Lopun jälkeen #27

Perjantaina herään aivan liian aikaisin eteisestä kuuluvaan kolinaan. En todellakaan tiedä, mitä Karoliina - tai vaihtoehtoisesti Jarkko - tekee, mutta ääni on joka tapauksessa kamala. Yritän epätoivoisesti saada äänen katoamaan painamalla kädet tiukasti korviani vasten, mutta siinä kohtaa ele on jo turha. Mekkala on saanut viimeisetkin rippeet unesta häviämään, eikä jäljellä ole enää muuta kuin inhottava olotila kesken jääneiden unien takia.  

  -Mitä sä oikein teet? Kello on jotain puoli kuusi! nurisen heti, kun astun huoneeni ovesta ulos ja näen eteisen kaappia antaumuksella tyhjentävän Karoliinan. 

  -Etsin mun talvikamppeita. Yöllä on satanut lunta kymmenen senttiä, ja nyt tuolla ulkona on viisitoista astetta pakkasta, tätini sanoo ja vetäisee sitten kaapista vielä yhden laatikon alas. Hetken aikaa olen jo valmis sanomaan jotain siitä, että nainen on varmasti nähnyt vain harvinaisen todentuntuista unta, sillä lumi ja suhteellisen kireä pakkanen eivät ole mahtua päähäni. Vaikka marraskuu onkin kääntynyt jo joulukuun puolelle, ei lunta tai pakkasta ole näkynyt nimeksikään näillä leveysasteilla. 

  -Karo hei, ootko sä nyt ihan varma tosta? Ettet vaan ois nähnyt unta…, lauseeni jää kesken, kun ulko-ovi aukeaa ja sisälle astuu suorastaan huurteinen Jarkko. 

  -Huomenta, Mikaela. Suomen sää yllätti taas kerran meidät kaikki. En ois kyllä ikinä uskonut, jos joku olisi mulle eilen väittänyt, että aamulla autot ja pihat ja ihan kaikki on lumen peitossa, mies sanoo ja puistelee päätään hymyillen. 

  -Vähän erikoista herätä tähän aikaan pelkästään sen takia, että yöllä on satanut lunta, totean ja käännyn mennäkseni takaisin nukkumaan, vaikka suurin väsymys onkin jo karissut pois silmistäni. 

  -Koita nyt saada vielä nukutuksi, eihän sulla vielä ole mikään kiire herätä, Karoliina sanoo, ja minä käännyn vielä hetkeksi katsomaan naista ja Jarkkoa, jotka seisovat yhdessä eteisessä hellyttävän onnellisen näköisinä. Ehkä Jarkko auttaa sua jaksamaan paremmin tän viikon yli, ajattelen ja annan itseni miettiä hetken aikaa sitä kohtalokasta päivää yli viisitoista vuotta sitten. Se päivä vei mukanaan kolme ihmistä, jätti yhden taistelemaan elämästään moneksi kuukaudeksi ja antoi kuolleiden läheisille lahjaksi ikuisen kivun rinnan alueelle. Sen läpi vain pitää räpiköidä päivästä ja vuodesta toiseen, ei sitä pääse pakoon. Ja toisaalta hyvä niin – koskapa tunteiden pakenemisesta olisi ollut jotain suurta hyötyä.

Koulussa kaikki ovat hieman levottomia, enkä minä ole poikkeus. Muiden levottomuus tuntuu tarttuvan minuun nopeammin kuin koskaan ennen. Siksi haen turvaa omasta porukastani: Nooa, Cecilia ja Aapo saavat aina oloni hieman rauhallisemmaksi. 

  -Jännittääkö? Cecilia kysyy minulta ja väistää samalla muutamaa opiskelijaa, jotka eivät ole huomaavinaankaan meitä. 

  -Ehkä vähän. Tai kun… enhän mä oo ikinä käynyt missään juhlissa. Mä vaan syvästi toivon, ettei mun tarvitse koko iltaa katsoa kännisten ihmisten järjetöntä sekoilua, sanon. 

  -Valitan, mä vähän luulen, että tästä joukosta ei liian montaa absolutistia löydy. 

  -Mä en sanonut, että vaatisin absolutismia! Totta kai tyypit saa juoda, mut mä en ymmärrä sitä, miksi aina pitää juoda itsensä pöydän alle.

Ceciliaa naurattaa. 

  -Onhan sulla siellä meidät. En mä usko, että Nooa, minä tai Aapo juodaan niin paljon, että sammuttaisiin, hän sanoo, vaikka tietää oman osuutensa asiaan olevan hieman kyseenalainen, mikäli alkaisin muistella edellisvuoden tapahtumia. En kuitenkaan tee niin, sillä haluan uskoa Cecilian viisastuneen alkoholin suhteen. On tavallaan helpottavaa tietää, ettei minun enää tarvitse samalla tavalla huolehtia Ceciliasta, joka kaikesta huolimatta on hieman yllytyshullu. Aapon astuttua kuvioihin minun ei ole koskaan tarvinnut pelätä ystäväni puolesta, sillä tiedän, että hän on aina hyvissä käsissä. Ja oikeastaan minä jopa luulen, että Aapokin on tilanteeseen varsin tyytyväinen. Mieluummin hän pitää itse huolta Ceciliasta kuin jättää tyttöystävänsä minun harteilleni, ei sillä, etteikö hän luottaisi minuun. 

  -Mikaela? Miten sä teet tuon? Mä puhuin sulle varmaan puoli minuuttia sitten viimeksi, mut tässä ajassa sä oot jo ehtinyt vajota omiin ajatuksiisi!

Havahdun ajatuksistani, kun Cecilia tökkää minua kevyesti kyynärpäällään. Nainen katsoo minua silmiin ja heiluttaa sitten kättään silmieni edessä. Hetken aikaa ajatuksia keräiltyäni kykenen vastaamaan kysymykseen.

  -En mä tiedä, taito se on sekin, vastaan, ja Cecilia hymyilee.

Illaksi koko päivän jatkunut lumisade on jo rauhoittunut. Vielä eilen kaupungin yllä vellonut harmaa syksy tuntuu nyt kaukaiselta asialta. Ulkona on pakkasta, lumi narskuu kevyesti kenkien alla ja kadut ovat perinteisesti hieman tukossa äkkinäisen lumentulon vuoksi. Olotila on ihmeen kevyt, vaikka marraskuun loppu keikkuu vielä kirkkaana mielessäni. Olen käynyt aiemmin päivällä koulusta päästyäni hautausmaalla pyörähtämässä, eikä se edes tuntunut ihan hirveältä. 

  -Mihin aikaan sä oot ajatellut tulla kotiin sieltä juhlista? Karoliina kysyy minulta ruokapöydässä. Puhallan ruokaani, totean sen olevan liian kuumaa ja vastaan sitten tätini kysymykseen. 

  -En mä ihan tarkkaan tiedä. Kakskyt yli kaksitoista lähtee viimeinen bussi tähän suuntaan, niin tuun varmaan sillä, jos sieltä nyt ei satu löytymään ketään tuttua ja selvää autollista kuskia, sanon. Karoliina nyökyttelee hyväksyvästi suunnitelmalleni ja selittää sitten lyhyesti jotain omasta illastaan, jota ei poikkeuksellisesti vietä kotona Jarkon kanssa. 

  -Mä menen sinne Sannalle ja tuun kotiin vasta aamulla. Haluutko sä, että mä teen sulle jotain valmiiksi aamua varten jääkaappiin? Ja onhan tuolla pakkasessakin jotain valmiina, mä voin ottaa sieltä… 

Karoliina ei ehdi sanoa lausettaan loppuun, kun huomaa minun nauravan. 

  -Mitä? hän kysyy selvästi hieman hämillään, ja minun tekisi mieli halata häntä sen vuoksi. 

  -Mä en oo enää 10-vuotias. Kyllä mä pysyn hengissä, vaikket sä oiskaan ahtanut jääkaappia ääriään myöten täyteen. 

Toteamukseni näyttää naurattavan myös Karoliinaa, jonka olkapäät hytkyvät ja paljastavat naurun, jota hän yrittää peitellä. 

  -Ihan uskomatonta. Ei siis se, että mä hössötän, vaan se, ettei sille enää oo mitään tarvetta. Viisitoista vuotta meni melkein vähän liian nopeasti, hän sanoo. Viimeinen lause vetää meidät molemmat hiljaisiksi. Pienen ohikiitävän hetken aikana näen päässäni sen, miten erilaista kaikki voisi olla, jos elämä ei hieman päälle viisitoista vuotta sitten olisi päättänyt viedä kahta meidän elämämme kannalta hyvin merkittävää ihmistä. Sitten minut valtaa kuitenkin kiitollisuus, kiitollisuus siitä, että Karoliina, mummi ja ukki ovat jaksaneet taistella nämä viisitoista vuotta minun perheenäni. Jokin ympyrä tuntuu sulkeutuneen Karoliinan sanojen mukana. Tässä sitä nyt ollaan. Kaikki omillaan, mutta kuitenkin yhdessä, ajattelen.

  -Mä vein tänään koulun jälkeen kynttilät haudalle. Sun ei tarvitse käydä siellä, jos et halua, sanon muistaessani asian. Karoliina nostaa katseensa silmiini ja nyökkää. Hänen silmissään on surua, mutta myös sellaista rauhaa, jota en muista aiemmin nähneeni. Tuntuu vain ja ainoastaan hyvältä tietää, että Karoliinalla on kaikki hyvin – onhan hän sentään elämäni tärkein ihminen.

Hieman ennen seitsemää illalla, kun ulkona on jo täysin pimeää, olen valmiina lähtemään juhliin. Olen yrittänyt valita asuni käytännöllisesti: tumma polvipituinen mekko, siisti ja pitkä takki sekä vaihtokengät pieneen kangaskassiin tungettuna – en todellakaan aio kävellä korkokengissä pakkasessa. Kasvoille olen tehnyt kevyen meikin, hiukset taas ovat vain tylsästi auki. Juuri kun olen vetämässä kenkiä jalkaan eteisessä, puhelimeni alkaa soida lähestulkoon pahaenteisesti. 

  -Mä oon just laittamassa kenkiä, menee ihan hetki, vastaan suoraan, kun huomaan soittajan olevan Cecilia. 

  -Tota, sitä varten mä oikeastaan soitinkin. Sori, Ela. Tuli muutos suunnitelmiin, ystäväni sanoo, ja minun sydämeni jättää vähintään yhden lyönnin välistä. 

  -Mikä muutos? kysyn ja tiedän, että nouseva paniikki kuuluu äänestäni, vaikka yritänkin peittää sen. Hetken aikaa linjan toisessa päässä on hiljaista, mutta sitten Cecilia alkaa puhua.

  -Aapo ei pääsekään lähtemään sinne vielä, eli se ei voi tulla Nooan kanssa. Aapon pitää katsoa sen pikkusiskon perään, ja äiti pakotti mut vahtimaan Sebastiania sen aikaa, että se käy kaupassa. Ärsyttävää! Ei Sebastian enää mikään kolmevuotias ole, mut äiti ei jostain syystä luota siihen, että se pärjää hetken vahtimattakin. No, joka tapauksessa me sovittiin Aapon kanssa niin, että me mennään yhdessä. Mene sä yksin sinne. Nooakin tulee sinne varmaan kasin pintaan, ehkä jo aiemmin. Lähdet sinne nyt, niin sen ei tarvitse olla siellä yksin. Mä ja Aapo tullaan joskus puoli yhdeksältä, Cecilia selittää, ja sitten on minun vuoroni olla hiljaa. Minulla kestää hetki prosessoida kaikki se tieto, jonka Cecilia on minulle syöttänyt. Kun sitten viimein käsitän, mistä on kyse, valitan ystävälleni hetken aikaa siitä, miten hän on järjestellyt asiani minulta kysymättä. Kaikista eniten minua kuitenkin ärsyttää aikataulu, sillä en todellakaan ole nopeista muutoksista tykkäävä ihminen. 

  -Mä tiedän! Enkä mä tätä mielellään itsekään tee, mut sä lupasit itsekin tulla sinne. Sama se on, meetkö sinne mun kanssa vai yksin. Sä et ole mikään hiiri, vaan Mikaela Koivunen, hemmetti sentään! Suurin osa niistä tyypeistä on meidän omasta lukiosta, eli ihan tuttuja naamoja kaikki. Menet nyt vaan sinne, Cecilia sanoo minulle. Kuulen hänen äänestään paremmin kuin hyvin, että alan koetella hänen hermojaan vastustamalla sinänsä täysin harmitonta suunnitelmaa. Vielä hetken aikaa jaksan jupista siitä, kuinka ärsyttäviä nopeat ja suuret muutokset ovat, mutta taivun lopulta kohtalooni. 

  -No en mä nyt jätä menemättä. Mutta Ceci, jos seuraavalla kerralla viitsisit kertoa vähän aiemmin, esitän puhelun loppuun toiveen ja jatkan sitten kenkien laittamista jalkaan, vaikka nauhojen sitominen onkin hieman hankalaa käsien täristessä. Vedän takin niskaan ja otan eteisen lipaston päältä avaimet, puhelimen, kangaskassin ja matkakorttini mukaan. En mä tähän voi kuolla, ajattelen painaessani talon kaikki valot ulkovaloa lukuun ottamatta pois päältä. Ja vaikka en suostu myöntämään asiaa edes Cecilialle, jollain kummallisella tavalla minä myös odotan iltaa. Tuskin yksin ilta mitään kovin perustavanlaatuisesti muuttaa, mutta elämällä on tapana järjestää yllätyksiä aina silloin kun niitä vähiten odottaa. Joten älä sano. Mitä tahansa voi tapahtua, ajattelen noustessani lähes tyhjään bussiin kotikatuni päässä.

28. osa

Biisit osana kirjoittamista

"Tää on Jessin ja Kriston biisi!", oon miettinyt viime aikoina varmaan jotain tuhat kertaa vanhoja soittolistoja kuunnellessa. Yllättävän moneen biisiin on joko tarkoituksella tai vahingossa kiinnitetty jokin Jessin ja Kriston tarinan kohtaus, vaikka mä en niitä sinne itse tarinaan ookaan laittanut. Sen sijaan ne biisit, mitä sinne päätyi, ei oikeastaan merkkaa mulle Jessin ja Kriston kautta ihan hirveän paljoa, mikä on ehkä vähän outoa. Viimeks ihan muutama hetki sitten mä kuitenkin fiilistelin sydän sykkyrässä niitä biisejä, jotka on soineet mulla etenkin Jos vielä olen sinun -sarjan soundtrackinä. Mulla on tarinan kumpaakin puoliskoon muuten olemassa ihan soittolistatkin Spotifyssa, koska miksipä ei XD. 

Tuohon äskeiseen kappaleeseen ehkä kiteytyy se, mitä oon ainakin itselleni jankuttanut viimeiset kolme vuotta, kun oon kirjoittanut oikeasti paljon. Mä en niinkään inspiroidu voimakkaasti siitä, mitä mun lähellä tapahtuu (vaikka tietenkin mä otan toisinaan paljonkin vaikutteita tarinoihin myös omasta elämästäni), vaan enemmänkin biiseistä, biiseistä ja vielä kerran biiseistä. Musiikki ja kirjoittaminen kulkee mulla käsi kädessä, ihan toistensa vieressä, vaikken mä niitä pahemmin vielä ookaan sekoittanut keskenään (eli ei, en oo vielä ryhtynyt biisinkirjoittajaksi :D). Joskus jostain kappaleesta piirtyy mulle tosi selkeä tilanne mun päähäni. Se mieleen tullut tilanne saattaa muokkautua jo joidenkin valmiiden hahmojen kokemukseksi, tai sitten se jää muhimaan pidemmäksi aikaa mieleen ja päätyy pitkän ajan kuluttua ihan uusien hahmojen elämään. Useimmiten mun tarinoilla on siis jonkinlainen soundtrack, vaikka te lukijat ette niistä biiseistä ikinä saisikaan tietää. Onko kukaan teistä muuten ikinä miettinyt, että jonkun mun tarinan kohtaus tai tilanne istuisi hyvin johonkin biisiin? Vai oonko mä aina onnistunut viemää ne biiseistä inspiroituneet tilanteet kuitenkin niin erilaisiksi, ettei ne ole tuntuneet tutuilta?

No, millä mun tarinoilla sitten on joku vahva biisi, jota oon kuluttanut paljon kirjoittaessani? Kaikille lienee selvää ensimmäisen kappaleen jälkeen, että Missä sateen reuna kulkee / Jos vielä olen sinun -sarja on ehdottomasti yksi niistä tarinoista, joihin liittyy oikeastaan tosi monta biisiä. Sen lisäksi tähän useamman biisin inspiroimaan listaan tulee ehdottomasti mainita myös Lopun jälkeen, joka oikeastaan on saanut alkunsa yhdestä tv-sarjasta, sen sarjan parista tehdystä editistä ja siitä biisistä, joka editin taustalla soi. Summamutikassa YouTuben selaaminen reilusti yli vuosi sitten siis kannatti. Ilman sitä videota Mikaelaa ja Nooaa ei nimittäin välttämättä olisi ainakaan nykyisessä muodossaan. Yksittäisten biisien kategoriaan sen sijaan menee ainakin kaksi stooria, vuoden 2019 kesäsarja Jos rakastuisin sinuun sekä blogin ensimmäisten kuukausien aikana julkaistu Pimeyteen valot päällä. Niissä molemmissa on yksi ja ainut biisi, jonka mä liitän hyvin vahvasti niiden kirjoittamisvaiheeseen, vaikka tietysti oon kuunnellut muitakin biisejä kirjoittamisen aikaan. 

Joskus mä oon ehkä vähän jopa pelännyt sitä, että jostain tarinasta tai sen kohtauksesta paistaa liikaa läpi biisi, josta oon saanut inspistä. Oon joskus tehnyt niitäkin tekstejä, joissa oon puhtaasti ilmoittanut jonkun biisin inspiraation lähteeksi, mutta muuten mä en halua kirjoittaa minkään biisin tarinaa uudestaan itse, vaan ainoastaan hakea tunteita, tilanteita, kokemuksia ja ideoita omiin tarinoihini. Siksi sellainen todella vahvasti yhden biisin pohjalta kirjoittaminen on jäänyt aika vähäiseksi. Mä toivon, että oon onnistunut sotkemaan tarinoihin niin paljon niitä omia ideoita ja ajatuksia, ettei ne tuntuisi kenenkään mielestä jo kerran tai kaksi tehdyiltä. En mä tiedä, onko tyhmää tai tosi kunnianhimoista sanoa, että mä toivon osaavani kirjoittaa sellaisia tarinoita ja henkilöitä, joita kukaan muu ei oo ainakaan juuri samanlaisina tehnyt. Mä toivon, että ne tarinat antaa teille lukijoille paljon – ettei ne tunnu tylsiltä, vaan siltä, että ne osaisi joskus myös yllättää. 

Osaisinko mä sitten lopettaa biisien käytön inspiraation lähteenä? En osaisi. Mä uskon siihen, että jokainen kirjoittaja tarvitsee jonkun inspiraation lähteen, tuskin kukaan ihan tyhjästä mitään repii. Mun inspiraationa toimii biisit, sarjat, leffat, omat tunteet ja ajatukset, toiset ihmiset, tarinat joita kuulen ja tää maailma ylipäätään. Niitä inspiksen lähteitä on mullakin ihan loputtomasti, enkä mä nyt varsinaisesti voi sanoa, että joku lähde on parempi kuin toinen, koska se riippuu aina siitä tilanteesta. Joskus mikään biisi ei istu tarinaan hyvin, mutta sen sijaan joku leffa tai vaikka henkilöhaastattelu antaa mulle kaiken sen, mitä siinä hetkessä tarvitsen. Biisit nyt kuitenkin tuntuu mulle itselleni hirvittävän luontevalta inspiraation lähteeltä, koska mä käsittelen tätä elämää niin voimakkaasti musiikin kautta. Ne on mulle vahvoja lähteitä, joista saa melkein aina jotain irti. Ei sieltä läheskään joka kerta mitään upeaa juonta alusta loppuun asti saa kehitettyä, mutta kipinä saattaa syttyä – sehän siinä kaikessa varmaan onkin parasta.  

Jos teillä nyt sattuu jostain syystä olemaan mielessä jokin vahva ehdotus biisiksi, jota oon kuunnellut tarinaa x kirjoittaessani, saa heittää kommentteihin omia mietteitään (hyvä huomio: mä kuuntelen noin 90% pelkkää suomimusaa, joten suomi laulukielenä on todennäköisempi kuin jokin muu). Mitään suuria paljastuksia mä en kuitenkaan lupaa tehdä ainakaan nyt, mutta kuka tietää, vaikka vielä jonain päivänä mä kertoisin mun kaikkien tarinoiden kirjoittamisen taustalla soineet biisit.

Lopun jälkeen #26

Lokakuun vaihtuessa pilviseksi marraskuuksi koko kaupunki tuntuu hiljenevän. Siinä missä vuotta aiemmin lumet olivat sataneet jo lokakuun lopussa, ei kaupunki ole tänä vuonna nähnyt lunta muutamaa hassua hiutaletta lukuun ottamatta. 
  -Tällainen talvi sitten tällä kertaa, Karoliina huokaisee minulle jonain iltana töiden jälkeen. Tavallaan lumettomuus surettaa minuakin, mutta toisaalta se luo kummallista turvaa kaiken muun ympärille. Lumipyry yhdistettynä marraskuun loppuun ei koskaan tunnu hyvältä, vaikka muuten minä nautinkin talvesta ja hetkellisestä pysähtyneisyydestä. Talvella minun ei koskaan tarvitse selittää kenellekään, miksi olen sellainen kuin olen. Suurin osa ihmisistä luulen sen johtuvan vain pimeydestä ja toisinaan ikuisesta marraskuusta, joka leijailee Suomen yllä nykyään aivan liian usein. En minä oikeasti ole väsynyt, hiljainen ja melankolinen siksi, että syksy ja talvi masentaisivat minua, päinvastoin oikeastaan. Marraskuun lopun ulkopuolella saan voimaa lumihiutaleista, purevasta tuulesta ja poskia nipistelevästä pakkasesta, vaikka tietysti talvi ärsyttää joskus minuakin. Mutta pääasiassa takin alle aina luihin ja ytimiin asti tunkeutuva viima saa minut pysymään elossa ja keskittymään tähän hetkeen, jossa olen. 

Koulunkäynti viimeisellä viikolla ennen koeviikkoa on aina yhtä stressaavaa. Opettajat odottavat enemmän ja vähemmän innolla koneidensa äärellä kurssisuorituksia, kun me opiskelijat taas olemme hukkua esseisiin, tutkielmiin, esitelmiin ja muihin tehtäviin, joiden palautuspäivät tuntuvat olevan yhdessä ja samassa sumassa juuri ennen koeviikon alkamista. 
  -Tää ei ole totta! Kolme työtä, joiden palautuspäivä on sunnuntaina! Cecilia purkaa minulle tuskaansa kirosanojen saattelemana, kun kävelemme aamulla kohti lukiota. Minä kykenen samaistumaan täysin hänen stressiinsä, vaikka itselläni onkin vähemmän suoritettavia kursseja jäljellä. 
  -Mä ymmärrän sun tuskan, vastaan, vaikka uskon, ettei Cecilia varsinaisesti kaipaa yhtään sanaa minun suustani tilannetta pahentamaan tai parantamaan. Siksi matka koululle jatkuu hiljaisuuden vallitessa. On oikeastaan aika harvinaista, että minä ja Cecilia edes kävelemme samaa matkaa kouluun, sillä minun ja Karoliinan muuton jälkeen järkevät valinnat yhteiselle matkalle ovat olleet vähissä. Jotenkin minun sydäntäni kuitenkin lämmittää tieto siitä, että juuri tänä harmaana ja tuulisena aamuna me molemmat olemme jaksaneet kävellä pidempää reittiä kouluun vain toistemme takia. 
  -Ootko sä muuten tulossa sinne abien juhliin, jotka on parin viikon päästä? Cecilia kysyy minulta, kun olemme jo melkein perillä. 
  -Niin mitkä juhlat? kysyn osittain siksi, että olen taas kerran pudonnut hiljaisuuden aikana syvälle ajatuksiini, mutta osittain myös siksi, etten minä yksinkertaisesti edes tiedä tai muista mitään abien juhlia. Cecilia vuorostaan katsoo minua hetken aikaa ilmeellä, josta päätellen minun todellakin pitäisi tietää, mistä hän puhuu. 
  -Ela, vaikka sä oot ihana tyyppi ja mä rakastan sua, niin ihan oikeasti. Ne juhlat, mistä on jauhettu koko syksy! Cecilia parahtaa, ja hiljalleen minunkin muistini kirkastuu. Pala palalta ja muistikuva muistikuvalta alan muistaa ne hetket, kun olen seissyt jossain ringin reunamilla kuuntelemassa muiden suunnitelmia.
  -Siis ne! Kyllä mä nyt ne muistan!  
Cecilia pyörittää päätään.
  -Joo, ihan varmasti. Pieneksi hetkeksi vaan unohdit, hän piruilee ja toistaa sitten alkuperäisen kysymyksensä. Jään miettimään kysymystä pääni sisälle, enkä totta puhuen todellakaan tiedä, mitä vastaisin siihen. Juuri nyt en jaksaisi lähteä mihinkään, vaikka siitä maksettaisiinkin. Väsymys, stressi ja eräs lähestyvä vuosipäivä saavat mielen matalaksi väkisinkin, mutta toisaalta ajatus juhlista ei ole niin vastenmielinen kuin se voisi olla. Ehkä mun olisikin hyvä saada ajatukset pois niistä ikivanhoista asioista, mietin hiljaa. 
  -No? Mitä sanot? Cecilia lopulta kysyy vetäessään koulun ovea auki.
  -Mä en tiedä. En mä sano vielä mitään. Ceci hei, anna mun miettiä edes pari päivää, äläkä näytä tuolta, vastaan ja kurtistan kulmiani nähdessäni ystäväni ilmeen. Saatan melkein kuulla, kuinka kovaa ajatukset hänen päässänsä raksuttavat. Tiedän, että viivyttelemällä päätöksentekoa koettelen Cecilian hermoja, mutta tässä hetkessä en aio tehdä ainuttakaan hätiköityä päätöstä. On vain pakko luottaa, että nainen jaksaa olla vielä hetken kärsivällinen kanssani.
  -Hyvä on. Kaksi päivää, hän sanoo hiljaisuuden jälkeen, enkä minä epäröi nyökätä.

Seuraavana maanantaina tilanne päätöksenteon kanssa on jo rauhoittunut. Cecilia tuntuu unohtaneen koko asian stressinsä alle, enkä minä ole viitsinyt häiritä häntä viikonlopun aikana tyhjänpäiväisellä lätinällä siitä, miksi en halua tulla abien juhliin joulukuun neljäntenä. Ajatus juhlista tuntuu puuduttavalta ja väsyttävältä etenkin siksi, että ne ovat heti vanhempieni kuoleman vuosipäivän jälkeisenä viikonloppuna. Ei tee mieli juhlia. Ei, vaikka se voisikin olla keino päästä eroon jokavuotisesta riesasta. Pitäisi täyttää pää kaikella muulla niin, ettei jäisi aikaa hukkua unettomiin öihin ja levottomiin ajatuksiin. 
  -Huomenta, sanon Nooalle, kun osun koululla hänen kanssaan samaan aikaan kaapeille. Poika vastaa minulle hieman vaisusti, eikä totta puhuen vaikuta olevan kovin puheliaalla päällä. En väitä, että itse olisin jotenkin erityisen puhelias, mutta nyt minusta tuntuu siltä, että jokin asia on vinossa. Nooa välttelee katsettani niin selvästi, että minun tekisi mieli kääntää hänet itseni suuntaan ja pakottaa katsekontaktiin kanssani. On häiritsevää huomata, että jotain outoa ja selvästi ikävää on tekeillä. En ole varma siitä, haluaako Nooa minua seuraansa juuri nyt, mutta juuri nyt en edes halua kuunnella sitä epäilevää puolta itsessäni. Tää voi olla yksi mun suurimmista virheistä Nooan kanssa, ajattelen, kun kävelen hänen rinnallaan vielä suhteellisen hiljaista ja tyhjää käytävää pitkin. Poika käy istumaan erään luokan eteen, etsii puhelimen taskustaan ja yrittää selvästi vältellä minulle puhumista. Hetken aikaa olen jo itsekin valmis toistamaan pojan eleen ja unohtamaan häiritsevän tietoisuuden siitä, että palapelin palat ovat mitä ilmeisemmin jälleen kerran tavalla tai toisella sekaisin. Eikä asia häiritse minua siksi, että olen itsekin vielä viidentoista vuodenkin jälkeen sekaisin kaikesta. Nyt asia häiritsee minua puhtaasti siksi, että minusta Nooan ei tarvitsisi saada enää yhtään enempää painoa harteilleen. 
  -Miten sulla ja Essillä menee? kysyn, vaikka tiedän, että pahimmillaan sanani voivat tehdä särön minun ja Nooan välille. Eikä minun sitten tarvitsekaan kärvistellä epätietoisuudessa kovin pitkää aikaa, sillä Essin mainitseminen aiheuttaa Nooassa reaktion, jota en todellakaan osaa selittää. Hitaasti poika kääntää katseensa minuun, ehkä jopa vain siksi, että voisin lukea tärkeimmät seikat hänen silmistään. Ja vaikka minä tiedän, ettei ehkä pitäisi, pyydän silti hiljaisesti Nooalta hieman lisää tietoa tilanteesta, jonka oikeastaan arvaan. 
  -No… kun me… tai ei oo enää ketään meitä, Nooa sanoo lyijyn raskaalla äänellä. Se paino kolahtaa syvälle omaan rintaanikin, enkä arvauksestani huolimatta halua ensin uskoa kuulemaani. 
  -Siis mitä?! 
Nooan ilme ei varsinaisesti ole kovinkaan lempeä tai iloinen. 
  -Kuulit kyllä. Me erottiin viikonloppuna, hän sanoo, eikä onnistu täysin peittämään omaa ärtymystään. 
  -Mä oon pahoillani. 
  -Ootko muka oikeasti? 
Ne kolme sanaa uppoavat sydämeeni samalla tavalla kuin tikari - ne satuttavat. 
  -Mitä sä sanoit? Luuletko sä oikeasti, että mä olen iloinen?! kivahdan ja tajuan liian myöhään, ettei loukkaaviin sanoihin vastaaminen loukkaamalla ole tässä kohtaa oikea tapa toimia, ei sillä, että se olisi sitä välttämättä muutenkaan. 
  -Ehkä on meidän molempien kannalta parempi, että mä meen, sanon ja nousen hieman liian nopeasti ylös tuolilta. Tuoli liikahtaa lattialla pahaa ääntä pitäen. Se saa minut näyttämään kamalan vihaiselta, vaikka oikeasti en ole vihainen. Olen vain äärimmäisen pettynyt itseeni. Miksi mä aina sössin nää tilanteet? kysyn itseltäni vastausta saamatta. Käytävää pitkin kävellessäni olen hetken aikaa täysin valmis vetämään hupun syvälle päähäni ja tönäisemään ensimmäistä ohikulkijaa, mutta lopulta tunteiden kuohu rauhoittuu sen verran, että ymmärrän olla tekemättä mitään. 

Aamun kaksoistunnit tuntuvat kestävän ikuisuuden. On vaikeaa keskittyä opetukseen tai niihin tehtäviin, joita opettaja meille jakelee. En jaksaisi tehdä mitään. En jaksaisi riidellä Nooan kanssa jostain niin typerästä asiasta kuin Essi. Tai ei Essi ole typerä aihe, mutta hänestä riiteleminen on äärimmäisen typerää, sillä eihän se edes hyödytä meistä ketään. Ei minua, Nooaa tai etenkään Essiä itseään. En mä ole niiden erosta iloinen, ajattelen samalla, kun piirrän vihkoon epämääräisiä kiemuroita sivuttaakseni opettajan monologin. 
  -No, etteköhän te voi jo lähteä välitunnille, opettaja ilmoittaa vastoin tapojaan muutamaa minuuttia ennen tunnin loppumista. Tällä kertaa minä en ole se, joka keräilee tavaroitaan pulpetilta vielä viisi minuuttia tunnin loppumisen jälkeenkin, sillä kaikki aamun aikana päähäni kertyneet ajatukset saavat minut ryntäämään ensimmäisten joukossa ulos luokasta. Kaapille pääseminen tuntuu harvinaisen helpottavalta asialta, vaikka tavallaan kaappirivistö onkin ollut minulle koko kolmivuotisen lukiourani aikana se paikka, jonka luona on puitu läpi ongelmia aina matikan kokeesta ihmissuhteisiin asti. Aika paljon säkin olet kuullut, ajattelen mielessäni laittaessani edellisen tunnin kirjaa kaappiin, enkä edes jaksa ajatella sitä, kuinka typerää on puhua esineelle. 
  -Mikaela, onks sulla hetki? 
Säikähdän ääntä pakostakin, vaikka tietyllä tavalla olen osannut odottaa tätä hetkeä. 
  -On mulla hetki, kunhan ehdin seuraavalle tunnille ajoissa, vastaan säikähdyksestä toivuttuani Nooalle, joka on painanut katseensa lattiaan. Hän näyttää siinä edessäni jotenkin niin väsyneeltä, katuvalta ja oikeastaan suloiseltakin, että minun tekisi mieli halata häntä. 
  -Sori siitä aamuisesta. Mä en todellakaan tarkoittanut sitä, mitä mä susta sanoin, poika sanoo, ja viimeistään nyt minun on todella vaikeaa olla halaamatta tätä. 
  -Saat anteeksi. Sitä paitsi, itsehän mä sohin kepillä ampiaispesää. En mä suuttunut sulle siitä, mitä sä sanoit. Mä ymmärrän kyllä, että se asia on aika hemmetin kipeä. 
  -Ei se silti oikeuta mua… 
  -Käyttäytymään huonosti muita kohtaan, mä tiedän. Virheitä sattuu, ei kukaan voi olla koko aikaa täydellinen, sanon, vaikka huomaan Nooan olevan toista mieltä. 
  -Niin… on se varmaan totta, ettei voi olla koko aikaa täydellinen, mut en mä silti halua käyttää sitä tekosyynä huonolle käytökselle. Eli anteeksi, ihan oikeasti, Nooa puolustaa omaa kantaansa ja näyttää sitten helpottuneelta. Minä en voi kuin hymyillä lempeästi. 
  -Sä oot huippu tyyppi, ei kukaan edes voi vihata sua, sanon juuri sillä samalla sekunnilla, kun kello soi seuraavan tunnin alkamisen merkiksi. Ehdin nähdä vielä sen, kun Nooan suupielet nousevat hieman ylöspäin, mutta sitten sekä minä itse että Nooa katoamme käytävällä vallitsevaan tungokseen. Sen pienen asian turvin minä kuitenkin jaksan luottaa siihen, että elämän antamista iskuista huolimatta Nooa jaksaa yrittää taistella aaltojen läpi. Ei ehkä yksin, mutta muiden tukemana. Ja sehän on meidän ihmisten tarkoitus. Olla täällä toistemme tukena, ajattelen vielä ennen luokkaan astumista. 

Jos vielä aamulla olen luullut päässeeni pälkähästä, on tunnelma illalla Holmien kotona aika erilainen. 
  -Miten niin sä et tule? Totta kai sä tulet sinne juhliin, Mikaela! Cecilia parahtaa kuullessaan vastauksen esittämäänsä kysymykseen. Jostain syystä minä tiedän, että tässä asiassa vastarinta on turhaa. Joku voisi väittää, ettei Cecilia ole kovinkaan päättäväinen ihminen, mutta siinä sellaisen väitteen esittäjä on täysin väärässä. Ei Cecilian päättäväisyys ehkä kaikkia hetkauta, mutta minut hän saa toisinaan yllättävänkin helposti mukaansa mitä oudompiin asioihin. 
  -Mä en todellakaan tiedä, miksi mä edes yritin, mutisen hiljaa kuunnellessani Cecilian suunnitelmaa illan varalle. 
  -En mä sua muuten pakottaisi, mutta nää on abien viimeiset juhlat, jotka järkätään syyslukukauden puolella. Viimeinen mahdollisuus osallistua tällaiseen tapahtumaan! Ja se juhlapaikka, sun on pakko tulla paikalle ihan jo senkin takia! 
En ole ystäväni sanoista vakuuttunut, mutta koitan vetää kasvoilleni edes hieman positiivisemman ilmeen. Se ei ole helppoa, sillä päässäni jyskyttää häiritsevä tietoisuus vuosipäivästä, jonka mielelläni sivuuttaisin, jos vain voisin. Ilman äidin ja isän kuolemaa marraskuun lopussa ei olisi ainuttakaan ongelmaa tai haastetta, mutta nyt tilanne on päinvastainen. Marraskuun loppuun liittyy joka ikinen vuosi unettomia öitä, kynttilöitä haudalla, väsymystä ja ärtyneisyyttä. En millään jaksaisi keskittää ajatuksiani johonkin asiaan, jolla ei ole olennaista vaikutusta elämääni. 
  -Sä näytät sitruunan syöneeltä. Ela hei, ei se voi olla niin karmea kokemus! Cecilia sanoo. Minä kuulen hänen äänestään, ettei enää ole kyse vain minun tulemisestani. Tää taitaa merkitä sulle aika paljon enemmän kuin mulle, mietin katsoessani Ceciliaa silmiin. 
  -No okei, tämän kerran, myönnyn edelleen hieman vastahakoisuutta äänessäni. Cecilia ei kuitenkaan piittaa pätkääkään äänestäni, vaan ryntää sängyltään halaamaan minua. 
  -Helvetin hyvä päätös! hän sanoo lähestulkoon ennenkuulumatonta iloa äänessään. Siihen minunkin jääni sulaa, enkä osaa enää murjottaa tai edes esittää murjottavani.
  -Onks sulla muuten mitään tietoa siitä Essistä ja Nooasta? Ne varmaan tulee kuitenkin yhdessä. 
Jää palaa muutamassa sekunnissa. Voi helvetin helvetti, miksi mä en kysynyt Nooalta, saako tästä aiheesta puhua kenellekään, sätin itseäni välittömästi. En haluaisi puhua asiasta ilman lupaa, mutta Cecilian katseen alla minulla ei ole vaihtoehtoja. 
  -Älä, Cecilia. Älä todellakaan kysy kummaltakaan niistä, tuleeko ne sinne yhdessä, kiirehdin sanomaan. Ystäväni kasvoille nousee hämmentynyt ilme. 
  -Mitä? Mitä on tapahtunut?
Punnitsen hetken aikaa kahden huonon vaihtoehdon välillä ja valitsen sitten sen, joka on vähemmän huono. Luotan Ceciliaan. Hänen on pakko olla luottamukseni arvoinen. 
  -No… kun ne… Nooa ja Essi erosi viikonloppuna, sanon. Takaisin sängylle palanneen nuoren naisen ilme vaihtuu epäuskosta aina valtavaan hämmennykseen asti.
  -Että mitä? Siis ne erosi?! Cecilia puuskahtaa, ja minun on pakko selittää tilannetta hieman tarkemmin ja itseni kannalta entistäkin enemmän kiinni liimaavin seurauksin.
  -No, tän takia sun on ainakin pakko tulla sinne juhliin. Mä järkkään niin, että Aapo ja muut jätkät houkuttelee myös Nooan sinne paikalle. Me kaks voidaan mennä kahdestaan, Cecilia kertoo minulle suunnitelmansa. 
  -Miten Nooa liittyy mitenkään siihen, että mä tuun sinne juhliin? Nooa ja Essi on eronneet, en mä edes tiedä, haluaako kumpikaan niistä tulla sinne, koitan väittää vastaan, vaikka näen ystäväni pyörittävän päätään koko ajan.
  -Sä et nyt ymmärrä. Sitä suuremmalla syyllä sä tulet! Nooalla on ollut aika raskas vuosi, enkä mä usko, että pieni tuulettuminen tekee ollenkaan pahaa sille. Ja te kaksi, sinä ja Nooa siis, te ootte kuitenkin molemmat vähän mieli maassa, joten teistä on siellä toisillenne seuraa. Sun pitää nyt astua ulos omalta mukavuusalueeltasi, Ela. Jos et itsesi takia, niin edes Nooan takia, Cecilia päättää selityksensä, katsoo minua koiranpentuilmeellä ja vaikuttaa jo hetken aikaa toivonsa menettäneeltä.
  -Ceci, sun ei tarvitse näyttää tuolta. Mä tuun sinne. Itseni, sun, Nooan ja kaikkien takia, päädyn lopulta myöntymään. Cecilian silmät syttyvät ja hymy nousee korviin asti. Onneksi mulla on sunlainen ystävä, mietin onnellista Ceciliaa katsellessani. 

27. osa