Viisi ja puoli vuotta yhdessä

Paavo tuli meille 7.12.2013. Olin odottanut kyseistä päivää kuin joulupukkia. Hypin riemusta tuona aamuna. Vihdoinkin meille tulisi hevonen, oma iso-pikku Paavo, jota hoitaa ja rakastaa sydämensä kyllyydestä.

Ensimmäinen päivä alkoi vauhdikkaasti, sillä Paavo päätti karata. Se juoksi pitkin kylää villinä, kunnes lopulta väsyi sen verran, että sen sai kiinni erään mökin pihalta. Sieltä hänet sitten talutettiin kotiin n. 3 kilometrin matka äitini ja erään ystävämme avulla. Ja tuo karkausreissu ei jäänyt ainoaksi: jatkossa Paavo onneksi pysyi kuitenkin ihan oman kodin pihapiirissä.

Tutustuimme Paavoon kaikessa rauhassa, harjailimme ja taluttelimme ympäri uutta kotipihaa. Paavo oli kiinnostunut kaikesta, kaikkea oli kiva nuuhkia, ja ehkä jopa nuolaista. Hän ei koskaan lakannut olemasta kiinnostunut ympäristöstään. Aina jonkun kulkiessa ohi, Paavo nosti päänsä heinäkasasta ja katsoi kulkijaa iloisesti korvat hörössä.

Ratsastimme Paavolla, eikä kaikki aina sujunut kuten leffoissa. Monesti Paavo omisti vahvan oman tahdon, jota pikku-Outskin oli vaikeaa voittaa. Mutta aina toisinaan kaikki onnistui. Kuinka ihanaa olikaan laukata ensimmäistä kertaa omalla hevosella omalla pellolla ilman liinaa. No, se oli täydellistä <3

Oli ihanaa katsoa sitä riemua Paavon silmissä, kun keväällä hän pääsi ensimmäistä kertaa laitumeen. Vielä viime keväänäkin Paavo jaksoi heittää muutaman ilopukin silkasta riemusta! Todellinen teräspapparainen 25 vuotiaaksi. Siihen saakka Paavo olikin erittäin hyvässä kunnossa.

Paavolle saattoi puhua kaikesta, sillä hän ei kertonut koskaan kenellekään mitään. Paavolle sattoi myös lässyyttää silloin kun hellyyden puuska iski. Ja usein se iskikin, niin monesti olen lässyttänyt Paavolle kaikkea järjetöntä, sillä niin; aina puheissani ei ollut päätä eikä häntää. Eikä se Paavoa haitannut, kunhan vain olin seurana.

Aina välillä sitä ajatteli, että entä sitten kun aika loppuu. Tiesin koko ajan, että niinkin vanhan hevosen kanssa aika voi loppua koska tahansa. Siksi olenkin erittäin kiitollinen siitä, että sain viettää Paavon kanssa nämä viisi ja kahta päivää vajaat puoli vuotta. Jos Paavo olisi elänyt kaksi päivää pidempään, me olisimme kulkeneet yhteistä matkaa tasan viisi ja puoli vuotta. Kuitenkin tilanne vaati päätöksen tekoa Paavon parhaaksi. Se oli jopa minulle selvää. Vaikka äitini teki lopullisen päätöksen muutamassa minuutissa, sanoin itsekin kantani asiaan. Rakas ystävä on päästettävä kärsimästä mahdollisimman pian. Päätös oli Paavon kannalta helppo. En olisi antanut hänen kärsiä enää yhtään enempää. Kuitenkin samalla se oli elämäni kipein päätös. Päätös elämästä ja kuolemasta. Päätös rakkaasta ystävästä luopumisesta.

Niinpä eläinlääkärin suosituksesta ja meidän vahvasta suostumuksestamme päästimme selkeästi sydänsairaan Paavomme pois 5.6.2019 kello kolmen jälkeen iltapäivällä. Minä näin sen, kuinka Paavo nukkui pois. Seurasin tilannetta ja itkin. Mitään eläintä en koskaan ole rakastanut yhtä paljoa. En mitään. Enkä tiedä, tulenko välttämättä koskaan enää rakastamaankaan.

Elämä Paavon yllättävän lopetuksen jälkeen on tuntunut tyhjältä. Vain kahdessa päivässä Paavon kunto romahti huonoksi. Ehkä se oli hyvä, sillä niin Paavon ei tarvinnut kärsiä kauaa. Tuntuu edelleen siltä, että aika loppui liian äkkiä. Mutta elämä jatkuu. Aina välillä huomaan iltaisin etsiväni Paavoa laitumelta. Ja sitten muistan, etten enää koskaan näe häntä siellä, sillä Paavo on ikuisilla laitumilla. Jossain, jossa vesi virtaa kirkkaina puroissa ja kipua tai surua ei tunneta. On vain onnellisuus.

Kiitos kaikesta vielä kerran, rakas Paavo ❤ Ehkä vielä jonain päivänä tapaamme 

Pidäthän huolta itsestäsi niin kuin pidit minusta?

Pulahdan veteen auringon viimeisten säteiden värjätessä taivaanrannan oranssiksi. Kylmä vesi salpaa hetkeksi hengitykseni, mutta nopeasti totun viileään veteen ympärilläni. Sukellan veden alle silmät auki. Vesi on kirkasta niin kauan kunnes jalkani nostavat pohjasta mujua pintaan. Nousen takaisin pintaan ja hengitän. Ilma on viileämpää kuin vesi, vaikka se aluksi tuntuikin toiselta. Järven pinta on täysin tyyni. Taivaalla olevat pienet pilvenhattarat ovat värjäytyneet taivaanrannan tavoin oranssiksi ja hennon punaiseksi. Uin vähän matkaa kohti auringonlaskua. Hiljalleen puristava tunne rinnastani hellittää. Ehkä kipu ja ikävä ei olisi ikuista.

Katselen vedestä käsin laituria, joka on tyhjä lukuunottamatta pyyhettäni, joka on mytyssä laiturin päässä. Aiemmin tunne tyhjästä laiturista oli ollut lohduton. Ei ketään odottamassa minua takaisin jääkylmästä järvestä, jonne välttämättä halusin aina mennä auringonlaskun aikaan. Ei ketään kietomassa pyyhettä värisevän kroppani ympärille. Ei ketään ottamassa minua kainaloonsa sisällä mökissä. Niin siinä oli monien vuosien jälkeen tapahtunut. Me olimme eronneet pitkällisen harkinnan jälkeen eräänä syksyisenä iltana auringon laskettua jo aikaa sitten. Veteen oli jäänyt eksynyt ja ikävöivä minä, joka odotti illasta toiseen sinua laiturille seisomaan.

Sateisina iltoina katselin yksin mökin ikkunoista ulos, ja mietin meitä. Sitä, miten hulluna olit pitänyt minua, kun olin mennyt uimaan lokakuussa auringonlaskun aikaan. Kuitenkin aina nähdessäni auringon laskevan, menin uimaan kylmään veteen. Se vapautti.

Veden viileys alkaa tuntua liian viileältä jaloissani. Uin takaisin laiturille, jossa minua odottaa vain pyyhkeeni. Katson kohti auringonlaskua samalla puristaen vettä pois hiuksistani. Sinä olit aina huolehtinut minusta. Olit silittänyt, suukottanut ja halannut silloin kun minulla oli huono olla. Olit huolehtinut aina ensin minut turvaan. Laiturilla seistessäni toivon, että tiedät ajatukseni. Aurinko laskee horisonttiin. Minä värjöttelen kylmyydestä ja toivon, että turvaat jatkossa ensisijaisesti itsesi. Vesi höyryää ilman viiletessä kohti yötä. Viileä ilma ei kuivata vettä iholleni, mutta yhtäkkiä minut valtaa rauha. Kuin olisit vastannut kysymykseeni.

Pidäthän huolta itsestäsi niin kuin pidit minusta? 

Ja minä kävelen laiturilta mökkiin yksin mieli tyynenä. Taivaalle syttyy yksi tähti kerrallaan. Meidän tähtemme on viimeistä kertaa kirkkaampi kuin koskaan aiemmin. Se on valmis sammumaan. Minä olen valmis uimaan jatkossa auringonlaskun aikaan mieli rauhallisena. Ja tiedän, että pidät huolta itsestäsi.

Hitaasti tähtemme sammuu. Minä jään mökkiini keskellä kauneinta syksyä odottamaan seuraavan vuoden uinteja auringonlaskuissa, sillä seuraavana päivänä vesi on liian kylmää uimiseen.

Hetken kesä

Siinä missä taivas tummui yötä kohden, minun mieleeni loisti aina vain enemmän valoa. Illan hämärässä oli hyvä olla joku, josta pitää kiinni. Metsä ympärilläni ei tuntunut lainkaan pelottavalta, kun tiesin saavani otteen jonkun kädestä välittömästi pelon hiipiessä sieluuni. Olin pakahtua onnesta. Eivätkä hiljalleen viilenevät kesäyöt saaneet minua havahtumaan.

Tapasin sinut eräänä kauniina iltana kesken lenkkini. Olin jäänyt puhumaan kanssasi. Se hetken keskusteluksi suunniteltu kohtaaminen venyi yhtäkkiä tunneiksi, päiviksi ja viikoiksi. Pidin sinusta. Sait minut elämään ilman turhaa stressiä. Oli vain sinä, minä ja loputtomat lämpimät kesäyöt. Aikaiset auringonnousut, joita nousimme katsomaan nukuttuamme vain muutamia tunteja.

Et ollut minun koko päivää. Aamuisin auringon noustua sinä lähdit jonnekin päiväksi painaen suudelman huulilleni ennen lähtöäsi. Palasit iltapäivällä mukanasi valoa ja onnellisuutta. Tuoksuit kesältä. Istuimme tunteja laiturilla katselemassa kaloja vedessä. Sait minut nauramaan. Pyyhit pois kaiken surun kasvoiltani. Kerroit tarinoita ajalta, jolloin maailma ei vielä ollut ihmisten. Olit siinä vieressäni. Aurinko lämmitti käsivarsiani ja kasvojani, mutta se, mikä minua kaikista eniten lämmitti, ei ollut aurinko. Se olit sinä. En vain ymmärtänyt sitä, että kesäyöt viilenivät salakavalasti samalla kun aurinko nousi minuutti minuutilta yhä myöhemmin.

Eräänä aamuna aurinko ei noussutkaan. Tummat pilvet olivat peittäneet taivaan. Katselit ulos ikkunasta haikein silmin. Ovi oli auki, ja sieltä virtasi huoneeseen kylmää ilmaa. Istuin sängyn reunalla hiljaa. Syksyn ensimmäinen keltainen lehti tippui maahan rantakoivusta. Sinun oli mentävä. Kesä oli ohi. Ei enää tullut uusia kesäöitä ja auringonnousuja. Kaupunki jossain kaukana kutsui sinua luokseen. Sinä harmaana aamuna lähdit painaen suudelman huulilleni. Se suudelma maistui suolaisilta kyyneleiltä.

Samana iltana katsoin viimeistä kertaa järvelle miettien sitä, miten petollisia kesäyöt olivatkaan. Ne olivat meillä vain hetken. Ja sen hetken jälkeen särkyneitä sydämiä oli enemmän kuin mitään muuta. Kesäyöt olivat hetken huumaa, aikaa, jolloin kukaan ei tajunnut ajan kulua. Yhtäkkiä jäljellä oli vain viileä järvi, hiljainen metsä ja sydämen palat siroteltuna laiturille. Kaikki oli niin katoavaista. Myös sinä. Pureva tuuli tarttui kiinni hiuksiini. Seuraavana aamuna laituri olisi täysin hiljainen, sillä edes minä en enää seisoisi sillä. Raskain mielin painoin kesän oven kiinni. Kasvoilleni satoi kesän kyyneliä. Oli vain pakko mennä, jättää kesä taakseen. Sillä kesä oli vain hetki. Hetki, jota ei voinut unohtaa.

Minä ja yöt

Yöt ovat synkkiä ja pimeitä, valoisia ja hämäriä. Täynnä ajatuksia ja hiljaisuutta, jos en ole tunkenut korviini kuulokkeita, joista kuuntelen yhtä ja samaa biisiä hiukan liian kovalla äänenvoimakkuudella repeatilla koko ajan. Ikkunasta huoneeseen virtaa viileää yöilmaa. On yllättävän hyvä olla. Sillä niin, yöt ovat joko ihania tai kauheita. Ei molempia.

Mulle yöt ovat aikaa, jolloin mä olen toisinaan terävimmilläni. Pystyn vaikka kirjoittamaan ilman ongelmia. Inspiroidun yöstä. Rakastan Kuuta ja tähtiä. Talven pakkasyöt ja kirkas tähtitaivas on parasta mitä tiedän. Tykkään sijoittaa tarinoideni tapahtumia iltaan ja yöhön. Siinä on jotain koukuttavaa. Salamyhkäistä. Yön varjoissa on sitä jotain, johon jään koukkuun.

Aina yöt eivät kuitenkaan ole todellakaan nautinnollisia. Esimerkiksi Paavon lopetuksen jälkeisenä yönä nukuin 3 tuntia huonosti, valvoin neljästä kuuteen ja olin koiranunessa kuudesta yhdeksään. Yö tuntui raastavan pitkältä yksin. Päässä pyöri vain ja ainoastaan se, olisinko voinut tehdä jotain toisin, vaikka olin kuullut omin korvin eläinlääkärin sanat. En olisi voinut, vaikka olisin halunnutkin. Paavon tapauksessa ainoa ja oikea ratkaisu oli päästää rakas eläin pois ennen kuin tämä ehti kärsimään. Se oli mun elämäni helpoin ja samalla vaikein päätös. Helpoin siksi, että olin sanonut, etten antaisi kenenkään niin rakkaan ja tärkeän kärsiä hetkeäkään. Vaikein siksi, että rakastin Paavoa niin paljon. Siksi, että tiesin sen, että se tulee sattumaan. Yöllä tuska tuntui hirveältä. Näin kaikenlaisia kauhukuvia aina epäonnistuneesta lopetuksesta lähtien. Oli vaikeaa löytää yhtään ASMR-videota, jossa puhuttaisiin, muttei jankutettaisi sitä, miten "hyvin" asiat olisivat. Yö tuntui pitkältä ja kauhealta. Yksinäiseltä. Surulliselta. Liian hiljaiselta. Tuskallisen kuumalta. Liian valoisalta. Liian julmalta ilman elämäni rakkainta eläintä. Silloin tajusin sen, miten paljon jotain saattoikaan rakastaa.

Toisinaan yöt taas ovat niitä ainoita hetkiä, jolloin saan olla rauhassa. Saqn kehitellä juonikuvioita ilman, että joku pyytää tekemään asian X kesken parhaimman kirjoitusfiiliksen. Saan vain olla ja hymyillä, tuijottaa ulos ikkunasta ja katsella Kuuta. Yöllä on ihanan viileää. Uskokaa tai älkää, mä pidän viileästä säästä. Ei kylmä, vaan viileä. On usein helpompaa hengittää viileää ilmaa kuin tukahduttavan kuumaa ilmaa päivisin. Käyn usein öisin mielessäni keskusteluja itseni kanssa. En tiedä, olenko hullu tai jotain, mutta itselleen puhuminen on aika rentouttavaa tai jotain.

Yöt voidaan kokea niin monella eri tavalla. Mä itse rakastan niitä jollain tasolla. Miten sä koet ja tunnet yöt?

Katto

Ympärillä on hiljaista ja pimeää. Makaan sängyllä ja tuijotan kattoon, vaikken oikeastaan edes näe sitä. Tiedän kuitenkin, missä se on. Siksi tuijotan sitä. Katto ei koskaan vaihda paikkaa. Tuolit, pöydät, kirjat ja muu irtaimisto vaihtavat paikkaa alta aikayksikön, jos niin vain tahdotaan. Ja sitten sitä ei enää tiedä, missä mikäkin asia on. Katto vain on ja pysyy. Samat jäljet laudoissa ovat ja pysyvät paikoillaan. Vaikka onko sekään pysyvää? Mikään ei ole pysyvää, tiedostan sen. Mutta se, että katto pysyy paikallaan luultavasti pidempää kuin monet muut asiat, tuntuu turvalliselta. Siinä missä tavarat ja ajatukset, ihmiset ja eläimet liikkuvat jatkuvasti, katto vain on ja pysyy hiljaisuuden ja pimeyden keskellä. Siinä se on, vaikken näekään sitä. Ajatukset harhailevat kuin eksynyt kauris metsässä. Ja minä harhailen niiden mukana. Tai en oikeastaan. Katselen ajatusteni harhailua jostain ulkopuolelta. Mutta katto vain on. Ainoastaan on. On ja on ja on.

Siinä se.

On.

Välähdyksinä muistot tunkevat mieleeni, joka on eksynyt kauris harhailemassa. Ei ole pysyvyyttä. On vain ajatukset, muistot ja ikävä. Katto, joka on näyttänyt samalta jo vuosikausia. Maailma, joka on muuttunut. Maailma, jossa liikkennemerkitkään eivät pysy omilla paikoillaan. Kiihtynyt syke ja sanat, joilla ei ole mitään merkitystä. Teoilla on enemmän väliä. Vai onko sittenkään? Millä edes on väliä, jos mikään ei ole pysyvää? Muistoja ja muistoja ja muistoja.

Liikaa.

Mitä muutakaan?

Hän milloin missäkin. Hän kaupungilla. Hän rappukäytävässä. Minä ja hän. Me riidoissa, me sovussa. Hän pitämässä kiinni minusta. Hän irroittamassa minusta. Hän repaleisena. Minä kaipaamassa hänen lähelleen. Sirpaleita lattialla. Sirpaleita meistä. Hän ja hän ja hän.

Me.

Ketkä me?

Katto pysyy edelleen paikoillaan. Se ei vain lähde mihinkään. Ei, vaikka kuinka haluaisin, jotta menettäisin viimeisenkin pysyvyyden elämässäni. Puristan peitteen reunaa kovaa. Me. Miksei me? Miksi minä ja hän? Miksi on kaksi erikseen, jos voisi olla kaksi yhdessä? Miksi hän ei pysy? Miksi minä en pysy? Miksi istun pikajunassa, jossa maisemat vaihtuvat sekunneissa? Viuh vain, ja kaikki on ohi. Vaikka olisinkin ollut onnellinen. Onnellinen ja onnellinen ja onnellinen.

Liian onnellinen.

Rikki.

Hän mielestään hän ei tehnyt hyvää minulle. Että kaikki, josta hän välitti, tuhoutuisi. Hän ei antanut minun olla lähellään. Eikä antanut olla vieläkään. Minä olin inttänyt vastaan, roikkunut hänessä kiinni kuin takiainen, itkenyt ja esittänyt etäistä huonoin tuloksin. Soutamista ja huopaamista. Mikään ei ollut pysyvää. Ei edes nyt. Edes kattoon tuijottaminen pimeässä ei ollut pysyvää, vaikka katto olikin yksi pysyvimmistä asioista elämässäni. Oli vain kaksi ihmistä, joista toinen pelkäsi rakastaa. Toinen taas ei saanut rakastaa, vaikka kumpikin rakasti. Rakkaus ja tunteet. Rakkaus ja rakkaus ja rakkaus.

Rakkaus.

Ja sen mahdottomuus.

Hänen lähellään mieleni ei ole harhaileva kauris. Hänen lähellään on hyvä olla. Hän on tuttu ja turvallinen, pelokas, mutta niin rakastettava. Mutta minulla on vain katto. Katto, jota en edes näe kunnolla pimeässä hiljaisuuden vallitessa. Ehkä vielä jossain hetkessä hän tulee oveni taakse, pyytää päästä luokseni, ja minä päästän hänet. Sillä ilman häntä mieleni on harhaileva kauris, katson ajatuksiani ulkopuolelta ja tuijotan kattoa tuomionpäivään asti. Mikään ei ole pysyvää. Ei edes katto. Sillä mikään ei ole merkittävää ilman häntä. Merkitys on kadonnut. Kadonnut ja kadonnut ja kadonnut.

Merkitys.

Hän.

Merkitys.

Me.

Vain me.

Hyvää matkaa rakas ♡

Ikinä ei tiedä, onko aikaa paljon vai vähän,
yhtäkkiä huomaa,
se päättyikin tähän.

Kiitos kaikesta rakas Paavo ♡ Hyvää matkaa tuonpuoleiseen♡

Lepää rauhassa Paavo 13.5.1993 - 5.6.2019

Jos rakastuisin sinuun #2

Kesäkuu oli tietenkin kesäkuu. Oli viileää, vaikka aurinko paistoikin. Hyvin harvoin Suomessa oli ollut lämmin kesäkuu. Eikä se minua niin hirveästi haitannutkaan, sillä ei minulla ollut kiinnostusta lähteä rannalle ottamaan aurinkoa. Ja jäätelöä saattoi syödä vaikka keskellä talvea, jos niin halusi. Otin loman hyvin pitkälti rennosti, vietin aikaa mummolassa ja ulkoilutin siellä koiraa, kiertelin kaupungilla Nellan kanssa ja vietin illat isän kanssa kotona. Hänellä olisi vasta heinäkuussa loma, mutta olin jo tottunut olemaan yksin kotona kesäkuussa. Ei minulla ollut vaihtoehtoa, jos en halunnut olla koko aikaa mummolassa. Totta kai isovanhempani olivat minulle tärkeitä, mutta halusin antaa heille omaakin aikaa. Monta vuotta he olivat katsoneet perääni iltaisin ja päivisin, tulleet yöksi luoksemme ja vieneet minut aikaisin aamulla kouluun jatkaen siitä töihin. Niin paljon he olivat antaneet minulle. Ilman heitä isä ei kai

koskaan olisikaan selvinnyt. Enkä varmaan minäkään.

Hiljalleen kesäkuu lämpeni, ja ulkona tarkeni T-paita päällä. Minulla tosin oli aina mukana huppari, sillä koskaan ei tiennyt, milloin kylmä iskisi. Kaupunki täyttyi ihmisistä, sillä kotikaupunki oli aina ollut kesäkaupunki. Lähiseuduilla oli paljon mökkejä, ja kotikaupunkini sattui olemaan lähin kaupunki, jonne tulla mökiltä. Nella ja minä kuljimme kaupungilla kiertelemässä erilaisissa kaupoissa etsimässä Nellalle mekkoa. Hän oli välttämättä halunnut saada itselleen uuden mekon ennen juhannusta olevaan nuorten diskoon. Itse raahauduin mukana, sillä olin aika laiska shoppailija.

 -Näyttääkö tää hyvältä? Nella kysyi minulta varmaan jo kymmenennen kerran sinä päivänä.

 -Mmm… Musta se punainen oli kuitenkin parempi, ei sillä että toi olisi ruma. Mut kumpikin käy sulle ihan hyvin. Kummasta sä itse tykkäät enemmän? kysyin, ja tiesin etten saisi vastausta. Nella vaikutti uponneen päänsä sisäiseen valinnan vaikeuteen. Itselläni oli jo mekko. Edellisen kesän rippimekko saisi kelvata myös näihin juhliin.

 -Pitäiskö mun katsoa vielä niitä korkkareita? Maaria, kuulitko sä? Nella herätti minut ajatuksistani.

 -Eikö sulla muka ole jo niitä kenkiä ihan tarpeeksi? Otat ne mustat, ne nyt menee ihan kaikkien värien kanssa. Mun pitäisi vielä tänään ehtiä mummolle ja papalle hoitamaan Flooraa. Jos etsit korkkareita, saat etsiä ne ihan itse, vastasin ja vilkaisin kelloa. Olin luvannut mummolle olla paikalla puoli kuudelta. Kello oli puoli neljä, ja bussimatkassa meni ainakin puoli tuntia. Pitäisi siis ehtiä viiden bussiin, ajattelin.

 -Ai niin! Sulla on se. No kai mä sitten otan ne mustat. Miten sä oot noin rauhallinen? Eikö sua yhtään jännitä mun puolesta? Mieti, että Noel tulee sinne!

 -Mä tiedän, että sä osaat pitää itsestäsi huolen. Ja joo, Noel tulee sinne. Se on ihan hyvä tyyppi. Sen seurassa sä oot turvassa, sanoin ja nousin penkiltä seisomaan. Nella oli ilmeisesti valinnut punaisen mekon itselleen.

 -Sunkin pitäisi silti olla vähän hermostunut. Etkö sä muka tiedä, kuka sinne on tulossa? Nella kysyi, ja minä kohautin olkapäitäni. Ei minulla ollut tiedossani muita kuin Nella, Annika ja Nellan hehkuttama Noel. Ei muita, jotka minä tuntisin.

 -Et siis tiedä. No, mä voin vähän valaista. Ainakin Saku ja sen porukka on tulossa, hän sanoi ja kieltämättä sydämeni saattoi jättää yhden lyönnin välistä. Saku, ajattelin. Nopeasti kuitenkin ryhdistäydyin, ja kohautin uudestaan olkapäitäni.

 -Mitä sitten? kysyin lähinnä retorisesti, mutta tunsin silti Nellan tutkailevan katseen selässäni, kun lähdin kävelemään kassaa kohti. Hän oli saanut jostain päähänsä, että meillä olisi jotain. Ei ollut. Ainoa muutos oli se, että emme enää olleet vihoissa. Muuten tilanne oli sama. Tai ainakin niin halusin uskotella itselleni. Niin oli helpompi olla. Oli vain helppoa kieltää itseltään asiat, jotka tuntuivat omituisilta. Ja se, että minulla ja Sakulla olisi jotain, tuntui todella omituiselta. Liian omituiselta ollakseen totta.

Muutaman päivän päästä kävelin hitaasti varoen korkeita korkojani kohti suurta salia, jossa disko pidettäisiin. Olin luvannut tulla Noelin seuraksi hieman Nellaa aikaisemmin paikalle. Kirosin mielessäni korkokenkiä, jotka olin laittanut jalkaani vain siksi, etten näyttäisi niin lyhyeltä.

 -Moi! Noel huusi minulle ovelta. Hymyilin hänelle.

 -Moi! Kiva nähdä pitkästä aikaa, sanoin ja halasin nopeasti häntä.

 -Nella ei sitten vielä tullut. Ehkä ihan hyvä. Mua hermostuttaa. Mä en oo nähnyt sitä sitten hiihtoloman, hän sanoi, ja minä katsoin häntä ymmärtäväisesti. Uskoin kyllä, että häntä jännitti aivan yhtä paljon kuin Nellaakin. Ellei jopa enemmän. He olivat äärimmäisen ihastuneita toisiinsa, mutta välimatka teki heidän tapaamisistaan hankalia.

 -Mä oon Nellan puheista käsittänyt, että sä olisit syksyllä tulossa tänne lukioon, sanoin siirtäen puheenaiheen Noeliin itseensä.

 -Joo. Alkoi vähän ahdistamaan tää 500 kilsan välimatka, ja muutenkin mä viihdyn täällä paremmin. Tiedäthän sä sen, pienempi kaupunki, pääsee asumaan mökillä järven rannalla, sukulaisia… täällä vaan on hyvä olla, Noel kertoi minulle. Hän oli muuttamassa kesän aikana perheensä talviasuttavaan mökkiin parinkymmenen kilometrin päähän kaupungista. Vaikka hänen perheensä asuikin 500 kilometrin päässä, Noel ei silti ollut yksin täälläkään. Noelin sukulaisia asui paljon tällä seudulla, joten aina oli joku, jonka luokse hän saattoi mennä. Vaikka sitten Nellalle, jos ei muualle.

 -Mitä puolustaja? Sä oot jo näköjään löytänyt partnerin, Saku ilmestyi jostain taaksemme. Salamana käännyin häneen päin.

 -Ei tää oo mun pari. Me odotetaan Nellaa, sanoin, ja vilkaisin Noelia.

 -Sä oot sitten ilmeisesti se paljon puhuttu Saku. Mä oon Noel, Maarian kaveri, hän sanoi ilman mitään ongelmaa. Hänen oli näemmä helppoa puhua myös vaikeana pidettyjen ihmisten kanssa.

 -Niin mä vähän päättelin. Ei toi Maaria oo kenenkään kanssa. Ja oon joo Saku. Maaria muuten, katotko vähän ton Annikan perään. Mä näin sen äsken yhden epämääräisen tyypin kanssa. Sen ei kannata lähteä sen mukaan, Saku sanoi, ja minä pyörittelin mielessäni yhtä Sakun lauseista. Ei toi Maaria oo kenenkään kanssa. Se ärsytti minua, ja minun teki mieli sanoa jotain terävää takaisin, mutta kiinnitin huomioni siihen, mitä Saku sanoi Annikasta.

 -Okei, mä katson sen perään, sanoin. Ehkä Saku ei ollut aivan tunteeton, kun hän ajatteli Annikan parasta. Siinä silmänräpäyksessä Saku kuitenkin hävisi sisälle, ja minä jäin hetkeksi katsomaan hänen peräänsä.

 -Maaria hei, ettet sä vaan olisi jättänyt kertomatta mulle jotain tosta Sakusta? Noel kysyi minulta ja virnisti. Huokaisin.

 -En oo jättänyt kertomatta mitään, ota ihan rauhassa. Ja tuolta muuten tulee se sun prinsessasi, viitoin kädelläni tien suuntaa. Sieltä Nella käveli. Yhtäkkiä sekä hänen että Noelin kasvoille syttyi onnellinen ilme. Ja vaikka kuinka yritin, en voinut olla olematta edes hiukan kateellinen heille.

Jalkojani särki. Korot tekivät sen. Olin vihdoin saanut Annikan pois epäilyttäväksi oletetun tyypin luota usuttamalla hänet Niklaksen seuraan. Ihmeellistä kyllä, hän oli mielellään jäänyt Niklaksen luokse. Noel ja Nella olivat lähteneet hetkeä aiemmin pois, ja nyt ajelehdin yksinäni pitkin salia. Pujahdin sisään ovesta, jonne en oikeastaan olisi edes saanut mennä. Se oli vierailta kielletty paikka, mutta ei sitä kukaan vahtinut. Halusin olla hetken yksin. Kävelin käytävän päähän, ja avasin siellä olevan oven. Olin säikähtää hengiltä, kun näin jonkun istuvan penkillä.

 -Hui hemmetti! Hittolainen mä säikähdin. Mitä sä täällä teet? kysyin vetäen samalla henkeä.

 -Turha mun on sitä selittää, sä et kuitenkaan tajuaisi. Ydinperheestä tulevat ei tajua kaikkia juttuja, Saku sanoi. Minä loksautin suuni auki. Minäkö ydinperheestä? ajattelin. Saku ei selvästikään tiennyt, kenestä hän puhui.

 -Ai mä oon jostain hemmetin ydinperheestä? Mitä sä oikein kuvittelet?

 -Vaikuttaa siltä, että sä oot sellaisesta. Ei muut yksinhuoltajan lapset oo tuollaisia. Sulla on asiat liian hyvin, hän sanoi pitäen kasvoillaan tiukan ilmeen. Tunsin ärtymyksen kasaantuvan nyrkkeihini. Että hän kehtasi väittää, että minä olin ydinperheestä. En ollut. En todellakaan. Olin ollut isän kanssa kahdestaan jo 9 vuotta. Ja ne vuodet eivät aina olleet olleet helppoja.

  -Kunpa olisinkin ydinperheestä. En ole. Säkö et sitten ole täydellisestä perheestä? Jos mietitään vaikka sitä Reppiksen juttua, niin vaikuttaa siltä, ettei sua haitannut se, että sä valehtelit, koska mitäköhän väliä rehellisyydellä olisi ollut? Vanhemmat kuitenkin maksavat laskun, sanoin, ja tiesin menneeni liian pitkälle. Saku katsoi minua murhaavasti.

 -Lopeta jo! Ei se asia ole edes noin! Älä oleta, että asiat on aina niin kuin sä luulet! hän huusi minulle.

 -Shh! Älä huuda, me ei edes saataisi olla täällä. Sori. Mä menin vähän turhan pitkälle, mutta toi ydinperhe asia on aika herkkä aihe mulle. Ja niin, me ei koskaan olla puhuttu toisillemme kunnolla, en mä tunne sua tai sun perhettä. Mut outoa, että sä et tiedä siitä, että mä oon yksinhuoltajan lapsi. Mä olen aina puhunut koulussa yleisesti vain isästä. Mä en edes ole kovin aktiivisesti yhteydessä mun äitiin. Revi siitä sitten, Saku, sanoin ja istuin hänen viereensä penkille. Tunnelma ei ollut kovin rento edelleenkään, mutta minä halusin koittaa jäätä kepillä. Ehkä pystyisin pian ymmärtämään Sakua paremmin.

 -Mä en oo kuunnellut sun juttujasi kovin tarkasti... Sori Maaria, ei mun pitänyt sulle huutaa, kun mehän ollaan jo niinku haudattu sotakirves, Saku sanoi minulle hiljaa, ja piti katseensa tiukasti lattiassa. Aihe taisi olla hänellekin vaikea.

 -Mä oon ollut mun äidin kanssa 4 vuotiaasta asti. Faija asuu aika lähellä, tai ei oikeastaan. Naapurikaupungissa. Sillä on siellä uusi perhe, oikein kolme lasta ja kaunis vaimo. Mutsi aina sanoo, ettei mun pitäisi antaa sen ja faijan välien vaikuttaa mun suhteeseen isään, mut tuskin se äijä oikeasti edes haluaa nähdä mua. Ainakaan sen vaimo ei haluaisi mua sinne. Sen silmistä näkee sen. Enkä mä itsekään halua sinne, kun mä tiedän, millaista se sitten on. Vaivautunut hiljaisuus, yritys keskustella, kellon vilkuilu… Mä en koskaan ole viihtynyt siellä, Saku kertoi tilanteestaan. Minua kouraisi mahanpohjasta. Hänen kertomansa tuntui vähän liiankin tutulle itseni kohdalla. Äiti oli vain lähtenyt eräänä päivänä, enkä ollut nähnyt häntä kovin montaa kertaa sen jälkeen. Minä tiesin, miltä tuntui, kun oma vanhempi jätti. Se oli ehkä hirveintä tuskaa ikinä. Äidillä ei edes ollut mitään perusteluja lähdölle. Hän vain lähti.

 -Mä tajuan, miltä susta tuntuu. Äiti häipyi yhtenä iltapäivänä mun ollessa vaan 6-vuotias. Se sanoi lähtevänsä matkalle. Mä istuin eteisen lattialla, ja jotenkin tiesin, ettei äidin perään kannattanut juosta. Pari vuotta se oli Suomessa. Sitten se lähti saksalaisen miehen mukaan Saksaan, ja siellä se on edelleen. Niillä on kaksi lasta. Äiti on sanonut mulle, että voidaan nähdä, jos sä haluat. Ei se halua varsinaisesti nähdä mua. Varmaan iskä on pitänyt sille jonkinlaisen helvetin huudon aiheesta, ja sitten äiti on hampaat irvessä sanonut mulle noin. En oo halunnut nähdä sitä. Viimeksi näin pari kesää sitten Helsingissä. Puoli tuntia, heipat ja hyvää loppuelämää, kerroin oman tarinani. Oli yllättävän vaikeaa kertoa siitä henkilölle, joka tiesi, miltä se tuntui. Nellalle oli ollut helpompi kertoa, sillä hän ei pystynyt käsittämään aiheen jättämää haavaa. Saku taas varmasti tiesi, mitä se oli. Silti säpsähdin, kun hän laski kätensä olkapäilleni, ja sanoi yllättävän rehellisellä äänellä sanat, joita en ollut aiemmin uskonut.

 -Sä oot vahva mimmi. Ihan helvetin vahva. Äläkä väitä vastaan. Sä oot vahva. Mä tiedän sen. Hymyilin heikosti. Saku oli kiltti sanoessaan niin, ja jostain syystä annoin itseni luottaa niihin sanoihin. Kai mä sitten oon vahva, ajattelin. Sitten nousin, ja kiskoin Sakun mukanani takaisin saliin. Sydän tuntui kevyemmältä kuin aikoihin, vaikka jäinkin miettimään sitä, mikä painoi Sakun mieltä.

Annika oli edelleen Niklaksen seurassa salin keskellä, kun ilmestyimme takasin Sakun kanssa. Vaikutti siltä, että heillä oli hauskaa. Oikein rakkauden kesä, myhäilin mielessäni. Oli Nella ja Noel, ja nyt sitten näköjään vielä Annika ja Niklas. Minulla ei ollut ketään, vaikka Nella olikin yrittänyt liittää minut ja Sakun yhteen. Ei, me emme olleet yhdessä. Meillä ei ollut mitään. Paitsi samankaltainen menneisyys. Eivät meidän menneisyytemme täysin samanlaisia olleet, mutta niissä oli paljon samaistumispintaa. Jotain, josta tarrata kiinni. En minä pystynyt täydellisesti ymmärtämään ydinperheiden ongelmia, kun taas he eivät ymmärtäneet yksinhuoltajien ongelmia. Yleensä yh-vanhempi ajateltiin ihmiseksi, jolla oli huono taloustilanne ja paljon töitä. Olihan se toisinaan niin, muttei aina. Jotkut pärjäsivät varsin hyvin yksinäänkin, jos tukiverkosto oli hyvä.

 -Miksi sä laitoit Niken katsomaan Annikan perään? Saku kysyi minulta havahduttaen minut ajatuksistani. Vähän aikaa minulla löi tyhjää, mutta sitten tajusin, mitä hän tarkoitti.

 -Siis… tota… Niin! Se Annika. No, ei Niklas nyt niin hullu ole, ja sitä paitsi, vaikuttaa siltä, että Annika on päässyt yli susta. Haittaako se sua jotenkin?

 -Mitä sä oikein vihjailet? No ei haittaa. Vähän vaan mietin, että ennen sä et tykännyt kyllä yhtään Nikestä. Tainnut tää mun seura saada sun pään ihan pyörälle, Saku sanoi, ja tökkäsi minua sitten nenänpäähän. Pyörittelin silmiäni.

 -Älä luule itsestäsi liikoja, ex-vihamieheni, sanoin, ja sain myös Sakun hymyilemään. Kyhjötimme salin nurkassa kahdestaan katsellen toisten tanssimista. Musiikki pauhasi täysillä, joten puhumisesta ei oikein tullut mitään, jos ei halunnut huutaa. Hiljalleen musiikki kuitenkin vaihtui rauhallisempaan, ja siitä saattoi arvata, mitä oli tulossa.

 -Ne sun frendit lähti vähän liian aikaisin. Ne jätti hitaat väliin, Saku sanoi minulle aivan korvani juuresta. Nyökyttelin. Niinhän se saattoi olla. Tosin minusta tuntui, että he olivat mieluummin kahdestaan kuin muutaman sadan ihmisen keskellä. Olisinhan minäkin ollut mielelläni kahdestaan tai yksin, mutta en ollut viitsinyt lähteä heti Nellan ja Noelin jälkeen. Se olisi saattanut vaikuttaa epätoivoiselta, ja sellaista vaikutelmaa en halunnut antaa itsestäni, vaikka välillä Reppiksen lähdettyä olin saattanut vaikuttaakin epätoivoiselta puhuessani jatkuvasti Annikalle ja Nellalle hänestä ja siitä, kuinka minulta puuttui vertaistuki. Henkilö, joka ymmärsi yksinhuoltajan lapsen ajatukset meidän tapauksessamme isistämme. Sä oot vaan ihan lätkässä siihen poikaan, Nella ja Annika olivat sanoneet minulle. Ja minä kielsin kaiken. En minä ollut koskaan ihastunut Reppikseen. Ainoastaan kaipasin sitä, miten hyvin me olimme ymmärtäneet toisiamme. Tajusin vajonneeni ajatuksiini vasta sitten, kun tunsin Sakun katseen kasvoillani.

 -Oothan sä hengissä. Tuu mun mukaan, hän sanoi minulle, ja veti minut mukanaan salin lattialle. Siis mehän tanssitaan hitaita, tajusin tunnistaessani biisin. Saku oli vetänyt minut mukaansa tanssimaan. Vaikka tilanne oli omituinen, se ei ihme kyllä häirinnyt minua. Päinvastoin, oikeastaan pidin tilanteesta. Olin jollain oudolla tavalla oppinut pitämään Sakusta. Tai ehkä se johtui siitä, että hän tiesi, millaista elämä oli ilman toisen vanhemman läsnäoloa. Vaikka enhän minä tiennyt edelleenkään hänestä sen enempää. Kohtalotoveri mikä kohtalotoveri, ajattelin. Saku oli ehkä ennen ollut ihminen, joka vaikutti välinpitämättömältä, mutta nyt syitä käytökselle alkoi ilmetä. Mä olin liian ennakkoluuloinen, tajusin, sillä niin; minä, puolustaja-Maaria, olin tuominnut ilman kunnon perusteita. Ehkä oli aika korjata kaikki väärät luulot oikeiksi, jotta voisimme ymmärtää toisiamme paremmin. Kyllä. Niin oli tapahduttava. Pian. Kesällä. Nyt.

 -Minne sä oikein tiput ajatuksissasi? kuulin Sakun nauravan. Olimme pysähtyneet. Ja minä vain hymyilin. Ainoastaan hymyilin. Ja yhtäkkiä halusin selvittää kaiken.

Blogin kesäsarjan toinen osa. Kirjoitettu alun perin Google Docsiin.

3. osa