perjantai 30. huhtikuuta 2021

Jälkiä sydämiin

Mä oon viime päivien ja kuukausien aikana miettinyt jonkin verran sitä, mitä mä haluan elämälläni tehdä. On oikeastaan tuntunut siltä, että haluaisin purkaa tätä jonnekin, vaikka toisaalta se on tuntunut myös vähän tyhmältä ja oudolta. Mut ehkä juuri sen takia mä haluan kirjoittaa tästä aiheesta. Joten, mennäänpä asiaan. 

Mulle on aina ollut jollain tavalla vaikeaa vastata, jos joku on kysynyt, mitä mä haluan tehdä elämälläni. Oon jo useamman vuoden aikana tiennyt jotain perusjuttuja, mitä haluan olla tai tehdä, mutta kysymyksen syvempi purkaminen ei ole tullut mun mieleeni. Joo, mä haluan olla onnellinen ja kirjoittaa kirjoja, omalla tavallani vaikuttaa tähän maailmaan ja nähdä sekä kokea tän elämän eri puolia. Nuo kaikki on mulle tärkeitä juttuja, mutta jostain syystä mä päädyin lopulta ajattelemaan sitä, mitä mä haluan tänne jättää – mikä on se asia, josta haluan tulla muistetuksi? 

Oon pyöritellyt tota ajatusta päässäni pitkään, ja vähän sattuman kautta se alkoi selventyä mulle. Viimeisen neljän vuoden aikana oon kohdannut tosi monenlaisia tyyppejä. Sellaisia, jotka ei oo jäänyt mieleen mitenkään erityisesti. Sellaisia, jotka muistan hyvin jostain tietystä tilanteesta. Ja sitten on ne, jotka ovat jättäneen jäljen mun sydämeeni tavalla tai toisella. Se, miten pienet asiat voi olla tosi merkittäviä, on konkretisoitunut mulle vahvasti ihmisten kautta. Yläasteelta muistan parhaiten ne opettajat, jotka jaksoivat ja muistivat kannustaa, vaikka he eivät tienneet sitä, miten huonosti mä silloin voin. Kun mulla oli pimeä hetki, oli ihan mielettömän tärkeää, että joku just silloin muistutti siitä, että mäkin osaan ja pystyn. Erityisesti musaopen "Sun kannattaa jatkaa" -kommentit on tatuoitu mun mieleeni ja sydämeeni. Hänestä ja muutamasta muusta opettajasta näkyi luottamus mua ja muita oppilaita kohtaan. Oon ikuisesti kiitollinen siitä, etteivät he jättäneet positiivisia kommentteja päänsä sisään. Ne kommentit on jättäneet jäljen mun sydämeen, ja siksi mä muistelenkin lämmöllä kaikkia niitä tyyppejä, jotka on vaikuttaneet muhun positiivisesti. Ehkä tässä onkin se asian ydin, jota oon koko ajan yrittänyt selittää. 

Niin kuin äskeisessä kappaleessa puhuin, mulla on useampia sellaisia tyyppejä, jotka on jääneet mun sydämeen pientenkin juttujen takia. Ehkä se, mitä mä haluan elämälläni tehdä, ei ookaan vain sitä kirjojen kirjoittamista ja onnellisuuden tavoittelua, vaan myös sitä, että pystyisin jättämään positiivisia jälkiä ihmisten sydämiin ja mieliin. Mä en halua, että mun elämäni päätavoitteeksi tulee takoa mahdollisimman paljon rahaa. Jos joku nyt kysyisi multa, mitä haluan tehdä elämälläni, mä vastaisin kerrankin jotain muuta(kin) kuin tulla onnelliseksi. Se, että mä voin jo nyt ja etenkin tulevaisuudessa mahdollisesti vaikuttaa positiivisesti johonkin ihmiseen, on hullu ajatus. Ja ehkä se jäljenjättäjä ei aina olekaan konkreettisesti mä, vaan esimerkiksi mun kirjoittama teksti. Mä en kuitenkaan pohjimmiltani ole mikään puhuja, vaan kirjoittaja, mutta on se silti valtavan suuri asia. Mä todella toivon, että osaan ja voin koskettaa, puhutella ja jättää jälkiä näillä teksteilläni myös teidän lukijoiden sydämiin, koska sitä mä haluan lopulta tehdä. Se on ehkä yksi tän kirjoittamishomman siisteimmistä jutuista ❤

lauantai 24. huhtikuuta 2021

Lopun jälkeen #28

Juhlapaikan piha on vielä hiljainen, kun hieman puoli kahdeksan jälkeen saavun paikalle. Hetken aikaa vain katselen ympärilleni hieman hämilläni ja muistan sitten Cecilian sanat siitä, kuinka minun tulisi tulla paikalle pelkästään juhlapaikan takia. Tällä kertaa joudun myöntämään heti, että Cecilia on ollut oikeassa. Talo on suuri ja kaunis, ja pihakin on satavarmasti viimeisen päälle laitettu – ainakin sulan maan aikaan, sillä lumen alta pihaa ei tietenkään näe. Kun sitten viimein saan itseni liikkeelle, huomaan käsieni tärisevän edelleen. Ei tunnu lainkaan luontevalta mennä yksin vieraaseen paikkaan, sellaisten ihmisten keskelle, joiden kasvot tunnen. Vielä viimeisellä portaallakin haluaisin kääntyä ympäri, mennä kotiin ja katsoa itkettävän ihania elokuvia kahteen asti yöllä. Minun on pakko pysähtyä vielä uudelleen ovelle, vetää muutaman kerran syvään henkeä ja kerätä kaikki rohkeuteni sisään astuakseni. En oikeastaan edes tiedä, miksi minua jännittää niin paljon. Ehkä jännitän siksi, että tilanne on vieras. Ehkä jännitän siksi, että pelkään tunteiden vievän minua kuin pässiä narussa. Siitä huolimatta, että olen käynyt hautausmaalla vetämässä henkeä ja puhunut asiasta Karoliinan kanssa, ei muutaman päivän takainen vuosipäivä ole vielä jättänyt minua täysin rauhaan. Tunne kalvaa sisälläni levottomana, eikä se tunnu reilulta. Hemmetin vuosipäivä, ajattelen, kun tunnen kasvavan epävarmuuden aallon sisälläni. Sitten minun on yksinkertaisesti pakko avata ovi ja astua sisälle taloon. Jos viivyttelisin vielä sekunnin pidempään, en koskaan pääsisi sisään asti. 


Sisällä on jo selvästi enemmän hälinää kuin ulkona, mutta eteisessä en heti näe ketään. Annan itseni jäädä roikkumaan musiikkiin, joka kuuluu suhteellisen kovaa mitä ilmeisemmin talon yläkerrasta. Tuttu, voimas kappale antaa minulle turvaa, ja hetken aikaa minun tekisi mieli laulaa ääneen sitä, vaikka tiedän, ettei ääneni varsinaisesti yllä kappaleen vaatimalle tasolle. 

  -Kato, Koivunen. Moi! 

Säpsähdän väistämättä nuorta miestä, joka ilmestyy eteiseen jostain päin taloa. Samaan aikaan kuitenkin huokaan helpotuksesta mielessäni. Ihanaa nähdä joku oikeasti tuttu tyyppi täällä, ajattelen. 

  -Konsta. Mä en ihan osannut odottaa, että törmään suhun ensimmäisenä, sanon ja hymyilen hieman vinosti miehelle, jonka tunnen paremmin kuin olen antanut koskaan ymmärtää. 

  -Lähditkö sä ihan yksin liikkeelle? hän kysyy täysin tavallisella äänellä, vaikka näen hänen silmistään, ettei hän ole vakavissaan. 

  -Sä tunnet mut kyllä. Piti tulla Cecilian kanssa, mutta sille tuli pieni viivästys. Eli ei, en lähtenyt ihan vapaaehtoisesti yksin liikkeelle, vastaan. On yllättävän helppoa puhua Konstalle, vaikken olekaan useaan vuoteen ollut hänen kanssaan tekemisissä. 

  -Mut hyvä nähdä sut täällä siitä huolimatta. 

Miehen katse on yhtä lempeä kuin aina ennenkin. Se ei tunnu enää samalta kuin silloin joskus, mutta se luo turvaa siitä huolimatta, että meidän tilanteemme on outo. 

  -Hassua puhua sun kanssa enemmän kuin kaksi lausetta, sanon asiaa sen enempää miettimättä. Minusta oikeasti tuntuu oudolta puhua Konstalle, vaikka hän tuntee minut ja minä hänet varsin hyvin tietyltä ajanjaksolta. 

  -Samat sanat. Siis viimeksi me ollaan puhuttu kunnolla varmaan sillä kesälomalla ennen lukion alkamista… Laitanko mä sun takin naulakkoon? 

Puheenaihe vaihtuu lennosta, kun eteiseen ilmestyy meidän lisäksemme muita ihmisiä, enkä minä ihmettele asiaa. Ihan turha sekoittaa pakkaa enää tässä vaiheessa, mietin ojentaessani takin Konstalle. Muutaman minuutin ajan eteisessä pyörii useampia ihmisiä, mutta sitten tilanne rauhoittuu sen verran, että Konsta uskaltaa jatkaa tuttavallista keskustelua kanssani. 

  -Tota… tuunko mä sun seuraksi? Vai pärjäätsä yksin? hän kysyy hieman tavallista matalammalla äänellä – paljastumisen riski on aina olemassa. 

  -Ei sun tarvitse. Mä katson vähän paikkoja, jos käy, sanon ja hymyilen hieman aiempaa väkinäisemmin. Niin helposti lumous rikkoutuu. Tarvitaan vain muutama ihminen, ja sitten me kaksi olemme niin kuin emme edes tuntisi toisiamme kunnolla. En silti ajattele mitään pahaa Konstasta. Meidän kohdallamme kaikki on oikeastaan juuri päinvastoin kuin ihmisillä on tapana ajatella. 

  -Okei. Mut jos tulee jotain, niin tiedät…, mies ei ehdi sanoa lausettaan loppuun, kun minä jo nyökyttelen.

  -Niin, mä tiedän. Pidä kiva ilta, sanon ja lähden sitten kävelemään huomattavasti aiempaa rauhallisempana pois eteisestä. 


En todellakaan tiedä, miksi olen tullut seisomaan ulos parvekkeelle ilman takkia, mutta jokin joulukuisen illan tunnelmassa ajaa minut ulos. Pakkanen ja lumisateen jäljiltä selkenevä taivas tuovat minut hetkeksi lähemmäs jotain, jota olen jo kauan etsinyt. En oikein itsekään tiedä, mikä se jokin on, mutta minusta on aina tuntunut siltä, että jotain puuttuu.

  -Sä viihdyt ilmeisen hyvin täällä pakkasessa?

Käännyn katsomaan Nooaa, joka on tullut paikalle täsmällisesti kahdeksaksi. 

  -Löysit mut pahemmin etsimättä? kysyn hymyillen ja tunnen, kuinka viimeinenkin jännitys karisee pois harteiltani.

  -No en ihan. Mä näin tossa alhaalla… 

  -Anna mä arvaan. Sä näit Konstan? 

  -Joo, ja se kertoi mulle sun mahdollisen sijainnin ja osui näemmä oikeaan. Mistä te muuten tunnette toisenne? Nooa kysyy, enkä minä tiedä, mitä sanoisin vastaukseksi. Nooan katse on kuitenkin tutkiva, ja tiedän, että vaikenemalla täysin herätän vain epäilyksiä. 

  -Ei me mistään tunneta. Tai periaatteessa tunnetaan, oltiin joskus ala-asteella samalla luokalla ja yläasteellakin samassa koulussa. Ja nyt ollaan vielä samassa lukiossa, vastaan kierrellen ja toivon, että vastaukseni riittää Nooalle, vaikka hänen ilmeestään päätellen uteliaisuus on herännyt. 

  -Mä tiedän, että te ootte olleet aina samassa koulussa ja niin edelleen. Mut… onks teillä ollut, tai onko edelleen joku juttu? Mun mielestä se nimittäin puhuu susta niin, että se ihan varmasti tietää susta enemmänkin kuin nimen.

En enää tiedä itsekään, olenko enemmän hämilläni siitä, että olen päätynyt tähän tilanteeseen, vai siitä, että Nooa on lukenut tilannetta niin hyvin. En mä siitä nyt täällä voi puhua! Joo, on ollut juttu, mut se on hiton vanha asia. Mulla on vaan kaksi vaihtoehtoa: kieltää kaikki jyrkästi ja valehdella, tai kertoa totuus ja toivoa, ettei kukaan ulkopuolinen kuule, mietin ja vilkuilen jo valmiiksi Nooan selän taakse, sillä luulen tietäväni, kumpi tämän väännön tulee voittamaan.

  -Juttu? Mulla ja Konstalla? Ei todellakaan! Siis ei me tai mä ikinä…, yritän kuitenkin vielä kerran kieltämistä. 

  -Eli on ainakin ollut! Nooa sanoo melkeinpä voitonriemuisena, mutta minä sen sijaan joudun syvälle omalle epämukavuusalueelleni. Nyt minua hieman harmittaa se, miten Nooa lukee minua toisinaan kuin avointa kirjaa. En ikinä ole pitänyt mitään melua minusta ja Konstasta, saati sitten siitä, mitä meillä joskus oli olevinaan. 

  -No… se nyt oli vaan ihan tyhmä pikkujuttu yläasteella, totean ja toivon edelleen pääseväni pälkähästä. En missään tapauksessa halua, että vanhasta asiasta nousee kohu nyt, kun kaikki on mennyt hyvin jo monen vuoden ajan. 

  -Sä voit kertoa mulle, en mä puhu kenellekään, Nooa sanoo, ja minä punnitsen vaihtoehtoja. Tiedän itsekin, kuinka epäilyttävältä kiemurteluni asian edessä vaikuttaa, enkä minä halua, että kukaan, tai etenkään Nooa, alkaa ajatella, etten olisi sinut asian kanssa. 

  -Ei tässä. Se asia on… vähän kyseenalainen, myönnyn ja lähden kävelemään parvekkeelta Nooa perässäni.


Yläkerrasta löytyy hetken etsimisen jälkeen yksi nurkkaus, jonka lähistöllä ei ole muita ihmisiä. Se on niin kaukana kaikesta, että musiikkikin kuuluu vaimeammin sinne kuin muualle. Nooan kasvot ovat uteliaat, mutta rauhalliset ja lempeät. Tiedän, ettei hän tuomitse minua, vaikka asia, josta aion hänelle seuraavaksi kertoa, on varmasti kaikkien silmissä vähintäänkin outo. Siitä huolimatta, että luotan Nooan, minua pelottaa hieman. Ei tunnu luontevalta paljastaa yhtä elämäni suurimmista salaisuuksista kenellekään. 

  -Niin kuin sä tiedät, mä ja Konsta ollaan aina oltu samassa koulussa. Ei koko ajan samalla luokalla, mutta samassa koulussa. Se meidän niin sanottu juttu alkoi kasi- ja ysiluokan välisellä kesälomalla, oikeastaan rippileirillä, aloitan ja vedän sitten syvään henkeä. Nooa ei vielä sano mitään, mutta näen, että uteliaisuus on kasvanut entistäkin suuremmaksi. 

  -Meidät jaettiin siellä leirillä isosryhmiin, joissa oli aina yksi tai kaksi isosta. Meillä oli siellä joku koko leirin kestävä tehtävä, jonka takia meidät piti jakaa vielä niiden isosryhmien sisälläkin pareihin tai kolmen hengen porukoihin. Ja niin kuin sä varmaan arvaat, Konsta ja mä oltiin samassa ryhmässä, ja meistä tuli pari. Me tehtiin sitä tehtävää yhdessä ja huomattiin, että viihdytään toistemme seurassa hyvin. Tähän asti tää tarina kuulostaakin ihan normaalilta, eikä siinä olekaan mitään outoa. Mut myöhemmin… ei se ollut normaalia, sanon ja katson vuoroin lattiaa, vuoroin Nooaa. 

  -Mitä sitten tapahtui, että siitä tuli outoa? hän kysyy, enkä minä tiedä, tiedänkö itsekään satavarmaa vastausta. 

  -Se leiri oli heinäkuussa, mutta konfirmaation jälkeen me ei nähty kertaakaan niin, että joku olisi saanut tietää, että me ollaan kavereita. Mä ja Konsta ei koskaan puhuttu toisillemme koulussa. Me nähtiin ja oltiin ja puhuttiin aina vapaa-ajalla. Lopulta se tilanne eskaloitui joskus lokakuussa, ja meistä tuli jotain muuta kuin kavereita. Kai me siis seurusteltiin, mut siitä asiasta tiesi meidän lisäksi varmasti vaan kaksi ihmistä: Cecilia ja Konstan joku frendi, joka ei edes asu täällä. Nyt sä varmaan ymmärrät, miksi mä sanon, että se oli hiton kyseenalaista. Ei siinä ollut mitään järkeä, jatkan. On vaikeaa jäsennellä omia ajatuksiaan, kun menneisyys ja tietynlainen ahdistus vanhoista tapahtumista alkaa puskea esille. 

  -Eli teillä oli siis periaatteessa salasuhde? 

Nooan kysymys, joka tosin muistuttaa enemmän toteamusta, istuu tilanteeseen paremmin kuin hyvin. 

  -Niin, niin oli. Sitä kesti kesään asti. Sitten se vaan kaatui. Ja kun mä sanon, että se kaatui, niin se ihan oikeasti kaatui. Mä en edes tiedä, miten on mahdollista, että se hajosi niin nopeasti, sanon ja selitän sitten Nooalle pikakelauksella kaiken lokakuusta seuraavan vuoden heinäkuuhun asti. Samalla kun puhun Nooalle, näen silmissäni ne pimeät illat puistoissa, loputtoman kävelyn kaupungin lumisilla kaduilla ja ne kieroutuneen onnelliset hetket, kun sai olla jossain ilman pelkoa siitä, että huhut alkaisivat kiertää. 

  -Sen takia mä varmaan tunnen tän kaupungin kadut niin hyvin. Me käveltiin loputtoman paljon sen syksyn, talven ja kevään aikana yhdessä, kun ei uskallettu olla paikoillamme missään, ettei kukaan vaan näkisi. Kai me jotenkin tiedostettiin se, ettei meidän suhde kestäisi ikuisuutta, eikä sen takia haluttu puhua siitä kenellekään. Karoliinakin varmaan arvaisi, että jotain on meneillään, mut ei se koskaan kysellyt mitään. Ja kun kesä sitten lopulta alkoi, mä ja Konsta käytännössä vaan kuoltiin pois hitaasti, mutta sitäkin varmemmin. Ei meidän välillä oo mitään katkeruutta, kun ei siihen ole mitään syytä. Ihan hyvät välit meillä on, mut eipä me juuri niitä olla tarvittu, sanon ja viittaan viimeisellä lauseella tilanteeseen, jossa minä ja Konsta tällä hetkellä olemme. Nooan ilmeestä en pysty päättelemään oikeastaan mitään muuta kuin sen, että hän on syvästi hämmentynyt, eikä reaktio ole minusta mitenkään kummallinen. 

  -Mä oon vähän hämmentynyt, hän lopulta sanoo. Minusta on helpottavaa huomata, ettei hänen äänessään ole lainkaan sarkasmia. On joka ainoa kerta yhtä pelottavaa ja epämiellyttävää kertoa asiasta, josta en koskaan ole puhunut julkisesti. Minä tiedän, että Konstan ja minun suhteen paljastuminen aiheuttaisi ainakin pienimuotoisen kohun, vaikka asia itsessään on vanha. Silti. Silti en halua joutua keskelle myrskyä, johon ei ole enää mitään syytä. 

  -Mä huomaan, että sä oot hämmentynyt. Eikä se oo mikään ihme. Tää asia… eihän se muuten olisi mikään salaisuus, mutta kun se on niin epämääräinen. En mä tiedä itsekään, mitä ajatella. Mut siitä mä oon varma, etten halua ysiluokalla tapahtuneen asian muuttavan asioita nyt, jatkan puhumista saattaakseni asian satamaan. Oloni on asian paljastamisen jälkeen suojaton, melkein kuin valmistautuisin vastaanottamaan täydessä unessa puukoniskun kylkeen.

  -Mä arvostan, että sä kerroit. Eikä sun ei tarvitse pelätä, että tää leviäisi ainakaan mun kautta mihinkään. 

Nooan sanat rauhoittavat, vaikka edelleen epämiellyttävä tunne velloo sisälläni. En ole tottunut puhumaan minusta ja Konstasta, ja siksi jokainen kerta on aina yhtä kuluttava.

  -Kiitos, sanon heikosti hymyillen. Vasta sitten ymmärrän vilkaista puhelintani, jonka mukaan kello on pelottavan paljon. 

  -Ei hitto! Se on varttia vaille! huudahdan ja muistutan Nooaa Ceciliasta ja Aaposta, jotka ovat luvanneet tulla paikalle puoli yhdeksäksi. Meille tulee kieltämättä kiire rynniä takaisin jonnekin parvekkeen tietämille, jotta epämääräinen juttuhetkemme ei paljastuisi. Ehdimme olla aukinaisen parvekkeen oven luona ehkä kaksi minuuttia, kun Aapo ja Cecilia kävelevät rennosti portaista meidän luoksemme. 

  -Siinähän te olette. Me ehdittiin jo kiertää koko alakerta, he vastaavat melkein yhdestä suusta. Minä ja Nooa selitämme jotain päätöntä ja täysin aiheeseen liittymätöntä siitä, kuinka talossa voisi varmasti leikkiä vaikka piilosta. Sen jälkeen keskustelu olinpaikastamme kuihtuu, enkä jaksa enää itsekään uskoa siihen, että mitään draamaa syntyy. Mutta kaikesta huolimatta minä näen Nooan silmistä, ettei aiemman keskustelumme aihe ole vielä täysin käsitelty. Nooa haluaa syvemmän selityksen aiheeseen liittyen, enkä minä pidä sitä perusteettomana.


Kahdentoista aikaan meno on yltynyt jo melko vauhdikkaaksi. Musiikki tuntuu soivan aina vain lujempaa ja lujempaa, eikä porukan humalatilakaan jätä mitään epäilyksen varaan. Minun onnekseni Nooa tuntuu olevan valmis lähtemään, vaikka Cecilia yrittääkin taivutella meitä vielä eteisessä jäämään.

  -Te vaan julmasti hylkäätte mut tänne Aapon kanssa, hän nurisee, vaikka oikeasti häntä ei harmita lainkaan jäädä juhliin oman poikaystävänsä kanssa. Lopulta saamme nuoren naisen hätisteltyä takaisin juhliin muun porukan sekaan. 

  -Cecilia ei näytä päällepäin noin sitkeältä mimmiltä, Nooa sanoo kietoessaan huivia kaulansa suojaksi. Minua havainto naurattaa. 

  -Usko tai älä, mutta Ceci on ihan oikeasti yksi sitkeimmistä tyypeistä, joita mä tiedän. Se on määrätietoinen ja tavoittelee unelmiaan hyvällä menestyksellä, sanon. Sen jälkeen sekä minä että Nooa olemme valmiita astumaan ulos talosta, vaikka pakkaseen siirtyminen tuntuukin hieman värisyttävältä. Ulkona sää on kirkastunut, ja viimeisetkin pilvet ovat kadonneet jonnekin taivaalta kuun ja tähtien tieltä. Pakkanen nipistelee poskia ja lapasiin verhottuja sormia, lumi taas narskuu kenkien alla. Vaikka ilta on ollut yllättävä, ja olen joutunut astumaan omalle epämukavuusalueelleni, ei epämukavuudesta ole tällä hetkellä jäljellä kuin rippeet. Kaukana kaupungin keskustasta kadut ja talot ovat pääosin hiljaisia, sillä ihmiset ovat jo menneet nukkumaan. Vain katulamput ja jokaisen talon pihassa loistavat jouluvalot muistuttavat siitä, ettei laitakaupunki ole vielä täysin kuollut. 

  -Onks sulla kylmä? Nooa kysyy, kun olemme kävelleet jonkin matkaa kohti bussipysäkkiä. Olen huomaamattani laittanut käteni puuskaan, jotta lämpö ei karkaisi. Nooa ei kuitenkaan odota vastaustani, vaan siirtyy nopeasti kävelemään niin lähelle minua, että olkavartemme hipovat toisiaan. 

  -Parempi, nuori mies toteaa ja virnistää. Minäkin hymyilen, vaikka samaan aikaan päässäni liikkuu tuhat eri ajatusta. Tässä on hyvä olla. Nooan lähellä. Mutta mä en halua sotkea omia saati sitten Nooan ajatuksia nyt, mietin ja työnnän sitten päätään nostavan tunteen pois mielestäni. 

  -Nooa muuten… Se Konsta-keissi jäi vähän häiritsemään mua, mut mä en haluaisi puhua siitä nyt. Sä ansaitset ihan kunnon selityksen siihen liittyen, mut ennen sitä mun pitäisi vähän jäsennellä mun ajatuksia. Voidaanko puhua siitä vaikka ensi viikolla lisää? kysyn, vaikka tiedän jo vastauksen. 

  -Ela, me voidaan puhua siitä ihan milloin sä itse haluat. Mä arvostan, jos sä kerrot lisää, mut en mä sua ala hiillostaa sen takia. 

Ja ehkä juuri tämän takia minä pidän Nooasta niin paljon kuin pidän. Hän vaatii minulta silloin kun on jotain vaadittavaa, mutta antaa minulle myös sen ajan, jonka tarvitsen. Totta kai jokainen hetki on opettelua, eikä Nooankaan kanssa aina ole helppoa – ei mikään ystävyys ole täysin virheetön tai kolhuton. Enkä minä tarkoita, että vaikeudet olisivat merkki epäonnistumisesta ystävyydessä. Lopulta minusta on kuitenkin aina tärkeintä, että tunnen oloni turvalliseksi ystävieni seurassa, oli kyse sitten kenestä tahansa. Tieto siitä, että riitojen tai erimielisyyksien keskellä kukaan ystävistäni ei oikeasti halua satuttaa minua tai minä heitä, luo turvaa ja luottamusta ympärilleni. Ja juuri ennen kuin bussi tulee pysäkille, minä päätän vaatia Nooalta yhtä asiaa, johon olen jo pidempään halunnut saada kunnollisen vastauksen.

  -Mä lupaan puhua sulle musta ja Konstasta. Mulla on vain yksi ehto. 

  -No?

  -Mä haluan tietää, mitä sulle kuuluu. Oikeasti. Ja sä vastaat. Rehellisesti.


29. osa