Sormukset #3

Olisi ihanaa, jos voisin luottaa siihen, ettei Alexilla ole mitään salattavaa, mutta valitettavasti asia ei ole niin, enkä ole lainkaan varma siitä, että asia muuttuisi lähitulevaisuudessa, ellen sitten keksi keinoa päästä käsiksi siihen osaan Alexin elämästä, jota mies ei itse vapaaehtoisesti minulle jaa. En varsinaisesti ole vihainen miehelle, jokaisella on omat salaisuutensa, mutta sormuksiin liittyvä salamyhkäisyys häiritsee minua silloin, kun näen, että miehellä on mielessään jotain, josta ei voi puhua minulle syystä tai toisesta. Kaisa on edelleen sitä mieltä, että sormuksiin liittyvä salailu on enemmänkin uhka kuin mahdollisuus, mutta minä pidän kiinni itsepintaisesti siitä käsityksestä, jonka olen Alexista lyhyessä ajassa saanut. Olemme tunteet vasta puolitoista kuukautta, enkä ajattele, että siinä ajassa olisi pitänyt ehtiä rakentaa luottamus huippuunsa, vaikka epämääräinen salailu syökin uteliasta puoltani, joka palaa halusta tietää edes sen, mihin tai keneen sormukset liittyvät. Alex ei varsinaisesti arvosta niitä kertoja, kun tutkin sormuksia omin päin hänen jätettyään ne milloin minnekin tasolle esimerkiksi suihkun ajaksi, mutta ei hän myöskään ole ilmaissut, että sormusten tutkiminen olisi asia, jota en missään nimessä saisi tehdä. Ja jos nyt sanon suoraan, tiedän itsekin, miksi mies ei kiellä minua, vaikka ei pidäkään siitä, että yritän saada jotain tietoa irti itse sormuksista, kun hän ei sano sanaakaan metallisista rinkuloista, joita varjelee kuin pieniä lapsia. Se, miksi Alex kuitenkin antaa minun tutkia sormuksia, johtuu vain ja ainoastaan siitä, etten saa niistä mitään irti, vaikka kuinka tutkin ja annan googlen laulaa, joten on melkoisen selvää, ettei mikään suuri yritys valmista suuria määrin sellaisia sormuksia, joita Alex jostain syystä sormissaan kantaa lähestulkoon koko ajan. Minun on siis käytännössä pakko olettaa, että sormukset ovat vain jokin pienen ryhmän käytössä, jos ja kun sormukset eivät ole vain viattomia koruja, joita Alex käyttää esteettisten syiden vuoksi.

Minä ja Alex olemme oppineet yllättävän nopeasti sukkuloimaan minun töideni, opiskelujeni ja Alexin töiden välillä, vaikka yhtälö ei ole helppo. Jotenkin olemme kuitenkin saaneet elämämme yhdistettyä niin, ettei kummankaan tarvitse uhrata töitään tai opintojaan toisen takia, ja se on meille molemmille tärkeää – vaikka viihdymmekin toistemme seurassa, emme kuitenkaan jaksa kyhnätä kylki kyljessä 24 tuntia seitsemänä päivänä viikossa, vaan tarvitsemme omaa tilaa, mikä varmasti vain hyvä juttu kummankin kannalta. Tänään ei kuitenkaan ole sellainen ilta, jonka minä ja Alex haluaisimme viettää yksin, joten hän on tulossa luokseni, enkä minä voi väittää, ettenkö olisi asiasta hieman innoissani. On jotenkin outoa ajatella, miten nopeasti yhden kantabaarissa vietetyn illan nahkatakkisesta miehestä on tullut osa elämääni, johon en ollut ajatellut hankkia lisäpaloja, mutta siinä Alex vain on, minun elämässäni ilman, että pidän asiaa lainkaan huonona, vaikka vielä kesällä olisin todennäköisesti vastustanut ajatusta uudesta ihmissuhteesta. Tilanteen ainut ongelma on se, että Kaisa on ollut koko syksyn ajan oikeassa sanoessaan, että tulen tapaamaan kiinnostavan ihmisen, halusin sitä itse tai en. Alexin tavattuani olen saanut todistaa Kaisan voitonriemua jokaikinen kerta, kun näen tai edes juttelen hänen kanssaan, vaikka muuten Kaisa haraakin vastaan, mitä tulee suhteeseeni sormuksiinsa salaisuutensa kätkevään mieheen. Sormukset ja niihin liittyvä salamyhkäisyys häiritsevät itseäni vain uteliaisuuteni takia, ei siksi, että minulla olisi tarve epäillä Alexin tekevän jotain epämääräistä kadun pimeällä puolella. Hän ei ole antanut minulle syytä huolestua, enkä haluaisi turhaan stressata itseäni sormuksilla yhtään sen enempää, kuin mitä oma uteliaisuuteni ajaa minut tekemään. Sormuksia enemmän minua stressaa Alexin luottamus, johon sormukset kyllä väistämättä liittyvät. Tiedän, että suhteemme on varsin tuore, eikä luottamus ole vielä ehtinyt rakentua kunnolla, mutta sormuksiin liittyvä salamyhkäisyys saa minut miettimään hieman liikaa sitä, mitä sellaista sormusten tarina sisältää, ettei Alex voi tai edes halua puhua minulle asiasta. Mies tietää itsekin, että hänen käyttämänsä argumentti “Sun ei tarvitse tietää kaikkea” on maailman surkeimpia, mutta hän käyttää sitä silti tiedostaen, että puhumatta jättäminen vain innostaa minua tutkimaan asiaa entistäkin enemmän. Olen lähestulkoon satavarma siitä, että Alexin sormukset ovat vain pintaraapaisu johonkin suurempaan kokonaisuuteen, jonka sisällöstä olisin mielelläni perillä. 

Havahdun sormuksiin liittyvistä ajatuksistani ovisummerin soidessa, enkä jää aikailemaan sohvalle, jolla istun, vaan nousen ripeästi ylös päästääkseni ulkona odottavan miehen rappukäytävään kiipeämään portaat kolmanteen kerrokseen, jossa asuntoni sijaitsee, eikä aikakaan, kun ovikello soi.

  –Moi. Ihana nähdä, sanon Alexille, joka astuu asuntooni jokseenkin vakava ilme kasvoillaan, vaikka hän halaakin minua pehmeästi ja turvallisesti, juuri niin kuin hänellä on tapana.

  –Mm, samoin, mies mutisee korvaani vasten ja kuulostaa paitsi vakavalta, myös väsyneemmältä kuin koskaan aiemmin, eikä hän päästä minua otteestaan pois niin nopeasti kuin tavallisesti, vaan viipyy lähelläni normaalia pidempään.

  –Kaikki hyvin? kysyn, sillä minusta Alex käyttäytyy oudosti. En voi väittää, että mies normaalistikaan olisi mikään ilopilleri, mutta nyt hän on jopa pelottavan vakava, eikä suostu katsomaan minua silmiin, ennen kuin tartun hänen leuastaan napakalla otteella kiinni, jotta hän ei voisi kääntää päätään niin vain pois.

  –Joo, on. Tai…

Alex ei siirrä päätään pois otteestani, mutta nostaa sen sijaan oikeaa kättään, jossa sormukset ovat. Minä liikuttelen katsettani Alexin silmien ja sormuksien välillä, mutta en saa selvää vastausta ilmassa leijuvaan kysymysmerkkiin vain katselemalla.

  –Haluatko sä puhua? kysyn ja vien vapaan käteni miehen poskelle, silitän sitä rauhoittaakseni Alexia, joka vaikuttaa stressaantuneelta ja hieman rauhattomalta juuri sormusten takia, vaikka en itse kykene vielä ymmärtämään, mihin kaksi metallirengasta voi liittyä.

  –Jos sä haluat kuulla, Alex sanoo hiljaa ja katsoo minua silmiin jopa hieman arasti, mikä ei ole lainkaan tyypillistä hänelle, enkä minä edes harkitse vastaavani kieltävästi hänelle nyt, kun todennäköisesti saan pääsyn syvemmälle hänen maailmaansa. 

En pakota Alexia puhumaan minulle, vaan annan hänelle tilaa ja aikaa, jota tarvitsen itsekin silloin, kun valmistaudun avaamaan jotain henkilökohtaista asiaa ihmiselle, joka ei vielä tiedä mitään siitä kaikesta, mitä asiaan mahdollisesti liittyy. 

  –Mä haluan puhua tästä sulle itse, ennen kuin sä saat selville jostain, mihin nää sormukset liittyy, Alex aloittaa ja vetää sitten sormukset pois sormistaan, avaa käteni ja pudottaa pienet, mutta kuitenkin yllättävän raskaat renkaat kämmenelleni. Sormukset tuntuvat lämpimiltä kädessäni, joka on hieman kylmä ja nihkeä. En tiedä, jännittääkö tilanne enemmän minua vai vieressäni istuvaa miestä - en tiedä, mitä voisin olettaa hänen sanovan.

  –Sähän tiedät, että mun päivätyö on aika tavallinen, ei mitään ihmeellistä. Eikä nuo sormukset liitykään mitenkään mun päivätyöhön, vaan siihen, mitä mä teen vapaa-ajalla. 

Alex siirtelee katsettaan lattian ja silmieni välillä jatkuvasti, mutta en osaa sanoa tai tehdä vielä mitään, mikä rauhoittaisi miestä

  –Mä teen vapaaehtoistyötä… tai kai sitä voisi kutsua jopa sivuduuniksi.

  –Eikö vapaaehtoistyö ole hyvä asia? kysyn varovaisesti, kun Alex ei jatka asian selittämistä, vaan katsoo minua epäröiden. 

  –Nadja, odota. Vapaaehtoistyö on hyvä asia, mutta se järjestö on tässä se suurin ongelma, hän sanoo ja näyttää sitten jopa tuskastuneelta tilanteeseen ja siihen, että joutuu puhumaan kanssani asiasta, joka kuitenkin selvästi painaa hänen mieltään. 

  –Kerro, yritän kuulostaa rohkaisevalta, vaikka Alexin tuskainen ilme ei varsinaisesti vakuuta minua siitä, etteikö hän olisi sekaantunut johonkin epäilyttävään kuvioon, johon en välttämättä itse halua mukaan. 

  –Me autetaan siinä järjestössä ihmisiä, joilla on ongelmia, vaikka väkivaltaa kotona. Me nimenomaan autetaan ihmisiä, ei aiheuteta harmia. Ainut ja suurin ongelma on se, että se järjestö on laiton. 

Jälleen kerran, valehtelisin, jos väittäisin, ettei sana "laiton" särähtäisi korvaani pahemman kerran.

  –Siis mitä? Miten niin laiton? kysyn ja katson Alexia, joka näyttää siltä, pysyy asunnossani vain siksi, ettei hänen itsekurinsa anna hänen lähteä kesken kaiken. 

  -Mä vannon, ei mitään huumekauppaa, väkivaltaa tai muuta sellaista. Me liikutaan välillä lain hämärällä puolella, jotta me voitaisiin auttaa ihmisiä paremmin ja nopeammin, ei siksi, että hyödyttäisiin siitä itse. Nuo sormukset on mun järjestösormukset. Kun mä pidän niitä, mä olen sitoutunut järjestön ehtoihin ja lupaan toimia niiden mukaan tilanteesta riippumatta. Jos joku järjestön sisällä toimii vastoin järjestön sääntöjä, ohjeita ja ehtoja ja rikkoo lakia hyötyäkseen siitä itse, mulla on noiden sormusten ja omatunnon tuoma velvollisuus ilmoittaa asiasta viranomaisille, mies selittää minulle ja katsoo sormuksia, jotka lepäävät edelleen kämmeneni päällä odottaen sitä hetkeä, kun ne pääsevät takaisin omistajansa sormiin. Minä en sano hetkeen mitään, tuijotan vain jokseenkin säikähtäneenä Alexia, joka katsoo minua epävarmana. 

  -Mä en tiedä vielä, mitä ajatella tai sanoa, päädyn lopulta sanomaan, kun Alexin olemus alkaa käydä turhan hermostuneeksi. Miehen olemus rentoutuu hieman, kun hän tajuaa, etten tuomitse häntä vielä vain sen perusteella, että järjestö on laiton. En missään nimessä kannusta ihmisiä rikollisuuteen, päinvastoin, mutta ennen kuin sanon tai teen mitään, haluan kuulla tarkemmin Alexilta järjestön toiminnasta ja siitä, miksi se on laiton tai vähintääkin epävirallinen ja ei-toivottu, eikä mies vastustele enää, vaan suostuu puhumaan minulle melko avoimesti kaikesta, josta kysyn, vaikka aiemmin sormukset ovat olleet väistelty puheenaihe. Hän kertoo minulle omista motiiveistaan, sormusten merkityksestä ja lopulta myös siitä, miksi on päättänyt puhua minulle asiasta. 

  -Suurin syy on se, ettei tää ole kovin hupaisaa, vaan aika rankkaa, kun näkee ihmisiä, joiden ongelmat on liian suuria yksin käsiteltäväksi. Ja toisekseen, vaikka me ollaan vielä pysytty pienen porukan tietona ja maan alla, ei me kuitenkaan aina tulla siellä pysymään, haluttiin me itse tulla esille tai ei, Alex sanoo, vakavoituu vielä hieman aiempaa enemmän ja kertoo minulle sitten jostain tapauksesta, joka oli saanut joskus hänen maailmansa pois raiteiltaan. Vaikka en ole vielä varma siitä, mitä ajattelen järjestöstä, olen kuitenkin Alexille kiitollinen siitä, että hän on uskaltanut luottaa minuun, vaikka reaktioni olisi voinut olla mitä tahansa.

Kuukautta myöhemmin olen edelleen Alexin kanssa, nyt ilman sormusten tuomaa salaperäisyyttä. Mies on edelleen mukana järjestön toiminnassa, mutta on saanut minut vakuutettua siitä, ettei ole jäämässä järjestöön, mikäli sen toiminta muuttuu joksikin muuksi kuin puhtaaksi ihmisten auttamiseksi. Muutenkin hän on luvannut olla vetämättä minua mukaan toimintaan sen enempää kuin on aivan pakko, joten uskallan olla rennosti hänen lähellään, kuten aina ennenkin. Ensimmäinen yhteinen joulu tuntuu hyvältä, enkä varsinaisesti malta odottaa sitä, että saan olla Alexin kanssa kotona aivan rauhassa ilman, että tarvitsee juosta perinteissä yhdistetyn opiskelu- ja työelämän juoksupyörässä, joka osaa olla todella raskas suoritettavaksi. Alexin kanssa olen kuitenkin oppinut rentoutumaan ja irtaantumaan arjesta, etenkin sen jälkeen, kun kahden sormuksen muodostamasta salaisuudesta päästiin eroon. Hänen kanssaan saan olla rauhassa oma itseni, eikä hänenkään tarvitse esittää mitään minulle. Tiedän jo valmiiksi, ettei suhteemme tule aina olemaan yksinkertainen, mutta juuri siksi olen erityisen iloinen siitä, että nyt kaikki on ainakin hetken aikaa hyvin.