Lopun jälkeen #20

Aamuaurinko paistaa sälekaihtimien raosta hieman liian kirkkaasti ja lämpimästi vasten kasvojani, kun nojaan tasoon ja tuijotan hiljalleen heräilevää kotikatua. Kello on hieman vaille kuusi, vaikka en normaalisti kaupungissa edes viitsisi nousta ylös ennen kahdeksaa. Nyt minun on kuitenkin pakko repiä itseni liikkeelle, jotta ehdin pyöräillä rauhassa kohti kaupungin keskustaa. Kuukauden kestävä kesätyöni kaupungin alaisena ei totta puhuen jaksa innostaa minua, mutta paremman puutteessa kukkien kastelu ja ruohon leikkaaminen saavat kelvata. En kuitenkaan voi syyttää asiasta kuin itseäni. Mitäs hait paikkaa niin myöhään, ajattelen, kun pääni sisäinen ääni huutaa vastaväitteitä. 

  -Huomenta. 

Olen säikähtää hengiltä, kun kuulen jo melko tutuksi tulleen, mutta kuitenkin vielä hieman vieraan miehen äänen. En ole tottunut kuulemaan miehen ääntä kuudelta aamulla ukkia lukuun ottamatta. 

  -Huomenta! vastaan hieman tekopirteästi, eikä asia jää Jarkolta huomaamatta, sillä hän hymyilee minulle väsyneesti ja hieman myötätuntoisesti. 

  -Karoliina nukkuu vielä. Miten sä näin aikaisin oot hereillä? Mä luulin, että kaikki teinit nukkuu kesälomalla pitkään, Jarkko sanoo minulle, mutta ei ole viimeisen virkkeen kanssa tosissaan.

  -Mun kesätyöt alkaa tänään. Pitää ehtiä pyöräillä seitsemäksi oikeaan paikkaan, vastaan. Kuudelta aamulla kaupungin keskusta tuntuu olevan kymmenien kilometrien päässä, vaikka oikeasti matkaa on hädin tuskin viisi kilometriä. 

  -Mä voin kyllä heittää sut, jos haluat.

Jarkon tarjous kuulostaa houkuttelevalta, mutta toisaalta haluan antaa hänelle mahdollisuuden aloittaa päivä rauhassa yhdessä Karoliinan kanssa. 

  -Ei sun tarvitse. Varmaan mä ainakin herään, kun pyöräilen, sanon. Hetken aikaa mies näyttää siltä, että aikoo puhua minulle asian vaivattomuudesta, mutta päättää lopulta kuitenkin olla hiljaa. Ehkä sä tiedät, etten mä tänään suostuisi kuitenkaan, ajattelen. Sitten olenkin jo eteisessä vetämässä kenkiä jalkaan ja pyöräilykypärää päähän. Jarkko heittää moikat minulle kannustava ilme kasvoillaan, enkä minä osaa ärtyä hänen läsnäolostaan. En edes siksi, että toisinaan hän tuntuu vievän hieman liian suuren osan Karoliinan ajasta.

Cecilia heittäytyy makaamaan kalliolle, jonka pinta on vielä auringosta johtuen lämmin. 

  -Ihan järkyttävä päivä, hän huokaisee, vaikkei oikeastaan edes tarkoita sitä, että itse päivä olisi ollut jotenkin erityisen huono. 

  -Mä en muistanut, miten helposti päiväkoti-ikäiset lapset voi viedä mehut tottumattomasta ihmisestä. 

  -Ei sua kahden viikon päästä enää väsytä niin paljoa, sanon, kun oikaisen omat jalkani suoraksi kalliota vasten. Jokaista lihastani särkee. 

  -Ja just kun niihin lapsiin ja väsymykseen tottuu ja kiintyy, mun työt loppuu, Cecilia huokaisee, ja katsoo sitten minua säälien.

  -Älä, Ceci. Noin sä vaan muistutat mua omasta tyhmyydestäni, sanon, kun tajuan hänen säälivän katseensa olevan seurausta kesätyöpaikastani kaupungilla. Jos olisin muistanut hakea paikkaa aiemmin, minun ei ehkä tarvitsisi leikata nurmikkoa ja kastella kukkia. Hyvällä tuurilla olisin voinut saada töitä jostain kiinnostavasta paikasta. 

  -Ainakin sä rusketut, Cecilia koittaa vielä lohduttaa minua, vaikken oikeastaan edes tarvitsisi lohdutusta. Ei paikka sentään niin paha ole - työtehtävät ovat vaihtuvia ja seurana minulla olisi koko kuukauden ajan kaksi puolituttua poikaa. 

  -Aapo on nyt ekaa kertaa kesätöissä jossain muualla kuin sen faijan firmassa. Omien sanojensa mukaan se on nähnyt tarpeeksi monta kertaa ne työtehtävät, Cecilia sanoo, eikä minun ole vaikea uskoa sitä, mitä hän sanoo Aaposta. Vaikka en itse tunnekaan Cecilian poikaystävää vielä liian hyvin, tiedän kuitenkin sen, että Aapo ja hänen isänsä ovat törmäyskurssilla keskenään vähän turhankin usein. Ei mitään sinänsä vakavaa, mutta turhauttavaa. Kai ne kaksi on vaan liian samanlaisia, ajattelen, ja käännän katseeni sitten Ceciliaan, joka makaa edelleen kalliolla hiukset auki ja silmät kiinni. Hän vaikuttaa onnelliselta. Ei, hän ei ainoastaan vaikuta onnelliselta, vaan myös on onnellinen. Sisko, jota mulla ei oikeasti ole, mietin sitten. Siltä Cecilia välillä tuntuu. Hän on rasittava ja ärsyttävä, mutta kuitenkin niin rakas. 

  -Mitä sä luulet, tulisinko mä isän kanssa hyvin toimeen? 

Cecilia on hetken aikaa hiljaa, mutta ei siksi, että olisi hätkähtänyt kysymystä - hän vain miettii vastausta. 

  -Tulisit. Mä uskon, että te olisitte sopivan erilaisia keskenänne, hän lopulta vastaa. Jos olisin yhtään herkemmässä mielentilassa, voisin alkaa itkeä. Mutta ei. Juuri nyt minä vain säilön Cecilian vastauksen syvälle sydämeeni.

Kotikatu on hiljainen, kun pyöräilen sitä pitkin kohti kotia. En töiden jälkeen käynyt lainkaan kotona, vaan menin suoraan Cecilian kanssa kallioille viettämään aikaa, joten nyt väsymys painaa koko ruumistani. Lihaksia särkee, luomet ovat raskaat ja kädet jopa hieman tärisevät. Olisi pitänyt syödä kunnolla, ehdin moittia itseäni ennen kuin huomaan pihassa vieraan auton. Tai vieraan ja vieraan, sillä auto on Jarkon, eikä auto siksi sinänsä ole minulle vieras. Ja vaikka yritän olla Karoliinan puolesta iloinen, silti pieni ärtymyksen poikanen hiipii rintaani huutamaan. Tiedän, etten saisi ärtyä Jarkon läsnäolosta, mutta juuri nyt se, etten saa taaskaan viettää omassa kodissani aikaa rauhassa, on viedä ärtymykseni rajan yli. Joo, Jarkko on hyvä tyyppi, eikä mulla ole mitään sitä vastaan. Mikaela, yritä nyt muistaa se, että siitäkin ihmisestä tulee osa sun vakiokalustoa. Sun on vaan pakko tottua siihen, että se viettää aikaa täällä, rauhoittelen itseäni ulko-oven edessä. Käännän avainta lukossa, ja astun sisään eteiseen niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ja siinä samassa, kun näen Karoliinan keittiössä, Jarkon olohuoneessa ja itseni eteisen peilikaapin ovesta, en enää osaa olla lainkaan ärtynyt mistään. En nyt, kun Karoliinan kasvoilla on onnellinen hymy. En nyt, kun Jarkkokin kysyy päivästäni siksi, että häntä oikeasti kiinnostaa, eikä vain pelkästä velvollisuudesta. 

  -Me odotettiin sua syömään meidän kanssa, Karoliina sanoo keittiöstä. Viimeinenkin ärtymyksen ripe katoaa mielestäni. Nyt sille ei ole tilaa. Ja vaikka tiedän, että senkin aika tulee vielä, en halua ajatella sitä tänään. En tänään, kun kaikki voi olla edes hetken aikaa hyvin.

21. osa

Lopun jälkeen #19

Kevätjuhlapäivän aamu valkenee aurinkoisena ja lämpimänä, vaikkakin tuulisena. Pihat, puistot ja rannat ympäri kaupunkia täyttyvät ihmisistä, jotka juhlivat uusia ylioppilaita ja muita valmistuneita. On hullua ajatella, että jo vuoden päästä niin minä, Cecilia, Aapo kuin Nooakin olemme samassa tilanteessa. 

  -Miten tässä näin kävi? Cecilia oli kysynyt minulta edellisenä päivänä, kun puhuimme syksyn kirjoituksista. Ajatus omista kirjoituksista ei tuntunut vielä luontevalta. 

  -Vastahan me seistiin koulun pihassa peruskoulun päättötodistukset käsissä.

Jostain syystä asian ajattelu herkistää minut. Luulen, että pintaan pyrkivät kyyneleet ovat seurausta kaikesta siitä, mitä saan ja joudun jättämään, kun muutan omilleni vieraaseen kaupunkiin. Karoliina on toiminut huoltajani pian 15 vuotta. 15 vuoteen en ole nähnyt vanhempiani, joiden aika tuli täyteen aivan liian nuorena. Vuosi vuodelta myös mummi ja ukki ovat vanhenneet, vaikka pienenä en ollut osannut ajatella asiaa. Mikään ei kuitenkaan ole ikuista, ei etenkään elämä. Ei ainakaan tämä maanpäällinen. 

Nooan suhteen minä olen ollut oikeassa. Hautajaisten jälkeen hän on ollut vaitelias ja väsynyt. Koeviikolla hän oli omien sanojensa mukaan onnistunut tekemään uuden ennätyksen numeroissa, jotka olivat kuin ihmeen kaupalla pysyneet ennen hänen isänsä kuolemaa varsin hyvällä tasolla. 

-Kuutosia ja yksi seiska, hän oli puuskahtanut minulle tuijotettuaan hetken aikaa hiljaa kokeiden tuloksia. Vaikka poika ei myöntänyt asiaa, näin, miten paljon laskeneet numerot nakersivat häntä. Siihen minulla ei kuitenkaan ollut lääkettä tai sanoja. Pitää vain uskoa, että kesä korjaa, ajattelin. Kokeilla ei lopulta ollut juuri mitään merkitystä, kun asiaa mietittiin pitkällä tähtäimellä. Kirjoitukset ovat asia, johon jokaisen lukiolaisen tulee panostaa. Ja vaikka kuinka toivon, että kesä riittäisi parantamaan pahimmat haavat, en tiedä, voiko mikään aika riittää johonkin niin suureen asiaan.

Tähtimäen laella on hiljaista, vaikka koko muu kaupunki on täynnä elämää. Cecilia on joutunut tai päässyt lähtemään perheensä kanssa serkkunsa valmistujaisiin, joten istun yksin Tähtimäen laella. Kuuntelen korvissa humisevaa tuulta ja lintujen laulua, mietin Karoliinaa ja Jarkkoa, jotka ovat hekin jossain Jarkon sukulaisen juhlissa. Karoliina ja Jarkko kysyivät molemmat minua mukaan, mutta kieltäydyin lähtemästä. Tietenkin -  rauhallinen ilta yksin kaupungin parhaalla paikalla kuulostaa paremmalta kuin juhlat, joissa kokisin itseni ulkopuoliseksi. Vaikka toisaalta, ehkä minun olisikin pitänyt lähteä. Toisinaan Karoliina jaksaa muistuttaa minua sosiaalisuuden tärkeydestä, ja vaikka yleensä turhaudunkin siihen puheeseen, tiedän, että tätini on oikeassa. Mun pitäisi olla kaikkea muuta kuin mun heikoimpia puolia enemmän, mietin. Pitäisi olla sosiaalisempi, iloisempi, värikkäämpi, vähemmän syvällinen ja nopeampi tekemään päätöksiä. Mutta minä en ole liian sosiaalinen, iloinen, värikäs tai pinnallinen, enkä osaa tehdä suuria päätöksiä nopeasti. Haluan olla liian varma. Liian varma aivan kaikesta. Ja vaikka kuinka koitan tarttua hetkeen, huomaan kerta toisensa jälkeen löytäväni itseni keskeltä hälyistä luokkaa vailla tietoakaan siitä, mistä kaikki puhuvat. 

  -Säkin oot täällä.

Ja vaikka voisi luulla, että aurinkoisena ja tuulisena toukokuun iltana olisin syvällä ajatuksissani, en kuitenkaan ole. Päinvastoin olen harvinaisen tietoinen ympäristöstäni, enkä siksi edes osaa hätkähtää Nooaa, joka istuu viereeni hieman hengästyneenä.

  -Juoksitko? kysyn vain vaientaakseni itsestäni sen puolen, joka on hieman liian iloinen pojan läsnäolosta.

  -Melkein, hän vastaa. Nooa on rauhallinen. Ehkä jopa rauhallisempi kuin koskaan aiemmin minun seurassani. Hetken aikaa me molemmat olemme hiljaa ja tuijotamme aurinkoa, joka laskee jonnekin Kaupunginlahden taakse. Siinä pienessä, lähellä hiljaisessa, mutta kaukana meluisassa ja iloisessa hetkessä me molemmat olemme haavoittuvia ja herkkiä, mutta kuitenkin vahvempia kuin aikoihin. Haluan huutaa, itkeä ja nauraa, mutta lopulta jostain syvältä rinnastani kumpuaa hiljainen onni tästä tilanteesta. Tilanteesta, jonka saan jakaa Nooan kanssa. 

  -Mun on pitänyt pyytää sulta anteeksi tuhat kertaa. 

Herään takaisin tilanteeseen, kun poika vieressäni alkaa puhua. 

  -Mitä varten? kysyn, sillä en tajua, mitä Nooa tarkoittaa. Hän huokaisee, mutta ei siksi, että olisi kyllästynyt. Päinvastoin oikeastaan, sillä hän tuntuu hakevan rohkeutta ja voimaa sanoihinsa. Kaikki tuntuu niin kovin väkevältä juuri nyt. Jopa ne muutamat sanat, joita minun ei oikeastaan edes tarvitsisi kuulla - tiedän ne muutenkin. 

  -Mä oon käyttäytynyt hiton tyhmästi sua kohtaan. Ollut töykeä ilman mitään kunnon syytä. Ollut kuin joku uhmaikäinen lapsi, Nooa sanoo. Ei vie kauaa ymmärtää, mitä poika pyytää anteeksi. 

  -Ei sun tarvitse sitä anteeksi pyytää, mä tajuan kyllä, että teillä on ollut vaikeaa.

  -Ei se oikeuta mua tai ketään muutakaan  käyttäytymään huonosti, hän vastaa, enkä minä osaa väittää vastaan, vaikka pieni osa minusta haluaisikin tehdä niin. 

  -Jokainen meistä käyttäytyy välillä typerästi, enkä mä oo vielä traumatisoitunut siitä. Ja totta kai sä saat anteeksi, Nooa, sanon. Poika hymyilee minulle varovaisesti, ja minä vastaan hymyyn.

  -Mitä sulle muuten kuuluu?

Kysymys yllättää minut, vaikka toisaalta olen osannut odottaa sitä Nooalta. Sinä aikana, jona olen hänet tuntenut, olen huomannut, että omasta tilanteestaan huolimatta hän jaksaa välittää myös ystävistään. Ja minä tiedän, että voisin halutessani vastata rehellisesti. Sanoa, että kaikesta huolimatta en ole tasapainossa tunteideni kanssa. Mutta koska en halua huolestuttaa Nooaa, vastaan ympäripyöreästi.

  -Sitä samaa vanhaa. Kuuntelen Cecilian sekoilua, ja oon mukana Karoliinan ja Jarkon onnessa. Siinä sivussa mä pidän kasassa oman elämäni palettia välillä hyvin, välillä huonoin tuloksin, sanon. En usko, että Nooa huomaa sanojeni hentoa horjumista. Tällä hetkellä se on vain hyvä asia, sillä pojan täytyy keskittyä nyt vain yhteen tuettavaan ihmiseen - itseensä.

20. osa