TESSA
Maanantaiaamuna herään varsin levottomasti nukutun yön jälkeen aikaisin ylös, enkä osaa sanoa, miksi minulla yhtäkkiä on tulevasta työpäivästä paha aavistus. Yritän kuitenkin työntää ajatuksen sivuun ja miettiä kaikkea sitä, mitä Leona ja Marjatta ovat minulle viikonlopun aikana sanoneet.
Kaikki menee hyvin, voit aina soittaa ja pyytää apua, harjoittelijaa ei tarvitse opastaa kädestä pitäen, perehdytys on pidetty, annat vain työtehtävät, neuvot alkuun ja autat tarvittaessa, teet omat työsi. Sä hitto vie osaat ja pystyt, nainen.
Yritän koko aamun keskittyä hengittelemään syvään, kun teen kotona aamutoimiani. Pesen hampaat ja hengitän. Meikkaan ja hengitän. Vaihdan vaatteet ja hengitän. Syön aamupalaa ja hengitän. Pakkaan edellisenä iltana valmiiksi tekemäni eväät jääkaapista mukaan töihin ja hengitän.
Sisään, pidä, ulos. Sisään, pidä, ulos. Sisään, pidä, ulos.
Nappaan naulakosta päälleni ohuen takin ja pyöräilykypärän, ennen kuin pamautan asunnon oven kiinni ja kuljen ripeästi portaat alas neljännestä kerroksesta. Havaitsen oman hermostuneisuuteni, kun en saa pyörän lukkoa auki ensimmäisellä yrittämällä – yritän nimittäin työntää lukkopesään kotiavainta pyöränavaimen sijaan. Pitäisi vissiin yrittää hengittää vielä ihan hemmetisti syvempään, mietin sarkastisesti, kun viimein tajuan ongelman, vaihdan avainta ja pääsen kuin pääsenkin ajamaan kohti muutaman kilometrin päässä sijaitsevaa työpaikkaani.
Olen työpaikalla etuajassa. Harjoittelijan pitäisi olla paikalla tasan kahdeksalta, mutta minä olen paikalla jo kahtakymmentä vaille. En voi sanoa, että liian aikaisin paikalla oleminen on kannaltani hyvä asia. Nyt minulla on tarpeettoman paljon aikaa miettiä, mikä kaikki voikaan mennä pieleen tänään. Eniten minua ehkä ärsyttäisi se, ettei harjoittelija syystä tai toisesta ilmestyisikään paikalle, sillä silloin jännitykseni ja ahdistukseni menisivät täysin hukkaan. Samaan aikaan kuitenkin haaveilen asiasta. Miten ihanaa mun olisikaan olla toimistolla yksin koko päivän ajan. Introvertti mussa kiittäisi syvästi, mietin latoessani eväitä repusta jääkaappiin. En oikeastaan ymmärrä, miksi olen näin hermostunut. Tai siis, stressaanhan minä muutenkin melko naurettavilta tuntuvia asioita, mutta nyt koen oloni normaalia levottomammaksi. Ei pitäisi antaa ajatuksille liikaa valtaa, ajattelen miettiessäni sisälläni vellovaa pahaa aavistusta. Vaikka kehoni ja mieleni eivät aina olekaan oikeassa, olen silti elämäni aikana tottunut kuuntelemaan niitä. Ja nyt mieleni tuntuu valmistelevan minua aavistukseni takia johonkin suhteettoman suuren ponnistukseen. Hengitän nyt, nainen. Eihän tää nyt voi olla niin vaikeaa. Se on joku tuntematon muotoilua opiskeleva tyyppi, kyllä siitä nyt selviää. Sä et tiedä siitä mitään, älä siis oleta mitään, ainakaan pahaa, rauhoittelen itseäni. Kun sitten vilkaisen jälleen kerran kelloa, huomaan, että se on jo lähes kahdeksan. Ja se taas tarkoittaa sitä, että harjoittelija…
Ovisummeri soi.
…on jo täällä, ajattelen, enkä tiedä, onko soiva summeri helpotus vai ei. Sitä en voi kuitenkaan jäädä enää pohtimaan, sillä minun on tietenkin päästettävä harjoittelija sisälle. Painan summerin napista ulko-oven lukituksen auki ja jään vielä kerran syvään hengittäen odottamaan hetkeä, jona harjoittelija astuu eteeni vuorokaudenajasta johtuen hieman hämärään aulaan.
Ovi aukeaa. Askel, kaksi, kolme.
Näen hänet.
Ei helvetti.
Aluksi aivan kaikki oli tavallista ja ihanaa – hän vaikutti luottamukseni arvoiselta. En silloinkaan ollut naiivi ja uskonut, että voisin muuttaa toista ihmistä, parantaa hänen tapansa. Kiersin kaukaa ne, joilla oli huono maine syystä tai toisesta. Mutta Samuel. Hän oli hyvä, hyvätapainen, hyväkäytöksinen, hyvämaineinen, hyvästä perheestä, ennen kaikkea hyvin pidetty. Alitajuntani ei varoittanut minua, kun olin hänen lähellään, vaikka jälkikäteen ajateltuna hän saattoi heti alusta asti olla kuin liukas saippuapala. Minä en saanut hänestä otetta, mutta hän sai minusta.
Halusin vain, että joku rakastaisi ja pitäisi minusta huolta ilman mahdottomia vaatimuksia, ehtoja, käskyjä, pelolla hallintaa.
Aluksi kaikki olikin tavallista ja ihanaa. Sitten kuva alkoi säröillä. Vähän liikaakin.
Repäisen itseni takaisin nykyhetkeen ja tiedän saman tien valahtaneeni kalmankalpeaksi. Tiedän myös, että edessäni seisova mies tunnistaa minut, muistaa minut, on kuullut minusta valheita. Enkä minä pääse tilannetta pakoon minnekään.
–Mitä helvettiä? sanon epäuskoisena ja huomaan, että käteni tärisevät. Vedän ne puuskaan, jotta hän ei näkisi.
–Mä en tiennyt, että sä oot täällä duunissa.
En usko, että hän valehtelee. Samuel tuskin jaksaisi uhrata kallisarvoista aikaansa minuun enää näin pitkän ajan jälkeen. En silti haluaisi olla lähelläkään ketään hänen läheisistään, sillä tiedän, että he kaikki uskovat sokeasti Samuelin versioon tapahtumista. Viktor ei ole poikkeus, näen sen hänen silmistään. Hänen silmissään minä olen paha, pahantekijä. Sellaisten ihmisten seurassa on vaikeaa hengittää – sellaisten, jotka syyttävät sinua jostain, mitä et koskaan ole tehnyt.
Ahdistus velloo kuin meri ennen myrskyä sisälläni. Haluaisin huutaa, kadota paikalta, kuolla. En tiedä, miten pystyn työskentelemään Viktorin kanssa hänen harjoittelunsa ajan – enhän edes tiedä, miten minun pitäisi toimia nyt. Tai tiedän. Minun pitäisi kovettaa itseni, erottaa yksityiselämä työstä, olla niin hemmetin ammattimainen. Mutta Viktor on elävä muistutus elämäni ehkä suurimmasta virheestä, ajanjaksosta ja suhteesta, jonka jättäisin elämättä tai vähintäänkin unohtaisin, jos vain voisin. Minun on kuitenkin pakko ryhdistäytyä, ennen kaikkea itseni vuoksi. Jos luovuttaisin nyt, antaisin kai Samuelin voittaa, työntää minut maanrakoon. Siihen en taas suostu, en ainakaan ilman taistelua.
–Meillä on töitä tehtävänä. Katsotaan, että sä pääset alkuun sun tehtävissä. Tarkoituksena olisi, että pääset omatoimisen työskentelyn makuun jo tänään. Mun pitäisi tehdä omia hommia tässä samalla. Mut kysyt heti, jos on jotain epäselvää. Jos mä en tiedä, niin Marjatta osaa kyllä auttaa, puhun viileästi Viktorille, jonka kasvoilla on vähintään yhtä viileä ilme. Hän ei sano mitään, nyökkää vain.
–No, aloitetaan sitten.
Työpäivän jälkeen olen samaan aikaan rättiväsynyt ja aivan ylikierroksilla, jonka takia päädynkin jälleen kerran laittamaan viestiä Leonalle. Minun onnekseni hän on kotona, joten käyn omassa kodissani vain kääntymässä ennen hänen luokseen lähtemistä. Minua ei haittaisi, vaikka Viviankin olisi paikalla, mutta Leonan mukaan hän on ainakin seuraavat pari tuntia poissa viikoittaisen keramiikkakurssinsa takia. Tärkeintä on kuitenkin se, että saan puhua edes jonkun kanssa tästä päivästä – jos en puhuisi, pääni todennäköisesti hajoaisi.
–Sähän tulit nopeasti. Ei se siis haittaa, mä vain ajattelin, että sulla olisi mennyt vähän kauemmin.
Tiedän itsekin, että olen saapunut Leonan luokse ehkä ennätysnopeasti kuultuani, että hän on paikalla.
–Joo, mä tulin pyörällä ja ajoin vissiin aika kovaa, sanon ystävälleni, jonka tutkiva katse käy nyt läpi kasvojani. Huomaan, että hän huolestuu.
–Tessa, onko kaikki ihan hyvin? Sä et näytä kovin…
–Sä et ikinä arvaa, kuka se hemmetin harjoittelija on.
Leonan ilme muuttuu, kun huolen lisäksi hänen kasvoilleen ilmestyy myös epäilystä.
–Siitäkö tää nyt johtuu? Siitä työharjoittelijasta? hän kysyy, eikä edes yritä arvata.
–No kun se on jumalauta Viktor.
–Kuka Viktor?
–No SE Viktor!
Nyt Leonan ilme valahtaa, ja hän selvästi tajuaa, kenestä puhun.
–Älä sano. Se Samuelin kaveri Viktor? hän kysyy minulta vielä, enkä minä voi kuin nyökytellä ilme vakavana. En oikein tiedä, mitä voisin sanoa. Viktor ei tietenkään ole Samuel, mutta se ei tarkoita, että hänen seurassaan oleminen olisi yhtään sen mukavampaa minulle. Siitä Samuel on selvästi pitänyt huolta.
–Miten kauan sä joudut tekemään sen kanssa töitä?
–Neljä kuukautta. Se helvetin äijä menee aika hiton paljon mun ihon alle. Viktorille mä olen kuin piikki lihassa. Ja kaikki tää on Samuelin aiheuttamaa, sanon ja vedän tärisevät käteni jälleen puuskaan. Se on epätoivoinen yritykseni pysyä turvassa, suojassa vaaroilta, ahdistavien asioiden ja tunteiden ääreltä. Kuitenkin ne vyöryvät sisälläni melko hallitsemattomasti. Ja vaikka kuinka yritän olla miettimättä asiaa, mietin silti, miten voisin estää jälkikäteen nuorempaa itseäni koskaan tapaamasta nuorta miestä, jonka ulkokuori oli kuin olikin liian hyvää ollakseen totta.
