tiistai 31. joulukuuta 2019

Mitä minulle tapahtui vuonna 2019?

Vuosi 2019 alkaa olla taputeltu, eikä se oikeastaan haittaa mua. Siinä missä mä luulin viime vuoden olleen vaikea, tämä vuosi rökitti kyllä sen ihan 6-0. Vaikka olikin vaikeaa, olihan tässä jotain hyvääkin, tietenkin. Mutta mitä mulle oikeastaan tapahtui vuonna 2019? Se selviää nyt.

Vuonna 2019...

• ylitin itseni useammassakin asiassa.
• perustin tämän blogin.
• taistelin oman mielen kanssa.
• opin soittamaan kitaralla Syksyn sävelen tunnistettavasti.
• lauloin yleisön edessä kaksi kertaa.
• kirjoitin elämäni ensimmäiset, oikeasti pitkät tarinat (esim. Sydämen kutsu 51 sivua, Jos rakastuisin sinuun 28 sivua).
• pääsin ripille.
• itkin.
• menetin hevoseni.
• lähetin ystävälleni maratonin pituisia ääniviestejä.
• valitin elämästä.
• söin monta suklaalevyä.
• kävin Kolilla.
• uin.
• kävelin metsässä kummini kanssa reilu 10 kilometriä.
• otin liikaa kuvia auringonlaskuista.
• kuuntelin musiikkia lähes jokaisella bussimatkalla koulusta kotiin ja kodista kouluun.
• löysin tv-sarjoja, joista sain inspiraatiota teksteihini.
• olin kunnolla kipeänä vain kerran.
• laskin suksilla mäkeä alas andrenaliini suonissa virraten.
• kirjoitin enemmän kuin koskaan aiemmin.
• korotin matematiikan numeroa ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen.
• valvoin liian myöhään.
• nukuin huonosti liian monta yötä.
• kuuntelin ASMR-videoita monta kertaa viikossa.
• Spotifyn mukaan suosikkiartistini oli KUUMAA.
• kuuntelin musiikkia Spotifysta 8000 minuuttia enemmän kuin vuonna 2018.
• onnistuin pitämään huonekuuseni hengissä.
• unelmoin vuoden vaihtumisesta.
• haave koirasta alkoi konkretisoitumaan.
• opettelin kovakuorisuutta (ei suju vielä kovin hyvin).
• luin vain vähän kirjoja.
• kaivoin inspiraatiota esille melkein lapion kanssa :D.
• kaduin sanojani.
• toimin kartanlukijana (eli luin Google Mapsin ajo-ohjeita).
• katsoin HasBeen-sarjan kolme kertaa läpi.
• itkin samaisen sarjan päätösjakson aikana.
• olin ylpeä ylioppilaaksi hienoin arvosanoin päässeestä isoveljestäni.
• poltin kynttilöitä kuolleiden muistolle.
• sytytin jouluvalot marraskuussa, mutta en muistanut laittaa niitä joka päivä päälle.
• koin ahdistusta ympärilläni olevista ihmisistä.
• teippasin huoneeni seinille sanoja itselleni tärkeistä biiseistä.
• en tiennyt, mikä minua vaivasi.
• en kokenut kuuluvani oikein minnekään.
• löysin uusia lempiblogeja.
• luin runoja. Siis minä, MINÄ luin runoja! Yllätyin itsekin :D.
• tilasin Ifolorista kuvia ensimmäistä kertaa vuosiin.
• lauloin ensimmäistä kertaa mikkiin.
• tylsistyin kuvataidetunneilla, joille en oikeastaan halunnut, vaan jouduin, koska valinnaisaineet...
• unohdin vaihtaa seinäkalenterin kuukautta ajallaan.
• mietin liikaa muiden mielipiteitä itsestäni.
• elin pää pilvissä (aina välillä).
• kiroilin liikaa.
• halusin päästä Lappiin.
• ikävöin hevosia elämässäni.
• jatkoin Jessin ja Kriston tarinaa heidät jo kerran hylättyäni.
• tajusin voineeni henkisesti huonosti.
• kirjoitin yli 120 blogipostausta.
• olin TET:issä syksyllä ainoastaan kolme (3) päivää eri syistä johtuen.
• sain mahdollisuuden toteuttaa unelmiani.
• varmistuin siitä, että olen introvertti ainakin 75 prosenttisesti.
• rakastuin musiikkiin ja kirjoittamiseen entistä enemmän.
• arvostin hyviä ystäviä.
• vastasin jokaiseen kommenttiin, jonka sain täällä blogin puolella, ennemmin tai myöhemmin :).
• löysin teksteistäni jälkikäteen häiritsevän monta lyönti- ja kirjoitusvirhettä, kiitos sen, että kirjoitan kaikki postaukset tabletilla.
• epäilin tekstieni juonen kantavuutta.
• nauroin.
• rakastin kovaa tuulta, joka sai hiukseni hulmuamaan.
• tein asioita, joita rakastan, mutta myös asioita, joista en pidä.

Siinäpä pieni listaus siitä, mitä olen tehnyt tänä vuonna. Koska tämä teksti tulee jäämään Ruusunpiikkejä käsivarsilla-blogin viimeiseksi tekstiksi tämän vuoden puolella (tammikuussa tavataan taas, ei huolta!), haluan vielä näin loppussa kiittää jokaista blogiani seurannutta. Erityiskiitos vielä niille, jotka ovat vaivautuneet kommentoimaan. Jokaisen kommentin olen painanut sydämeeni ❤



Kiitos tästä vuodesta, lukijat. Palataan asiaan taas tammikuun puolella <3

sunnuntai 29. joulukuuta 2019

Jos vielä olen sinun #22

VIISI KUUKAUTTA MYÖHEMMIN

Jessika

Se hieman jopa utuinen ja unen kaltainen heinäkuun loppu oli kertonut sen, mikä meidän pitikin kuulla. Koskaan aiemmin seinät ympärillämme eivät olleet olleet niin hauraat ja helposti rikkoutuvat. Yksikin väärä sana olisi voinut rikkoa kaiken, joten siksi oli helpompaa vain olla hiljaa ja nojata toista vasten. Silloin ei tarvinnut pelätä, että olisi sanonut jotain väärää. Oli ainoastaan toisen sydämenlyönnit korvaa vasten. Sitä saattoi vain olla ja toivoa, ettei mikään koskaan särkisi seiniä ympäriltämme.

Kristian

Joulukuisessa lumisateessa sitä helposti palasi hetkeen, kun olin seisonut pienessä eteisessä matkalaukut mukanani varhaisessa aamussa. Kumpikaan ei ollut pystynyt sanomaan mitään. Tilanne oli ollut pelottavan hauras, mikä tahansa olisi voinut rikkoa sen. En olisi halunnut kuulla totuutta, joka olisi voinut olla yhtä hyvin kaunis tai ruma, liian kipeä. Mutta tiesin, että totuuden oli tultava esiin. Ja mikä tahansa totuus sitten olikaan, tiesin, että meidän oli elettävä sen mukaisesti.

Jessika

Isän kuoltua joulun merkitys elämässäni oli muuttunut. Tavallaan se oli edelleen juhla, jota odotin, mutta jokin taika oli rikkoutunut elämän rajallisuuden iskeytyessä vasten kasvoja vain hieman ennen joulua. Siitä huolimatta olimme Elenan kanssa jopa vaivautuneet ostamaan tekokuusen piristykseksi asuntoon, jossa edellisinä jouluina ainoa jouluun liittyvä asia olivat olleet Elenan jouluvalot olohuoneen pöydällä. Nyt olin itsekin aikaiseksi vetää jouluvalot huoneeni verhotangon ympärille, eikä asia ainakaan masentanut minua.
  -Nyt tää asunto näyttää asutulta, vaikka me ei ollakaan täällä jouluna, Elena sanoi minulle katsellessaan työmme jälkeä. Koko päivän siivoaminen oli tuottanut tulosta.
  -Niinpä. Outoa, että joulukin on jo ensi viikolla, sanoin.
  -Ja kohta vuosikin vaihtuu. Musta on ihanaa, että sä oot mun kämppis vielä ensi vuonnakin, Elena sanoi ja halasi sitten minua.
  -Ei mun ole tarkoitus häipyä tästä vielä pitkään aikaan, koska ei mulla ole sen yhden kanssa mikään kiire mihinkään. Mennään päivä kerrallaan, niin ei tule kummallekaan paniikkia jostain asiasta, viittasin puheillani Kristianiin, joka oli kuin olikin tullut jäädäkseen elämääni.
  -Musta tuntuu siltä, että vasta nyt sä olet aidosti onnellinen sen kanssa. Mä ihan oikeasti toivon, että te saatte nyt rauhassa rakentaa pohjaa ennen seuraavia vastoinkäymisiä, kämppikseni sanoi, ja minä saatoin pyyhkäistä salaa silmäkulmaani eksyneen kyyneleen pois.
  -Kaikella on tapana järjestyä, tavalla tai toisella, kuiskasin. En olisi voinut olla onnellisempi Elenan kaltaisesta ystävästä, joka oli ottanut minut siipiensä suojaan ensimmäisen kerran jo silloin, kun Daniel oli jättänyt minut. Hän oli kestänyt minua kuukaudesta toiseen huolimatta siitä, että välillä ongelmani olivat olleet rasittavia ja liittyneet aina uudelleen ja uudelleen Kristianiin.
  -Kiitos, Elena. Sä oot paras, sanoin ja halasin sitten ystävääni. Elena hymyili, kysyi sitten ottaisinko teetä, vaikka tiesi jo vastauksen. Tietenkin minä ottaisin. Aina, kun kyse oli minun ja Elenan yhteisestä perinteestä.

Kulunut vuosi oli ollut monien läheisteni kannalta merkittävä. Janni ja Markus olivat menneet kihloihin, ja suunnittelivat seuraavalle kesälle häitään, jonne halusivat minut ja Kriston ehdottomasti soittamaan kappaleen tai pari. Äiti oli vihdoin saanut elämän ilman isää raiteilleen. Hän uskalsi luottaa, että huominen olisi aina edellistä päivää parempi. Rakas serkkuni Saara oli taas rakastunut ensimmäistä kertaa elämässään, eikä minulla ollut mitään Andreita vastaan. Myös minä olin joutunut kasvamaan ihmisenä valtavia harppauksia. Siksi tuntui helpottavalta ajatella, että seuraava vuosi alkoi paljon tasaisemmalta pohjalta kuin kulunut vuosi.
  -Moi, Kristian ilmestyi takaani.
  -Moi, vastasin ja päädyin heti halaukseen keskellä katua, jolle olin jäänyt seisomaan.
  -Mitä sä täällä? Kristo kysyi ja painoi sitten suukon hiuksilleni, joihin oli takertunut lumihiutaleita.
  -Mietin isää, sanoin.
  -Mitä siitä? hän kysyi.
  -Sitä, mitä isä olisi sanonut miulle nyt. Hää ois sanonut, että miun ei tarvitse ollaan huolissaan siitä, ettenkö ois tärkeä, vaikka en aina onnistuisi kaikessa mitä yritän. Isä olisi sanonut, että tärkeintä on miun onnellisuus, sanoin ja käytin huomaamattani sanoja, jotka eivät kuuluneet tähän ympäristöön. Kristo ei heti sanonut mitään, mutta huomasin hänen hymyilevän.
  -Mitä sie... mitä sä virnuilet? kysyin, vaikka tiesin, miksi hän hymyili.
  -Kuulostaa oudolta, kun sä puhut mun seurassa tolla tavalla. Mä en oo tottunut siihen, hän sanoi. Sitten hiljaisuus laskeutui päällemme, mutta se ei haitannut. Kuluneen syksyn aikana hiljaisuudesta oli tullut vihollisen sijaan ystävä, sillä enää ei tarvinnut pelätä, mitä hiljaisuus kätki sisälleen. Enää hiljaisuus ei kätkenyt sisälleen mitään sellaista, josta ei olisi voinut puhua.

Kristian

Oli ollut ainoastaan helpottavaa huomata, että kuuden Amerikassa vietetyn viikon jälkeen asiat Jessikan kanssa olivat lähteneet sujumaan viimeinkin ilman suurempia ongelmia. Olimme puhuneet molemmat siitä, mitä olimme miettineet suhteemme jatkosta, ja kun ne asiat oltiin puitu läpi, aloimme elää päivä kerrallaan. Meillä ei ollut mitään suuria suunnitelmia, sillä emme halunneet kiirehtiä. Myös välit isän kanssa olivat pysyneet hyvinä. Olimme jopa saaneet sovittua, miten viettäisimme joulua ensimmäistä kertaa vuosiin yhdessä. Uutena vuotena minä olin menossa Jessikan luokse, mutta jouluna saatoin ihan hyvin olla isän kanssa. Nautin täysillä siitä, että menneisyyden aaveet olivat vihdoin voitetut. Mitä ikinä tulevaisuus toisikaan tullessaan, rinnallani oli kaksi minuun uskovaa ihmistä. Sekä Jessi että isä uskoivat, että minä pärjäisin. Ja sen myötä uskalsin itsekin luottaa siihen, että pärjäisin.

Jessika

Ulkona oli pakkasta pari astetta. Talo oli hiljainen lukuunottamatta Kristoa, joka etsi kuumeisesti lapasiaan naulakosta.
  -Kristo, sun lapaset on täällä, sanoin ja nostin lapaset sohvalta.
  -No tietysti, hän huokaisi ja käveli luokseni. Minä katselin hänen silmiään, jotka olivat edelleen niin kauniit, että niihin olisi voinut hukkua. Vihdoin myös silmistä oli havaittavissa rauhallisuutta, joka niistä oli pitkään puuttunut. Levottomuus oli päästänyt irti Kristosta, eikä se lainkaan haitannut minua.
  -Mitä sä mietit? Kristo kysyi minulta, kun olin jo pidemmän aikaa katsellut häntä silmiin.
  -Kohta on jo ensi vuosi, enää alle tunti jäljellä.
  -Onhan se outoa.
  -Mä mietin... Mitä jos mennään naimisiin viiden vuoden päästä syksyllä? kysyin. Kriston kasvoille levisi hämmästynyt ilme.
  -Ja sä kysyt tota tosissaan? No joo... Mutta miksi just viiden vuoden päästä syksyllä? hän kysyi, mutta hymyili samalla.
  -Koska silloin me ehkä ollaan varmoja siitä, mitä me oikeasti halutaan toisistamme, sanoin. Kristo oli hetken aikaa hiljaa ja näytti miettivän ehdotustani. En olisi suuttunut, vaikka ehdotukseni ei olisi mennytkään läpi, olihan viisi vuotta aika kunnianhimoinen tavoite.
  -Okei, Jessi. Mennään naimisiin viiden vuoden päästä syksyllä.
Suuni oli loksahtaa auki, sillä olin ehkä hieman ehtinyt jo odottaa kielteistä vastausta.
  -Siis... Sä suostut! kiljaisin ja hyppäsin sitten miehen kaulaan.
  -Hei, varo vähän! Vaikka sä ootkin pieni, jos sä hyppäät noin yllättäen, mä saatan joskus kaatua, nuppu, Kristo sanoi ja nauroi. Kieltämättä minua itseänikin nauratti, mutta ehkä se oli parempi niin. Kyyneleitä oli vuodatettu ihan tarpeeksi tälle vuodelle.

Hieman vaille kaksitoista olimme kaikki ulkona kaulahuiveihin ja lapasiin sonnustautuneina. Äiti oli Esan ja Seijan kanssa, minä taas Kriston kanssa. Lumi narskui kenkien alla ja olin varma siitä, että isän tähti loisti taivaalla kirkkaammin kuin koskaan. Jossain kauempana kylällä ammuttiin jo raketteja.
  -Rakastan sua, Kristo sanoi yllättäen, ja vaikka olin jo aiemmin päättänyt, etten itkisi, meinasin silti alkaa itkemään.
  -Rakastan sua, senkin hullu, kuiskasin, ja suutelin sitten pikaisesti Kristoa.
  -Kello on kaksitoista, hyvää ja onnellista uutta vuotta kaikille, Esa huusi hieman kauempaa. Tähdet tuikkivat kuulaassa pakkasyössä, kylältä kuului rakettien paukkumista ja ulkokynttilät paloivat kauniilla liekillä. Äiti tuli ja halasi sekä minua että Kristoa, kertoi olevansa ylpeä meistä molemmista. Me kaksi hymyilimme ja nojasimme toisiamme vasten tällä kertaa onnellisina. Taivas oli täynnä tähtiä, ja minä toivoin, että minä ja Kristian osaisimme kulkea oikeaan, meidän tähtemme osoittamaan suuntaan. Tammikuun ensimmäisen yön aikana sisälleni laskeutui rauha. Ei ollut kiire juosta mihinkään, sillä minulla oli kaikki mitä juuri sinä hetkessä tarvitsin. Ja minä tiesin, että myös Kristianilla oli kaikki, mitä hän tarvitsi. Vaikka elämä jatkossa heittelisikin, saatoin aina turvautua häneen. Kaikki oli hyvin. Enkä minä enää tuntenut menneisyyden painoa harteillani.

Kiitos jokaiselle, joka on lukenut koko tarinan Jessikasta ja Kristianista. Toivon, että he ovat antaneet teille jotain, ja kenties jättäneet jäljen sydämiinne. Minun osaltani he saavat ainakin toistaiseksi jäädä tammikuun ensimmäiseen yöhön, mutta te saatte jatkaa heidän tarinaansa ikuisesti mielissänne. Ja kuka tietää, vaikka vielä joskus jatkan heidän tarinaansa. Mutta juuri nyt näin on hyvä. Siksi vielä kerran KIITOS kaikille. On ilo jakaa tarinoita teidän kanssanne. 

P.S Minua kiinnostaa kuulla, millaisiksi olitte kuvitelleet nämä kaksi henkilöä. Luonne, ulkonäkö, elämä..., mitä näitä nyt on. Nyt saa kertoa kommenteissa oman mielikuvansa, sillä oikeaa tai väärää ei ole :)

perjantai 27. joulukuuta 2019

Jos vielä olen sinun #21

Jessika

Keskipäivän paahtava aurinko lämmitti selkääni, kun uitin jalkojani melkeinpä jo liian lämpimässä vedessä. Oli lähes tyyntä. Vain harvoin tuuli heilutti rantakoivun oksia ja sai lehdet havisemaan. Kesä oli kauneimmillaan, onnellisuus sykki rinnassani, mutta silti halusin itkeä kurkkua kuristavan tunteen pois ympäriltäni. Kuusi viikkoa oli tuntunut tuskallisen pitkältä. Miten kaikki saattoikaan olla niin vaikeaa? Laiturilla istuessa oli vaikeaa käsittää sitä, kuinka paljon olin uhrannut vain yhden ainoan ihmisen takia. Mutta minä tiesin, etten voinut kieltää häntä enää uudelleen itseltäni. Vaikka siltikään en edelleenkään voinut olla täysin varma siitä, mitä olin tekemässä.

Kristian

New Yorkin kaduilla oli lähes paahtavan kuuma. Paita tuntui liimautuvan selkään kiinni, eikä edes varjossa ollut kovin viileää. Kuudessa viikossa oli ehtinyt miettiä paljon siitäkin huolimatta, että matkakumppaninani oli ollut oma isäni. Emme sentään olleet luuhanneet koko aikaa yhdessä. Isäni oli kokenut liikkuja niin Suomessa kuin ulkomaillakin, joten hänet uskalsi jättää hetkeksi itsekseenkin. Minä puolestani selvisin varsin hyvin käyttämällä puhelimen karttapalveluja. Vaikka viikot olivatki tehneet hyvää mielelleni, ne olivat taas toisaalta saaneet minut hieman levottomaksi. Mitä tahansa olinkaan tehnyt, en koskaan voinut olla varma siitä, mitä Suomessa tapahtui. Oli vain luotettava siihen, että asiat helpottuisivat. Ja vaikka niin ei olisi käynyt, piti luottaa siihen, että kaikella oli tarkoituksensa.

KUUSI VIIKKOA AIEMMIN

Jessika

Kahvilan sisään lappasi porukkaa melkeinpä liikaa, kun minä vasta aloittelin vuoroani. Netta oli luvannut jäädä kanssani töihin siksi aikaa, että Mikko saapuisi paikalle. Hän oli kuulemma jumittunut ruuhkaan, eikä millään ehtinyt saapua ajoissa paikalle.
  -Ihan hitosti porukkaa! Mistä näitä tulee? Netta kuiskasi korvaani, kun olimme saaneet jälleen yhden asiakasparven pöytiin istumaan tyytyväisinä.
  -Ei hemmetti... Ne festarit tossa lähellä! Totta kai porukka tulee tänne. Ilmastointi ja raikas ilme houkuttaa näin kuumalla ilmalla. Onneks Mikko kävi tukussa eilen. Muuten tavarat loppusi kesken, huokaisin ja kiirehdin sitten takaisin tiskin taakse palvelemaan jälleen uutta asiakasta. Jos kiireessä oli jotain hyvää, niin ainakin se, ettei ehtinyt miettiä turhia asioita. Sai kerrankin vain paahtaa niska limassa hommia ilman, että mikään keskeytti ajatuksia.
  -Sorisorisori... ihan hirveä ruuhka! Mikko ryntäsi sisään juuri sillä hetkellä, kun kahvila oli viimein rauhoittunut hetkeksi. Hän näytti uupuneelta. Oikeastaan hän näytti siltä, ettei kahvilan pyörittäminen voinut juuri sillä hetkellä vähempää kiinnostaa.
  -Varmaan saatte hoidettua puljun iltaan asti Jessikan kanssa? kuulin Netan kysyvän Mikolta heti, kun tämä oli päässyt takahuoneeseen.
  -Joo, totta kai. Sä oot vapaasi ansainnut. Kiitti, kun jäit auttamaan Jessikaa. Yksin olisi ollut aika vaikeaa selvitä tollasesta asiakasvirrasta, Mikko sanoi. Minä nostelin pöydiltä käsiini tyhjiä kahvikuppeja ja leivänmuruilla kuorrutettuja lautasia. Mikon sanat olivat totta. Netta oli kuin olikin pelastanut minut asiakasvirtaan hukkumiselta.

Viikot kuluivat kahvilan ja kodin väliä kulkien. Toisinaan asunto oli liiakin hiljainen, ainakin aina silloin, kun Elena oli lähtenyt käymään vanhemmillaan. Helteet tekivät ilmasta tukahduttavan kuumaa. Silloin tällöin puhuin Kriston kanssa puhelimessa ja vaihdoin siten kuulumisia. Puhelut olivat välillä melkein vaivaannuttavia, sillä pitkä hiljaisuus toisessa päässä ei tietenkään kuulostanut hyvältä. Minulle kuitenkin riitti tieto siitä, että Kristo oli isänsä kanssa hyvissä voimissa rapakon toisella puolella. Useimmiten vasta puhelun jälkeen minulle iski kauhea ikävä Kristoa kohtaan. Ehkä juuri siksi nukuin yöt levottomasti ja mietin meitä.
  -Jessika. Tuutko käymään? Mikko huikkasi eräänä päivänä takahuoneen ovelta. Vilkaisin Nettaa, joka nyökkäsi pärjäämisen merkiksi.
  -No? kysyin painettuani oven perässäni kiinni.
  -Mä olen miettinyt, haluaisitko sä pitää tässä kohta kolmen viikon loman? Tai kun tänne on tulossa ne kesätyöntekijät, etkä sä oo pitänyt pidempiä lomia pitkään aikaan. Me pärjättäisiin Netan ja kesätyöntekijöiden kanssa vallan mainiosti, Mikko sanoi. Kuulinko mä just pääseväni lomalle, jos vaan haluan? riemuistin mielessäni, mutta koitin pitää ääneni hillittynä vastatessani ehdotukseen myöntävästi.
  -Joo, miksi ei, sanoin ja kohautin olkapäitäni, jotta en olisi vaikuttanut liian innokkaalta. Pidinhän minä työstäni kahvilassa etenkin remontin mukana raikastuneen yleisilmeen jälkeen, mutta viime aikojen tapahtumat olivat väsyttäneet minua. Kristokin oli ollut jo kolmatta viikkoa poissa, mutta en ollut saanut selviteltyäni päätäni tarpeeksi.
  -Se tekee varmasti hyvää. Sä oot ilmeisesti ollut aika kovilla? Mikon kysymys yllätti minut. Pystyin vain nyökkäämään ja mutisemaan jotakin epämääräistä. Onko se muka läpinäkyvää? ajattelin miettiessäni elämääni. Tiedostin itse olleeni väsynyt, mutta että Mikkokin oli huomannut asian...
  -Voisin mennä käymään vaikka äidillä. Se varmaan tarvitsee apua eläinten kanssa, koetin keventää tunnelmaa ja sainkin vastaukseksi hyväksyvän hymyn tapaisen Mikolta.
  -Voit aloittaa vaikka perjantaina, jos se vaan käy sulle, hän sanoi vielä ja minä nyökkäsin. Pieni loma teki todellakin terää kaiken tapahtuneen jälkeen.

Kotona kaikki tuntui olevan ennallaan heinäkuun puolivälin paikkeilla. Aurinko paistoi edelleen täydellä terällä lukuunottamatta muutamaa ukkoskuuroa, jotka olivat pelastaneet muutoin korpuksi kuivuneet heinä- ja viljapellot. Lehmät märehtivät tyytyväisinä varjossa päivän kuumimpaan aikaan. Siinä missä lehmät olivat hakeutuneet varjoon, hevosistamme kaksi nauttivat selvästi paahtavasta auringosta.
  -Sade, Aamu! Ettekö työ paahdu siellä auringossa? Tulkaahan tänne! vihelsin saaden hevosten huomion itseeni. Ihme kyllä molemmat ravasivat iloisesti veräjälle kuin olisivat tienneet, mitä minulla oli mukana.
  -Siinä. Pitäisi tuoda teille lisää vettä. Niin, paarmat kiusaa, höpötin hevosille läntätessäni molempien päästä muutaman paarman kuoliaaksi. Tammat huitoivat jopa hieman laiskasti hännillään rouskuttaen samalla porkkanaa, jota olin kummallekin tarjonnut.
  -Moi Jessi! Sie ootkin täällä. Olisit soittanut, niin mie olisin hakenut siut eilen asemalta ja tuonut tänne, Saara huusi minulle kävellessään laitumelle tuovaa mäkeä alas. Hänen kasvoiltaan paistoi onnellisuus, jonka lähteen tiesin.
  -Mie halusin yllättää. Sitä paitsi äidillä oli eilen asiaa Lappeenrantaan, niin mie tulin siinä samalla, sanoin ja taputin vielä kumpaakin hevosta.
  -Teija sanoi, että sie oot täällä nyt pidempääkin. Otitko sie loparit vai saitko lomaa? Saara kysyi pilke silmäkulmassaan.
  -Hehehe. Joo, tietenkin otin loparit. Enhän mie niitä töitä enää syksyllä tarvitsekaan, kun raha kasvaa nykyään puussa... No ei vaan, Mikko halusi päästä miusta eroon kolmeksi viikoksi, kun kahvilaan tulee kesätyöntekijöitä, jotain harjoittelijoita ilmeisesti, sanoin. Saaraa hymyilytti aiempi sarkastinen lausahdukseni.
  -On siinä meillä sarkasmin kuningatar. Muuten, lähtisitkö sie tänään Lappeenrantaan? Mentäisiin viettämään tyttöjeniltaa samalla tavalla kuin 15-vuotiaina, käveltäisiin satamassa ja istuttaisiin nurmikolla keskiyöhön asti. Toisin siut takaisin huomenna, hän kysyi.
Värähdin tunteesta, jonka Saara sai aikaan muistuttamalla niistä illoista, kun olimme vielä huolettomia teinejä puhumassa elämästä keskiyöllä kostealla nurmikolla. Olimme hymyilleet ja suunnitelleet, millaista elämämme olisi aikuistuttuamme.
  -Mie luulen, ettei miusta enää löydy samanlaista huolettomuutta.
Saara kohotti kulmiaan ja tutki kasvojani.
  -Sitä suuremalla syyllä. Siun pitää puhua miun kanssa. Tiiän, että siulla on kerrottavaa miulle, hän sanoi. En voinut tietenkään väittää vastaan.
  -Mutta äiti... mie en voi jättää sitä yksin, koitin kierrellä edelleen vähän liian houkuttelevalta kuulostanutta ehdotusta. Ilmeisesti yritykseni oli hyvin heikko, sillä jo seuraavassa hetkessä serkkuni oli saanut minut puhuttua ympäri.
  -Sie teit oikean päätöksen. Tänään relataan, serkku, hän sanoi hymyillen, enkä voinut olla hymyilemättä itsekin, sillä heinäkuinen ilta Lappeenrannassa tekisi varmasti hyvää raastetuille hermoilleni.

Kristian

Olihan USA tietenkin upea paikka, viihdyin siellä hyvin. Ainakaan sää ei ollut perinteisen sateista ja harmaata. Olin ehtinyt saada tarpeekseni niin sateesta kuin harmaudestakin kevään mittaan, vaikka Jessika olikin kertonut, että koti-Suomessakin säät olivat olleet lähes liian kuumia. Puhelut ja viestit hänen kanssaan olivat olleet outoja, aivan kuin olisin kuunnellut sääraporttia. Nainen vaikutti etäiseltä, eikä mieleni pitänyt ajatuksesta lainkaan. Isän takia koitin pitää ilmeeni normaalina siitä huolimatta, että pääni sisällä myllersi. Kuluneet viikot kaukana Jessikasta olivat saaneet minut heräämään unesta, jossa olin kai ollut. Näin kirkkaana mielessäni sen, mitä halusin, mutta asian toteuttaminen ja onnistuminen olisikin eri asia.
Mitä jos kaikki murenisi taas?
Tiesin, ettei hän kestäisi enää uusia järistyksiä. Mutta toisaalta tiesin, ettei hän edes jaksaisi lähteä. Hän jäisi, mutta se taas tarkoitti... Ei, en halunnut edes ajatella asiaa. Minun oli pakko saada puhua Jessikan kanssa, ennen kuin oli liian myöhäistä. Mitä ikinä se vaatisikaan, en antaisi meidän tukehtua toisiimme.

Jessika

Kuusi viikkoa ja risat olivat menneet kuin hujauksessa, vaikka mukaan mahtuikin niitä tuskallisen kuumia ja hikisiä päiviä, jolloin edes järveen hyppääminen ei ollut auttanut. Olin saanut ensimmäistä kertaa sitten kaupunkiin muuton jälkeen kuorruttaa paljaat käsivarteni heinäpölyllä ja eläintenkarvoilla. Vaikka ei olisi ollut edes karvanlähtöaika, aina hevosista ja jopa lehmistä lähti muutamia karvoja.
Iltaisin äidin mentyä jo nukkumaan olin kuunnellut Kriston ääntä hieman huonosti kuuluneesta puhelusta. Hän kertoi vain kaiken oleellisen, senkin niukasti. Välillä välillemme laskeutui hiljaisuus, vaivautunut sellainen. Ja lopulta olin luopunut jokapäiväisestä puhelusta hänen kanssaan, pelkät viestit saivat riittää niinä päivinä, kun epäilys meidän suhteestamme piti ankarimmassa otteessaan. Siitäkin huolimatta halusin yrittää, tunsin sen sisimmässäni. En ollut valmis luopumaan meistä. Ikävä kalvoi mielessäni. Piti vain uskoa siihen, että myös toinen osapuoli oli samaa mieltä, vaikka välillä asia hieman pelottikin. Halusin vain tietää, ettei tarvinnut sanoa hyvästejä, että meilläkin oli mahdollisuus elämään ilman draamaa ja vääntöä. Totuuden kuuleminen pelotti. Oli ollut turvallista lohduttautua ajatukseen totuuden kohtaamiseen sitten joskus. Liian äkkiä sitten joskus olikin edessäni. Sitten joskus oli vaihtunut viikoista päiviksi, päivistä tunneiksi ja lopulta se muuttuisi tunneista minuuteiksi. Ja kun minuuttejakaan ei enää olisi, olisi vain sekunnit, jotka nekin valuivat pois käsistämme. Oli oltava rohkea ja astuttava juuri sille polulle, joka parhaalta tuntui.

Lappeenrannan juna-asema oli hiljainen heinäkuisena perjantaina kellon lähestyessä seitsemää illalla. Lähtijöitä oli vain vähän, mutta arvelin tulijoita olevan enemmän. Äiti seisoi vieressäni hymyillen ensimmäistä kertaa aikoihin juuri siinä hetkessä, kun tiesi minun lähtevän. Isän kuoleman jäkeen lähtöni olivat olleet vaikeita kummallekin, niin äidille kuin minullekin. Oli tuntunut pahalta jättää äiti suureen taloon yksin.
  -Sie jäät sitten Helsingissä pois? äiti kysyi minulta.
  -Niin mie puhuin Kriston kanssa. Niiden kone tulee joskus puolenyön aikaan, niin ei miun tarvitse kauaa odotella, vastasin ja koitin pitää hermostukseni kurissa hymyilemällä. Oikeasti minua hermostutti ajatus tavata Kristo yli kuuden viikon jälkeen, vaikka samalla myös odotin sitä. Mutta tapaaminen tarkoitti sitä, ettei totuuden kuulemista enää voinut vältellä. Yli kuuteen viikkoon tilanne ei ollut ollut niin lähellä itseäni, joka sai minut miettimään, miten osaisin sanani asetella.
  -Sieltä se nyt sitten tulee, äiti sanoi ja osoitti kädellään junaa, jonka ääni kylläkin oli kuulunut jo hetkeä aiemmin. Heinäkuun lämmin ilta oli vaihtumassa jälleen kaupungin sykkeeseen. Paluu betoniviidakkoon ei kuulostanut kovin houkuttelevalta ajatukselta, mutta minun oli pakko.
  -Yritän tulla taas käymään mahdollisimman pian, heti kun saan Mikolta viikonlopun vapaaksi. Pidä huolta itsestäsi. Äiti, mie rakastan siuta, kuiskasin halatessani äitiä.
  -Voi Jessi, ei siun tarvitse miusta huolehtia, pärjään kyllä. Pidähän siekin itsestäsi huolta. Sie oot miulle ihan äärettömän rakas, äiti sanoi ja rutisti minua niin kovaa, etten meinannut saada henkeä. Ja kun vielä junasta heilutin äidilleni kättä, näin sen hänen kasvoiltaan. Vihdoinkin elämä ilman isää oli asettunut omiin uomiinsa. Hengittäminen oli jo paljon helpompaa, ja hän uskalsi luottaa siihen, että pärjää. Vaikka kaikki päivät eivät olleetkaan unelmaa, hän saattoi silti elää luottaen siihen, että huominen toisi tullessaan jotain paljon parempaa ja kauniimpaa.

Kello oli hieman yli kymmenen, kun astuin pois junasta Helsingissä. Ilta oli vaihtumassa viileäksi yöksi saaden minut vetämään päälleni ohuen neuletakin, jonka olin saanut aikoja sitten Saaralta. Hänen kanssaan puhuminen oli todella auttanut rentoutumaan. Hän ei koskaan tuominnut ajatuksiani, vaan antoi minun sanoa sen, mitä oikeasti tunsin. Pysähdyin keskelle hiljaista asemalaituria kuuntelemaan yön ääniä. Ne olivat hyvin pitkälti erilaisia kuin kotona, sillä kotona kaikki oli paljon pehmeämpää, kun kaupungissa kaikki kuulosti kovalta ja terävältä, eikä mihinkään voinut tai osannut varautua. Jollain tavalla jopa taianomaisen hetkeni päätti puhelimeni häiritsevän kovalla ollut soittoääni merkkinä siitä, että joku yritti tavoittaa minua.
  -Kristo! Eikö teidän pitänyt jo olla koneessa? kysyin ehkä hieman töykeästi saatuani puhelun auki.
  -No moi vaan sullekin. Ja sitä vartenhan mä sulle soitin. Tää hemmetin lento myöhästyy ainakin pari tuntia, me ollaan täällä Lontoossa jumissa faijan kanssa, Kristo sanoi minulle äänessään väsymystä ja ärtymystä.
  -Ei hitto. Mä oon jo Helsingissä! Ei mulla oo mitään paikkaa minne mennä, puuskahdin. Koitin peittää äänestäni suurimman osan pettymyksestä, sillä ymmärsin, ettei Kristo voinut isänsä kanssa asialle mitään.
  -Jessi, mitä jos menisit kotiin? Mä tulisin heti aamusta sun luokse.
Minulla kesti hetki tajuta mitä hän tarkoitti, sillä kolme viikkoa lapsuudenkodissa oli saanut minut pitämään sitä ykköskotinani.
  -En mä nyt sinne voi mennä, ei kukaan pääse hakemaan mua asemalta.
  -Mä tarkoitin sun ja Elenan kämppää, en sun kotikotia, Kristo selvensi ja silloin minunkin päässäni välähti.
  -Sori... oon ilmeisesti vähän väsynyt. Ehkä sinne menee vielä junia, pitää katsoa. Toivottavasti te pääsette sieltä Lontoosta nyt pois, sanoin. Siihen koko keskustelu sitten jäätyikin, kumpikaan ei osannut sanoa enää mitään toiselle ja lopulta puhelu päättyi vaivautuneesti ja hiljaa. Minusta tuntui oudolta selata netistä mahdollisia junia keskellä yötä, sillä vielä hetkeä aiemmin olin ollut kauhun partaalla sanojeni kanssa. Ja se, että miettimisaikaa olikin yllättäen enemmän, ei enää lohduttanut. Minua ainoastaan ärsytti ja hirvitti entistäkin enemmän odottaa tuomion kuulemista. Jos jokin turhautti, niin turha odottaminen ja innostus. Mihinkään ei koskaan kai olisi pitänyt luottaa, etenkään siihen, etteivätkö lennot myöhästyisi aina silloin, kun sitä vähiten halusi tai odotti.

Kristian

En millään olisi halunnut uskoa sitä, että olimme jääneet isän kanssa jumiin Lontooseen. Muuten loistavasti sujunut loma oli kaatua yhden ainoan lennon myöhästymiseen. Jessi oli koittanut esittää pirteää, mutta hänen äänestään oli silti kuultanut pettymys. Olisin halunnut kirota koneen myöhästymisen alimpaan helvettiin, sillä tilanne stressasi minua. Halusin tietää, mitä Jessikan pään sisällä oli liikkunut, mutta ennen kaikkea halusin myös kertoa, mitä itse ajattelin. Mutta sen sijaan, että olisin kertonut naiselle ajatuksistani, mätänin matkustuksesta väsyneenä lentokentällä, jossa parveili ihmisiä huolimatta siitä, että oli ilta.
  -Se on vain pari tuntia, isä koitti kai lohduttaa, kun olin mutissut kirosanoja itsekseni.
  -Ainoastaan pari hemmetin tuntia lisää tuskaa, mutisin jälleen, mutta isä kuuli ja katsoi minua hämmästyneenä.
  -Minä kun luulin, että tämä loma oli rentouttava kokemus, mutta sä oletkin äkäinen kuin ampiainen, hän puuskahti. Minua ärsytti, enkä aikonut selittää asiaa varsinkaan isälleni. Joitain asioita ei vain voinut selittää järjellä, ja jostain syystä tunsin, että minä ja Jessika olimme yksi sellainen asia. Me vain roikuimme toisissamme päivästä ja viikosta toiseen, vaikka muualta onni olisi taatusti löytynyt helpomminkin.

Jessika

Vaikka olinkin saapunut asunnolle hieman puolenyön jälkeen, en ollut osannut mennä nukkumaan. Olin istunut aamuyöstä parvekkeella kuuntelemassa hiljalleen heräilevän kaupungin ääniä ja lintujen viserrystä, jos sitä muutamasta linnusta lähtenyttä ääntä saattoi sellaiseksi sanoa. Elena oli lähtenyt viikkoa aiemmin omalle kotiseudulleen viettämään omaa lomaansa, joten sain olla aivan rauhassa siihen asti, että ovikello havahdutti minut sohvalta. Vilkaistuani itseäni nopeasti peiliin saatoin vain todeta, että hiukseni olivat järkyttävässä kuosissa, mutta minulla ei ollut aikaa tai halua korjailla niitä. Kädet hieman täristen avasin oven, jonka takana seisovan henkilön olisin tunnistanut vaikka unissani.
  -Moi, hän kuiskasi. Vasta siinä vaiheessa mietin, kuinka hän oli päässyt sisälle lukittuun rappuun matkalaukkujensa kanssa, mutta en jaksanut miettiä kauan asiaa. Kiinnitin huomiota ainoastaan Kriston ylipitkiksi kasvaneisiin hiuksiin, jotka roikkuivat nyt entistäkin pahemmin silmillä, sekä sänkeen, joka hänelle oli kasvanut hieman yli kuudessa viikossa. En osannut edes tervehtiä tai hymyillä, roikotin vain käsiäni kylkiäni vasten, kunnes Kristo itse halasi minua. Sitten minäkin vastasin halaukseen ja tunsin, kuinka sydämeni pamppailu hieman rauhoittui.
  -Meidän pitää puhua, kuiskasin, mutta Kristo, josta oli kasvanut kuuden viikon aikana huomaamattani mies, rauhoitti minua.
  -Aamulla sitten. Meillä on aikaa, hän kuiskasi. Ja siitä minä tiesin, ettei hän ollut luovuttanut. Heinäkuisen aamun pehmeässä valossa nojasimme toisiamme vasten ja toivoimme, että tulevaisuus olisi meille armollisempi.

22. osa

tiistai 24. joulukuuta 2019

Joulu on taas

Miten tässä näin pääsi käymään? Vastahan oli vuoden viimeinen ensimmäinen päivä, nimittäin 1.12. Ja nyt, ihan yhtäkkiä onkin 24.12. On siis jouluaatto.
Ja tätä vuotta on jäljellä enää viikko.

Joulukuu vain vilisi mun silmissäni. Päivät tuli ja meni. Viime torstaina oli se kauan odotettu 19.12. Mä tein sen, mistä olin unelmoinut. Mä lauloin joulujuhlassa Suvi Teräsniskan Lapsuusjoulut-biisin. Kaikki meni just niin hyvin kuin ikinä vain pystyi menemään. Unelmat näemmä voi toteutua. Ja koska nyt tiedän, että voin itse vaikuttaa niiden saavuttamiseen hyvinkin paljon, aion myös tavoitella unelmiani entistä kovemmin. Eli kai pitää sanoa, että vielä joskus mä julkaisen sen hiton kirjan, kenties toisenkin. Ja jos hyvin käy, ei kai se kolmaskaan ihan mahdoton ajatus ole :D

Vaikka mulle iskikin kaamea flunssa heti joulujuhlan jälkeen ja kirsikkana kakun päällä vielä silmätulehduksenkin molempiin silmiin eilen, yritän ottaa kaiken irti tästä joulusta. Jessin ja Kriston tarinaan ilmestyy mahdollisesti jatkoa jo pyhien aikana, kunhan saan silmät siihen kuntoon, ettei hiekkaa tunnu olevan niissä koko aikaa. Itseasiassa seuraava osa on jo ihan hyvällä mallilla, mutta niin... ei vielä(kään) valmis. Olisi muuten kiva kuulla, mitä mieltä olette olleet niitten kahden jutun jatkosta. Kertokaa ihmeessä kommenteissa, mua kiinnostaa kuulla mielipiteitä!

Toivottavasti te kaikki olette terveitä siellä jossain ruudun toisella puolella. Mäkin yritän tästä parantua. Viettäkää kiva ja rauhallinen joulu! Muistakaa syödä ja nauttia. Palataan asiaan täällä blogin puolella taas mahdollismman pian.

Hyvää joulua kaikille!

lauantai 14. joulukuuta 2019

Jos vielä olen sinun #20

Jessika

Sumuverho kaupungin yllä oli pysynyt koko päivän. Vettä satoi hiljalleen ja pisarat tippuivat maahan. Päivä oli ollut raskas niin minulle kuin etenkin Kristolle. Hän kulki pää painuksissa, näytti väsyneeltä ja minä taas... minä taas mietin sitä, oliko meissä mitään järjen hiventä. Rappukäytävä oli lähes yhtä aavemaisen hiljainen kuin kuukautta aiemmin. Kristo ei halunnut ottaa kädestäni kiinni. Hän etsi avaimensa taskustaan ja astui sisälle asuntoon, jossa sielläkin tuntui leijuvan sumuverho. Vasta siellä hän suostui näyttämään minulle todelliset tunteensa. Riikan hautajaispäivä oli ollut kuin painajaista hänelle. Vaikka oma tilanteeni lähes kaksi vuotta sitten oman isäni hautajaisissa oli ollut aivan erilainen, kykenin silti tuntemaan sen tunneskaalan, jonka Kristian luultavasti kävi päänsä sisällä läpi. Oli omituista kokea iloa, surua ja vihaa samanaikaisesti. Ja jos sitä ei ollut kokenut, sitä oli vaikea ymmärtää. Kristo kävi makaamaan sohvalle, eikä sanonut mitään. Mutta minä huomasin, että kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin.
Sydämeeni sattui, totta kai siihen sattui. Minä rakastin Kristiania. Minä rakastin hänen molempia puoliaan. Myös Kristiania, sitä haavoittunutta sielua, jonka kanssa oli vaikeaa olla ja elää. Rakastin Kristoa. Sitä puolta hänessä, jonka hän oli näyttänyt minulle. Hän oli herkkä, mutta samalla äärimmäisen vahva. Kehitystä oikeaan suuntaan piti vain tukea. Ja minä tiesin kyllä, että tehtävää oli edelleen. Varovaisesti kävin polvilleni sohvan eteen lattialle, ja silitin Kriston kasvoja samalla miettien, mitä osaisin sanoa.
  -Mä rakastan sua, Kristian. En vaan sitä Kristoa, joka sä oot mulle, vaan myös sitä Kristiania, jolla ajatukset ei pysy kasassa ja elämä heittelehtii milloin mihinkin suuntaan, sanoin ääneen asian, jota en ollut uskaltanut sanoa aiemmin. Ja nyt olin sanonut sen ehkä oudoimmalla mahdollisella hetkellä. Kristo oli juuri haudannut äitinsä, mutta silti minä koin sen parhaaksi hetkeksi sanoa ne sanat.
  -Voithan sä jäädä siihen, Jessi? Älä katoa multa koskaan, hän kuiskasi ja puristi kättäni. Halusin alkaa itkemään itsekin, niin lohduttomalta Kriston ääni muuten hiljaisessa asunnossa kuulosti. Sade rummutti kattoon ja sai minut muistamaan kaikki ne illat ja yöt, kun olin miettinyt sateen reunan rajaa. Sateen reuna oli kulkenut meidän välissämme, enkä ollut edelleenkään täysin varma siitä, pystyisimmekö selviämään jälleen yhdestä samankaltaisesta tapauksesta. Ja vaikka en olisi halunnut, tiesin, että minun oli testattava Kriston luottamus minuun itseeni juuri nyt, hänen heikoimalla hetkellään.
  -Sun pitäisi syödä jotain. Mä käyn ostamassa meille pizzat tuolta alhaalta. Sä voit jäädä tänne siksi aikaa, kuiskasin.
  -Ei mulla oo nälkä... äläkä mee, Jessi. Onks sun pakko? Mä en pysty ajattelemaan järkevästi. Mä en kestä, jos sä häivyt samalla tavalla kuin mutsi, hän vastusti ajatustani. Huokaisin raskaasti mielessäni, mutta koitin pitää silti ääneni mahdollisimman rauhallisena, kun päätin vängätä ajatukseni läpi.
  -En anna sun kuihtua mun silmien edessä. Se paikka on tossa kadun toisella puolella, ei siinä mene kuin puoli tuntia. Kristo, luota siihen mitä mä sanon. Mä tulen takaisin, en mä jätä sua. Mä tajuan, että tää on vaikeeta, mutta mä tulen takaisin. Ainahan mä tulen. Luota muhun. 
Ja niin kuin olin toivonutkin, Kristian nyökkäsi myöntymisen merkiksi. Sateen rummuttaessa vaativasti kattoon suutelin häntä, vaikka tiesin, ettei hän vastaisi. Kaikesta huolimatta vaativa sade sai minut muistamaan, miksi koskaan olinkaan rakastunut häneen.

Kristian

Äitini oli kuollut. Se jos jokin oli omituista. Toiveet ja unelmat olivat hajonneet sirpaleiksi lattialle, eikä niiden kerääminen ollut helppoa. Jessika oli parhaansa mukaan yrittänyt auttaa ja tukea, mutten osannut ottaa apua kunnolla vastaan. Olin lähinnä rimpuillut hänen otteessaan ja kuitenkin samalla kaivannut niitä hetkiä, kun olin rauhoittunut hänen lähellään. Kaupungin ylle saapuneesta kesästä huolimatta olin kuin kusipää tärkeintä ihmistäni kohtaan.

Äidin hautajaisista oli kulunut muutamia viikkoja, mutta mikään ei ollut muuttunut. Vietin päiväni Helsingissä, öisin pyörin kaupungin keskustassa ja luin Jessin sydänverellä kirjoittamia viestejä. Sä ansaitset parempaa, ajattelin jälleen luettuani yhden niistä viesteistä, joissa Jessi kertoi olevansa huolissaan minusta ja tyylistäni hoitaa suruani. Elämä tuntui turhauttavalta ja epäreilulta. Miksi olin niin helvetin tyhmä, että sidoin itseeni kiinni sellaisen ihmisen, joka ei kestänyt katsella kipuani? Minä vain satutin häntä olemalla typerä. Mutta siltikään en osannut päästää irti Jessikasta, enkä oikeastaan edes halunnut antaa hänen mennä. Kyllä minuunkin sattui se, että minä satuin häneen. Minun oli pakko miettiä, kannattiko meidän jatkaa. En vain uskaltanut sanoa asiasta Jessikalle mitään, sillä en halunnut säikäyttää häntä.
Vaikka toisaalta minusta tuntui siltä, että hän mietti täysin samaa asiaa. Olisi ollut paljon helpompaa nähdä tulevaisuuteen ja päättää sen perusteella, olisiko jäänyt vain lähtenyt. Nyt kaikki meni turhauttavasti tunnepohjalla. Tunteet olivat liian ristiriitaisia selkeästi luettaviksi, ja sitä tietoa minä vihasin kaikkein eniten. Sade tuntui lähestyvän uhkaavan voimakkaasti kaikkea ympärillämme olevaa. Ehkä Jessi olikin ollut oikeassa sateen suhteen. Ehkä meidän sateitamme ei koskaan olisi pitänyt sekoittaakaan.

Joinain päivinä oli tukalaa hengittää, ei siksi, että olisi ollut kuuma. Minun oli vaikeaa hengittää niinä päivinä ja hetkinä, kun ajatukseni risteilivät pitikin ja poikin mielessäni. Kaaos pääni sisällä oli saamassa otteen minusta. Tiuskin Jessikalle täysin turhista asioista ja isäni kanssa riitelin äitiin liittyvistä asioista. Tavaran hyllyttäminen töissä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa keskellä kesäkuuta, mutta pakkohan minun oli käydä jotain tekemässä. Muuten Jessika olisi itse hankkinut minulle työpaikan, pahimmassa tapauksessa taivutellut Mikon ottamaan minut töihin kahvilaansa. Sitä ideaa minä en kannattanut. Tummat silmänaluset ja varjot kasvoillani eivät olleet välttämättä se vetävin asiakaspalvelukasvo. Niinpä koitin pitää yllä työpaikkaani kaupassa, vaikka työ olikin aina sitä samaa hyllyttämistä. Onneksi edes useimmat illat olivat vapaita, joten sain yrittää nauttia kesästä. Harvoin minkään kesän viettäminen oli ollut yhtä työlästä. Nyt kaikki vain takkusi. Myös Jessikan kanssa. Se oli viimeinen asia, jonka halusin tapahtuvan. Silti me olimme pisteessä, jossa kumpikaan ei osannut sanoittaa tuntemuksiaan. Seisoimme vain tumput suorina osaamatta tehdä mitään. Yleisesti ottaen olin kironnut mielessäni kaikki isän ehdotukset tilanteen helpottamiseksi, mutta erään puhelun lähestyessä loppua, hän sanoi jotain sellaista, jonka tiesin olevan hyvä ajatus myös meidän kannaltamme.
  -Mä olen miettinyt, pitäisikö meidän lähteä käymään kunnon lomalla, ihan vain sinä ja minä. Me kun ei koskaan käyty missään lomilla, ja mulla alkaa kohta loma. Koko kesäloma poissa Suomesta ja näistä kuvioista voisi tehdä meille molemmille ihan hyvää, isä oli sanonut. Minä olin myöntynyt ajatukseen melkeinpä heti. Ei minun tarvinnut epäröidä enää. Ja ennen kuin edes tajusin, olin laskenut langat käsistäni antaen ne isälle.
  -Okei. Kuusi viikkoa. Suunnittele, minne ja miten me mennään.

Jessika

Kriston ilmoitus tuli hieman yllättäen. En ollut osannut varautua siihen, että hän lähtisi keskellä kauneinta Suomen kesää isänsä kanssa Amerikkaan kuudeksi viikoksi. Mutta sinne hän oli menossa, eikä minulla ollut oikeutta valittaa, ja vaikka olisikin ollut, ehkä en olisi siltikään valittanut. Oikeastaan tilanne tuntui helpottavalta, vaikka asia tuntui pahalta myöntää. Olinko minä todella helpottunut siitä, että Kristo olisi monta viikkoa poissa?
Olin.
Vaikka olinkin helpottunut, olin silti hieman haikealla mielellä ennen juhannusta. Kriston pakatessa laukkujaan ja etsiessään passia, minä kävin edelleen töissä samassa kahvilassa, jossa olin ollut töissä melkein kolme pitkää, mutta haurasta vuotta. Vuosiin mahtui liian paljon kipua, vaikeus lähteä pieneltä paikkakunnalta suureen kaupunkiin kauas kotoa, Danielin tapa jättää minut, isän kuolema ja kuin kirsikkana kakun päällä Kristo. Hänen repaleinen elämänsä oli purrut minuun ikuiset jäljet. Vaikka juuri nyt en tiennyt, mitä olisin tehnyt hänen kanssaan, tiesin muistavani hänet aina, vaikka me päätyisimmekin erilleen. Hänen tarinansa oli painettu sydämeeni.
Ja minä tesin, etten koskaan voisi lakata rakastamasta. Mutta oliko kaikkea rakkautta tehty tuulen ja jään kestäväksi?

Siinä missä minulla ja Kristolla ei mennyt hyvin, joillain toisilla meni. Janni ja Markus loistivat tapansa mukaan, eikä Saarallakaan ollut rakkautensa kanssa mitään suurempia ongelmia.
  -Andrei on miusta ihan paras. Nyt mie voin vihdoin uskoa siuta, Jessi. Rakkaus saa sekaisin.
  -Hyvä, että sie vihdoin uskot sen. Miusta on ihanaa, että siekin löysit nyt sen jonkun, sanoin, vaikka en ehkä kuulostanut juuri sillä hetkellä kovin vakuuttavalta. Kristo oli lähdössä seuraavana aamuna. Hieman yli kuusi viikkoa erossa hänestä kuulosti jopa hiukan pelottavalta, sillä niiden viikkojen jälkeen oli tuomion aika.
  -Anna mie arvaan, Jessi. Kristian? Saaran ääni kuului kysyvänä puhelimesta. Nyökkäsin, vaikka tiesin, ettei Saara nähnyt sitä.
  -Se lähtee Henrikin kanssa Amerikkaan yli kuukaudeksi. Sinä aikana miun pitää päättää, mitä haluan tehdä. Mie en haluaisi luopua siitä, mutta mie en tiedä, onko meissä mitään järkeä, huokaisin. Raskas kivi harteillani keveni hetkeksi, kun olin saanut kerrottua asian laidan serkulleni.
  -Mie uskon, ettei ratkaisun löytäminen ole helppoa. Mutta nyt siulla on aikaa miettiä asiaa rauhassa. Nyt et ajattele sitä, mitä Kristo haluaa. Mieti, mitä sie haluat, Saara sanoi painottaen sanoja sie ja haluat. Hän oli oikeassa, tiesin sen. Siltikin halusin puhua asiasta vielä myös Elenan kanssa. Ja Kriston loman jälkeen minun piti puhua myös hänen kanssaan, olinpa sitten päättänyt mitä tahansa.

Keskiviikko ennen juhannusta oli kaupungilla kiireinen. Kaduilla pyöri paljon niin nuoria kuin hieman vanhempiakin ihmisiä, jotka olivat päättäneet lähteä juhlistamaan kesän ensimmäistä kunnon hellepäivää. Oli harvinaista, että juhannusviikolla oli hellettä.
  -Mä oon enemmän tottunut niihin tammikuun lämpötiloihin! Elena oli melkeinpä kiljaissut vilkaistessaan lämpömittaria. Minuakin oli hieman naurattanut outo käänne lämpötiloissa.
  -Älä vielä riemuitse. Tunnetusti Suomen kesän säät vaihtuu viidessä sekunnissa, hymyilin mielessäni eräs vuosi, jolloin jouluna oli ollut lämpimäpää kuin juhannuksena, tai ainakin melkein. Minuun helleaalto ei vaikuttanut hirvittävän lämmittävästi. Kriston takia minua vain palelsi. Tuleva ilta, viimeinen hetkeen hänen kanssaan jännitti minua. Kahvilassa Mikko laittoi minut kassalta takahuoneeseen siivoamaan, sillä en kuulemma pystynyt toimimaan tarpeeksi ripeästi niin hajamielisenä. Siksi työpäivän päättyminen neljän aikaan tuntui erityisen helpottavalta. Netta oli onneksi tullut pelastamaan Mikon asiakasvirralta, joka oli kehittynyt aiemmin niin nuhruiseen paikkaan. Kotona jouduin miettimään hetken, mitä pukisin päälleni. Oli liian kuuma, jotta olisin voinut vetää farkut jalkaani. Toisaalta ilta viileni taas niin nopeasti, ettei kannattanut lähteä kaupungille myöskään pelkissä shortseissa ja topissa.
  -Mitä mä laitan päälleni? parahdin Elenalle, joka istui olohuoneessa katselemassa Salkkareiden kesäuusintoja.
  -Onko ihan pakko keskeyttää just nyt? Ullalla on tässä nyt hyvä juttu menossa, hän vastasi äänessään leikkisyyttä.
  -Elena! Sä näet ne Salkkarit myöhemminkin!
  -Joojoo, mä tulen! Elena huusi. Kuulin, kun hän nousi ylös sohvalta ja käveli huoneeseeni.
  -En minä tiedä, mitä sun pitäisi laittaa päälle. Laita vaikka tuo oranssi mekko. No niin. Ongelma ratkaistu, mä menen takaisin seuraamaan Ullan sekoilua, hän sanoi ja taputti minua olkapäälle. Vilkaisin mekkoa, jota Elena oli osoittanut. Se saisi kelvata. Minulla oli parempaakin tekemistä kuin homehtua kotiin tänä iltana.

Kello oli ehkä kuusi tai puoli seitsemän, kun viimein päädyin etukäteen sovitulle tapaamispaikalle erään urheilukentän reunalle. En aluksi havainnut Kristoa jonkin kaveriporukan takaa, mutta heidän väistyttyään huomasin hänen nojailevan kaiteeseen ja katselevan samalla lasten jalkapallopeliä. Päällensä hän oli vetänyt shortsit, t-paidan ja farkkutakin, jonka hihat hän tosin oli käärinyt ylös, enkä ihmetellyt lainkaan syytä. Minun oli pakko jälleen kerran huokaista mielessäni. Edelleen Kristo näytti hyvältä.
  -Hyi hitto! Sä säikäytit mut, Kristo selkeästi säpsähti sitä, kun nojauduin itsekin kaiteeseen lähes kiinni häneen.
  -Sori. Ei ollut tarkoitus, mut sä näytit sen verran keskittyneeltä, että ajattelin antaa sun jatkaa katsomista vielä hetken, sanoin, ja tajusin siinä samassa, että lauseessa ei ollut mitään järkeä. Ainakin se kuulosti tyhmältä, mutta Kristoa ei tuntunut kiinnostavan se, miten muodostin lauseeni. Hän vilkaisi vielä kerran kentällä pelaavia lapsia, ja katsoi sitten minua hetken aikaa silmiin.
  -Pitäiskö meidän mennä johonkin? Vai kävelläänkö vaan? hän kysyi.
  -Jos vaan kävellään, käydään jossain kahvilla tai jotain. Mut ei sitten mielellään mun duunipaikkaan! Mä vähän luulen, ettei Mikko ja Netta halua mua sinne nyt, koska ne haluaa mun olevan taas täydessä vauhdissa siellä huomenna iltavuorossa. Perjantaina me ollaankin auki vaan kahteen asti, lauantai ei ollenkaan. Pääsepähän lepämään, sanoin. Kristo nyökkäsi, ja osoitti sitten sormellaan suuntaa, jonne halusi meidän menevän.
  -Jos sulle käy, hän varmisteli meidän lähdettyä jo kävelemään. Nyt oli minun vuoroni nyökätä.
  -Laukut on pakattu ja passi on jo mukana? kysyin Kristolta hetken aikaa käveltyämme. Hetkellisesti kurkkuani kuristi. Kuusi viikkoa oli paljon. Ja niiden aikana minun piti ehtiä selvittää pääni.
  -On pakattu. Mun passikin oli epäilyksistä huolimatta vielä voimassa. Se menee vanhaksi vasta loppuvuodesta, hän vastasi kysymykseeni. Sitten hiljenimme, emme sanoneet mitään, ainoastaan kävelimme. Kesäkuun helleaallon mukanaan tuoma lämpö lämmitti vielä hetken aikaa paljaita olkapäitäni. Kesäinen tuuli heilutti hennosti puiden oksia ja minun hiuksiani. Kaukaa takaamme kuului pillin vihellys. Jalkapallopeli kentällä oli päättynyt. Sen pienen hetken ajan tunsin, missä minun kuului olla.

Ihmiset vilisivät ohitsemme kadulla, jonne olimme päätyneet kierreltyämme melkeinpä pari tuntia ympäri kaupunkia. Kadunkulmassa oli pieni kahvila, jonne olimme poikenneet ostamaan ihan vain limonadit, sillä halusin viettää Kriston kanssa täysin alkoholittoman illan. Jotenkin arvasin, ettei hän ollut viettänyt sellaisia liikaa viimeisten viikkojen aikana. Nyt kuitenkin vaikutti siltä, että hän oli tyytyväinen tilanteeseensa ilman viinaa.
  -Mähän sanoin, että ilta viilenee, sanoin tuntiessani ensimmäiset vilunväreet käsivarsillani. 
  -Niinhän sä sanoit. Muuten, haluisitsä tulla mun luokse yöksi tänään? Tai siis... kun me ei nähdä sit pitkään aikaan. Mä halusin vielä hetken ennen sitä olla sun lähellä, Kristo sanoi minulle hirvittävän hellyttävällä tavalla. Jos en olisi jo  aiemmin rakastunut häneen, viimeistään siinä kohtaa olisin.
  -Joo. Haluun mä.
Kristo hymyili. Hän hymyili aidommin kuin pitkään aikaan, ja se sai minutkin hymyilemään. Oli ihanaa nähdä hänet iloisena. Jos jokin asia oli mielelleni huumetta, se oli onnellinen Kristo. Tuijotimme toisiamme hetken silmiin samalla nojaten siihen tynnyrin näköiseen pöytään, joka oltiin sijoitettu kahvilan pikkuruiselle terassille. En varmaan koskaan ollut ollut samanlaisessa kahvilassa. Se oli rakennettu pieneen tilaan kadunkulmaan, mutta se oli silti toimiva ja kodikas vailla kiirettä. Aivan kuin olisi tullut kotiin.
  -Lähdetäänkö?
Kriston sanat havahduttivat minut takaisin hetkeen, jossa olimme. Nyökkäsin jälleen. Lähdimme kävelemään edelleen yhä kauemmas alueelta, jossa normaalisti liikuimme. Aivan kaikki kaupunginosat eivät olleet tulleet tutuiksi melkein kolmessa vuodessa, mutta sen siitä sai, kun oli kotihiiri. Niin isäni olisi sanonut. Minun ja Kriston kaupunkikävelylle hän olisi vain nauranut. Liike tekee hyvää nivelille, kuulin isän sanat päässäni. Onhan se niinkin, ajattelin. Isä olisi ollut minusta ylpeä. Olisipa asia ollut aina yhtä helppo muistaa.

Jo jonkin aikaa käveltyämme ilta alkoi hämärtyä ja viiletä entisestään. Jonkin koripallokentän laidalla Kristo heitti farkkutakkinsa minun paljaitten olkapäitteni päälle, vaikka yritin vastustella.
  -Nyt sä tuut itse kipeäksi. Ja sä oot menossa Amerikkaan! Sä et voi hankkia tautia itsellesi nyt, yritin inttää vastaan, vaikka salaa olin tyytyväinen siitä, että olin saanut hänen farkkutakkinsa itselleni.
  -Mielummin mä kipeänä kuin sä kipeänä. Sä oot nuppu, et sä saa tulla kipeäksi nyt, kun täälläkin on kesä, hän sanoi ja katsoi minua hellästi silmiin. Sydän laukkasi kovaa. Kristo astui muutamat puuttuvat askeleet lähemmäs minua, kunnes oli aivan kiinni minussa. Ympärillämme oli hiljaista, mistään ei kuulunut mitään. Varovaisesti Kristo toi kätensä molemmille puolille kasvojani nojauten samalla itse lähemmäs itseäni. Siitä huolimatta sain varvistaa hieman yltääkseni vastaamaan suudelmaan, jota hän tarjosi minulle. Huultemme hipaistessa toisiaan muistin, miten kaiken olisi kuulunut olla. Juuri siinä hetkessä kaikki välillämme oli saumatonta ja mutkatonta. Oli helppoa lähteä kävelemään paljain jaloin merenrantaan, jossa jalat upposivat pehmeään hiekkaan. Oli helppoa jatkaa kävelyä silmiä painavasta väsymyksestä huolimatta, vaikka seuraamukset olivatkin selvät: seuraavan aamun aikainen herätys tuli olemaan kauhea kummallekin.

Kun viimein melkein jo aamuyön puolella saavuimme Kriston asuntoon, jaksoin hädintuskin pestä meikkejä pois kasvoiltani. Kristo heitti minulle vaatekaapistaan jonkin minulle aivan liian suuren T-paidan, joka meni päälläni varsin hyvin yöpaidasta.
  -Mä kuolen tähän väsymykseen, Kristo sanoi rojahtaessaan sänkyynsä. Minä seurasin perässä, ja painoin pääni vasten hänen rintaansa.
  -Et sä tähän kuole, mut siihen aikaerorasitukseen kyllä, jos sä nyt ikinä pääset siihen koneeseen, joka vie teidät rapakon toiselle puolelle, naurahdin.
  -Sä se olet varsinainen vitsiniekka, Jessi. Mä ihan kuolen nauruun. Kai sä tiedät, että mä rakastan sua noista puujalkavitseistä huolimatta? hän kysyi ja silitti päätäni samalla.
  -Tiedän. Mäkin rakastan sua, Kristo. Hyvää yötä!
Siihen onnellisuuden tunteeseen nukahdin, mutta alitajuntaisesti tiedostin, että seuraavat kuusi viikkoa tulisivat kertomaan tuomiomme.

21. osa

lauantai 7. joulukuuta 2019

Jos vielä olen sinun #19

Jessika

Toukokuinen iltapäivä oli puolipilvinen ja lämmin, vaikkakin hieman painostava. Istuin Elenan kanssa rauhassa asuntomme parvekkeella puhumatta mitään sen kummallisempaa. Rauhaton tunne sisälläni oli ihme kyllä rauhoittunut hieman. Olin alkanut luottaa siihen, että kaikki Kriston ja hänen äitinsä välillä menisi vielä parhain päin, niin onnelliselta Riikka oli kuulostanut puhelimessa puhuessaan poikansa kanssa.
  -Sähän sanoit, että ne tapaa huomenna? Elena kysyi minulta. Nyökkäsin.
  -Mm. Ihan hyvä vaan, koska Kristo on ollut aika hermostunut viime aikoina, vastasin ja mietin samalla, kuinka kaikki varmasti helpottuisi myös meidän välillämme sen jälkeen, kun he olisivat puhuneet.
  -Säkin oot tyynempi kuin pitkään aikaan, kämppikseni totesi. Kai se olikin totta. Minua ei pelottanut se, että Kristian tapaisi äitinsä jo seuraavana päivänä. Olin vain tyytyväinen siitä, että kaikki asiat saivat vihdoin tilaisuuden tasoittua kaiken horjuvuuden jälkeen. Asiat eivät olleet olleet tasapainossa, ja se kulutti minua itseäni sisältä paljon. Olin varma, että Kristokin koki tilanteen epämukavana. Koskaan ei voinut tietää, mikä pudottaisi taivaan niskaan. Enkä edes minä olisi arvannut, että yksi viesti voisi saada rauhallisen iltapäivän horjumaan uhkaavasti. Viesti tuli Kristolta. Se oli aivan liian lyhyt, liian hätäinen ja huolimattomasti kirjoitettu, jotta se olisi voinut olla hyvä viesti.
Tuu mun kämpälle nyt heti.
Tietenkin pelko iskeytyi rintaani.
  -Ei hitto... mun on pakko mennä Kristolle, Elena. Voitko sä lainata sun avaimia? Mun omat on jossain taskussa taas, ojensin käteni Elenan suuntaan. Hän näytti kummastuneelta, mutta antoi silti avainnippunsa minulle.
  -Mitä on tapahtunut? hän kysyi.
  -Mä en tiedä. Voi mennä myöhään, jos tilanne on yhtä paha kuin miltä se vaikuttaa, sanoin ja menin sitten puolijuoksua eteiseen. Tummat pilvet kertyivät uudelleen kaupungin ylle, ja minä tiesin, että kohtalo oli jälleen ollut kohtalokas.

Rappukäytävä oli aavemaisen hiljainen, ainoastaan omat askeleeni kaikuivat pitkin seiniä saaden tunnelman entistäkin herkemmin särkyväksi. Aivan kuin seinät ympärillämme olisivat olleet ohutta lasia, joka ei kestänyt pienintäkään osumaa itseensä ennen särkymistä. Kurkkua kuristi. Salaa toivoin, ettei Kristianin hätäinen viesti kielinyt mistään pahasta, mutta jokseenkin minä tiesin askel askeleelta paremmin, että palat olivat levinneet pitkin asuntoa, kaupunkia... ne olivat levinneet vaikka kuinka laajalle alueelle. Ja niiden keräämiseen menisi ikuisuus. Ajatus sai minut haukkomaan henkeä. En enää halunnut epävarmuutta elämääni, mutta tiesin, että niin kauan kun tilanne Kristianin kanssa oli ailahteleva, kaikki tulisi olemaan samanlaista. Tärisevin käsin onnistuin soittamaan ovikelloa, jonka ääni oven toiselta puolelta tuntui korvia vihlovalta. Askeleet olivat hitaat ja horjuvat, pystyin kuulemaan sen.
  -Kristian. Mä tulin niin nopeasti kuin ehdin, kiirehdin sanomaan lakanan valkealle miehelle, jonka tunnistin miltei parin vuoden takaiseksi levottomaksi sieluksi. Kristian ei pystynyt vastaamaan. Hän tuijotti tiukasti lattiaa ja pyöri ympyrää olohuoneen pöydän ympärillä. Levottomuus valtasi mieleni entistäkin syvemmin. Jotain oli tapahtunut. Jotain, joka sai Kristianin maailman järkkymään. Sen maailman, jota olin yrittänyt parhaani mukaan pohjustaa. Juuri kun olin aikeissa puristaa tiedon ulos Kristianista, hän henkäisi itse sanat ulos niin epäuskoisella äänellä, ettei se kuulostanut todelliselta. Teki mieli nipistää itseään tai jopa löydä samantien napakasti poskeen, jotta olisin herännyt unesta, joka ei ollut todellisuutta. Paitsi että kaikki oli todellista.
  -Mutsi on kuollut, hän kuiskasi äänellä, jonka hento tuulenpuuska olisi saanut katoamaan ja kaikumaan kenties ainoastaan itse Luojan korvissa. Sanat jysähtivät tajuntaani hitaasti, mutta samalla liian nopeasti.
Mutsi on kuollut. Eihän se ole mahdollista! mieleni huusi minulle. Sitten se syvä hiljaisuus, jossa ainoastaan Kriston askeleet pitkin asuntoa kuuluivat, sai minut havahtumaan. Ei jumankauta. Ei Riikka oo voinut kuolla, ajattelin ennen kuin sain lausuttua epäuskoiset sanat.
  -Ei helv... Miten niin Riikka on kuollut? Kristo, mitä on tapahtunut?
Vasta silloin Kristo pysähtyi keskelle asuntoa. En ollut varma siitä, hengittikö hän.
  -En mä vielä tiedä! Faija vaan soitti mulle ja selitti jotain... Miten hitossa tää aina menee näin? Mun piti selvittää asiat sen kanssa! Ois pitänyt mennä sinne tänään! hän huusi kuin olisi ollut vihainen koko maailmalle. Tajusin sillä hetkellä, kuinka epäreilusti maailma oli kohdellut jo muutenkin sisältään niin hentoa miestä, melkein poikaa. Eihän Kristian ollut vielä kovin vanha. Hän oli ollut aina herkkä sielu, jota oltiin haavoitettu syvästi. Ja se, että toiveet murskautuivat, saivat hänet vääntelehtimään tuskasta. Ja toisaalta myös se, että joku oli vihdoin huomannut, sai hänet kiintymään äärettömän helposti. Ja minä tiesin olevani Kristianille turvasatama, ehkäpä jopa ainut ihminen, johon hän saattoi tukeutua silloin, kun taivas romahti niskaan.

Sen päivän jälkeen toukokuusta oli tullut raskaampi elää ja hengittää. Kristoa oli vaikea saada lähtemään mihinkään asunnostaan, edes koulu ei houkutellut häntä ulos. Päivisin hän puhui isänsä kanssa ja kävi Helsingissä hoitamassa asioita. Hän oli vain varjo siitä, mitä halusin hänen olevan. Vihasin nähdä hänet siinä tilassa, mutta samalla tuntui pahalta jankuttaa koulusta ja säännöllisestä päivärytmistä, jonka tiesin olevan tärkeä Kristianille. Se toi hänen elämäänsä säännöllisyyttä ja turvallisuutta, aivan samalla tavalla kuin pienelle lapsellekin. Mutta Kristian oli maassa, tuijotti lattiaa eikä suostunut puhumaan aiheesta. Se pelotti minua. Puhumattomuus ei ollut hyvä merkki.
Ja vaikka kuinka yritin olla miettimättä, mietin silti, oliko meissä kahdessa mitään järkeä.

Kristian

Taivas oli pudonnut niskaani suurena ja raskaana. Miksi se sattui niin paljon? Enhän minä edes ollut ollut kunnon väleissä äitini kanssa. Olin vain toivonut, että raskas kivi olisi pudonnut pois hartioiltani. Yhtäkkiä se olikin niillä painavampana kuin koskaan ennen. Äiti oli kuollut. K U O L L U T . Se oli lopullista, sitä ei voinut korjata. Ja asiat olivat jääneet selvittämättä. Menneisyys oli koitunut äitini kohtaloksi. Tai miten sen nyt halusikaan ilmaista. Äiti oli jäänyt auton alle ylittäessään katua humalaisen toimesta. Ja minä halusin huutaa niin, että ääneni olisi kadonnut. Halusin vihata koko helvetin maailmaa ja sitä, kuinka epäreilusti elämä kohteli joitain ihmisiä. En voinut ymmärtää, miksi kaikki tuhoutui aina silloin, kun sitä vähiten toivoi ja odotti. Mutta siinä minä taas olin. Säikkynä kauriina keskellä kaupunkia ilman turvaa.

Kaikesta huolimatta Jessika oli ja pysyi vieressäni. Minusta vain tuntui siltä, etten osannut kohdella häntä hyvin. Kaipasin häntä silloin kun hän oli poissa, mutta sitten kun hän oli luonani, halusin työntää hänet pois. Pohja oli pudonnut pois myös meidän väliltämme. Ei ollut mitään pohjaa, joka olisi tullut vastaan. Oli vain helvetin syvä rotko, johon vajosimme hetki hetkeltä syvemmälle. Ja silti Jessi räpiköi luokseni. Kyllä minä tiesin, että olin taas aivan liian rankkaa seuraa hänelle. Näin hänen silmistään, kuinka huonosi hän voi. Välillä minusta tuntui siltä, että olisin itsekin halunnut oksentaa kaiken ulos, jotta jäljelle ei olisi jäänyt mitään. Rakastin Jessikaa. Mutta kestäisimmekö enää hetkeäkään pidempään helvettiä päämme sisällä?

Jessika

Hiljaa ja aivan yhtä hitaasti toukokuu oli vaihtunut kesäkuuksi. Ulkona oli harmaata, sääennuste povasi tihkusadetta. Istuin pienen kirkon takapenkissä, enkä tiennyt, minne katsoa. Kristian istui isänsä kanssa edessä. Näin, että hän tuijotti maahan. Riikka oltiin päätetty haudata synnyinseudulleen. Henrik ei ollut halunnut häntä Helsinkiin. Hänen mukaansa se olisi ollut Riikan omakin tahto, eikä kenelläkään ollut vastaansanomista.

Minusta tuntui vieraalta olla sellaisen ihmisen hautajaisissa, jota en ollut tuntenut lainkaan. Ympärilläni oli vain vähän ihmisiä, ehkä kymmenkunta vierasta, minulle tuntematonta henkilöä. Kaikki heistä tervehtivät minua kuin olisivat tienneet, kuka olin. Ehkä he tiesivätkin, että olin Jessika Taivastie, nainen, joka pyrki tukemaan parhaansa mukaan äitinsä menettänyttä Kristiania. Jokseenkin tiesin, ettei kukaan heistä kuvitellut meidän olevan jotain muuta kuin ystäviä. Me vain olimme siinä. Ja se tuntui minusta pahalta. Se, että matkustimme taas jossain kaveruuden ja varsinaisen rakkauden rajamailla.
  -Sähän täriset, kuiskasin Kristianille halatessani tätä. Hän ei vastannut, mutta tunsin syvällä sydämessäni, että sanani saivat hänet havahtumaan jälleen kerran siihen, kuinka kipeältä menettäminen tuntuikaan. En enää ollut varma siitä, mikä oli järkevää. Olimmeko me kaksi koskaan olleetkaan järkevä yhdistelmä? Ehkä meitä kahta ei koskaan olisi pitänytkään sekoittaa. Ehkä meidän oli määrä tuhoutua. Tai sitten ei. Minä tiesin vain sen, että kaikissa tapauksissa luopuminen olisi vaikeaa.

20. osa

perjantai 6. joulukuuta 2019

Minun Suomeni

Tänään 6.12.2019 Suomi täyttää 102 vuotta. 102 vuotta olemme olleet itsenäisiä. Kiitos siitä kuuluu kaikille sotiemme veteraaneille, jotka ovat henkensä edestä taistelleet itsenäisen Suomen puolesta. Heidän ansiostaan meillä on itsenäinen, upea Suomi. Valtava kiitos ja kunnianosoitus heille. 


Minun Suomeni on kaunis. Se on rakas ja upea, täynnä metsää ja järviä. Se on kasvoja piiskaava räntäsade tammikuussa, mutta se on myös lämmin ilta heinäkuussa. Suomi on painettu sydämeeni. Sen metsät ja järvet, lumimyrskyt ja ikkunaa vasten hakkaava sade kesäisin saavat minut muistamaan, missä olen.
Ja onhan se Suomen kesä paras kesä. Vaikka olisikin vain 5°C lämmintä ;)

Kesä, järvi ja vene


Minun Suomeni on kaunis ja upea. Mutta ennen kaikkea minun Suomeni on itsenäinen.


Onnea 102-vuotias Suomi!

maanantai 2. joulukuuta 2019

Jos ois joulu onnellinen

Joulukuu,
hengitys ikkunaan huurustuu,
hiljaa ilta yöhön tummuu.

Käy tonttu läpi pihamaan,
etsii jälkiä lapsen vaan,
löytää polun pitkän rantaan.

Löytyy jäljet,
löytyy kirje,
kirjaimet haparoivat paperilla,
kertovat toiveet,
tuikkivat silmät,
ei kai koskaan voi yllättymistä lopettaa.

Iloa ja valoa,
toiveita onnesta hiljaisesta,
rauhaa vain ja rakkautta,
jos saisi vielä lämpöä.

Tonttu-ukko puristaa kirjeen vasten rintaa,
kiirehtii pukille tietoa viemään,
sillä kaikki lapset päällä maan,
kai he valoa ja iloa,
rauhaa vain ja rakkautta,
lämpöäkin vielä tarvitsee.

Valaisee vain kuu,
kun juoksee tonttu pakkasyössä,
joulu tulla jolkottaa,
jos vielä kaikille se ois onnellinen.


perjantai 29. marraskuuta 2019

Ehkä se on vielä joskus siedettävämpää

Asioita on välillä ihan helvetin vaikeaa käsitellä. Ja vaikka niitä käsittelisikin, niistä voi olla ihan yhtä helvetin vaikeaa päästä yli. Toisinaan sen huomaa. Että luulee päässeensä yli jostain asiasta, mutta sitten se taas vyöryy ylitse lumivyöryn lailla ja muistuttaa siitä, miten paljon sydäntä särkee.

Musta tuntuu siltä, että mä elän jossain oudossa tilassa. Tilassa, jossa kaikki on ihan hyvin, mutta samaan aikaan jokin painaa syvällä sisimmässäni. Välillä se paine kasvaa suureksi ja tuntuu siltä, ettei siitä selviä ikinä. Että aina se sama asia ja tunne vaivaa uudelleen ja uudelleen. Varsinkin kuolema on sellainen asia, joka mua vaivaa. Se ikävä sitä kuollutta kohtaan osaa olla niin raastavaa, että tunteenpurkauksen saattaa saada aikaan vaikkapa jonkin sarjan kohtaus, jossa puhutaan menettämisestä. Menettäminen on kipeää, ei sitä voi kieltää. Mutta onko menettämisestä selviytyminen vieläkin kipeämpää?



Mulle suru ei ole ainoastaan musta ja raskas peitto pääni päällä, vaan se on myös sinistä ja lohdullista. Suruun voi tuudittautua. Surulla on niitä mustia huippukohtia ja sitten on niitä vaaleansinisiä hetkiä, jolloin sitä asiaa ei oikeastaan edes tunne, kunnes jokin asia taas saa säädettyä tunteen vahvuutta kovemmalle. Suru on niin monivärinen asia, että sitä on vaikeaa kuvailla. Se on mustaa ja sinistä, harmaata sumua ja se voi kulkea mukana missä vaan. Kaikesta surusta ei kai koskaan voi edes selvitä täysin. Sanonta aika parantaa haavat voi olla osittain totta, mutta ihan kaikessa se ei päde. Tv-sarjassa nimeltä Karppi päähenkilön pomo toteaa miehensä menettäneelle päähenkilölle, että paskat se mitään parantaa. Mutta se muuttuu siedettävämmäksi. Tämä on musta ihan totta. Kaikkea aika ei voi parantaa, mutta asian kanssa voi oppia elämään.
Ja silti suru osaa yllättää aina.

Viimeiset puoli vuotta on mennyt mun osalta vaihtelevasti. Välillä elämä on ollut aika paskan tuntuista, välillä on ollut niitä hyviä kausia. Paavon lopetus oli ehkä viimeinen niitti sille, miksi musta on tuntunut tältä vähän koko ajan. Edelleenkin musta tuntuu siltä, että mä oon jossain ulapalla, enkä saa ankkuroitua itseäni pysyvämmin oikein mihinkään. Sellainen iloisuus ei ihan vielä ole se vallitseva ja pääasiallinen tunnetila. Tunteet ailahtelee milloin missäkin ja välillä ne taas on tasaisia. Toivon, että ensi vuosi on helpompi kaiken suhteen.



On jotenkin niin hassua, että miten sitä aina luulee selvinneensä erinäisistä asioista, mutta sitten yhtäkkiä ne taas nostavat päätään. Selviytyminen voi olla odotettua vaikeampaa. Kaiketi suurimmasta surusta voi selvitä, mutta jokin suru jää elämään rinnalla loppuelämäksi. Mutta ehkä suru muuttuu joskus siedettävämmäksi.

Miten te koette surun? Millaista se teidän mielestä on?

tiistai 26. marraskuuta 2019

Jos vielä olen sinun #18

Jessika

Minua hermostutti ajatus siitä, että Kristo oli nyt vihdoin ja viimein puhumassa äitinsä kanssa asioista, jotka olivat jo kauan aikaa sitten menneet pieleen. Olisi voinut luulla, että asia olisi ollut minulle helpotus, ja niinhän se tavallaan olikin. Mutta niin. Tavallaan. 
Jostain syystä minä onnistuin näkemään asiassa ainakin miljoona kohtaa, jotka voisivat pilata kaiken entistäkin pahemmin. Kristo oli jo valmiiksikin jonkin asteisessa lukossa sen suhteen, mitä aikoi sanoa Riikalle. Kristo, tämän äiti ja lukko, johon edes Kristolla itsellään ei ollut avainta, ei kuulostanut parhaalta mahdolliselta yhdistelmältä. Kriston tunteet asian suhteen olivat heittelehtineet molempiin suuntiin aina epätoivosta riemuun. Elenan mielestä huolehdin turhaan, mutta itse en ollut lainkaan yhtä vakuuttunut asiasta, sillä pelko sisälläni ei ottanut häipyäkseen. Minä tunsin sen sisällä rinnassani. Jotain tapahtuisi. Se tapahtuma tulisi vaikuttamaan minun, mutta myös Kriston ja Henrikin, erityisesti heidän elämäänsä. Huoli menneisyyden takia levottomaksi muuttuneesta Kristianista ei siis välttämättä ollut lainkaan turha. Välillä vain toivoin, että olisin tiennyt kaikki tulevaisuuden tapahtumat etukäteen, jotta olisin voinut varautua paremmin niihin.
  -Vaikka sie ootkin Jessi meidän ainut lapsi, siun ei tarvitse yrittää pelastaa koko maailmaa. Kyllä maailma hetken aikaa pyörii, vaikket sie ihan niin juoksisikaan ympäriinsä koko aikaa. Rauhoitu välillä. Sie oot hieno lapsi, vaikket sie aina pystyisikään kaikkea pelastamaan, isän sanat kaikuivat päässäni. Olisipa isä tiennyt, että minun täytyi pelastaa tai ainakin pitää pinnalla yksi nuori mies, joka ei todellakaan ollut Daniel. Olisipa isä edes ollut vielä täällä, sillä hän olisi osannut neuvoa, seistä takanamme tukemassa kivisellä polulla. Juuri nyt saatoin kuitenkin vain toivoa, että isä valvoi ja varoitti meitä jostain pilven päältä.

Joskus sitä huomasi, ettei elämä mennyt lainkaan niin kuin oli suunnitellut. Toisinaan suunnitelmien romahdus johtui taivaan putoamisesta, joskus yllättävästä, mutta sitäkin onnellisemmasta sattumasta. Menneisyys oli kipeä paikka, eikä sitä voinut jättää koskaan täysin taakseen, sillä se kulki mukana ihmisessä aina. Minä olin kantanut aina mukanani menneisyyttäni pikku paikkakunnan tyttönä, lapsena, jonka piti tehdä vanhemmat ylpeiksi. Eikä ajatus siitä ollut lähtöisin vanhemmistani vaan omasta päästäni. Kristian kantoi mukanaan vaikeaa lapsuutta ja suhdetta vanhempiinsa. Hän oli päättänyt antaa äidilleen uuden mahdollisuuden. Ja tietenkin minä iloitsin asiasta, mutta samaan aikaan huoli painoi minua kasaan. Mitä tapahtuisi, kun kaksi toisilleen käytännössä vierasta ihmistä tapaisi vain tietyt, huonot puolet toisistaan tuntien?
Maailmanloppu.
Sitä piti välttää, mutta minä en voinut estää sen tapahtumista, jos niin oli määrätty tapahtuvaksi. Kristian oli levoton, pyöri jälleen ympäriinsä eikä koskaan saanut painettua vihreää katsellessaan äitinsä numeroa puhelimen näytöllä. Ja minä vain pelkäsin vieressä sitä, mitä sisäinen ääneni sanoi. Että toivo voisi murskata kaiken. Ettei kannattaisi toivoa liikaa, jos mikään ei kuitenkaan menisi niin kuin oli tarkoitus. En tiennyt, mitä olisin tehnyt. Tiesin ainoastaan sen, että langat putoaisivat käsistä, palat leviäisivät lattialle ja koko palapeli oli koottava uudelleen. Mutta silti tiesin, ettei pohjamme edelleenkään ollut tarpeeksi vahva kestääkseen järistystä. Ehkä kolmas kerta todella kertoisi totuuden.

Kristian

Katu oli hiljainen, ainoastaan muutamia autoja meni hitaasti ohitseni. Kello oli ainakin miljoona yli liikaa, mutta minä vain kävelin pitkin ja poikin kaupungissa, johon olin muuttanut paremman elämän toivossa. Toukokuun yö ei ollut enää viileä, se oli melkeinpä lämmin. Tuntui, että maa ja puutkin huohottivat kuin ennen lähestyvää ukkosta. Äidin nimi näkyi jälleen näytöllä. Sormeni olivat millien päässä vihreästä. Käteni tärisi ja hikosi. Päässäni humahti, minun oli pakko nojautua lähimpään katulamppuun ja vetää muutaman kerran henkeä. Verenpaine oli laskenut, oli pakko valua istumaan kadulle. Pelotti. Olisin halunnut huutaa, itkeä ja raivota samanaikaisesti. Tavallaan halusin Jessikan viereeni, mutta samalla tiesin, etten voinut vaatia sitä häneltä. Minun oli taisteltava aivan yksin siihen saakka, että sain sanottua ne ensimmäiset sanat kohti parempia välejä äitini kanssa. Ja vaikka kello oli ainakin miljoona yli liikaa, painoin silti juuri siinä hetkessä kadulla katulamppuun nojautuneena vihreää.
  -Mutsi. Kristian täällä moi.

Seuraavana aamuna tärisin kuin olisin ollut krapulassa. Kuljin seiniä pitkin, enkä millään voinut uskoa todeksi sitä, mitä edellisenä yönä oli tapahtunut. Jouduin katsomaan viiden minuutin välein puhelutietoni ja toteamaan aina saman asian. Minä, juuri minä, oli soittanut omalle äidilleni keskellä yötä.
  -Kristo, mä oon susta ylpeä. Sähän täriset! Oothan sä kunnossa? Jessika halasi minua pitkään ja tiukasti kuultuaan asiasta. Aivan kuin hän olisi koko ajan pelännyt pahinta, sitä, että olisin sanonut kaiken menneen pieleen. Mutta en sanonut niin, ja se oli helpottavaa myös itselleni. Oli helpottavaa tajuta, ettei tilanne ollut riistäytynyt käsistä. Olin onnistunut rauhoittamaan myrskyn sisälläni hetkeksi.
  -Mä oon vaan helpottunut, sanoin ja koitin samalla hymyillä Jessille, jonka kasvoilla viipyi edelleen varjoja. Hän ei ehkä sanonut mitään, mutta olin oppinut kyllä tietämään, milloin hän oli huolissaan. Ja nyt minä tiesin, että hän oli huolissaan. Pelottavan huolissaan.

Toukokuun puoliväli oli pilvinen ja harmaa. Kaupungin yllä oli roikkunut jo monta päivää paksu pilviverho, joka ei ollut katoamassa minnekään. Kadut ja maa tuntui edelleen huohottavan kuin ennen rajua ukkosta. Ilma oli painavaa ja sää oli kaikin puolin muutenkin painostava. Jessikan kasvoilla ollut varjo tuntui tummenevan päivä päivältä, mutta hän ei suostunut kertomaan, mikä häntä vaivasi jos ylipäätään vaivasi jokin. Minusta tuntui siltä, että hänen sydämensä löi kovaa, aivan kuin hän olisi saanut sätkyn, kun puhuin äidistäni. Melkein jo epäilin, että isä olisi jotenkin kaiken sen takana, mutta tiesin, ettei Jessillä ollut isän numeroa tai isällä hänen. Jotenkin vain tiesin, että oli lähtöisin äidistäni. Kaikista hirveintä olisi kuitenkin ollut, jos tilanne olisi ollut lähtöisin minusta itsestäni. Kuitenkin Jessi vain istui olohuoneen sohvalla ja selasi puhelintaan kaikessa rauhassa. En kokenut tarvetta ravistella tietoa ulos hänestä, mutta tuskin olisin edes saanut tietää mitään tärkeää. Hän oli välillä äärettömän jääräpäinen, etenkin, jos tiesi minun loukkaantuvan tiedosta.
  -Mutsi soittaa, totesin havahduttuani puhelimen tärinään pöydällä. Olin ilmeisesti hukkunut syvälle ajatuksiini, mutta niin oli Jessikakin. Vasta kun aloin puhumaan äidin kanssa, hän nosti katseensa kiinnostuneena puhelimesta pois.
  -Moi mutsi. Ei, ihan hyvään aikaan sä soitit. Mä oon kotona, ei oo edes duunia tai mitään tänään, vastasin äidin kysyessä oliko ajankohta hyvä. Sivusilmällä huomasin Jessikan muodostavan huulillaan nimen Riikka. Nyökyttelin ankarasti.
  -Hyvä, ettei sulla ole mitään, minä kun tiedä, milloin on hyvä soittaa. Sinähän olet vielä siellä koulussakin. Kristian, mä olen niin onnellinen siitä, että halusit vielä puhua mun kanssa, äiti puhui. Minun oli pakko käydä istumaan, sillä jalkani tärisivät. Edelleen minua jännitti valtavasti puhua ihmisen kanssa, josta minulla ei ollut juuri hyviä muistoja. Jessi nosti sohvalla peukalonsa rohkaisevasti pystyyn. Hymyilin varovaisesti kiitoksena pienestä, mutta sitäkin tärkeämmästä rohkaisusta.
  -Oletko sä ehtinyt miettiä sitä näkemistä?
Hetken aikaa olin hiljaa, näkeminen oli minulle jo suuri askel. Vielä suurempi kuin se, että olin saanut soitettua omalle äidilleni.
  -Mm. Oon mä sitä vähän miettinyt. Onks sulla joku päivä, ettei käy ollenkaan? kysyin vastavuoroisesti. Äiti vastasi kieltävästi. Yhtäkkiä oli jälleen vaikeaa puhua ja hengittää samaan aikaan.
  -Miten ois lauantai? Mulla on vielä huomenna koulua, enkä viittis ihan kauhean myöhään tulla. Voisin nähdä sit faijaakin samalla, henkäisin kaiken kerralla ulos hengittämättä lainkaan.
  -Totta kai se käy! Ihanaa Kristian. Ihana nähdä sua sitten, hän sanoi ja pystyin kuvittelemaan, kuinka hän hymyili leveästi sitä aitoa hymyä, jonka olin nähnyt niin harvoin. Vielä hetken aikaa puhuin hänen kanssaan, kuuntelin puhetta, joka oli ensimmäistä kertaa vuosiin selvää, tosin hieman karhean kuuloista, mutta kuitenkin hyvin paljon parempaa kuin pitkään aikaan.
  -Ihana nähdä sut huomenna, äiti sanoi ja oli selvästi jo päättämässä puhelua, kun havahduin.
  -Ei me vielä huomenna nähdä. Lauantaina vasta. En mä voi tulla huomenna, kun on koulua.
  -Ai niin! Anteeksi Kristian, minä olen niin iloinen siitä, että annat mulle uuden mahdollisuuden. Siksi minä jo sekoilen näissä päivissäkin. Lauantaina siis. Ja kiitos vielä, Kristian, hän sanoi. Minulla oli epätodellinen olo.
  -Nähdään lauantaina, mutsi, minä sanoin. Jessi hymyili sohvalta minulle, kun laskin puhelimen pöydälle. Mutta edelleen hänen kasvoillaan oli varjo. Enkä minä olisi osannut arvata, että menneisyys vyöryisi sillä tavalla ylitseni juuri silloin, kun sitä vähiten odotin.

Seuraavana päivänä oli perjantai. Perjantai, jonka piti olla odotuksen perjantai. Olin kyllä tavallisesti koulussa, söin tavallisesti ja tulin kotiin tavallisesti. Yksi ainut puhelu oli kuitenkin pysäyttää sydämeni kesken puolipilvisen toukokuun iltapäivän.
  -Faija. Mitä on tapahtunut? Ei jumalauta. Sä et puhu totta!

Kristian. Istu alas, tää voi nyt järkyttää. Riikka on kuollut. 

Seuraavassa hetkessä kaikki oli sekaisin. Pelkkää sumua ympärillä. Ja minä näin ainoastaan levinneet palapelin palaset asuntoni lattialla. Ainut asia, jonka pystyin asunnolleni rynnänneelle Jessikalle sanomaan, tuntui epätodelliselta.
  -Mutsi on kuollut.
Eikä mikään mennyt niin kuin suunnitelmissa.

19. osa

perjantai 22. marraskuuta 2019

Jos vielä olen sinun #17

Jessika

Välillä minusta tuntui siltä, että olin ahdettu puun ja kuoren väliin luvattuani Henrikille, että tekisin kaikkeni Kriston ja hänen äitinsä välien paranemiseksi. En halunnut loukata Kristoa, joka oli jo muutenkin tarpeeksi hajalla, mutten myöskään halunnut tuottaa pettymystä Henrikille, jonka silmät olivat tuikkineet ilosta, kun olin lupautunut hommaan, johon minun ei koskaan olisi edes pitänyt lupautua. Mutta luvattu oli luvattu. Ja minua ahdisti tieto siitä, että olin sotkeutumassa Kristolle niinkin herkkään aiheeseen sillä tavalla.
  -Elena. Mä olin typerä, kun lupasin järkätä Kriston äitinsä kanssa puheväleihin. Ihan kuin mä olisin joku valtakunnansovittelija tässä aiheessa Riikan ja Kriston välillä. Riikka ois valmis tulemaan vastaan, Kristo ei ehkä. Tai sanoi se viimeeksi, että onko ihan kohtuutonta olla puhumatta omalle äidilleen. Mut mä tiedän, että tää juttu ei saa lähteä musta, vaan Kristosta itsestään, huokaisin ja koitin turvautua Elenaan, jonka ilme kertoi kaiken siitä, mitä ajatteli asiasta.
  -Musta sun pitäisi nyt olla varovainen, jos sä et halua päätyä uudelleen siihen samaan tilanteeseen kuin viime keväänä. Mieti, tuotatko mielummin Kristianin isälle pettymyksen kuin aiheutat itsellesi tärkeän tyypin menetyksen. Vaikka mä taidankin jo tietää vastauksen, jonka mukaan sä et kuitenkaan ole toimimassa. Sä oot välillä liian tunnollinen, Jessi. Jättäisit välillä jotain kesken, Elena sanoi, ja minä tiesin kyllä, että hänen sanansa olivat totta. En missään nimessä halunnut suuttuttaa Kristiania, mutta toisaalta en taas halunnut pettää Henrikin luottamusta.
  -Lupaathan sä Elena, että puhut mulle jatkossakin järkeä, vaikka se ei tehoaisi.
Elena vain nyökkäsi, koitti sitten hymyillä rohkaisevasti ja yritti peittää huokaustaan.
  -Totta kai, Jessi. En mä jätä sua kuin nallia kalliolle, vaikka sä ootkin välillä tosi ärsyttävä ja liian tunnollinen, hän sanoi äänessään kuitenkin välittämistä ja hieman sarkasmiakin. Voisinpa mä edes joskus olla viisaampi, toivoin.

Siinä missä minä olin jossain tilanteessa jumissa, Saara sen sijaan oli edennyt elämässään ensimmäistä kertaa rakastumisen tasolle. Hän kuulosti puhelimessa onnelliselta, niin onnelliselta, että olin melkein kateellinen. Vaikka rakastamani ihminen oli nyt saatavillani, pilvet varjostivat meitä.
  -Kerro nyt, kuka se onnekas mies on! Mie oon onnellinen siitä, että siekin oot vihdoin löytänyt jonkun, koitin pitää äänensävyni iloisena ja kysellä Saaralta hänen kullastaan.
  -Siun pitää tulla tänne, mie en kerro muuten siulle sitä, hän nauroi puhelun toisesta päästä.
  -Et oo tosissasi! Sie oot julma, Saara. Mie tuun ehkä kesäkuussa käymään! Siis kesäkuussa! Kertoisit nyt serkullesi, mie kysyn muuten Jannilta, sanoin ja koin ärsytystä siitä, ettei serkkuni halunnut päästää minua kärsimyksestäni.
  -Kyllähän siun pitää muutama kuukausi kestää. Miun täytyy mennä nyt, Jessi. Soitan siulle taas ja ärsytän ihan tahallani, Saara edelleenkin vain nauroi. En osannut olla hänelle pitkään vihainen, tiesinhän itsekin, millaista rakastuminen oli. Tai millaista sen olisi kuulunut olla. Asia ei vain ollut aivan niin yksinkertainen minulla ja Kristianilla. Hän oli alkanut taas kulkea hieman liian synkissä vesissä, enkä minä voinut tehdä asialle mitään. Kriston täytyi kulkea kivinen polku aivan yksin. Huhtikuu muistutti pelkästään olemassaolollaan siitä, mitä edellisenä vuotena oli tapahtunut. Minä olin jättänyt Kristianin itseni takia, jotta sain selviteltyä päätäni. Ja sitten olinkin huomannut kaipaavani levotonta sielua elämääni enemmän kuin sain. Kristo oli tunkeutunut uniini, ajatuksiini ja salakavalasti jopa puheeseni.
  -Tajuatko sä puhuvasi taas Kristianista? Elena oli herättänyt minut monta kertaa kesken lauseen ilmestyneestä horroksesta. Olin vain hiljaa painanut katseeni lattiaan sydän verta vuotaen. Nyt tilanne oli jälleen sama. Sydän itki verta Kriston takia. Hän oli koittanut käsitellä asioita päässään. Lapsuuden käsittely oli hänelle hankalaa. Eikä asiaa auttanut lainkaan minun ja Henrikin hiillostaminen. Kristo vain työnsi meitä kauemmaksi. Ja minä kaduin sitä, mitä olin luvannut Henrikille.

Kristian

En kai vain voinut olla huomaamatta muutosta Jessikan olemuksessa sen jälkeen, kun hän oli viettänyt yhden puolituntisen isäni kanssa asunnossani. Hän oli yrittänyt puhua äidistäni varovaisesti kuin peläten, että suuttuisin hänelle. Olisin voinutkin jopa suuttua, jos en itsekin olisi miettinyt asiaa loputtomiin asti päässäni. Äitini ei ollut vieläkään lempi-ihmiseni, mutta olin miettinyt, menettäisinkö jotain, jos en puhuisi hänen kanssaan edes yhtä kertaa. Isä oli puhunut äidistä enemmänkin painostavasti kuin varoen. Sun on pakko puhua äitisi kanssa! muistin isän toistaneen saman lauseen ainakin tuhat kertaa viimeisten kuukausien aikana. Mutta vaikka olinkin alkanut hieman pehmenemään ajatukselle, jokaista henkistä mustelmaani sattui, kun koitin miettiä äitiä. Olin joskus puolustellut häntä Jessikalle, mutta jossain kohtaa tunne oli vaihtunut vain syväksi pettymykseksi ja vihaksi. En pystynyt vastaamaan äidin soittoihin tai viesteihin. Samalla olin työntänyt huomaamattani elämäni tärkeintä ihmistä kauemmas itsestäni. Jessi oli katoamassa jälleen jonnekin kauas sumuun, ja se tuntui minusta sietämättömän pahalta.
  -Mitä jos mä puhuisin joku päivä mutsin kanssa vaikka puhelimessa? kysyin Jessiltä eräänä iltana, kun olimme kävelemässä kaupungilla. Jessi näytti puulla päähän lyödyltä. Ilmeisesti vapaaehtoinen suostumukseni äidin kanssa puhumiseen oli saanut hänet hämmentymään.
  -Siis mit... Siis totta kai! Se on varmasti vaan ihan hyvä asia, vaikkakin samalla vaikea. Kristo, mä oon susta ylpeä. Mut toivottavasti sä teet sen itsesi vuoksi, et mun tai Henrikin, hän tarttui käteeni kiinni ja hymyili heikosti.
  -Mä en tekis tätä siksi, että joku pakottaa. En edes sun takia, sanoin. Ilta oli viileä, vaikka tuuli ei ottanut tuullakseen. Jessi tarttui käteeni puristaen sitä samalla hennosti.
  -Mitä ikinä tässä tapahtuukaan, mä lupaan olla sun puolella, hän sanoi. Hetken aikaa me vain katselimme toisiamme silmiin. Sitten minä halasin Jessikaa, joka vastasi halaukseeni melkeimpä seitsemän miehen voimalla. Tai siltä se ainakin tuntui.
  -Jessi hei, älä halaa mua hengiltä, kuiskasin hiljaa vasten hänen korvaansa kuitenkaan hänestä irti päästämättä. Hiljalleen Jessi hellitti otettaan, mutta jäi kuitenkin kiinni minuun. Ja vaikka hänen vieressään minulla olikin rauhallinen olo, tiesin, etten tulisi pysymään rauhallisena koko aikaa. Äidin kanssa puhuminen hermostutti minua, mutten halunnut huolestuttaa Jessikaa. Tiesin kyllä, miten vahvasti omat tunteeni tarttuivat häneen. Levottomuus ei juuri nyt ollut se asia, jonka halusin siirtää hänelle.

Osa 18

sunnuntai 17. marraskuuta 2019

Taivas, maa ja pilvet

Ulkona sataa lunta. Taivas on tumma ja pilvet peittävät kaiken näkyvyyden taivaalle, jonne joskus haluaisin päästä. Ikävä vetää minut kasaan, saa käpertymään sänkyyn peitteen alle päiviksi kerrallaan. Miten kipeää irti päästäminen osaakaan olla. Musta maa peittyy hiljalleen valkoisista, suurista lumihiutaleista.

Kadulla on jouluvaloja, ikkunoilla paistaa kynttilöitä ja ihmiset kävelevät käsikädessä lumen peittämää katua pitkin kuka minnekin. Osa kotiinsa, osa jonkun toisen luokse. Vaikka eikö sitä sanotakin, että koti on siellä missä sydänkin? Sormeni ovat kylmästä tunnottomat. Poskiani nipistelee pakkasessa. Sydämeni lyö hitaasti ja kipeästi. Aivan kuin valuisin lasiseinää pitkin kohti pohjaa, joka ei kuitenkaan koskaan tule vastaan. Tulee ainoastaan lasin sirpaleita, kirveleviä haavoja ja loputtomasti kyyneleitä. Surua ei voinut hukuttaa kyyneleisiin. Menettäminen oli helvetin kipeää. Loppuisiko kipu enää milloinkaan?

Taivas on ja pysyy tummana, samoin pilvet sen peitteenä. Maa on luminen ja kaunis. Silmäni ovat päivästä toiseen kipeät kyyneleistä ja valoista, jotka häikäisevät silmiäni kerrasta toiseen. Raajani ovat niin raskaat, etten jaksa siirtää niitä kunnolla. Kompuroin, mutta siitä aiheutunut kipu on pientä siihen verrattuna, mitä mieleni ja sydämeni koki.

Ja jokaisena päivänä minä sytytin tulen uudestaan rakkauteen, joka ei enää koskaan palaisi kirkkaana maan päällä. Sytytin kynttilän rakkauden haudalle. Hautakiven kultaiset kirjaimet paljastivat elämäni painajaisen. Hautakiven kultaisten kirjaimien ei olisi kuulunut olla siinä, ei näin aikaisin. Eikä kirjaimista olisi kuulunut muodostua sitä nimeä. Taivas oli liian kaukana, maa oli kylmä ja pilvet peittivät minulta taivaan ja samalla ainoan asian, joka ei ollut kipeä vaan lohdullinen. Jokaisena päivänä kaipuu oli eilistä suurempi.

Ja jokaisena päivänä minä mietin, miksi kaikista maailman asioista juuri hän makasi nyt rakkauden haudassa. Haudalla oli yksi jäätänyt, punainen ruusu. Se ruusu oli kuin minun sieluni. Yhtä jäässä, yhtä kärsivä. Ja vaikka ruusu ei selvinnytkään, minun oli pakko. En saanut jäätyä haudalle, vaikka olisin halunnutkin. Minun oli jatkettava ja uskottava, että vielä jonain päivänä taivas aukeaisi myös minulle.


lauantai 16. marraskuuta 2019

Jos vielä olen sinun #16

Kristian

Kello ei ollut vielä kolmeakaan, kun olin havahtunut hereille unestani. Huoneen ilma tuntui tunkkaiselta, oli vaikeaa hengittää. Lakana oli kiertynyt ympärilleni, ja kesti aikansa rimpuilla irti sen otteesta. Huojuen onnistuin liikkumaan asuntoni parvekkeelle asti. Heti parvekkeen oven avattuani kasvoilleni lävähti viileä, melkeinpä kylmä ilma, mutta en jaksanut välittää siitä.
Oispa Jessika täällä, huomasin ajattelevani samalla kun nojasin parvekkeen kaiteeseen. Betoni jalkojeni alla tuntui kylmältä.
No niin, Kristian. Se oli vain pahaa unta. Jätkä hei, yritä nyt ryhdistäytyä! koetin kasata itseäni unen jäljiltä. Unessa kaikki oli taas ollut yhtä sekamelskaa, niin elämäni kuin siinä olevat ihmisetkin. Ajatus puistatti minua, sai vilunväreitä kulkemaan selkääni pitkin. Vihasin nähdä unia, jossa olin taas vanhassa elämässäni keskellä kaaosta. Tuijotin alas parvekkeelta kadulle, jota katulamput valaisivat vielä yön pimeyden hiljalleen poistuessa. Oli täysin hiljaista, ainoastaan yksittäisiä auton ääniä kuului jostain kauempaa. Hitaasti laukkaava sydämeni rauhoittui yön viileyteen. Vasta jalkapohjiani nipistelevä kylmyys sai minut palaamaan sisälle. En halunnut mennä enää takaisin sänkyyn, joten jäin olohuoneeseen sohvalle makaamaan. Vielä hetken aikaa yön viileys tuntui asunnossani. Sitten silmäluomeni painuivat raskaina kiinni, mutta minä tiesin, etteivät painajaiseni olleet vielä ohi.

Jessika

Eräänä iltapäivänä nojasimme Kriston parvekkeen kaiteeseen. Seuralaiseni ei jostain syystä ollut tahtonut olla sisällä viileästä tuulesta huolimatta. Hän oli ollut koko päivän hiljainen, tuijotellut lattiaa ja vältellyt katsettani. Ei ollut lainkaan Kriston tapaista olla sillä oudolla tavalla hiljainen ja etäinen.
  -Mitä sä mietit? kysyin, vaikka tiesin, ettei Kristo antaisi välttämättä mitään selkeää vastausta. Hän oli edelleen hiljaa, tuijotti vain kadulle ja näytti kuitenkin siltä, että halusi sanoa jotakin.
  -Mä en saanut nukuttua oikein viime yönä. Mutsi piti hereillä, hän vastasi hiljaa pitkän ajan kuluttua.
  -Miksi se sua piti hereillä? kysyin ja katsoin viimein Kristoa silmiin. Ne olivat jollakin tapaa väsyneet ja ahdistuneet. Mä en halua enää nähdä niitä ahdistuneita silmiä, ajattelin.
  -Se oli vaan huonoa unta, joka nyt sattui jäämään mieleen pyörimään, ei sen enempää. Mä en haluaisi puhua siitä ainakaan nyt, hän vastasi minulle juuri niin, että sai minut säikähtämään.
  -Onks kaikki hyvin, Kristian? Mitä on tapahtunut?
Kristian oli jälleen siirtänyt katseensa kadulle ja katseli ihmisiä, jotka kävelivät kaikessa rauhassa hymyillen. Hänen katseensa ei pysynyt yhdessä paikassa, se liikkui levottomana. Ja silloin minä tajusin, miksen pitänyt tunteesta, jonka Kristo oli tuonut mukanaan huonon yön jälkeen. Sulla on taas levoton sielu, henkäisin mielessäni. Halusin tarrautua kiinni miehen kaulaan ja hukuttaa levottomuuden jonnekin sisälleni. Mutta minä tiesin, että tämä levottomuus Kriston oli kannettava yksin. Saatoin vain tukea häntä matkalla, joka tulisi olemaan pitkä. En voinut kantaa toisen taakkaa, vaikka olisin halunnutkin. Paha aavistus sisälläni käski minua kannustamaan Kristoa puhumaan äitinsä kanssa. Ja jälleen pääni päälle oli kerääntynyt tummia pilviä.
  -Mä oon ihan okei, Jessi. Vähän väsyttää, mut siitä selviää. Se uni, se kerto mun vanhasta elämästä sillä erotuksella, että myös nää nykyiset tyypit oli siinä mukana. Säkin. Ja siinä unessa oli mun syytä, että mutsi kuoli. Se kuoli, koska mä en ollut suostunut puhumaan sen kanssa. Ei se kestänyt sitä asiaa. Ja nyt mä mietin... mietin, että onko se ihan helvetin kohtuutonta olla puhumatta oman äitinsä kanssa, Kristo puhui ja haki samalla katseestani turvaa. Yritin pitää tunnelman rauhallisena.
  -Asiahan on niin, että kaiken lopuksi sun on tehtävä itse oma päätöksesi, mutta ehkä on vähän kohtuutonta olla puhumatta omalle äidilleen edes yhtä kertaa. Kristo, musta tää on sulta ihan tosi iso edistysaskel. Tää juttu on sulle niin pirun vaikea, niin on tosi hienoa, että sä pystyt ajattelemaan tätä asiaa noinkin, vaikkakin sitten painajaisen kautta. Mitä ikinä sä päätätkin, mä lupaan olla sun tukena, sanoin ja saatoin nähdä pitkän, hontelon ja herkän miehen silmissä kyyneleitä.
  -Mä rakastan sua, Jessika, Kristo kuiskasi korvaani halatessaan minua vahvasti. En pystynyt vastaamaan samoilla sanoilla, vaikka tunsinkin samoin. Mumisin vain jotain epämääräistä ja pelkäsin sitten, mitä lähitulevaisuus mahdollisesti toisi tullessaan.

Kristianin asunto oli melko hiljainen ja yllättävän siisti, kun istuin olohuoneen sohvalla seuranani Henrik, Kriston isä. Itse Kristo oli lähtenyt käymään kaupassa ja jättänyt meidät kahdestaan asunnollensa siitä huolimatta, että olin tarjoutunut kauppa-avuksi. Pidä faijalle seuraa, hän oli kuiskannut. Ja niin olin jäänyt kahden Henrikin kanssa. Kyllä minä arvasin, mitä Henrikillä oli mielessään, kun hän pyysi minulta lupaa kysyä yhtä asiaa.
  -Mitä sä luulet, onko täysin mahdotonta, että Kristian vielä joskus olisi väleissä Riikan kanssa?
Huokaisin ehkä hieman ylidramatisoidusti.
  -En mä sitä mahdottomuutena pidä, mutta se asia vaatii vielä aikaa. Sulle se luultavasti esittää edelleen sitä "ei ikinä varmasti" hommaa, mutta musta Kristo... Kristian on jo vähän pehmentynyt äitinsä suhteen. Mä luulen, että sä tiedätkin tän jo, mutta toi jätkähän on aika herkkä tapaus, mutta se peittää sen sähläämisen alle. Sen sydämeen sattuu helposti ja paljon, ja Riikka on haavoittanut selvästi aika syvältä. Se haava on edelleen ihan hiton kosketusarka, ja kaikki nää puheet Riikasta on kuin kaataisi suolaa haavoihin, vastasin ja tajusin antaneeni syväanalyysin Kriston tilanteesta tämän isälle.
  -Kristian oli herkkä jo lapsena. Kaikki ne aupairit ja muut mitä meillä oli, oli Kristanille tosi tärkeitä ainakin aina silloin, kun mä olin poissa kotoa. Poika otti lähdöt aina raskaasti, ja kun mä mietin että miksi, mä ymmärrän kyllä, miksi asia oli niin, Henrik huokaisi syvään. Hänen kasvoillaan viipyi varjoja, jotka johtuivat ehkä Kriston lapsuuden muistelemisesta tai sitten siitä, mikä tilanne nyt oli.
  -Mä teen kaikkeni, että Kristo pystyy puhumaan Riikan kanssa, lupasin ja heti sen jälkeen kaduin lupaustani. Olin juuri uhrannut oman suhteeni Kristoon vain siksi, että halusin hänet äitinsä kanssa väleihin. Henrikin kiitollinen katse sai minut toivomaan parasta ja sitä, ettei Kristo suuttuisi minulle. Sohvapöydän päällä oli pölyä. Siinä hetkessä päätin yrittää auttaa Kristoa puhaltamaan pölyt pois hänen ja äitinsä väliltä. Avain kävi lukko pesässä ja sisään asteli edelleen levottoman näköinen Kristian.
  -Mitä te ootte juonineet mun pääni menoksi? hän kysyi vitsiksi tarkoitetulla tavalla, mutta se ei saanut ketään meistä nauramaan.
  -Sä et edes tiedä, Henrik vastasi. Jos mä tietäisin edes itse, toivoin. Kristian oli hävinnyt jääkaapille ja minä tujotin edelleen pölyä pöydällä. Ehkä kaikki vielä menisi hyvin.

17. osa