Ehkä se on vielä joskus siedettävämpää

Asioita on välillä ihan helvetin vaikeaa käsitellä. Ja vaikka niitä käsittelisikin, niistä voi olla ihan yhtä helvetin vaikeaa päästä yli. Toisinaan sen huomaa. Että luulee päässeensä yli jostain asiasta, mutta sitten se taas vyöryy ylitse lumivyöryn lailla ja muistuttaa siitä, miten paljon sydäntä särkee.

Musta tuntuu siltä, että mä elän jossain oudossa tilassa. Tilassa, jossa kaikki on ihan hyvin, mutta samaan aikaan jokin painaa syvällä sisimmässäni. Välillä se paine kasvaa suureksi ja tuntuu siltä, ettei siitä selviä ikinä. Että aina se sama asia ja tunne vaivaa uudelleen ja uudelleen. Varsinkin kuolema on sellainen asia, joka mua vaivaa. Se ikävä sitä kuollutta kohtaan osaa olla niin raastavaa, että tunteenpurkauksen saattaa saada aikaan vaikkapa jonkin sarjan kohtaus, jossa puhutaan menettämisestä. Menettäminen on kipeää, ei sitä voi kieltää. Mutta onko menettämisestä selviytyminen vieläkin kipeämpää?

Mulle suru ei ole ainoastaan musta ja raskas peitto pääni päällä, vaan se on myös sinistä ja lohdullista. Suruun voi tuudittautua. Surulla on niitä mustia huippukohtia ja sitten on niitä vaaleansinisiä hetkiä, jolloin sitä asiaa ei oikeastaan edes tunne, kunnes jokin asia taas saa säädettyä tunteen vahvuutta kovemmalle. Suru on niin monivärinen asia, että sitä on vaikeaa kuvailla. Se on mustaa ja sinistä, harmaata sumua ja se voi kulkea mukana missä vaan. Kaikesta surusta ei kai koskaan voi edes selvitä täysin. Sanonta aika parantaa haavat voi olla osittain totta, mutta ihan kaikessa se ei päde. Tv-sarjassa nimeltä Karppi päähenkilön pomo toteaa miehensä menettäneelle päähenkilölle, että paskat se mitään parantaa. Mutta se muuttuu siedettävämmäksi. Tämä on musta ihan totta. Kaikkea aika ei voi parantaa, mutta asian kanssa voi oppia elämään.
Ja silti suru osaa yllättää aina.

Viimeiset puoli vuotta on mennyt mun osalta vaihtelevasti. Välillä elämä on ollut aika paskan tuntuista, välillä on ollut niitä hyviä kausia. Paavon lopetus oli ehkä viimeinen niitti sille, miksi musta on tuntunut tältä vähän koko ajan. Edelleenkin musta tuntuu siltä, että mä oon jossain ulapalla, enkä saa ankkuroitua itseäni pysyvämmin oikein mihinkään. Sellainen iloisuus ei ihan vielä ole se vallitseva ja pääasiallinen tunnetila. Tunteet ailahtelee milloin missäkin ja välillä ne taas on tasaisia. Toivon, että ensi vuosi on helpompi kaiken suhteen.

On jotenkin niin hassua, että miten sitä aina luulee selvinneensä erinäisistä asioista, mutta sitten yhtäkkiä ne taas nostavat päätään. Selviytyminen voi olla odotettua vaikeampaa. Kaiketi suurimmasta surusta voi selvitä, mutta jokin suru jää elämään rinnalla loppuelämäksi. Mutta ehkä suru muuttuu joskus siedettävämmäksi.

Miten te koette surun? Millaista se teidän mielestä on?

Jos vielä olen sinun #18

Jessika

Minua hermostutti ajatus siitä, että Kristo oli nyt vihdoin ja viimein puhumassa äitinsä kanssa asioista, jotka olivat jo kauan aikaa sitten menneet pieleen. Olisi voinut luulla, että asia olisi ollut minulle helpotus, ja niinhän se tavallaan olikin. Mutta niin. Tavallaan. 
Jostain syystä minä onnistuin näkemään asiassa ainakin miljoona kohtaa, jotka voisivat pilata kaiken entistäkin pahemmin. Kristo oli jo valmiiksikin jonkin asteisessa lukossa sen suhteen, mitä aikoi sanoa Riikalle. Kristo, tämän äiti ja lukko, johon edes Kristolla itsellään ei ollut avainta, ei kuulostanut parhaalta mahdolliselta yhdistelmältä. Kriston tunteet asian suhteen olivat heittelehtineet molempiin suuntiin aina epätoivosta riemuun. Elenan mielestä huolehdin turhaan, mutta itse en ollut lainkaan yhtä vakuuttunut asiasta, sillä pelko sisälläni ei ottanut häipyäkseen. Minä tunsin sen sisällä rinnassani. Jotain tapahtuisi. Se tapahtuma tulisi vaikuttamaan minun, mutta myös Kriston ja Henrikin, erityisesti heidän elämäänsä. Huoli menneisyyden takia levottomaksi muuttuneesta Kristianista ei siis välttämättä ollut lainkaan turha. Välillä vain toivoin, että olisin tiennyt kaikki tulevaisuuden tapahtumat etukäteen, jotta olisin voinut varautua paremmin niihin.
  -Vaikka sie ootkin Jessi meidän ainut lapsi, siun ei tarvitse yrittää pelastaa koko maailmaa. Kyllä maailma hetken aikaa pyörii, vaikket sie ihan niin juoksisikaan ympäriinsä koko aikaa. Rauhoitu välillä. Sie oot hieno lapsi, vaikket sie aina pystyisikään kaikkea pelastamaan, isän sanat kaikuivat päässäni. Olisipa isä tiennyt, että minun täytyi pelastaa tai ainakin pitää pinnalla yksi nuori mies, joka ei todellakaan ollut Daniel. Olisipa isä edes ollut vielä täällä, sillä hän olisi osannut neuvoa, seistä takanamme tukemassa kivisellä polulla. Juuri nyt saatoin kuitenkin vain toivoa, että isä valvoi ja varoitti meitä jostain pilven päältä.

Joskus sitä huomasi, ettei elämä mennyt lainkaan niin kuin oli suunnitellut. Toisinaan suunnitelmien romahdus johtui taivaan putoamisesta, joskus yllättävästä, mutta sitäkin onnellisemmasta sattumasta. Menneisyys oli kipeä paikka, eikä sitä voinut jättää koskaan täysin taakseen, sillä se kulki mukana ihmisessä aina. Minä olin kantanut aina mukanani menneisyyttäni pikku paikkakunnan tyttönä, lapsena, jonka piti tehdä vanhemmat ylpeiksi. Eikä ajatus siitä ollut lähtöisin vanhemmistani vaan omasta päästäni. Kristian kantoi mukanaan vaikeaa lapsuutta ja suhdetta vanhempiinsa. Hän oli päättänyt antaa äidilleen uuden mahdollisuuden. Ja tietenkin minä iloitsin asiasta, mutta samaan aikaan huoli painoi minua kasaan. Mitä tapahtuisi, kun kaksi toisilleen käytännössä vierasta ihmistä tapaisi vain tietyt, huonot puolet toisistaan tuntien?
Maailmanloppu.
Sitä piti välttää, mutta minä en voinut estää sen tapahtumista, jos niin oli määrätty tapahtuvaksi. Kristian oli levoton, pyöri jälleen ympäriinsä eikä koskaan saanut painettua vihreää katsellessaan äitinsä numeroa puhelimen näytöllä. Ja minä vain pelkäsin vieressä sitä, mitä sisäinen ääneni sanoi. Että toivo voisi murskata kaiken. Ettei kannattaisi toivoa liikaa, jos mikään ei kuitenkaan menisi niin kuin oli tarkoitus. En tiennyt, mitä olisin tehnyt. Tiesin ainoastaan sen, että langat putoaisivat käsistä, palat leviäisivät lattialle ja koko palapeli oli koottava uudelleen. Mutta silti tiesin, ettei pohjamme edelleenkään ollut tarpeeksi vahva kestääkseen järistystä. Ehkä kolmas kerta todella kertoisi totuuden.

Kristian

Katu oli hiljainen, ainoastaan muutamia autoja meni hitaasti ohitseni. Kello oli ainakin miljoona yli liikaa, mutta minä vain kävelin pitkin ja poikin kaupungissa, johon olin muuttanut paremman elämän toivossa. Toukokuun yö ei ollut enää viileä, se oli melkeinpä lämmin. Tuntui, että maa ja puutkin huohottivat kuin ennen lähestyvää ukkosta. Äidin nimi näkyi jälleen näytöllä. Sormeni olivat millien päässä vihreästä. Käteni tärisi ja hikosi. Päässäni humahti, minun oli pakko nojautua lähimpään katulamppuun ja vetää muutaman kerran henkeä. Verenpaine oli laskenut, oli pakko valua istumaan kadulle. Pelotti. Olisin halunnut huutaa, itkeä ja raivota samanaikaisesti. Tavallaan halusin Jessikan viereeni, mutta samalla tiesin, etten voinut vaatia sitä häneltä. Minun oli taisteltava aivan yksin siihen saakka, että sain sanottua ne ensimmäiset sanat kohti parempia välejä äitini kanssa. Ja vaikka kello oli ainakin miljoona yli liikaa, painoin silti juuri siinä hetkessä kadulla katulamppuun nojautuneena vihreää.
  -Mutsi. Kristian täällä moi.

Seuraavana aamuna tärisin kuin olisin ollut krapulassa. Kuljin seiniä pitkin, enkä millään voinut uskoa todeksi sitä, mitä edellisenä yönä oli tapahtunut. Jouduin katsomaan viiden minuutin välein puhelutietoni ja toteamaan aina saman asian. Minä, juuri minä, oli soittanut omalle äidilleni keskellä yötä.
  -Kristo, mä oon susta ylpeä. Sähän täriset! Oothan sä kunnossa? Jessika halasi minua pitkään ja tiukasti kuultuaan asiasta. Aivan kuin hän olisi koko ajan pelännyt pahinta, sitä, että olisin sanonut kaiken menneen pieleen. Mutta en sanonut niin, ja se oli helpottavaa myös itselleni. Oli helpottavaa tajuta, ettei tilanne ollut riistäytynyt käsistä. Olin onnistunut rauhoittamaan myrskyn sisälläni hetkeksi.
  -Mä oon vaan helpottunut, sanoin ja koitin samalla hymyillä Jessille, jonka kasvoilla viipyi edelleen varjoja. Hän ei ehkä sanonut mitään, mutta olin oppinut kyllä tietämään, milloin hän oli huolissaan. Ja nyt minä tiesin, että hän oli huolissaan. Pelottavan huolissaan.

Toukokuun puoliväli oli pilvinen ja harmaa. Kaupungin yllä oli roikkunut jo monta päivää paksu pilviverho, joka ei ollut katoamassa minnekään. Kadut ja maa tuntui edelleen huohottavan kuin ennen rajua ukkosta. Ilma oli painavaa ja sää oli kaikin puolin muutenkin painostava. Jessikan kasvoilla ollut varjo tuntui tummenevan päivä päivältä, mutta hän ei suostunut kertomaan, mikä häntä vaivasi jos ylipäätään vaivasi jokin. Minusta tuntui siltä, että hänen sydämensä löi kovaa, aivan kuin hän olisi saanut sätkyn, kun puhuin äidistäni. Melkein jo epäilin, että isä olisi jotenkin kaiken sen takana, mutta tiesin, ettei Jessillä ollut isän numeroa tai isällä hänen. Jotenkin vain tiesin, että oli lähtöisin äidistäni. Kaikista hirveintä olisi kuitenkin ollut, jos tilanne olisi ollut lähtöisin minusta itsestäni. Kuitenkin Jessi vain istui olohuoneen sohvalla ja selasi puhelintaan kaikessa rauhassa. En kokenut tarvetta ravistella tietoa ulos hänestä, mutta tuskin olisin edes saanut tietää mitään tärkeää. Hän oli välillä äärettömän jääräpäinen, etenkin, jos tiesi minun loukkaantuvan tiedosta.
  -Mutsi soittaa, totesin havahduttuani puhelimen tärinään pöydällä. Olin ilmeisesti hukkunut syvälle ajatuksiini, mutta niin oli Jessikakin. Vasta kun aloin puhumaan äidin kanssa, hän nosti katseensa kiinnostuneena puhelimesta pois.
  -Moi mutsi. Ei, ihan hyvään aikaan sä soitit. Mä oon kotona, ei oo edes duunia tai mitään tänään, vastasin äidin kysyessä oliko ajankohta hyvä. Sivusilmällä huomasin Jessikan muodostavan huulillaan nimen Riikka. Nyökyttelin ankarasti.
  -Hyvä, ettei sulla ole mitään, minä kun tiedä, milloin on hyvä soittaa. Sinähän olet vielä siellä koulussakin. Kristian, mä olen niin onnellinen siitä, että halusit vielä puhua mun kanssa, äiti puhui. Minun oli pakko käydä istumaan, sillä jalkani tärisivät. Edelleen minua jännitti valtavasti puhua ihmisen kanssa, josta minulla ei ollut juuri hyviä muistoja. Jessi nosti sohvalla peukalonsa rohkaisevasti pystyyn. Hymyilin varovaisesti kiitoksena pienestä, mutta sitäkin tärkeämmästä rohkaisusta.
  -Oletko sä ehtinyt miettiä sitä näkemistä?
Hetken aikaa olin hiljaa, näkeminen oli minulle jo suuri askel. Vielä suurempi kuin se, että olin saanut soitettua omalle äidilleni.
  -Mm. Oon mä sitä vähän miettinyt. Onks sulla joku päivä, ettei käy ollenkaan? kysyin vastavuoroisesti. Äiti vastasi kieltävästi. Yhtäkkiä oli jälleen vaikeaa puhua ja hengittää samaan aikaan.
  -Miten ois lauantai? Mulla on vielä huomenna koulua, enkä viittis ihan kauhean myöhään tulla. Voisin nähdä sit faijaakin samalla, henkäisin kaiken kerralla ulos hengittämättä lainkaan.
  -Totta kai se käy! Ihanaa Kristian. Ihana nähdä sua sitten, hän sanoi ja pystyin kuvittelemaan, kuinka hän hymyili leveästi sitä aitoa hymyä, jonka olin nähnyt niin harvoin. Vielä hetken aikaa puhuin hänen kanssaan, kuuntelin puhetta, joka oli ensimmäistä kertaa vuosiin selvää, tosin hieman karhean kuuloista, mutta kuitenkin hyvin paljon parempaa kuin pitkään aikaan.
  -Ihana nähdä sut huomenna, äiti sanoi ja oli selvästi jo päättämässä puhelua, kun havahduin.
  -Ei me vielä huomenna nähdä. Lauantaina vasta. En mä voi tulla huomenna, kun on koulua.
  -Ai niin! Anteeksi Kristian, minä olen niin iloinen siitä, että annat mulle uuden mahdollisuuden. Siksi minä jo sekoilen näissä päivissäkin. Lauantaina siis. Ja kiitos vielä, Kristian, hän sanoi. Minulla oli epätodellinen olo.
  -Nähdään lauantaina, mutsi, minä sanoin. Jessi hymyili sohvalta minulle, kun laskin puhelimen pöydälle. Mutta edelleen hänen kasvoillaan oli varjo. Enkä minä olisi osannut arvata, että menneisyys vyöryisi sillä tavalla ylitseni juuri silloin, kun sitä vähiten odotin.

Seuraavana päivänä oli perjantai. Perjantai, jonka piti olla odotuksen perjantai. Olin kyllä tavallisesti koulussa, söin tavallisesti ja tulin kotiin tavallisesti. Yksi ainut puhelu oli kuitenkin pysäyttää sydämeni kesken puolipilvisen toukokuun iltapäivän.
  -Faija. Mitä on tapahtunut? Ei jumalauta. Sä et puhu totta!

Kristian. Istu alas, tää voi nyt järkyttää. Riikka on kuollut. 

Seuraavassa hetkessä kaikki oli sekaisin. Pelkkää sumua ympärillä. Ja minä näin ainoastaan levinneet palapelin palaset asuntoni lattialla. Ainut asia, jonka pystyin asunnolleni rynnänneelle Jessikalle sanomaan, tuntui epätodelliselta.
  -Mutsi on kuollut.
Eikä mikään mennyt niin kuin suunnitelmissa.

19. osa

Jos vielä olen sinun #17

Jessika

Välillä minusta tuntui siltä, että olin ahdettu puun ja kuoren väliin luvattuani Henrikille, että tekisin kaikkeni Kriston ja hänen äitinsä välien paranemiseksi. En halunnut loukata Kristoa, joka oli jo muutenkin tarpeeksi hajalla, mutten myöskään halunnut tuottaa pettymystä Henrikille, jonka silmät olivat tuikkineet ilosta, kun olin lupautunut hommaan, johon minun ei koskaan olisi edes pitänyt lupautua. Mutta luvattu oli luvattu. Ja minua ahdisti tieto siitä, että olin sotkeutumassa Kristolle niinkin herkkään aiheeseen sillä tavalla.
  -Elena. Mä olin typerä, kun lupasin järkätä Kriston äitinsä kanssa puheväleihin. Ihan kuin mä olisin joku valtakunnansovittelija tässä aiheessa Riikan ja Kriston välillä. Riikka ois valmis tulemaan vastaan, Kristo ei ehkä. Tai sanoi se viimeeksi, että onko ihan kohtuutonta olla puhumatta omalle äidilleen. Mut mä tiedän, että tää juttu ei saa lähteä musta, vaan Kristosta itsestään, huokaisin ja koitin turvautua Elenaan, jonka ilme kertoi kaiken siitä, mitä ajatteli asiasta.
  -Musta sun pitäisi nyt olla varovainen, jos sä et halua päätyä uudelleen siihen samaan tilanteeseen kuin viime keväänä. Mieti, tuotatko mielummin Kristianin isälle pettymyksen kuin aiheutat itsellesi tärkeän tyypin menetyksen. Vaikka mä taidankin jo tietää vastauksen, jonka mukaan sä et kuitenkaan ole toimimassa. Sä oot välillä liian tunnollinen, Jessi. Jättäisit välillä jotain kesken, Elena sanoi, ja minä tiesin kyllä, että hänen sanansa olivat totta. En missään nimessä halunnut suuttuttaa Kristiania, mutta toisaalta en taas halunnut pettää Henrikin luottamusta.
  -Lupaathan sä Elena, että puhut mulle jatkossakin järkeä, vaikka se ei tehoaisi.
Elena vain nyökkäsi, koitti sitten hymyillä rohkaisevasti ja yritti peittää huokaustaan.
  -Totta kai, Jessi. En mä jätä sua kuin nallia kalliolle, vaikka sä ootkin välillä tosi ärsyttävä ja liian tunnollinen, hän sanoi äänessään kuitenkin välittämistä ja hieman sarkasmiakin. Voisinpa mä edes joskus olla viisaampi, toivoin.

Siinä missä minä olin jossain tilanteessa jumissa, Saara sen sijaan oli edennyt elämässään ensimmäistä kertaa rakastumisen tasolle. Hän kuulosti puhelimessa onnelliselta, niin onnelliselta, että olin melkein kateellinen. Vaikka rakastamani ihminen oli nyt saatavillani, pilvet varjostivat meitä.
  -Kerro nyt, kuka se onnekas mies on! Mie oon onnellinen siitä, että siekin oot vihdoin löytänyt jonkun, koitin pitää äänensävyni iloisena ja kysellä Saaralta hänen kullastaan.
  -Siun pitää tulla tänne, mie en kerro muuten siulle sitä, hän nauroi puhelun toisesta päästä.
  -Et oo tosissasi! Sie oot julma, Saara. Mie tuun ehkä kesäkuussa käymään! Siis kesäkuussa! Kertoisit nyt serkullesi, mie kysyn muuten Jannilta, sanoin ja koin ärsytystä siitä, ettei serkkuni halunnut päästää minua kärsimyksestäni.
  -Kyllähän siun pitää muutama kuukausi kestää. Miun täytyy mennä nyt, Jessi. Soitan siulle taas ja ärsytän ihan tahallani, Saara edelleenkin vain nauroi. En osannut olla hänelle pitkään vihainen, tiesinhän itsekin, millaista rakastuminen oli. Tai millaista sen olisi kuulunut olla. Asia ei vain ollut aivan niin yksinkertainen minulla ja Kristianilla. Hän oli alkanut taas kulkea hieman liian synkissä vesissä, enkä minä voinut tehdä asialle mitään. Kriston täytyi kulkea kivinen polku aivan yksin. Huhtikuu muistutti pelkästään olemassaolollaan siitä, mitä edellisenä vuotena oli tapahtunut. Minä olin jättänyt Kristianin itseni takia, jotta sain selviteltyä päätäni. Ja sitten olinkin huomannut kaipaavani levotonta sielua elämääni enemmän kuin sain. Kristo oli tunkeutunut uniini, ajatuksiini ja salakavalasti jopa puheeseni.
  -Tajuatko sä puhuvasi taas Kristianista? Elena oli herättänyt minut monta kertaa kesken lauseen ilmestyneestä horroksesta. Olin vain hiljaa painanut katseeni lattiaan sydän verta vuotaen. Nyt tilanne oli jälleen sama. Sydän itki verta Kriston takia. Hän oli koittanut käsitellä asioita päässään. Lapsuuden käsittely oli hänelle hankalaa. Eikä asiaa auttanut lainkaan minun ja Henrikin hiillostaminen. Kristo vain työnsi meitä kauemmaksi. Ja minä kaduin sitä, mitä olin luvannut Henrikille.

Kristian

En kai vain voinut olla huomaamatta muutosta Jessikan olemuksessa sen jälkeen, kun hän oli viettänyt yhden puolituntisen isäni kanssa asunnossani. Hän oli yrittänyt puhua äidistäni varovaisesti kuin peläten, että suuttuisin hänelle. Olisin voinutkin jopa suuttua, jos en itsekin olisi miettinyt asiaa loputtomiin asti päässäni. Äitini ei ollut vieläkään lempi-ihmiseni, mutta olin miettinyt, menettäisinkö jotain, jos en puhuisi hänen kanssaan edes yhtä kertaa. Isä oli puhunut äidistä enemmänkin painostavasti kuin varoen. Sun on pakko puhua äitisi kanssa! muistin isän toistaneen saman lauseen ainakin tuhat kertaa viimeisten kuukausien aikana. Mutta vaikka olinkin alkanut hieman pehmenemään ajatukselle, jokaista henkistä mustelmaani sattui, kun koitin miettiä äitiä. Olin joskus puolustellut häntä Jessikalle, mutta jossain kohtaa tunne oli vaihtunut vain syväksi pettymykseksi ja vihaksi. En pystynyt vastaamaan äidin soittoihin tai viesteihin. Samalla olin työntänyt huomaamattani elämäni tärkeintä ihmistä kauemmas itsestäni. Jessi oli katoamassa jälleen jonnekin kauas sumuun, ja se tuntui minusta sietämättömän pahalta.
  -Mitä jos mä puhuisin joku päivä mutsin kanssa vaikka puhelimessa? kysyin Jessiltä eräänä iltana, kun olimme kävelemässä kaupungilla. Jessi näytti puulla päähän lyödyltä. Ilmeisesti vapaaehtoinen suostumukseni äidin kanssa puhumiseen oli saanut hänet hämmentymään.
  -Siis mit... Siis totta kai! Se on varmasti vaan ihan hyvä asia, vaikkakin samalla vaikea. Kristo, mä oon susta ylpeä. Mut toivottavasti sä teet sen itsesi vuoksi, et mun tai Henrikin, hän tarttui käteeni kiinni ja hymyili heikosti.
  -Mä en tekis tätä siksi, että joku pakottaa. En edes sun takia, sanoin. Ilta oli viileä, vaikka tuuli ei ottanut tuullakseen. Jessi tarttui käteeni puristaen sitä samalla hennosti.
  -Mitä ikinä tässä tapahtuukaan, mä lupaan olla sun puolella, hän sanoi. Hetken aikaa me vain katselimme toisiamme silmiin. Sitten minä halasin Jessikaa, joka vastasi halaukseeni melkeimpä seitsemän miehen voimalla. Tai siltä se ainakin tuntui.
  -Jessi hei, älä halaa mua hengiltä, kuiskasin hiljaa vasten hänen korvaansa kuitenkaan hänestä irti päästämättä. Hiljalleen Jessi hellitti otettaan, mutta jäi kuitenkin kiinni minuun. Ja vaikka hänen vieressään minulla olikin rauhallinen olo, tiesin, etten tulisi pysymään rauhallisena koko aikaa. Äidin kanssa puhuminen hermostutti minua, mutten halunnut huolestuttaa Jessikaa. Tiesin kyllä, miten vahvasti omat tunteeni tarttuivat häneen. Levottomuus ei juuri nyt ollut se asia, jonka halusin siirtää hänelle.

Osa 18

Taivas, maa ja pilvet

Ulkona sataa lunta. Taivas on tumma ja pilvet peittävät kaiken näkyvyyden taivaalle, jonne joskus haluaisin päästä. Ikävä vetää minut kasaan, saa käpertymään sänkyyn peitteen alle päiviksi kerrallaan. Miten kipeää irti päästäminen osaakaan olla. Musta maa peittyy hiljalleen valkoisista, suurista lumihiutaleista.

Kadulla on jouluvaloja, ikkunoilla paistaa kynttilöitä ja ihmiset kävelevät käsikädessä lumen peittämää katua pitkin kuka minnekin. Osa kotiinsa, osa jonkun toisen luokse. Vaikka eikö sitä sanotakin, että koti on siellä missä sydänkin? Sormeni ovat kylmästä tunnottomat. Poskiani nipistelee pakkasessa. Sydämeni lyö hitaasti ja kipeästi. Aivan kuin valuisin lasiseinää pitkin kohti pohjaa, joka ei kuitenkaan koskaan tule vastaan. Tulee ainoastaan lasin sirpaleita, kirveleviä haavoja ja loputtomasti kyyneleitä. Surua ei voinut hukuttaa kyyneleisiin. Menettäminen oli helvetin kipeää. Loppuisiko kipu enää milloinkaan?

Taivas on ja pysyy tummana, samoin pilvet sen peitteenä. Maa on luminen ja kaunis. Silmäni ovat päivästä toiseen kipeät kyyneleistä ja valoista, jotka häikäisevät silmiäni kerrasta toiseen. Raajani ovat niin raskaat, etten jaksa siirtää niitä kunnolla. Kompuroin, mutta siitä aiheutunut kipu on pientä siihen verrattuna, mitä mieleni ja sydämeni koki.

Ja jokaisena päivänä minä sytytin tulen uudestaan rakkauteen, joka ei enää koskaan palaisi kirkkaana maan päällä. Sytytin kynttilän rakkauden haudalle. Hautakiven kultaiset kirjaimet paljastivat elämäni painajaisen. Hautakiven kultaisten kirjaimien ei olisi kuulunut olla siinä, ei näin aikaisin. Eikä kirjaimista olisi kuulunut muodostua sitä nimeä. Taivas oli liian kaukana, maa oli kylmä ja pilvet peittivät minulta taivaan ja samalla ainoan asian, joka ei ollut kipeä vaan lohdullinen. Jokaisena päivänä kaipuu oli eilistä suurempi.

Ja jokaisena päivänä minä mietin, miksi kaikista maailman asioista juuri hän makasi nyt rakkauden haudassa. Haudalla oli yksi jäätänyt, punainen ruusu. Se ruusu oli kuin minun sieluni. Yhtä jäässä, yhtä kärsivä. Ja vaikka ruusu ei selvinnytkään, minun oli pakko. En saanut jäätyä haudalle, vaikka olisin halunnutkin. Minun oli jatkettava ja uskottava, että vielä jonain päivänä taivas aukeaisi myös minulle.

Jos vielä olen sinun #16

Kristian

Kello ei ollut vielä kolmeakaan, kun olin havahtunut hereille unestani. Huoneen ilma tuntui tunkkaiselta, oli vaikeaa hengittää. Lakana oli kiertynyt ympärilleni, ja kesti aikansa rimpuilla irti sen otteesta. Huojuen onnistuin liikkumaan asuntoni parvekkeelle asti. Heti parvekkeen oven avattuani kasvoilleni lävähti viileä, melkeinpä kylmä ilma, mutta en jaksanut välittää siitä.
Oispa Jessika täällä, huomasin ajattelevani samalla kun nojasin parvekkeen kaiteeseen. Betoni jalkojeni alla tuntui kylmältä.
No niin, Kristian. Se oli vain pahaa unta. Jätkä hei, yritä nyt ryhdistäytyä! koetin kasata itseäni unen jäljiltä. Unessa kaikki oli taas ollut yhtä sekamelskaa, niin elämäni kuin siinä olevat ihmisetkin. Ajatus puistatti minua, sai vilunväreitä kulkemaan selkääni pitkin. Vihasin nähdä unia, jossa olin taas vanhassa elämässäni keskellä kaaosta. Tuijotin alas parvekkeelta kadulle, jota katulamput valaisivat vielä yön pimeyden hiljalleen poistuessa. Oli täysin hiljaista, ainoastaan yksittäisiä auton ääniä kuului jostain kauempaa. Hitaasti laukkaava sydämeni rauhoittui yön viileyteen. Vasta jalkapohjiani nipistelevä kylmyys sai minut palaamaan sisälle. En halunnut mennä enää takaisin sänkyyn, joten jäin olohuoneeseen sohvalle makaamaan. Vielä hetken aikaa yön viileys tuntui asunnossani. Sitten silmäluomeni painuivat raskaina kiinni, mutta minä tiesin, etteivät painajaiseni olleet vielä ohi.

Jessika

Eräänä iltapäivänä nojasimme Kriston parvekkeen kaiteeseen. Seuralaiseni ei jostain syystä ollut tahtonut olla sisällä viileästä tuulesta huolimatta. Hän oli ollut koko päivän hiljainen, tuijotellut lattiaa ja vältellyt katsettani. Ei ollut lainkaan Kriston tapaista olla sillä oudolla tavalla hiljainen ja etäinen.
  -Mitä sä mietit? kysyin, vaikka tiesin, ettei Kristo antaisi välttämättä mitään selkeää vastausta. Hän oli edelleen hiljaa, tuijotti vain kadulle ja näytti kuitenkin siltä, että halusi sanoa jotakin.
  -Mä en saanut nukuttua oikein viime yönä. Mutsi piti hereillä, hän vastasi hiljaa pitkän ajan kuluttua.
  -Miksi se sua piti hereillä? kysyin ja katsoin viimein Kristoa silmiin. Ne olivat jollakin tapaa väsyneet ja ahdistuneet. Mä en halua enää nähdä niitä ahdistuneita silmiä, ajattelin.
  -Se oli vaan huonoa unta, joka nyt sattui jäämään mieleen pyörimään, ei sen enempää. Mä en haluaisi puhua siitä ainakaan nyt, hän vastasi minulle juuri niin, että sai minut säikähtämään.
  -Onks kaikki hyvin, Kristian? Mitä on tapahtunut?
Kristian oli jälleen siirtänyt katseensa kadulle ja katseli ihmisiä, jotka kävelivät kaikessa rauhassa hymyillen. Hänen katseensa ei pysynyt yhdessä paikassa, se liikkui levottomana. Ja silloin minä tajusin, miksen pitänyt tunteesta, jonka Kristo oli tuonut mukanaan huonon yön jälkeen. Sulla on taas levoton sielu, henkäisin mielessäni. Halusin tarrautua kiinni miehen kaulaan ja hukuttaa levottomuuden jonnekin sisälleni. Mutta minä tiesin, että tämä levottomuus Kriston oli kannettava yksin. Saatoin vain tukea häntä matkalla, joka tulisi olemaan pitkä. En voinut kantaa toisen taakkaa, vaikka olisin halunnutkin. Paha aavistus sisälläni käski minua kannustamaan Kristoa puhumaan äitinsä kanssa. Ja jälleen pääni päälle oli kerääntynyt tummia pilviä.
  -Mä oon ihan okei, Jessi. Vähän väsyttää, mut siitä selviää. Se uni, se kerto mun vanhasta elämästä sillä erotuksella, että myös nää nykyiset tyypit oli siinä mukana. Säkin. Ja siinä unessa oli mun syytä, että mutsi kuoli. Se kuoli, koska mä en ollut suostunut puhumaan sen kanssa. Ei se kestänyt sitä asiaa. Ja nyt mä mietin... mietin, että onko se ihan helvetin kohtuutonta olla puhumatta oman äitinsä kanssa, Kristo puhui ja haki samalla katseestani turvaa. Yritin pitää tunnelman rauhallisena.
  -Asiahan on niin, että kaiken lopuksi sun on tehtävä itse oma päätöksesi, mutta ehkä on vähän kohtuutonta olla puhumatta omalle äidilleen edes yhtä kertaa. Kristo, musta tää on sulta ihan tosi iso edistysaskel. Tää juttu on sulle niin pirun vaikea, niin on tosi hienoa, että sä pystyt ajattelemaan tätä asiaa noinkin, vaikkakin sitten painajaisen kautta. Mitä ikinä sä päätätkin, mä lupaan olla sun tukena, sanoin ja saatoin nähdä pitkän, hontelon ja herkän miehen silmissä kyyneleitä.
  -Mä rakastan sua, Jessika, Kristo kuiskasi korvaani halatessaan minua vahvasti. En pystynyt vastaamaan samoilla sanoilla, vaikka tunsinkin samoin. Mumisin vain jotain epämääräistä ja pelkäsin sitten, mitä lähitulevaisuus mahdollisesti toisi tullessaan.

Kristianin asunto oli melko hiljainen ja yllättävän siisti, kun istuin olohuoneen sohvalla seuranani Henrik, Kriston isä. Itse Kristo oli lähtenyt käymään kaupassa ja jättänyt meidät kahdestaan asunnollensa siitä huolimatta, että olin tarjoutunut kauppa-avuksi. Pidä faijalle seuraa, hän oli kuiskannut. Ja niin olin jäänyt kahden Henrikin kanssa. Kyllä minä arvasin, mitä Henrikillä oli mielessään, kun hän pyysi minulta lupaa kysyä yhtä asiaa.
  -Mitä sä luulet, onko täysin mahdotonta, että Kristian vielä joskus olisi väleissä Riikan kanssa?
Huokaisin ehkä hieman ylidramatisoidusti.
  -En mä sitä mahdottomuutena pidä, mutta se asia vaatii vielä aikaa. Sulle se luultavasti esittää edelleen sitä "ei ikinä varmasti" hommaa, mutta musta Kristo... Kristian on jo vähän pehmentynyt äitinsä suhteen. Mä luulen, että sä tiedätkin tän jo, mutta toi jätkähän on aika herkkä tapaus, mutta se peittää sen sähläämisen alle. Sen sydämeen sattuu helposti ja paljon, ja Riikka on haavoittanut selvästi aika syvältä. Se haava on edelleen ihan hiton kosketusarka, ja kaikki nää puheet Riikasta on kuin kaataisi suolaa haavoihin, vastasin ja tajusin antaneeni syväanalyysin Kriston tilanteesta tämän isälle.
  -Kristian oli herkkä jo lapsena. Kaikki ne aupairit ja muut mitä meillä oli, oli Kristanille tosi tärkeitä ainakin aina silloin, kun mä olin poissa kotoa. Poika otti lähdöt aina raskaasti, ja kun mä mietin että miksi, mä ymmärrän kyllä, miksi asia oli niin, Henrik huokaisi syvään. Hänen kasvoillaan viipyi varjoja, jotka johtuivat ehkä Kriston lapsuuden muistelemisesta tai sitten siitä, mikä tilanne nyt oli.
  -Mä teen kaikkeni, että Kristo pystyy puhumaan Riikan kanssa, lupasin ja heti sen jälkeen kaduin lupaustani. Olin juuri uhrannut oman suhteeni Kristoon vain siksi, että halusin hänet äitinsä kanssa väleihin. Henrikin kiitollinen katse sai minut toivomaan parasta ja sitä, ettei Kristo suuttuisi minulle. Sohvapöydän päällä oli pölyä. Siinä hetkessä päätin yrittää auttaa Kristoa puhaltamaan pölyt pois hänen ja äitinsä väliltä. Avain kävi lukko pesässä ja sisään asteli edelleen levottoman näköinen Kristian.
  -Mitä te ootte juonineet mun pääni menoksi? hän kysyi vitsiksi tarkoitetulla tavalla, mutta se ei saanut ketään meistä nauramaan.
  -Sä et edes tiedä, Henrik vastasi. Jos mä tietäisin edes itse, toivoin. Kristian oli hävinnyt jääkaapille ja minä tujotin edelleen pölyä pöydällä. Ehkä kaikki vielä menisi hyvin.

17. osa

Jos vielä olen sinun #15

Jessika

Jos ihminen rakastui, hän ei kai hetkeen pystynyt keskittymään kuin siihen yhteen ihmiseen, siihen tilanteeseen ja siihen uskomattoman syvään tunteeseen. Rakkaus oli kaunista, mutta se osasi olla myös raastavan repivää ja vaikeaa. Eikä voinut rakastaa ennen kuin rakasti itseään. Jos rakasti, rakkaus ei voinut kestää. Eikä kaikki muukaan rakkaus aina kestänyt. Ja juuri silloin, kun kuvittelit kaiken olevan hyvin, joku ravisutti kaikkea järjestettyä uudelleen. Palapelin kasaaminen oli aloitettava alusta.
Mikään ei kuitenkaan poistanut sitä, että minä rakastin Kristiania. Minä helvetti sentään rakastin häntä. Mutta siltikään kaikki ei mennyt kuin suunnitelmissa. Olisipa kaikki mennyt toisin.
Tai ei ehkä sittenkään. Ehkä oli sittenkin vain hyvä, että kaikkea ympärillämme ja sisällämme ravisteltiin vielä kerran, ennen kuin palapeli oli siinä kunnossa, että sitä saattoi laajentaa.

Sillä juuri sillä hetkellä kaikki palapelin palat levisivät lattialle uudelleen.

Kristian

Oli kulunut muutamia viikkoja siitä eräästä maaliskuun illasta, jolloin minä olin saanut Jessikan takaisin. Minä lähes itkin onnesta, kun hän oli lähelläni, eikä kieltänyt minua suutelemasta itseään. Kevättalvi oli vaihtumassa selkeäksi kevääksi, mutta aina toisinaan kaupungin yllä roikkui paksu sumuverho, joka ei kuitenkaan pystynyt masentamaan minua nyt kun asiat olivat vihdoin kohdallaan.
Tai ainakin melkein.
  -Kristian, mikä sulla on? Sä oot ollut koko viikon ihan outo aina kun oot saanut jonkun viestin. Mikä se oikein on? Jessika kysyi minulta ja haki katsettani. En olisi halunnut vastata kysymykseen. En silloin, kun mieltäni painoi oma äitini.
  -Mutsi. Se on jankannut koko viikon, että haluaa puhua mun kanssa. Mä en oo puhumassa sen naisen kanssa enää, sanoin ja saatoin arvata, mitä Jessika aikoi sanoa. Hän katseli minua kuin miettien, uskaltaako sanoa mitään.
  -Pitäiskö sun antaa sille mahdollisuus? Älä jooko heti näytä tuolta.
Minä vain tuhahdin. Äitini herätti minussa ainoastaan vihaa, riitti, että olin isän kanssa väleissä. Paitsi että myös hän oli yrittänyt käännyttää minua.
  -Miksi hemmetissä mun pitäisi antaa joku hiton mahdollisuus mutsille? Se pilasi tilaisuutensa jo silloin, kun mä olin skidi. Etkö sä ymmärrä, Jessika! Luuletko sä todella, että kaikki unohtuu sormia napsauttamalla. Ei ikinä! korotin ääntäni ja huomasin kyllä, ettei Jessika säikähtänyt ääntäni. Hän oli oppinut taistelemaan kanssani, ei aina vain seisomaan kiltisti vieressäni.
  -Ja sä tiedät helvetin hyvin, etten mä tarkoittanut sitä noin. Toi on Kristian ihan turhaa. Mä en oo pakottamassa sua mihinkään, mutta musta sun ois hyvä kuulla, mitä sun mutsilla on sanottavanaan, Jessika puolusti edelleen kantaansa.
  -Sitä samaa paskaa kuin aina ennenkin. Anna jo olla, sä et tunne sitä ollenkaan. Kyllähän sun pitäisi tietää, mitä mutsi on tehnyt.
Huokaisin syvään. Vaikka Jessika olikin minulle rakas, hän oli välillä rasittava. En aikonut puhua äitini kanssa, sillä niin olisin vain kaatanut suolaa haavoihin. Äitini oli jättänyt liikaa haavoja mieleeni, eikä niitä voinut parantaa, vaikka isän mukaan äiti oli ollut jo useamman viikon selvänä.
  -Sä tiedät, etten mä halua riidellä sun kanssa, mut mä en muuta kantaani tossa asiassa. Usein ihmiset ajattelee, etteivät halua puhua jonkun kanssa, vaikka se puhuminen saattaisikin helpottaa. Puhuisitte asiat halki. Jos sun äitisi kerran haluaa olla raitis, se tarvitsee jotain, jota odottaa siltä raittiudeltaan, Jessika sanoi ja käveli lähelleni. Hän yritti solmia kanssani aselepoa, ja kaikista vähiten halusin riidellä juuri hänen kanssaan.
  -Mun pitää miettiä, huokaisin syvään ja halasin sitten Jessikaa kuin pahoitteluksi siitä, että olin huutanut hänelle. Ei hänelle huutaminen koskaan ollut mukavaa, päinvastoin se oli hirveää. Onneksi tiesin, ettei Jessika ollut minulle vihainen. Hän oli itse tiennyt leikkineensä tulella.

Aurinko paistoi pilvien raosta oikeastaan heti, kun kuukausi oli vaihtunut maaliskuusta huhtikuuksi. Keväinen Helsinki ei siltikään enää tuntunut minulle kodilta. Olin kai ehtinyt jo tottua toisenlaisiin ihmisiin ja erilaiseen, omalla tavallaan rauhallisempaan kaupungin sykkeeseen uudessa kotikaupungissani. Toisaalta paikka ei ollut minulle enää täysin uusi, olinhan asunut siellä melkein kaksi vuotta. Hyvä on, ehkä vasta puolitoista, mutta kuitenkin.
  -Muistatkos mitä tykkäsit aina lapsena tehdä? isäni kysyi minulta ja katsoi ulos ikkunasta. Pihalla oli pieniä lapsia leikkimässä, innokkaimmat olivat jo kaivaneet hiekkalelut esille. Kohautin olkapäitäni, sillä en saanut mieleeni mitään erityistä tapahtumaa.
  -Silloin kun olit ihan pieni, alle 5-vuotias, tykkäsit aina mennä ojaan leikkimään. Riikka ei oikein arvostanut asiaa, etenkään, jos saappaasi hörppäsivät sitä kuravettä itsensä täyteen. Olit sinä joskus kuulemma alkanut uimaan siellä ojassa ihan vain siksi, että olit provosoitunut kielloista, isä naurahti. Minuakin hymyilytti, mutta ei siksi, että muistoon liittyi äiti. Kai minusta oli jo silloin huomannut, että olin hieman villi tapaus, mitä nyt Jessika oli minua rauhoittanut.
  -Se varmaan sitten onkin yksi ainoista hyvistä lapsuusmuistoista, sanoin ja tiesin kääntäväni veistä isän sydämessä. Hän katsoi minua pitkään surullisilla silmillään, ennen kuin huokaisi.
  -Onko sun aivan pakko vihata äitiäsi? Äitisi on toiminut sua kohtaan väärin, mutta se haluaisi nyt korjata sen, mitä korjattavissa on. Puhuisit edes kerran sen kanssa, jotta Riikka saisi sanottua sen, mitä aikoo sanoa. Äitisi katuu ihan oikeasti, ja nyt jos koskaan se tarvitsee meitä. Tulisit edes vähän vastaan tässä asiassa, isä sanoi, muttei saanut päätäni käännettyä. Lähinnä minua ainoastaan ärsytti jatkuva Riikasta puhuminen. Hän ehkä oli äitini, mutta hän oli myös vahingoittanut minua kaikista ihmisistä eniten, vaikkei isälläkään ollut toiminnassaan kehuttavaa.
  -Mä en oo kommentoimassa tätä asiaa enää mitenkään, koska faija, sä tiedät jo mun mielipiteen ja vastauksen, vastasin samalla sekoittaen lusikalla jo jäähtynyttä kahvia. Siinä samalla hautasin isän pettyneet kasvot itseltäni piiloon, pois mielestäni. Vaikka vihaaminen olikin raskasta, en ollut valmis antamaan noin vain anteeksi. Mutta silti minä toivoin, että lopulta isä tai Jessika saisi pääni käännettyä. Katsoin uudelleen alas ikkunasta. Piha oli hiljentynyt, vain yksi yksinäinen hiekkalapio oli jäänyt hiekkalaatikon reunalle odottamaan leikkijää. Jokin sai minut toivomaan, että jokaisella hiekkalaatikon lapsella oli oma, turvallinen koti. Hiljaisuus oli vallannut asunnon. Vain kellon tikitys kuului jokseenkin liian vaativana.
  -Mun täytyy mennä nyt, sanoin. Nousin pöydästä, jätin puoliksi juodun kahvin mukiin ja vilkaisin vielä isää. Hän vaikutti vaipuneen ajatuksiinsa, eikä juuri reagoinut lähtööni. Taivas oli vain kirkastunut entisestään, mutta pilvet pääni päällä eivät olleet kadonneet mihinkään. Ne ainoastaan tummuivat. Ja minä arvasin, että lopulta niistä tulisi mustia.

16. osa

Jos vielä olen sinun #14

Kristian

Minua väsytti. Minua todellakin väsytti, sillä Jessika oli herättänyt minut aivan liian aikaisin. Kello kolme neljäkymmentä ei oikein ollut minulle sopiva aika herätä. Mutta silti olin suostunut siihen, koska nainen, jonka takia täällä olin, oli pyytänyt sitä.
  -Hitto, miten mä vihaan tätä räntäsadetta. Toivottavasti poutaantuu, että tulisi illaksi pakkasta. Kristo, nyt sitten toimitaan äkkiä. Meillä on ehkä just ja just kaksi tuntia aikaa valmistautua. Plus se, että sä autat mua mun hiusten kanssa, Jessika sanoi minulle rämpiessään räntäsateessa kohti kotinsa ovea. Minä olin kuin puulla päähän löyty.
  -Mitä sä selität? En mä osaa laittaa sun hiuksia! parahdin.
  -Hölmö. Mä tiedän, että sä osaat letittää. Äläkä koita luistaa tästä, frendi, hän sanoi eikä antanut armoa. Yhtäkkiä minusta oli tullut myös Jessikan hiusassistentti.
Silti sanana frendi särähti korvaani kipeästi, sillä Jessi oli sanonut sen rauhallisesti ääni tasaisena. Ehkä olin ainut onneton tunteideni kanssa. Katselin kauempaa avaimiensa kanssa sähläävää Jessikaa, ja mietin, voisinko enää koskaan olla hänelle jotain muuta kuin kaveri.

Jessika

Kello läheni uhkaavasti viittä, kun sain viimeinkin meikkini tehtyä kunnolla loppuun asti. Välissä olin käynyt tarkistamassa milloin mitäkin asiaa laukustani ja kysynyt Kriston tilaa. Vastaukseksi olin saanut hieman ärtyneen kaikki on okein. Kristian ei selvästikään pitänyt siitä, että pyörin jatkuvasti hänen kimpussaan.
  -No niin, kitaristi. Ootko sä valmis? Pitäisi lähteä, parempi olla paikalla ajoissa kuin myöhässä, kysyin mieheltä, joka seisoi tummansininen puku päällä selkä minuun päin olohuoneessa.
  -Ihan kohta! Hiton kraka, Kristo sanoi turhautuneesti kääntyessään ympäri. Hetken aikaa katsoin säälittävää näpertämistä kravatin kanssa, kunnes otin ohjat käsiini.
  -Tuu tänne, viitoin Kristoa lähemmäs itseäni.
  -En tiennyt, että sä osaat solmia kravatin.
  -Mä taas luulin, että sä osaat. Jotain hyötyä siis siitäkin, kun Dani joskus pari vuotta sitten mursi kätensä. Silloin mun piti opetella solmimaan tää kuristusnaru, kiristin samalla kravattia. Kristo kiitti minua, mutta näin hänen silmistään surua, jota en olisi halunnut nähdä. En varsikaan rakkauden juhlan iltana. Siinä samassa havahduin Kriston katseeseen.
  -Sä näytät... Wau. Sä oot kaunis, toivottavasti mä olen sun arvoinen tänään, hän sanoi ja tunsin sydämeni heittävän voltin. Se laukkasi kovaa, eikä laukkaan mukaan hyppääminen ollut enää kaukana. En saanut antaa itseni rakastua uudelleen ihmiseen, jonka olin kerran saanut säpäleiksi. En saanut, vaikka Kristian näyttikin hyvältä hämärässä eteisessä katsellessaan ulos.
  -Ainahan sä oot, Kristo. Älä ikinä kyseenalaista sitä, ettetkö sä ois mun arvoinen. Sä oot ihana ja hirvittävän tärkeä mulle, vaikka ootkin välillä hankala. Mutta niinhän mäkin oon. Ja siksi me tarvitaan toisiamme. Anna mun auttaa sua jatkossakin saamaan elämä raiteilleen, sanoin vakava ilme kasvoillani. Tarkoitin jokaista sanaa, jonka sanoin. Ehkä Daniel oli ollut ensirakkauteni, mutta Kristianin myötä olin huomannut, että myös ensirakkauden jälkeen saattoi olla hyvin vahvaa rakkautta. Ehkä jopa vahvempaa ja syvempää, vaikeammin unohdettavaa ja vaikuttavampaa. Kristian koitti hymyillä minulle, vaikka häntä ei taatusti hymyilyttänyt. Kyllähän minä tiesin, miten sanani häneen vaikuttivat. Eihän tunteita koskaan saanut kaivaa hautaan.
Mutta minä olin tehnyt juuri niin. Ja vaikken sitä koskaan ollut halunnutkaan, tiesin vieväni samaan tapaan jatkamalla meidät samaan hautaan. Meidät. Sillä hetkellä tajusin, että olin ajamassa meitä kohti loppua. Katsoessani Kristianin sinisiä silmiä tiesin, mitä tehdä. Mutta kuinka ihmeessä vain yhtäkkiä pystyisi myöntämään kaiken kielletyn?
  -Lähdetään, nostin laukkuni lattialta. Ulkona ei enää satanut räntää ja taivas oli kirkastumassa samalla tavalla kuin mieleni. Kristo seurasi perässäni ja jollain ihmeellisellä tavalla tiesin, mihin kaikki tämä johtaisi.

Teki mieli syödä kynsiä. Aikaa esiintymiseen oli vielä toista tuntia, mutta jännitykseni kasvoi koko ajan enemmän ja enemmän. Kitaramme olivat edelleen siististi samoilla paikoilla, jonne olimme ne päivällä jättäneet. Kristo oli päätynyt juttelemaan sukulaisteni kanssa ja vaikutti pärjäävän ihan hyvin. Välillä hän vilkuili minua ja kelloa, hymyili rohkaisevasti ja sai jalkani tutisemaan.
  -Työ ootte valmiita? havahduin horteestani Saaran hiljaiseen ääneen korvani juuresta.
  -Luultavasti. Mut miuta jännittää ihan hitosti. Miun ääni tärisee! Onneks on tuo Kristo mukana, se lupas paikata miuta, jos tarvitsee, sanoin pitäen edelleen katseeni Kristossa.
  -Siun pitää sanoa se sille. Se, mitä sie tunnet. Jessi, mie käsken siun serkkunasi siun tehdä sen. Kristo rakastaa siuta jo, serkkuni sanoi, kiersi kätensä hetkeksi olkapäitteni ympärille ja kuiskasi sitten:
  -Miekin oon rakastunut. Tai ainakin ihastunut.
Salamana käännyin katsomaan Saaraa, mutta hän ehti pahaksi onnekseni vetää kädet pois harteiltani ja lähteä kohti keittiötä. En kehdannut rynnätä hänen peräänsä, vaikka sisäinen tiedonjanoni tietenkin heräsi. Sen sijaan keskityin jälleen Kristianiin, joka seisoi edelleen sukuni miesten kanssa ringissä, Markus heidän joukossaan. Vaikutti siltä, että Markus oli onnistunut pitämään Kriston kanssa liittolaisten katseen lähes huomaamattomana. Ja aivan yllättäen minulle tuli tarve puhua Kristianin kanssa.
  -Sori, mie vien teidän piiristänne yhden pois. Tuutko käymään, Kristo... siis Kristian, nykäisin hänet liikkeelle piiristä mukaani kohti vierashuonetta. Se oli tyhjillään, tiesin sen jo ennen oven avaamista, sillä Saara oli sanonut, ettei kukaan jäisi yöksi. Kristo seurasi minua hieman jäykästi, johtuen ehkä siitä, että lähtö oli niin pikainen. Taustalta kuului Zen Cafen "Todella kaunis"-laulun alkusoinnut.
  -Hitto että jännittää. Enää jotain reilu tunti, kun me ollaan siinä rappusten juurella takka takanamme soittamassa. Mun tekisi mieli pureksia kynsiä, purin hermostuneisuuttani Kristoon samalla kun kuuntelin laulun sanoja. Musiikki oli ehkä hivenen liian kovalla.
  -Haluutsä... Kristo ei ehtinyt edes kysyä, hieman vain levittää käsiään, kun minä jo työnsin käteni hänen puvuntakkinsa alle, jotta kylmät sormeni edes hieman lämpenisivät. Ja siinä me taas olimme, kahdestaan tiukasti toisiimme takertuneina. Kristian silitteli hiljaa hiuksiani, painoi leukansa vasten päätäni ja sai sydämeni sykkeen tasoittumaan.
  -Sä tiedät kyllä, että se menee hyvin. Nuppu, sä oot tähti. Sun sisällä asuu stara, luota siihen staraan edes pieni hetki. Jos sä mokaat, mä autan, jos mä mokaan, sä autat. Me ollaan team Jessi ja Kristo forever, hän kuiskasi viimeiset sanat hiljaa, kokeili, miten reagoisin.
  -Kristo, kiitos. Ilman sua ei ois tätä iltaa, kuiskasin ja varastin vielä hetken hänen halauksessaan, pidin käsiä puvuntakin alla ja hengitin hänen tuoksuaan sisääni.
Kertaakaan ennen sitä hetkeä en ollut ollut niin varma siitä, kenet minä halusin.

Minuutit tuntuivat kiitävän ohitse, Saara kävi antamassa viimeisen tsemppihalin ja Kristo pysytteli koko ajan lähelläni. Kello oli pari minuuttia vajaa yhdeksän, kun Markuksen kaveri kävi viittomassa hiljaisin elein meitä lavaa kohti. Jalkani tärisivät, melkein jouduin nojaamaan Kristoon pystyssä pysyäkseni. Kaksi korkeaa jakkaraa keskellä koroketta olivat varattu meille. Mikit olivat mikkiständeissä, nuotit telineissä ja kitarat omissa kitaratelineissään. Takan päällä paloi muutama kynttilä. Joku, luultavasti Saara painoi valoja pois muualta talosta jättäen takan edustan valaistuksi. Hyvä, etten alkanut itkemään, niin paljon minua kosketti koko tunnelma. Kristo sipaisi hellästi kättäni kuin rohkaistaakseen minua. Koko kroppa täristen istuin omalle jakkaralleni, nostin oikean jalan vasemman päälle, tarkistin, ettei mekon helma jäänyt huonosti ja näin katseen nostaessani Jannin seisomassa tiukasti Markuksen kainalossa kyyneleet silmissään. Vilkaisin Kristoa, hän katsoi takaisin rauhallisesti. Henkäisin kerran syvään, laitoin mikin päälle ja jännitin. Äiti katsoi sivulta minua, hymyili rohkaisevasti ja hetken aikaa kuvittelin ylpeän isän hänen viereensä. Tänään isä ois nähnyt, että mustakin on johonkin, ajattelin, karistin sitten ajatuksen pois ja aloitin hitaasti.
  -Rakas Janni, Markus. Tää päivä on teidän päivä, työ ootte kauniita yhdessä. Mie ja Kristian saatiin valtavan suuri kunnia soittaa teille tänään, kun juhlitaan teidän rakkautta. Mie valitsin nää seuraavat biisit, koska miusta ne kuvaavat teitä hyvin. Sen mie vielä haluan mainita, että erityiskiitos Kristianille, joka opetteli parissa kuukaudessa soittamaan kitaraa melkein paremmin kuin mie. Ja tietenkin kiitos myös siulle, Markus. Sie annoit meille mahdollisuuden, puhuin ja huomasin sekä Jannin että monien muiden pyyhkivän silmiään. Päätin jatkaa, ennen kuin aloin itsekin kyynelehtimään yhtään sen enempää.
  -Meidän ensimmäinen biisi on Järjetön rakkaus. Ei teidän rakkaus järjetöntä ole, mutta mie uskon, että teette toistenne puolesta mitä tahansa. Janni ja Markus, tää on teille, sanoin ja vilkaisin Kristiania, joka hymyili. Aloittaminen tuntui hieman vaikealta, mutta onneksi oli Kristo, joka hoiti tilanteen. Hän aloitti soittamisen, minä jatkoin perässä ja aloitin laulamisen.
  -Lähde jonkun toisen matkaan, soita mulle yöllä vuoden päästä taas, voit olla varma, hetkeekään en mieti, ehdoitta mä saavun sua noutamaan.
Ja minä leijuin, sulauduin lauluun täydellisesti, soitin kitaraa ja tunsin syvällä sydämessäni syvää onnea siitä, että juuri Kristian oli kanssani soittamassa.

  -Seuraavaksi me soitetaan Jos sä tahdot niin. Se on teille tärkeä kappale jo muutenkin, mutta toivottavasti ette ihan itke silmiä päästänne. Itkeä saa, kunhan itkette onnesta, kuulen oman ääneni hieman outona täydellisen sulautumisen jälkeen. Odotan, että Kristo on valmis, hymyilen hennosti hänelle ja sitten me taas menemme. 
  -Jos sä tahdot niin... 
Laulu jatkuu minun ja Kriston vuorottaisena lauluna kertosäkeeseen asti. Sitten alamme laulaa yhdessä. Ja taas adrenaliini virtaa suonissani. Laulun loputtua on pakko pitää muutaman sekunnin tauko, avata uusi sivu nuottivihkosta rauhallisesti ja vetää sitten kerran syvään henkeä, sillä seuraava kappale on minulle se vaikein kappale. Juuri se kappale, joka saa minut itkemään. 
  -Rakas Janni, Markus. Viimeinen kappale on miulle itselleni todella tärkeä, mutta mie tiedän, että sanat pätee teidän suhteeseen täydellisesti. Jos ette vielä ole tarvinneet nenäliinaa, nyt kannattaa varautua, sillä solistillakin voi mennä roska silmään, koitan keventää tunnelmaa ja aloitamme kappaleen esittelemättä sitä sen tarkemmin, sillä kaikki kyllä tuntisivat laulun nimeltä Oothan tässä vielä huomenna. Laulu kuuluu vahvana, mutta herkkänä. Kaikki tuijottavat meitä, osa pyyhkii alituiseen silmiään. Meidän äänemme yhdessä kuulostavat siltä, että roikkuisimme toisissamme kiinni. Mutta niinhän asia oli. Minä todella toivon, että Kristian olisi vieressäni vielä huomennakin. 
Esityksen jälkeen jalat tärisevät, Kristo halaa minua tiukasti jo lavalla ja Janni sitäkin tiukemmin päästyään luokseni. On ihanaa nähdä hänen kasvoillaan onnen kyyneleitä. Ja sitten minäkin itken, hieman vain, mutta kuitenkin. Kristo pelastaa tilanteen kaappaamalla minut uudestaan halaukseen, jotta saan kuivata kyyneleeni piilossa. Joku raportoi tähdistä taivaalla. Toivon, että isän tähti oli suotuisassa asennossa. Saara hymyilee minulle ja tunnen onnen kuplivan sisälläni. Ennen kuin alan vetistelemään yhtään enempää, ohjaan meidät pakkaamaan kitarat, mikit ja nuotit takaisin laukkuihin. 

Keittiöstä kuului puhetta. Minä olin väsynyt koko päivän valvomisesta ja jännittämisestä. Olimme raahanneet Kriston kanssa kaiken muun paitsin kitarat äidin autoon. Kello oli hieman vajaa kymmenen.
  -Jessi ja Kristian oli upeita. Miettikää, miltä ne näyttäisi yhdessä. Jos ne olisi yhdessä. Ne olisi täydellinen pari, Jannin ääni kuului hiljaisena käytävälle, kun kävelin kohti keittiötä. Koitin olla kuin en tietäisi mitään koko keskustelusta.
  -Myö ollaan nyt lähdössä, nojasin ovenpieleen. Janni näytti yllättyneeltä.
  -Mitä? Lähdette jo? Voi kökkö. Ihana kuitenkin, että olitte. Tuutte sitten soittamaan meidän häihinkin, toi tunnelma oli uskomaton, Janni lähestulkoon varasi minut ja Kristianin soittamaan omiin häihinsä.
  -No katsotaan nyt. Onnea vielä teille, toivottavasti elämä kohtelee teitä hyvin, sanoin ja halasin vielä serkkuani. Kuin tilauksesta Kristokin ilmestyi paikalle, ja Janni halasi myös häntä. Olin vain helpottunut, kun viimein pääsimme ulos talosta pois ihmisvilinästä. Vaikka juhlat olivatkin mukavia, ne vaativat silti aina veronsa. Varsinkin, jos oli itse suuressa osassa juhlia. Kristokin näytti väsyneeltä, oikeastaan vielä enemmän väsyneeltä kuin minä, ja tavallaan ymmärsin sen, miksi niin oli. Hän oli joutunut keskelle vieraita ihmisiä jo muutenkin pitkän päivän päätteeksi. Avasin auton takakontin oven ja työnsin kitarani sinne. Kristo laittoi itse oman kitaransa omani viereen ja huokaisi sitten helpotuneena.
  -Olipahan ilta. Ja päivä. Mut oli ihan helvetin siistiä, kiitos Jessi, kun otit mut tänne, hän sanoi.
  -Kiitos itsellesi. Ilman sua mä en ois pystynyt tuohon äskeiseen. Kaikki meni just suunnitellusti ja paremmin. Sä olit mulle tukipilari, sanoin ja istuin hetkeksi pelkääjänpaikalle autoon jättäen oven auki. Kristo jäi seisomaan kadulle katulampun valon alle. Sydän hakkasi ja kädet hikosivat. Jännitti. Kriston hiukset olivat kerrankin pysyneet poissa silmiltä johtuen ehkä siitä hiusgeeli määrästä, jonka hän oli hiuksiinsa laittanut. Se oli tavallaan omituista. Se, etteivät hiukset olleet hänen kasvoillaan. Hän, minun Kristoni, näytti vieraalta ja tutulta samaan aikaan. Varovaisesti nousin ylös autosta ja kävelin tärisevin jaloin hänen luokseen, liian lähelle ollakseen totta. Nostin katseeni Kriston silmiin, tutkin jälleen kerran niiden kaunista sinistä väriä ja sitten minä puhuin. Puhuin siitä, mitä olin peitellyt koko ajan.
  -Kristian. Sä tunnut hyvältä mun sydämessä. Kun sä oot mun lähellä, mun ei tarvitse pelätä sua tai mitään. Sä pysyt siinä siihen saakka, että mä sanon sulle, että sun pitää lähteä. Enkä mä aio sanoa niin, koska sä oot liian tärkeä mulle. Ja mä tiedän loukkaavani sua joka päivä aina vaan enemmän ja enemmän ihan vain siksi, etten suostu myöntämään sitä hiton asiaa. Mä en saa sua pois mun mielestäni. Kristian, me ollaan forever Jessi ja Kristo, puhuin ja tiesin, että Kristo tiesi minun olevan tosissaan, eikä osannut kuin katsoa syvälle silmiini.
  -Ja vielä yksi asia. Sä tunnut hyvältä mun sydämessäni, mutta sä myös näytät hyvältä. Oot aina näyttänyt. Ihan siitä sateisesta ensitapaamisesta asti, sanoin ja hivuttauduin vieläkin lähemmäs. En voinut vastustaa kiusausta. Vein käteni Kristianin niskalle, varvistin hieman ja suutelin sitten häntä. Poskiin sattui, kun koitin olla hymyilemättä. Hän vastasi suudelmaan, painoi meidät vasten kivistä tehtyä aitaa ja hetken aikaa oli vain me. Tuntui kuin hetki olisi kestänyt ikuisuuden.
  -Joku voi tulla, kuiskasin roikkuen edelleen Kriston kaulassa, enkä oikeastaan edes halunnut päästää irti. Kun jostain, jota oli kaivannut aivan liikaa, sai kiinni, siitä ei halunnut irroittaa.
  -Kaikki luulee, että me ollaan vaan frendejä, Kristo kuiskasi pitäen minusta kiinni. Se, mitä hän sanoi, oli totta. Olimme kieltäneet kaiken niin jyrkästi, että kaikki olivat alkaneet uskoa valheeseen. Se oli valhe. Minä ja Kristian olimme jo pitkään olleet kaikkea muuta kuin kavereita. Enkä jaksanut enää esittää, etteikö minulla olisi tunteita. 14. maaliskuuta todellakin muutti kaiken.

Kristian

Istuin autossa pelkääjänpaikalla, sillä Jessi oli halunnut ajaa. Se, mitä hänen serkkunsa pihalla oli tapahtunut, oli jotain sellaista, johon en ollut varautunut. Mutta se oli samalla vapauttavaa, sillä olin ikävöinyt häntä aivan liikaa viime aikoina. Ja siinä suudelmassa oli ollut miljoona eri tunnetta. Kaipaus, vapaus, ikävä, helpotus ja jopa rakkaus. En ollut koskaan kaivannut ketään niin kuin Jessikaa. Ja nyt istuin hänen äitinsä autossa sekaisin tunteista. Aivan kuin olisin juonut itseni humalaan. Tai sitten tunne ei johtunut Jessistä, vaan väsymyksestä.
  -Otetaan vaan kitarat ja mikit pois autosta tänään, loput saa jäädä huomiseen, havahduin vasta heidän kotinsa pihalla. Ajatus kulki hitaasti, ja kesti oman aikansa, että ymmärsin, mitä Jessi sanoi. Hän oli jo sulkenut auton oven perässään ja katsoi minua ikkunasta kysyvästi. Nopealla tahdilla irroitin turvavyöni ja avasin oven. Ilma ulkona tuntui viileältä, mutta ei kuitenkaan purevan kylmältä, kun viimein seisoin auton vieressä kitaralaukku toisessa ja mikkilaukku toisessa kädessä. Jessika huitoi minua kävelemään luoksensa. Minusta tuntui siltä, etten saanut itseäni kunnolla hereille horrostilasta, jossa olin ollut koko automatkan ajan. Korvissani soi jokin minulle tuntematon rock-kappale, joka oli kuulunut radiosta jossain kohtaa. En osannut sanoa missä, koska en tuntenut seutua, eikä Jessika ollut ymmärrettävästi jaksanut selittää minulle, missä olimme milloinkin olleet.
  -Hitto mun jalat on kipeät, hän huokaisi lähinnä itsekseen, kun olimme päässeet sisälle. Hän veti heti korkokengät pois jaloistaan, ja näytti sitten onnelliselta. Aidosti onnelliselta. Olohuoneen puolelta ikkunalaudan nurkasta loisti pieni pöytävalo, jonka Jessika oli jättänyt päälle lähdettyämme Jannille ja Markukselle. Valo oli pehmeä ja keltainen, ja minua väsytti. Raajat tuntuivat raskailta, kun lähestulkoon rojahdin sohvalle istumaan. Jessika oli eksynyt suuren kirjahyllyn luokse tuijottamaan hieman kiiltelevin silmin yhtä tiettyä kuvaa. Kyllä minä tiesin, mikä kuva se oli, vaikken nähnytkään sitä.
  -Sä oot edelleen sun fai... isän näköinen jollain tavalla. Sä oot kaunis, oot aina ollut. Sun isä ois susta hiton ylpeä, jos olisi täällä, sanoin ja hetken aikaa pelkäsin sanoneeni jotain väärin, kun Jessikan olkapäät hytkyivät.
  -Kristo, isä ois meistä molemmista ylpeä. Eikä oo ensimmäinen kerta, kun sä sanot mua isän näköiseksi. Mä voin kuvitella, että isä ois ensin ollut järkyttynyt mun valinnasta, mutta sitten se ois oppinut tykkäämään susta. Isä hyväksyisi sut ihan satasella, hän sanoi ja nauroi ehkä ensimmäistä kertaa koko iltana sellaista aitoa, aidosti iloista naurua.
  -Tästä puuttuu enää klassinen musiikki, sanoin. Se sai Jessin hymyilemään samalla kun hän käveli luokseni. Puulattia narisi aina välillä hänen askeltensa alla ja sitten hän jo olikin edessäni seisomassa. Hymyilin hänelle ja hän hymyili takaisin ennen kuin istui varovaisesti syliini. Jessika kietoi kätensä ympärilleni ja minun teki mieli sanoa kolme sanaa.
  -Jessi, mä rakast..., en ehtinyt lauseen loppuun, kun Jessika suuteli minua varmasti siksi, että halusi hiljentää minut hetkeksi, mutta myös siksi, jotta pystyi viestimään sen, minkä tunsin sisimmässäni.
Ei vielä Kristian. Ei vielä. 
Ja minä hyväksyin sen. Pääasia oli se, että me kaksi olimme vihdoin oikeassa paikassa. Juuri oikeassa paikassa ja juuri oikeassa hetkessä. Missä muuallakaan kuin toistemme lähellä. Ja vaikka kaikki olikin siinä nimenomaisessa hetkessä kaunista ja särötöntä, kaikki saattoi muuttua hyvin äkkiä jälleen vaikeaksi selviytymistaisteluksi. Enkä edes minä osannut arvata, että kaikki se tapahtuisi niin äkkiarvaamatta ja juuri silloin, kun luuli menneisyyden virheiden olevan korjattavissa.

15. osa