Puunsävyinen baari täyttyy hiljaisesta puheesta lokakuisena torstai-iltana. Istun tiskin äärellä rennosti, minulla ei kiire mihinkään, ja no, vaikuttaa siltä, että tänään saatan selvitä tehtävästäni helpolla, vaikka tietenkään koskaan ei voi olla liian varma siitä, että kaikki menisi halutulla tavalla. Kiitän baarimikkoa, kun hän ojentaa minulle juomani ja keskityn sitten ajatuksiini, jotka ovat hieman levottomia, vaikka minulla onkin hyvä olla juuri nyt, tässä tutussa paikassa, jonka taulujen tekstit todennäköisesti osaan ulkoa. Vilkuilen välillä varoen tiskin lähellä olevaa pöytää ja joudun joka kerta puremaa kieltäni, jotta en alkaisi hymyillä liian paljastavasti ystävälleni, joka keskustelee deittinsä kanssa ilmeisen tyytyväisenä, kerrankin. En tiedä, mutta viime aikoina minusta on tuntunut siltä, että Kaisa on tavannut Tinderissä pelkkiä urpoja, jos sanon suoraan. Nyt vaikuttaa kuitenkin siltä, että tämän illan mies ei ole epämääräinen heppu, joka valehtelee kaikesta iästään ja siviilisäädystään alkaen. Hän vaikuttaa jopa minusta mukavalta, vaikka en olekaan vaihtanut sanaakaan hänen kanssaan, eikä se ole tämän illan tarkoitus – olen paikalla vain pitämässä huolta siitä, että Kaisalla on jokin poistumistie, jos tilanne alkaa vaikuttaa jokseenkin uhkaavalta.
–Laitatko mulle toisen samanlaisen? Kiitos, pyydän baarimikkoa tekemään minulle taas juoman ja työnnän samalla tyhjää lasia kauemmas itsestäni tiskin puista pintaa pitkin.
–Laita samalla mulle sama ku hänelle, kiitos.
Sydämeni pysähtyy hetkeksi, kun joku istuu viereeni korkealle baarijakkaralle ilman, että olen tajunnut kenenkään tulevan tiskille takaani, ja muutaman sekunnin ajan minun on pakko rauhoitella itseäni, kunnes käännän katseeni ihmiseen, jonka katseen tunnen selvästi liikkuvan kasvoillani.
–Toivottavasti et kaipaa alkoholia, sanon, kun saan viimein katseeni käännettyä ihmiseen, joka istuu vieressäni päällään huppari, nahkatakki ja farkut.
–Se drinkki on alkoholiton? Hyvä, mä oon absolutisti, hän vastaa minulle ja hymyilee tavalla, josta pidän.
–Oikeasti? Hassua. Tai mä olen siis itsekin absolutisti, sä vaan näytät… tai ei mitään. Ei pitäisi koskaan olettaa, että joku käyttää alkoholia, sehän on vaan tyhmä oletus, ei mikään fakta, selitän hieman epämääräisesti, mutta rentoudun, kun vieressäni istuva ihminen näyttää tajuavan, ettei hänen alkoholittomuutensa ole minulle lopulta mikään ongelma, mikäli hän nyt ylipäätään puhuu totta, sillä sisäinen skeptikkoni ei välttämättä halua niellä kaikkea purematta. Pian baarimikko ojentaa sekä minulle että tuntemattomalle ihmiselle juomat, joita hörppäämme ehkä hieman epäsivistyneesti, mutta eipä tämä kuppila muutenkaan erityisen sivistynyt ole, joten sovimme paremmin kuin hyvin sekalaiseen joukkoon. Pian vieressäni istuva ihminen alkaa keskustella jostain baarimikon kanssa, kun tiskin toisella puolella olevalla baarin työntekijällä ei vaikuta olevan mitään kiireellistä tekemistä, ja minä käännän katseeni pöytään, jossa Kaisa istuu edelleen keskustellen deittinsä kanssa. Ystäväni ilmeestä päätellen mies on varsin lupaava tapaus. En näe merkkiäkään siitä, että Kaisa haluaisi pois tilanteesta, joten jään istumaan tiskin äärelle, vilkuilen välillä ystävääni kohden ja kuuntelen puolikorvalla baarimikon ja tuntemattoman keskustelua jostain kaupungin toisella laidalla tapahtuneesta humalaisten tappelusta, joka tyypilliseen tapaan on ollut kohtalokas.
–Sä vilkuilet koko ajan tuota pöytää.
Säikähdän jälleen, kun vieressäni istuva alkaa puhua suoraan minulle baarimikon sijaan, eikä asia jää häneltä virnistyksestä päätellen huomaamatta.
–Mitä… Oonko mä niin läpinäkyvä? saan sanottua, kun toivun säikähdyksestä. Nahkatakkinen virnistää jälleen.
–Ei sitä voi olla huomaamatta, tai sitten mä olen vaan normaalia tarkkasilmäisempi.
–No, mua ei haittaa olla läpinäkyvä tarkkailija, kunhan tuo pöydässä istuva äijä ei huomaa sitä, totean ja ajattelen sitten, miten monta kertaa olen viimeisen vuoden aikana ollut tässä tilanteessa, tiskillä tilannetta seuraamassa.
–Sä siis oikeasti tarkkailet niitä? Vai vaan toista? nahkatakkinen kyselee, eikä minulla ole mitään syytä olla kertomatta omaa rooliani.
–Periaatteessa molempia, mutta Kaisan, mun frendin, takia mä olen täällä. Tuo äijä on sen Tinderistä löytämä deitti, kerron, ja tuntematon ihminen vaikuttaa ymmärtävän heti, mistä on kyse, vaikka en sanokaan asiaa suoraan – vielä.
–Joku huono kokemus? hän kysyy ja saa kuuden vuoden takaisen muiston palaamaan yllättävän elävänä verkkokalvoilleni. Ihoni menee kananlihalle, kun mietin iltaa, jolloin minä ja Kaisa jouduimme kohtaamaan maailman vaarat.
–Mä en haluaisi vastata myöntävästi, mutta valitettavasti mun pitää vastata niin. Kumpikaan meistä ei ikinä tapaa netistä löytyneitä tyyppejä yksin tai missään yksityisessä paikassa. Aina on joku tarkkailemassa sitä tilannetta ulkopuolelta, ihan aina, sanon ja vilkaisen sitten Kaisaa, joka vaikuttaa rauhalliselta ja iloiselta. Toivon todella, ettei minun tarvitse puuttua tilanteeseen tänään tai enää koskaan. Kuuden vuoden takainen asia kummittelee edelleen mielessäni, enkä aina ymmärrä, miten pahan kolahduksen ottanut luottamus ihmisiä kohtaan on voinut palautua näinkin hyvin sen jälkeen, kun iloinen ilta on päättynyt päivystykseen sekavassa tilassa olleen kaverin kanssa. Luojan kiitos, ettei Kaisa ollut sinä iltana yksin liikkeellä. Luojan kiitos, etten minä viipynyt vessareissullani minuuttiakaan pidempään.
–Toi on tosi väärin. Ei kenenkään pitäisi pelätä oman turvallisuutensa takia baareissa tai missään muuallakaan, nahkatakkinen sanoo ja katsoo minua niin, että uskon hänen tarkoittavan oikeasti sitä, mitä sanoo.
–Niin. Nuorena naisena, tai no, naisena ylipäätään joutuu kohtaamaan kaikenlaista epäasiallista käytöstä. Jos mun frendi olisi ollut yksin liikkeellä, en mä tiedä, mitä sille olisi tapahtunut. Joku urpo vaan päätti käyttää hyväkseen sitä, että tyyppi oli nuori ja näytti hyvältä, tunki jotain aineita juomaan. Mun frendi ei päässyt sinä yönä himaan, se pääsi mun raahaamana päivystykseen ja tarkkailuun yöksi. Vaikka mulle ei tehty mitään, se on silti mun elämäni karmein baarireissu, jonka jälkeen oon miettinyt tarkkaan, minne menen ja kenen kanssa, puhun jostain syystä todella avoimesti ja katson sitten ihmistä, joka näyttää vihaiselta ja pettyneeltä, mutta ei minua kohtaan. En tietenkään tunne nahkatakkista, en tiedä hänestä mitään muuta kuin sen, että hän ainakin väittää olevansa absolutisti, mutta minusta alkaa silti tuntua siltä, että hänen kanssaan keskustelut eivät olisi vain pinnallisia.
–Mä oon pahoillani. Ja vihainen, mut en sulle tai sun kaverille. Mä en vaan jaksa ymmärtää, mitä helvettiä ihmisten päässä liikkuu, kun ne tekee tuollaista, huumaa ihmisiä ja käyttää hyväkseen humalatilaa, nuoruutta tai mitä ikinä, vieressäni istuva sanoo ja puristaa sitten oikean kätensä nyrkkiin niin, että huomaan hänen sormissaan välähtävät sormukset hyvin. Hän kuitenkin vapauttaa kätensä pian ja vie käden lepäämään jalkansa päälle tiskin alle, joten en ehdi rekisteröidä sormuksia kovinkaan tarkasti – ehdin huomata vain sen, etteivät ne ole täysin tavallisen näköisiä sormuksia.
–Eikä humala, nuoruus tai lyhyt mekko ole sama asia kuin suostumus tai oikeutus siihen, että toiselle saa tehdä pahaa. Mut onneksi mun frendi ei ollut silloin yksin, jatkan keskustelua, kun saan ajatukseni irti nahkatakkisen sormuksista, jotka eivät ole minun asiani millään tavalla, vaikka niiden merkityksen haluaisinkin kuulla.
–Ei tietenkään ole. Tää yhteiskunta on vaan niin hemmetin mätä joiltain osa-alueilta, mut mä yritän silti toivoa, että voisin omalla toiminnallani vaikuttaa siihen, millainen paikka tää on kaikille niille, jotka kohtaa vääryyttä elämässään. Välillä vaan tuntuu siltä, että maailman pelastaminen on vähän liian iso pala haukattavaksi, nahkatakkinen huokaa ja nostaa oikean kätensä pöydän alta, vetää sen hiustensa läpi ja laskee sitten kyynärpään tiskille lepäämään, antaa itsensä nojata päätä kättä vasten. Jos istuisin hänen oikealla puolellaan, voisin todennäköisesti tutkia sormuksia, jotka kiiltävät hänen kädessään valon osuessa niihin, mutta ei, minä istun nahkatakkisen vasemmalla puolella, enkä siksi näe vilaustakaan oikean käden sormista tai sormuksista, joista on ilmeisesti kehkeytymässä jonkin sortin pakkomielle minulle.
–Voinko mä tarjota sulle jotain? vieressäni istuva kysyy, ennen kuin ehdin reagoida mitenkään hänen aiempiin sanoihinsa.
–Tota… joo, mitä tahansa alkoholitonta. Paitsi ei alkoholitonta Bloody Marya, totean ja väännän kasvoilleni hieman kärsivän ilmeen.
–Tomaattimehu ei lähde? Vai se selleritikku? nahkatakkinen kysyy ja virnistää, kun nyökkään sekä tomaattimehun että sellerin kohdalla.
–Tomaatit syödään, selleri taas ei kuulu mun lempikasviksiin muutenkaan, vastaan ja hymyilen, jos irvistykseni nyt ylipäätään voidaan laskea hymyksi.
En oikeastaan ole ihan varma siitä, kuinka paljon kello on, mutta juuri nyt kellonajalla ei ole mitään merkitystä. Olen jutellut koko illan ajan vieressäni istuvalle nahkatakkiselle ja todennut itselleni luvattoman monta kertaa, että hän on oikeasti hyvää seuraa, viihdyn hänen kanssaan. Olemme jossain kohtaa iltaa arvuutelleet toistemme ikää ja sen myötä myös paljastaneet nimemme toisillemme. Minä olen Nadja, vieressäni istuva nahkatakkinen on Alex, ja meillä on ikäeroa kaksi vuotta minun ollessa nuorempi osapuoli.
–Haluatko sä vielä jotain? Alex kysyy minulta ehkä viidennen kerran tänä iltana, ja olen melko varma siitä, että vain alkoholittomuuteni pelastaa minut tekemästä tai sanomasta mitään tyhmää. Jos sen sijaan olisin juonut alkoholia koko illan, olisin jo nyt sekaisin kuin käkikello, eikä minusta olisi mitään hyötyä Kaisalle, joka istuu yhä innokkaan oloisesti pöydässä deittinsä kanssa.
–No yhden kerran, jos sä vielä haluat tarjota. Mä luulen, että Kaisakin alkaa tehdä kohta lähtöä, vastaan Alexin kysymykseen ja vastaan hymyyn, jota hän tarjoaa minulle. On hieman häiritsevää, jännittävää ja ihanaa tajuta, että koko illan vieressäni istuneella nahkatakkisella on valloittava hymy, jota en osaa vastustaa. Alexissa on jotain mielenkiintoista, ja jos minulta kysytään, tutustuisin mielelläni häneen paremmin. Sillä aikaa, kun nahkatakkinen tilaa meille vielä yhdet juomat, minä vilkaisen pöytää, jossa Kaisa istuu deittinsä kanssa, ja hätkähdän hieman, kun ystäväni kääntääkin päänsä minua kohti ja katsoo suoraan silmiini ensimmäistä kertaa koko illan aikana. Voisin jopa väittää, että nainen on iloisempi kuin pitkään aikaan, hänen kasvonsa loistavat. Kaisa kuitenkin varoo hymyilemästä minulle ja kääntää pian katseensa takaisin mieheen, jonka kanssa on istunut koko illan sen sijaan, että jäisi katsomaan minua.
–Tuossa, Alex sanoo ja työntää lasia minua kohti, kun saan itseni jälleen mukavaan asentoon tiskin äärelle. Kaisan vahtiminen tiskin ääreltä ei ole aina järin mukavaa puuhaa selkäni kannalta, eikä tämä ilta ole poikkeus, sillä nähdäkseni kunnolla pöytään, jossa ystäväni istuu, minun on pakko vääntyä hieman epämukavaan asentoon, jotta liikkeeni eivät olisi huomiota herättäviä.
–Kiitos, sanon Alexille ja hymyilen hieman, ennen kuin hörppään jälleen epäsivistyneesti juomaa, jonka olen antanut vieressäni istuvan ihmisen tilata minulle ilman alkoholittomuutta suurempia rajoitteita. Olen varsin tyytyväinen siitä, ettei juoma maistu tomaattimehulle, vaikka Alex on vain hetkeä aiemmin leikkimielisesti uhannut tilata minulle jotain tomaattimehupitoista.
–Miksi sä katsot mua noin?
Nahkatakkinen hymyilee minulle leveästi ja näyttää hieman kysyvältä, kun saa minut kiinni itsensä tuijottamisesta.
–Sä et sitten tilannut mulle tomaattimehulla höystettyä juomaa? saan onnekseni naamioitua ainakin jollain tasolla tutkivan katseeni Alexin uhkaukseen.
–No jos sä välttämättä vaadit, niin voin kyllä toteuttaa sen uhkauksen joku toinen kerta. Mä vaan halusin antaa sulle hyvän ensivaikutelman itsestäni, mies sanoo jälkimmäisen virkkeen jokseenkin kokeilevalla äänensävyllä, enkä minä vedä hernettä nenään asiasta, vaan hymyilen ymmärtämisen merkiksi. Alex selvästi tietää, mitä haluaa, mutta hän ei silti ole törkeä tai typerä, vaan määrätietoinen ja turvallinen – hän antaa minulle hyvin suurella todennäköisyydellä tilaa tehdä omat päätökseni, eikä hän ole tallomassa päätösteni yli. Hän ymmärtää, että mieleni ja kehoni ovat minun omaisuuttani, hän kunnioittaa minua ja tajuaa, ettei saa kohdella minua väärin, ja jos nyt totta puhutaan, se saa minut kiinnostumaan hänestä vain entistä enemmän.
–Nadja.
Taakseni hiipinyt Kaisa saa sydämeni jättämään yhden lyönnin välistä.
–Kaisa. No, miten on mennyt? kysyn ystävältäni, vaikka luulenkin kysymyksen olevan melko turha naisen olemuksesta päätellen.
–Se on ihana! Mä menen sen luokse, joten sä oot vapaa lähtemään, jos haluat, Kaisa sanoo ja hymyilee sitten sen verran leveästi, etten voi muuta kuin uskoa häntä, vaikka olen jo kerran tai kaksi ehtinyt menettää uskoni tinder-deittien laatuun. En kuitenkaan voi jättää perinteistä saarnaani pitämättä ja tiedän, ettei Kaisakaan koskaan päästäisi minua lähtemään, ennen kuin on käynyt läpi turvallisuuden kulmakivet kohta kohdalta rasti ruutuun -menetelmällä.
–Laitat mulle osoitteen ja jaat sijainnin, mun pitää tietää, missä sä menet. Viimeistään aamulla ilmoitat, että oot edelleen hengissä. Jos tarvitsee tulla hakemaan, soitat vaikka kahdelta yöllä, mä ilmestyn paikalle jotenkin. Pidä kiinni sun omista rajoista, et tee mitään, mitä et halua tehdä. Ja jos susta ei kuulu huomenna kymmeneen mennessä aamupäivällä, mä lähden etsimään sua sen mukaan, mikä on sun puhelimen sijainti, käyn nopeasti läpi listan tärkeimmät kohdat ja odotan, että Kaisa nyökkää jokaisen kohdalla merkkinä siitä, että hän tietää ja ymmärtää, miten toimia seuraavien tuntien aikana.
–Mä pärjään kyllä. Sä kuulet musta seuraavan kerran aamulla, nainen sanoo ja vaikuttaa innostuneelta, eikä minulla ole aihetta estää häntä menemästä, tai ainakin toivon, ettei minulla ole syytä huolestua.
–Yksi asia vielä. Muista, etten mä välttämättä halua olla kummitäti vielä yhdeksän kuukauden päästä, sanon ja saan ystäväni näyttämään minulle leikkimielisesti keskisormea.
–Yritän muistaa! Kaisa sanoo huvittuneesti ja kävelee sitten takaisin pöytään odottamaan treffikumppaniaan, joka ilmestyy ehkä vessasta takaisin paikalle juuri sopivaan aikaan. Minä seuraan Kaisan ja hänen deittinsä lähtöä hieman jännittyneenä.
–Sä pidät hyvää huolta sun frendistä, vieressäni edelleen istuva Alex saa minut sanoillaan kääntämään katseeni itseensä. Hänen kasvonsa ovat lempeät, mutta samaan aikaan näen, että hänellä on jotain mielessään, pilke hänen silmäkulmassaan on selvästi havaittavissa.
–Sä tiedät jo syynkin siihen. Ja se kummitäti-juttu on sellainen, jota me molemmat heitetään toisillemme puoliksi tosissaan.
Jos se ylipäätään on mahdollista, Alex hymyilee nyt vielä aiempaakin enemmän.
–Kaikella rakkaudella kuitenkin? hän kysyy, enkä minä voi kuin nyökätä. Lapset ovat kieltämättä ihania, mutta juuri tässä elämäntilanteessa Kaisalla tai minulla ei ole varaa hankkia lapsia. Olemme molemmat 24-vuotiaita osa-aikaisissa töissä käyviä opiskelijoita, joten elämämme on suhteellisen täyttä jo senkin puoleen, enkä usko, että kumpikaan meistä haluaa tarjota lapselle näin hektistä arkea. Vaikka olen puhunut Alexille jo monta tuntia, en lopulta kuitenkaan ole puhunut hirveästi itsestäni tai omasta henkilökohtaisesta elämästäni, mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö paremman tutustumisen jälkeen voisi tehdä niin. Siinä missä Alex ei tiedä vielä minun salaisuuksiani, en tiedä itse yhtään sen enempää hänestä, vaikka oikean käden sormukset kyllä herättävät uteliaisuuteni henkiin.
–Mennäänkö? nahkatakkinen kysyy, mutta minä toppuuttelen häntä sen verran, että ehdin maksaa juomat, jotka olen juonut ennen miehen ilmestymistä viereeni. Heti maksamisen jälkeen siirryn kuitenkin Alexin perässä ulos, vedän takin niskaan ja jään nojaamaan kadulla baarin ulkoseinää vasten. Lokakuinen ilta on pimentynyt jo hyvän aikaa sitten, ja hieman kylmä tuuli puhaltaa niin, että jään juuri ja juuri tuulensuojaan seistessäni aivan seinässä kiinni. Keltaiset katuvalot saavat edessäni seisovan miehen kasvot näyttämään luonnottoman värisiltä, mutta en anna asian häiritä itseäni.
–Miten kaukana sä asut?
Valehtelisin melko rajusti, jos väittäisin, ettei Alexin kysymys saa perhosia vatsaani.
–Seitsemän kilsan päässä, vastaan hetkeäkään epäröimättä.
–Ja tää on sun kantapaikka? Alex naurahtaa, kun muistaa, että olen maininnut puunsävyisen baarin olevan kantapaikkani ja astuu hieman lähemmäs minua, enkä minä vastustele, haluan hänet lähemmäs.
–Vähän kaukana ehkä, mutta tää on sen arvoinen paikka. Missä sä sitten itse asut? kysyn ja hymyilen nahkatakkiselle, joka astuu jälleen hieman lähemmäs minua niin, ettei tuuli osu enää lainkaan minuun.
–Lahtelassa, viisi kilometriä tästä pohjoiseen, Alex sanoo, mutta ei liikahda lähemmäs minua, vaikka tavallaan toivon, että niin tapahtuisi. Kyllä, haluan, että koko illan kanssani istunut nahkatakkinen tulee kiinni minuun, vaikka normaalisti pysyisin kaukana ihmisistä, joita en tunne kunnolla. Alex on kuitenkin voittanut jonkin tasoisen luottamuksen, en usko löytäväni itseäni aamulla paloina metsän reunasta – tai jos löydän, nahkatakkisen ulkonäkö ja käytös tulee pettämään minut pahemman kerran. Nyt Alex kuitenkin seisoo edessäni ja estää tuulta puhaltamasta suoraan minua vasten, eikä minun tarvitse olla erityisen nokkela huomatakseni, että hänen katseensa vaeltaa silmieni ja huulieni välillä. Vaikka keltainen katulamppu saa hänen kasvonsa näyttämään luonnottoman värisiltä, en missään nimessä voi väittää, etteikö hän näyttäisi hyvältä.
Haluan upottaa sormeni hänen hiuksiinsa.
–Haluatko sä tulla mun luokse? Alex nojautuu viimein lähemmäs minua ja puhuu matalalla äänellä lähes korvaani vasten niin, että tunnen hänen hengityksensä ihollani, joka kuumottaa hieman ilman viileydestä huolimatta.
–Haluan, kunhan sä toimit niin kuin oot tänään väittänyt toimivasi, vastaan kysymykseen ja katson samalla Alexia suoraan silmiin. Minä, Nadja, en koskaan tee mitään tällaista, mutta tässä minä silti olen, lokakuisena torstai-iltana lähdössä oikeassa kädessä sormuksia pitävän miehen matkaan, vaikka en edes tunne häntä kunnolla.
–Mä lupaan, etten tee mitään sellaista, mitä sä et halua mun tekevän.
Alex painaa minut baarin ulkoseinää vasten painollaan, tuo kätensä kasvojeni molemmille puolille ja nojautuu sitten vielä hieman lähemmäs minua. Oikean käden sormusten metalli tuntuu hieman viileältä ihoani vasten, mutta en värähdä viileyttä. Juuri nyt pystyn keskittymään vain siihen, että tunnen Alexin hengityksen ja kädet kasvoillani, melkein kuin hän miettisi, uskaltaako minua sittenkään suudella. Mutta kun hän lopulta tekee niin, minä uskallan luottaa siihen, ettei hän oikeasti ylitä niitä rajoja, jotka asetan hänelle ja itselleni.
