasta. Sen lisäksi, että perheeni pitää huolta minusta erityisesti juuri tänään, myös minulle niin valtavan rakas Cecilia lähettää viestin, joka sulattaa sydämeni – minulla on kauhea ikävä Ceciliaa. Se, mikä kuitenkin saa sydämeni hakkaamaan eniten, on Nooan viesti.
“Tiedän, että sulla on tänään vähän raskas päivä, mut sä selviät kyllä. Huomenna helpottaa jo! <3”
Hänen sanansa saavat minut oikeasti hymyilemään kiitollisena, mutta hieman surumielisesti keskellä jalkakäytävää, kun kävelen kohti lähintä hautausmaata, jonne voin sytyttää kynttilän muualle haudattujen muistolle.
“Kiitos! <3 Vähän syvältä tää on kieltämättä, mutta mä uskon, kun sä sanot, että huomenna on jo parempi. Onhan sulla kaikki hyvin?”
Lähetän viestin nopeasti ennen kuin tihkusade on ehtinyt kastella puhelimeni näytön kokonaan. Siitä huolimatta, että näytöllä ei edes ole kovin paljoa vettä, kuivaan sen silti vetämällä hupparin hihaa takin hihansuusta hieman ulos ja jatkan sitten matkaani hautausmaalle, jolla en ole aiemmin käynyt. Kun saavun hautausmaalle, joudun hetken aikaa hakemaan muualle haudattujen muistomerkkiä, mutta löydän sen lopulta nopeasti, kun havaitsen useampia kynttilöitä yhdessä rykelmässä oikeastaan heti silmieni alla.
Henkäisen.
On pysäyttävää seistä vieraalla hautausmaalla vanhempieni kuolinpäivänä. En voi kyykistyä tutun kiven äärelle ja seurata sormillani kullattuja kirjaimia ja numeroita. En voi alkaa puhua puoliääneen kiven edessä ja päästä sillä tavalla hetkeksi pois tästä hetkestä, lähemmässä vanhempiani. Minun täytyy pitää ajatukseni pääni sisällä, jättää kynttilä sytyttämisen jälkeen muistomerkille ja nostaa katseeni tihkusateen täyttämälle taivaalle, jotta olisin edes hetken lähempänä niitä hetkiä, jotka olen aiempina vuosina viettänyt kotikaupungin kauneimman hautausmaan laidalla. Kelaan ajatukseni siihen ainoaan selvärajaiseen muistoon, joka minulla on kuudentoista vuoden takaisesta päivästä. Näen päiväkodin käytävän ja Karoliinan silmät, jotka ovat musertuneet surusta ja äärimmäisen painavasta hämmennyksestä, joka ei todellakaan halua päästää irti helposti. Elän hetken uudelleen ja tajuan, etten ehkä koskaan tule unohtamaan sitä, miltä Karoliina näytti. Sitä, miten hänen, minun, mummin ja ukin elämä murskattiin hetkessä lasinmuruiksi, joita ei vain voinut saada kasaan edes teipillä tai liimalla. Siitä selviäminen kai tuntui mahdottomalta.
Me teimme sen silti.
Hengitän syvään sisään ja ulos, yritän rauhoittaa itseni takaisin tähän hetkeen, vaikka kipeät muistot yrittävät tarrata minuun kiinni kuin takiaiset. Hengitän yhä uudelleen ja uudelleen, annan tihkusateen kastella kasvoni. Te saitte lähteä yhdessä, ajattelen jollain tavalla lohdullisesti vanhemmistani, kun pieni lapsi sisälläni päästää irti tilanteesta. Ajatus yhteisestä lähdöstä on samaan aikaan kauhea ja kaunis, oikeastaan jopa katkeransuloinen. Kynttilä jää palamaan rauhallisesti sateiselle hautausmaalle, kun lähden kävelemään takaisin asunnolleni tyhjyys sisälläni. Luotan kuitenkin Nooan sanoihin: “Huomenna helpottaa jo!”
Kolme viikkoa myöhemmin
Joulu kotikaupungissa on minulle yhtä outo asia kuin pääsiäisen viettäminen syyskuussa. En jaksa muistaa, milloin viimeksi olisin ollut Karoliinan kanssa kotona jouluna, mutta tänä vuonna tilanne on hieman erilainen oikeastaan Jarkon takia. Nyt, kun hän on oikeasti, aidosti ja virallisesti kuvioissa mukana, hän on halunnut, että me kolme järjestäisimme joulun mummin ja ukin puolesta, eivätkä isovanhempani ole vastustaneet ideaa, vaikka heidät tuntien tiedän, etteivät he ole tulossa paikalle tyhjin käsin.
-Kaikki taitaa olla aika hyvässä mallissa? Karoliina kysyy minulta ilmestyessään olohuoneeseen keittiöstä.
-Jep. Ihan hyvä, ettei mummin ja ukin tarvitse tänä vuonna tehdä niin paljoa, sanon ja hymyilen. Olen minä toki joskus aiemminkin viettänyt joulua kotikaupungissa, mutta viime kerrasta on aikaa monta vuotta, ja siksi jouluksi koristeltu koti näyttää oudolta, vaikka tämä on muutenkin vasta toinen joulu tässä asunnossa. Tuulikadun asunto ei ikinä näyttänyt tältä, ajattelen jopa jollain tavalla haikeasti. Väliaikainen asunto oli lopulta ollut minulle ja tädilleni koti neljän vuoden ajan, vaikka alun perin meidän ei todellakaan pitänyt jäädä siihen edes vuodeksi. Mutta sitten elämä tapahtui. Karoliina oli erosta väsynyt, koiran kuolema vaivasi meitä molempia ja samana syksynä Karoliina oli vaihtanut myös työpaikkaa. Ei asunnon etsimiselle jäänyt energiaa, kun pakottavaa tarvetta siihen ei ollut.
-Tehän sanoitte, että ukki tuo omasta metsästä kuusen?
Minusta tuntuu siltä, että sekä minä että Karoliina säikähdämme Jarkkoa, joka ilmestyy jostain seisomaan tätini taakse.
-Mitä? Tai siis, joo, ukki tuo kuusen. Voi muuten tuo piha olla aika ahdas, jos ja kun se kuusi on laitettu peräkärryyn. Jommankumman teistä on pakko parkkeerata kadun laitaan, saan soperretuksi, kun säikähdys on mennyt ohi.
-Ai hittolainen! No, pitää sitten vaan varautua lumitöihin. Pitäisikö ottaa kivi-paperi-sakset-erä, niin ei tarvitse tapella siitä, kumpi joutuu uhrautumaan? Karoliina irvistää ehkä puoliksi tosissaan, puoliksi vitsillä, jonka jälkeen hän ja Jarkko ihan oikeasti ottavat yhden erän – Jarkko voittaa ja hymyilee tädilleni hieman voitonriemuisesti, mutta kuitenkin kaikella rakkaudella.
-Mä voin kyllä auttaa, jos aura-auto heittää lunta auton päälle ihan hirveästi, hän sanoo ja koittaa kai lohduttaa, vaikka Karoliina ei edes näytä mitenkään tulokseen pettyneeltä.
-Hyvä, ettet pelannut Mikaelan kanssa. Se on meistä kahdesta kilpailuhenkisempi, nainen nauraa ja katsoo minua.
-Mitä? En mä ole kilpailuhenkinen! koitan kieltää asian, vaikka todellisuudessa saatan ollakin sitä hieman. Minä tosin osaan suhtautua myös häviöihin sivistyneesti sen sijaan, että vetäisin herneen nenään.
-Joojoo, et ollenkaan. Siitä puheenollen, viitsisitkö käydä vielä nopeasti kaupassa? Mulla on pari juttua, joita en muistanut eilen ostaa. Voit lainata mun autoa, kun se nyt on vielä tuossa pihassa ja helposti saatavilla, Karoliina kysyy ja katsoo minua jopa hieman koiranpentumaisesti, koska tietää, miten paljon vihaan mennä neljän aikaan iltapäivästä yksin kauppaan etenkin joulun alla.
-Karo… Jos on ihan pakko? Mä yritän etsiä kaupan, jonka parkkialue ei olisi ihan täynnä, totean ja väännän sitten hieman tuskaisen hymyn kasvoilleni, sillä oikeastaan minua jopa pelottaa lähteä yksin autolla liikkeelle ruuhka-aikaan. En ole ajanut pitkään aikaan autoa, enkä varsinkaan ruuhkassa, mutta toisaalta minun on kai vain pakko uskaltaa haastaa itseni. Karoliina etsii jostain ostoslistan, antaa sen minulle ja kaivaa sitten laukustaan autonsa avaimet.
-Varovaisesti ja määrätietoisesti sitten, hän sanoo minulle hymyillen samalla rohkaisevasti, kun ojennan käteni avaimia varten.
-Niin, mä yritän. Moikka! suljen oven perässäni ja kuljen sitten autolle reippaasti, jotta en vain alkaisi epäröidä yhtään enempää. Istun ratin taakse, säädän ajoasennon ja peilit itselleni sopiviksi ja käynnistän sitten auton, joka ei onneksi ole jääkylmä – Karoliina on ilmeisesti suunnitellut minun lähettämistäni kauppaan jo jonkin aikaa, ei hän muuten olisi laittanut autoa lämmitykseen. Kun tajuan asian, joudun vielä nousemaan pois autosta ja kiskaisemaan lämmitysjohdon irti ja heittämään sen takapenkille takkini päälle, jonka jälkeen pääsen vihdoin lähtemään liikkeelle pimeään joulukuun iltapäivään. Ennen sitä vilkaisen kuitenkin vielä kerran taloa, jonka ikkunoissa loistaa jouluvaloja, ja sydämessäni läikähtää. Tää on mulle koti. Oikeasti, mietin jollain tapaa onnellisena ja lähden sitten peruuttamaan autoa pihalta pois.
Tapaninpäivän iltana sataa lunta hiljalleen. Hiutaleet tippuvat kauniisti taivaalta maahan, pakkanen saa hengityksen höyryämään ja ihmisten pihalle tekemät jää- ja lumilyhdyt kynttilöineen luovat jouluista tunnelmaa, vaikka juhla onkin kääntynyt jo ehtoon puolelle. Joka tapauksessa kolmen päivän jatkuvan syömisen ja rentoutumisen jälkeen minusta tuntuu hyvältä olla jälleen liikkeellä. Olen kävellyt jo jonkin aikaa ja päätynyt kaupungin keskustan liepeille seuraamaan ihmisten juhlimista, vaikka suurin osa ihmisistä ei vielä ole edes päätynyt keskustaan, kellohan ei ole kuin hieman yli kuusi. Vaikka en itse ole menossa juhlimaan, ymmärrän silti niitä, jotka ovat menossa. Niin paljon kuin rakastankin perhettäni, kolme päivää tiiviisti kotona heidän kanssaan alkaa olla riittävästi, ja tarvitsen pienen tauon ihan vain hiljaisuuden keskellä, vaikka kaupungin keskusta ei todellakaan ole hiljainen paikka. Ehkä tarvitsenkin enemmän pään sisäistä hiljaisuutta, sitä, etten koko ajan pyörittele jotain ajatusta päässäni, vaikka tavallaan tiedänkin, että pään sisäisen hiljaisuuden tavoittelu on kohdallani hieman turhaa, sillä ajattelen aivan liian paljon. Asioiden ylenpalttisen pohdiskelun lopettaminen ei ole helppoa.
Kävelen keskustan läpi ja jatkan matkaani vielä keskustan toiselle laidalle aina matkakeskuksen liepeille asti ja tajuan vasta sitten, että joudun oikeasti kävelemään koko matkan myös takaisin. No jos siihen suuntaan menisi joku bussi, ajattelen kuitenkin vielä suhteellisen huolettomasti, vaikka kymmenen kilometrin lenkki ei kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaani. Ja tietenkin voin aina soittaa Karoliinalle tai Jarkolle, jompikumpi heistä varmasti hakisi minut pois täältä, jos en jaksaisi kävellä, mutta tänään en haluaisi vaivata heitä oman kävelylenkkini venähtämisen takia. Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun kävelylenkkini on venähtänyt turhan pitkäksi, mutta jollain tavalla voisin kai syyttää Konstaa siitä, että olen ylipäätään alkanut kävellä pitkiäkin matkoja. Hänen kanssaan minä opin tuntemaan oman kotikaupunkini kadut paremmin kuin hyvin, enkä voi väittää, ettenkö olisi jatkanut paikkojen ja katujen tutkimista jalan myös sen jälkeen, kun minä ja Konsta olimme jo eronneet, nyt tosin vain mielenkiinnosta, en siksi, että haluaisin piilotella jotain.
Olen päätynyt aivan matkakeskuksen kulmalle ja olen jo kääntymässä takaisin tulosuuntaani, kun sitten näen jotain tutunoloista silmäkulmassani. Käännyn katsomaan nopeasti uudelleen ja joudun melkein hieromaan silmiäni, kun alan jollain tavalla hahmottaa, ketä itsestäni jonkin matkan päässä seisova henkilö muistuttaa. Siis voiko se olla? Hitto, se näyttää ihan siltä… Toisaalta, täällä on hämärää… mut ei mulla oo mitään menetettävää, taistelen hetken aikaa pääni sisällä, ennen kuin käännän kulkusuuntani kohti tuttua hahmoa, jonka kasvot näen heikosti katulamppujen valossa sivusuunnasta. Sykkeeni on satavarmasti koholla, minua jännittää yhtäkkiä hirvittävän paljon, enkä tiedä, haluaisinko vain kääntyä kuitenkin takaisin vai en.
-Nooa? Nooa. Moi.
Maastopukuun pukeutunut nuori mies kääntyy minua kohti, kun mainitsen hänen nimensä toisen kerran. Hetken aikaa mies katsoo minua kuin ei tunnistaisi lainkaan, mutta pian ilme vaihtuu hämmentyneeksi iloksi.
-Mikaela. Moi, Nooa sanoo varovaisesti ja jää katsomaan minua hieman kauempaa. On uskomatonta, että hän on siinä nyt, lumisateisen tapaninpäivän iltana pakkasessa ja täysin sattumalta. Tai mistä minä tiedän, ehkä tämäkin kohtaaminen on kohtaloa, osa jotain jo valmiiksi kirjoitettua tarinaa.
-Tuu tänne, sanon hetken päästä hiljaa samalla, kun avaan käteni. En jaksa enää odottaa, että saan halata Nooaa ensimmäistä kertaa kuukausiin. Mies alkaa kävellä minua kohti, lumihiutaleet ovat kerrostuneet hänen olkapäilleen ja hengitys höyryää hieman pakkasen takia. Kun Nooa on päässyt melkein kiinni itseeni, kiedon käteni hänen ympärilleen ja halaan lujasti. Nooa halaa minua vähintään yhtä lujasti takaisin, enkä oikeastaan edes haluaisi, että hetki loppuisi koskaan. En sano mitään, mutta sen sijaan annan itselleni luvan painaa pääni Nooan rintaa vasten. Maastokuvioitu takki tuoksuu havuilta ja pakkaselta, sen pinta on viileä ja takin pinnassa olevat lumihiutaleet sulavat kasvoilleni, mutta en välitä siitä. Yhtäkkiä minusta vain tuntuu siltä, että minulla on Nooaa kauhea ikävä, vaikka hän onkin tässä, kiinni minussa. Hitaasti hellitän otettani miehestä ja vetäydyn hieman kauemmas, jotta pystyn tarkkailemaan hänen kasvojaan, vaikka jätänkin käteni lepäämään hänen olkapäilleen.
-Ollaanko me ihan oikeasti nähty viimeksi heinäkuussa? Eihän me kai olla nähty sen jälkeen, kun sä ja Aapo menitte armeijaan, ihmettelen ja seuraan tarkasti Nooan kasvoja.
-Ollaan kai. Hitto, melkein puoli vuotta sitten, hän huokaisee ja saa minut tajuamaan, miksi jokin asia hänessä häiritsee minua. Nooasta on tullut enemmän aikuinen, näen sen. Hän on aina ollut minua pidempi, mutta nyt pituusero tuntuu aiempaa suuremmalta. Hän näyttää myös hieman väsyneeltä, mutta kuitenkin hyvinvoivalta, enkä voi väittää, etteikö hän olisi muutenkin hieman erilainen kuin melkein puoli vuotta sitten. Nooa on kasvanut ilman, että minä olen ollut näkemässä sitä, ja ehkä siksi muutos tuntuu nyt niin suurelta.
-Tota… Onko sulla ihan hirveä kiire? Mä mietin, että voitais käydä kahvilla tai jotain, ehdotan ja unohdan, että vain hetkeä aiemmin olin jo lähtemässä kotiin. Nyt kotiinpalaamisella ei kuitenkaan ole mikään kiire, Nooa on minulle tärkeämpi, enkä halua päästää häntä menemään näin pian, en nyt, kun olen päässyt hänen lähelleen.
-Joo, käydään vaan. On mulla jotain puoli tuntia aikaa. Siis vähänhän se on, mutta edes alku, mies sanoo ja hymyilee minulle nyt jo aiempaa enemmän.
Keskustan laidalla oleva kahvila on tapaninpäivän iltana mukavan rauhallinen, vaikka ei olekaan ihmisistä tyhjä. Olen käynyt istumaan Nooan kanssa vastakkain nurkkapöytään ikkunan viereen ja sekoitan lusikalla omaa teetäni, joka höyryää uhkaavan kuumana pöydällä.
-Sä oot menossa takaisin kasarmille? kysyn ja katson Nooaa, joka asettaa reppunsa jalkojensa juureen pöydän viereen.
-Jep. Sain olla joulun lomilla, mut nyt pitää mennä käymään siellä tässä välissä. Uutenavuotena on sitten taas muutaman päivän loma, hän sanoo ja sekoittaa sitten itsekin omaa teetään, joka höyryää yhtä paljon kuin minunkin.
-Mitä sulle muuten kuuluu nyt? Mä tiedän, että me sovittiin, että pidetään enemmän yhteyttä, mut se jäänyt vähän roikkumaan silti. Mä oon kyllä miettinyt sua paljon… tai no, niin. Onks kaikki hyvin? kysyn ja huokaisen mielessäni helpotuksesta, kun huomaan, ettei Nooa suhtaudu sanoihini “Mä oon miettinyt sua paljon” oudoksuen, vaikka itse säpsähdänkin niitä hieman.
-Mä voin ihan hyvin, mitä nyt väsyttää vähän koko ajan, mut se ei ole mitään uutta. Äitilläkin menee mun mielestä paremmin, vaikka on se edelleen väsyneempi ja jotenkin… en mä tiedä, heikompi kuin ennen isän kuolemaa. En mä vieläkään jätä sitä mielelläni yksin, jos oon täällä, niin kaikki lomat tulee oltua melkein vaan kotona, jos äidillä ei ole mitään ohjelmaa. Mutta on se jo paljon parempi, onneksi, Nooa kertoo minulle ehkä hieman katsettani vältellen ja juo sitten teetään selvästi varovaisuutta noudattaen. Ennen kuin vastaan miehelle mitään, vilkaisen seinällä olevaa kelloa ja totean mielessäni, ettei puoli tuntia riitä mihinkään puolen vuoden jälkeen.
-Musta on hyvä kuulla, että sä voit hyvin tai ainakin paremmin kuin joskus. Ja sun äiti, niin kuin sä tiedät, toipuminen ja uuteen elämään tottuminen vie aikaa, mutta mä uskon kyllä, että Veera selviää. Onhan sillä sut. Kunhan sä et vaan itse ajattelisi, ettet sä riitä äidillesi, koska Nooa, sä ihan varmasti riität, puhun ja saatan vain toivoa, etten sano mitään väärää, jotta Nooa ei kokisi oloaan huonommaksi.
-Mm, niin kai. Ja kiitos, mä yritän luottaa sun sanoihin, Nooa hymyilee minulle sitä hymyä, jota olen kai aina jollain tavalla rakastanut. Jos mä vaan saisin pitää sut aina tuollaisena, edes hetken onnellisena, mietin ja palaan sekunniksi niihin hetkiin, kun Nooa on voinut huonosti, mutta sitten mies palauttaa minut tähän hetkeen.
-Miten sulla menee? Ja sit ihan rehellisesti, Mikaela, hän sanoo ja katsoo minua silmiin niin, etten edes usko voivani valehdella, ja se on tavallaan pelottavaa ja ihanaa yhtä aikaa.
-No, ihan jees. Opinnoista mä oon tykännyt tosi paljon, vaikka vähän silloin aluksi epäröinkin. Asunto on myös ihan toimiva, ei oo ilmennyt mitään ongelmia, ja naapurit on kivoja ja tarpeeksi hiljaisia, saan nukuttua yöt. Jopa se oman asuntonsa ovea paiskova tyyppi on ihan hauska kaveri, mä tapasin sen pari viikkoa sitten, kun tulin yliopistolta. Mut… eihän siellä oleminen aina mitään ruusuilla tanssimista ole, tunnustan ja joudun taistelemaan hieman sen eteen, etten tee mielessäni tilanteesta liian dramaattista. Ei minulla sinänsä ole mitään hätää, mutta yksin vieraassa kaupungissa asuminen on välillä kaltaiselleni ihmiselle vaikeaa ihan vain siksi, ettei ole ketään, joka tuntisi minut jo valmiiksi hyvin.
-Sä oot yksinäinen? Tai sori, tuo oli huono sanavalinta, aika raju. Musta tuntuu, että mä kuitenkin tiedän, mitä sä ehkä haet takaa, Nooa sanoo ja korjaa hieman sanojaan tehden tilanteesta minullekin mukavamman. En haluaisi sanoa olevani yksinäinen, sillä minulla on ystäviä, mutta he ovat kaukana. Ja ehkä minusta siksi tuntuu siltä, että olen hieman yksin.
-Tuntuu tyhmältä valittaa, kun mulla on frendejä, mutta te kaikki ootte vaan aika kaukana. Onhan Anna siellä, mutta me ollaan toisillemme nykyään melko etäisiä, Ceci on paljon läheisempi Annan kanssa. Oon mä sen kanssa muutaman kerran ollutkin, se on tutustuttanut mua kaupunkiin, mutta en mä haluaisi häiritä sitä joka ainoa viikonloppu, kun mä näen ja tiedän, etten mä kuulu enää sen lähimpiin ihmisiin, eihän Anna oo mullekaan enää samanlainen kaveri kuin yläasteella, selitän Nooalle, joka vaikuttaa ymmärtävän paremmin kuin hyvin, mitä tarkoitan.
-Sitä tuntee olonsa vähän irtonaiseksi, jos ympärillä ei ole ketään sellaista, johon voisi luottaa kunnolla. Ainahan niitä puolituttuja löytyy, joiden kanssa keskustella vähän aikaa, mutta ei se ole sama asia kuin ne hyvät kaverit, Nooa sanoo ja koittaa samalla kai lohduttaa minua, ja kieltämättä tieto siitä, etten ole ainut, joka kokee olonsa joskus irtonaiseksi, on helpottava asia.
-Hitto, mun on ihan pakko mennä kohta, jos aion ehtiä bussiin. Voi tulla muuten ongelmalliseksi päästä takaisin kasarmille, nuori mies sanoo ja juo sitten loput jo jäähtyneestä teestä. Minäkin vilkaisen kelloa ja teen sitten teelleni samalla tavalla.
-Mun pitää tulla käymään sun luona joku viikonloppu. Jos mä saan vaan järkättyä niin, että äidillä on jotain tekemistä, ja sulle sopii, niin mä tulisin mielelläni, Nooa sanoo ja saa minut hymyilemään.
-Kutsuitko sä itsesi just kylään? naurahdan, vaikka oikeasti olen vain iloinen siitä, että Nooa haluaa tulla käymään luonani.
-Saatoin mä kutsua. Mut tietenkin vaan, jos sulle sopii!
-Se sopii mulle hyvin. Pitää vaan löytää joku ajankohta, että Veeralla on jotain tekemistä, ja sä oot samaan aikaan lomalla, eikä mulla ois mitään isoja hommia tehtävänä. Mut ihan ehdottomasti saat tulla! Yksiöhän se on, ei mikään tilaihme, mutta kai siellä kaks ihmistä pärjää, sanon Nooalle hymyillen ja vedän samalla lapaset käteeni – ulkoilma tuntuu yllättävän viileältä kahvilassa olemisen jälkeen.
-Niin, kai me siellä pari päivää pärjätään. Mut oli huippua nähdä sut, vaikka tää aika oli nyt kortilla. Mä lupaan, että seuraavaan kertaan ei mene puolta vuotta, muutenhan mä ehdin päästä jo armeijasta pois.
Pysähdymme hetkeksi kadulle katsomaan toisiamme, vaikka kello alkaa olla niin paljon, että Nooan on aivan pakko mennä, mikäli haluaa ehtiä bussiin, joka vie hänet takaisin kasarmille.
-Oli ihana nähdä sua. Ja laita mulle kaikki mahdolliset ajankohdat, kun voisit tulla käymään. Mä yritän järjestää niin, ettei mun tarvitsisi tehdä mitään suurempia hommia sitten, sanon Nooalle, joka nyökkää ja hymyilee minulle lempeästi.
-Mä laitan, ja pidetään muutenkin yhteyttä. Tuu vielä tänne, hän sanoo ja halaa sitten minua lujasti, mutta samaan aikaan pehmeästi. Minä silitän maastopuvun peittämää selkää muutaman kerran ja kun sitten joudun irrottamaan otteeni Nooan lähtiessä kohti bussia, minä tajuan, ettei äskeinen halaus ehkä ole ollut kummallekaan meistä vain satunnainen halaus, vaan jopa alku jollekin, josta kumpikaan meistä ei vielä tiedä juuri mitään. Tai no, tunne, joka on vaivannut minua enemmän ja vähemmän jo kesästä asti, tuntuu juuri nyt rimpuilevan laatikossaan enemmän kuin aiemmin, mutta vielä en ole valmis vapauttamaan sitä. Ja vaikka en vielä myönnä mitään itselleni ainakaan ääneen, alitajuntani ohjaa minua silti suuntaan, joka on ehkä ollut jollekin selvä jo alusta asti.
