Sormukset #2

Herään aamulla puhelimen herätykseen, joka huutaa tarpeettoman kovalla äänellä. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, miksi olen koskaan laittanut herätyksen niin kovalle, sillä tiedän herääväni pienemmästäkin äänestä. Vääntäydyn pikavauhtia sängystä ylös ja tajuan vasta lattialla puhelinta housujen taskusta kaivaessani, etten ole kotona, eikä lokakuisen aamun pimeys varsinaisesti auta unisia aivojani tajuamaan, missä olen. Joudun pinnistelemään hieman muistaakseni, mitä edellisenä iltana on tapahtunut, vaikka olenkin ollut koko 24-vuotisen elämäni ajan vesiselvä, ellei lapsena koettua lievää sokerihumalaa lasketa mukaan. Ei hitto. Alex, nimi jysähtää tajuntaani, ja sen jälkeen muistan jokseenkin yksityiskohtaisesti edellisen illan tapahtumat aina Kaisan treffien seuraamisesta siihen, kun nukahdan Alexin viereen hänen T-paitansa päälläni. En säikähdä tilannetta, olen toiminut illalla täysin tietoisesti ja halunnut tätä. Olen vain lievästi hämmentynyt ja väsynyt. Nousen lattialta ja käyn istumaan sängyn reunalle, mietin hetken Kaisaa ja sitten itseäni. Alex on… poikkeus. Hän on poikkeus. En tiedä, mikä tai mitä hänessä on, mutta jokin on saanut minut luottamaan nahkatakkiin pukeutuneeseen ihmiseen niin paljon, että olen tullut hänen luokseen ja no, päätynyt sänkyyn hänen kanssaan. 

Hieron kasvojani, enkä osaa oikein ajatella tai katua mitään, mutta olen silti jokseenkin mietteliäällä päällä.

  –Heräätkö sä aina tähän aikaan?

Kiljaisen melkein ääneen, kun Alex alkaa yhtäkkiä puhua minulle. En todellakaan ole arvannut, että hänkin on jo hereillä. 

  –Joo… tai en! Sori, että herätin, mä en muistanut näköjään eilen ottaa tän päivän herätystä pois, puhun hiljaa ja käännän kasvoni kohti miestä, vaikka en näekään häntä vielä kunnolla. Siitä huolimatta minä tunnen, että hän katsoo minua, eikä aikaakaan, kun hän sytyttää yöpöydällä olevan pienen lampun katsoakseen ja nähdäkseen paremmin. Minä jään istumaan sängyn laidalle epämukavaan asentoon, sillä en jokseenkaan uskalla liikahtaa minnekään, ennen kuin Alex tekee seuraavan siirtonsa.

  –Kaikki hyvin?

En osaa vastata heti mitään. Kyllä, kaikki on hyvin, mutta minulla on kuitenkin tyhjä olo. 

  –Joo, kai, mutisen ja kohotan olkapäitäni, jotta olisin vakuuttavampi, mutta tietenkään esitykseni ei pure Alexiin. En ole koskaan ollut erityisen hyvä näyttelijä, mutta nyt minusta tuntuu siltä, että edellisen illan nahkatakkinen mies riisuu minut aseista poikkeuksellisen nopeasti ja varmasti. Melkein kuin hän olisi ottanut minut siipiensä suojaan ja päästäisi lähtemään heti, kun itse haluan tehdä niin. Nytkin Alex vain katselee minua päätään pyörittämättä, niin kuin hän lukisi tunnetilaani kuin avointa kirjaa. Ei hänen tarvitse sanoa, ettei usko juuri nyt sanojani, vaan olemustani, näen sen muutenkin hänen kasvoistaan.

  –Sä oot kauhean kaukana. Tuu tänne, Alex katsoo minua lempeästi ja taputtaa lakanoita vieressään, enkä minä yritä vastustaa sitä tunnetta, joka huutaa tähän aamuun jotain muuta kuin pikaista paikalta poistumista, vaan ryömin varovaisesti takaisin peiton alle, lähelle miestä, jonka keho on lämmin, toisin kuin omani, joka on yön jäljiltä lähestulkoon jääpuikko. Alex ei kuitenkaan ole tyytyväinen siihen etäisyyteen, jonka olen jättänyt välillemme, vaan hän vetää minut kiinni itseensä ja laittaa kätensä ympärilleni. Parempi. Paljon parempi, ajattelen. 

  –Mä en tee yleensä näin. Ja sun ei tarvitse kertoa mulle, että sä teet näin usein, se ei oo mun asiani, totean ja tarkoitan jokaista sanaa. Uskallan olla melko varma siitä, ettei Alex ole niin viaton kuin vaikuttaa. Se ei silti tarkoita, etteikö hän edelleen olisi fiksu ja hyvän tunneälyn omaava ihminen, sillä on kaikkea sitä ja enemmänkin. 

  –Tiedätkö, on ihan okei olla vähän hämillään. Tää tapahtui aika äkkiä ja odottamatta, Alex puhuu hiljaa, ja jo se saa minut tuntemaan oloni paremmaksi, vaikka mikään ei ole ollut varsinaisesti huonosti. 

  –Mä tiedän… mä vaan harkitsen kaikkea yleensä tosi tarkasti, tää poikkeaa kaavasta, totean edelleen hiljaa puhuen, aivan kuin minusta ei edes lähtisi juuri nyt enempää ääntä. Se, että lepään Alexin vieressä, melkein hänen sylissään, saa minut tuntemaan oloni paitsi paremmaksi, myös erittäin väsyneeksi, enkä voi olla haukottelematta.

  –Väsynyt? Alex naurahtaa matalasti korvani juuressa ja saa minut värähtämään, kylmät väreet kulkevat selkärankaani pitkin. Hän saa minut rentoutumaan, eikä tyyneys ole vain ulkoista, jopa mieleni rauhoittuu, kun edellisen illan nahkatakkinen mies silittää hiuksiani hitaasti. Minun tarkoitukseni ei missään nimessä ole kehittää tunteita tuntematonta ihmistä kohtaan, mutta en ole niin tyhmä, ettenkö tajuaisi olevani riskirajoilla, jos annan ajatusteni harhailla liikaa siinä, mitä viimeisen kahdentoista tunnin aikana on tapahtunut. Jotenkin onnistun työntämään punaisena huutavan varoitusmerkin mieleni perukoille ja annan väsymyksen voittaa kaikki muut tuntemukseni. En yksinkertaisesti jaksa taistella vastaan, vaikka joskus myöhemmin tästä pitkälle aamupäivään venyneestä yhden illan kokemuksesta olisikin minulle päänvaivaa. 

Kun seuraavan kerran avaan silmäni, huone ei ole enää pimeä, vaan hitaasti nousevan auringon valaisema. Makaan edelleen tiukasti Alexin vieressä, eikä oloni ole enää lainkaan niin tyhjä kuin muutamia tunteja aikaisemmin. Jollain tapaa miehen vieressä oleminen tuntuu kauhean luonnolliselta ja hyvältä, aivan kuin koko hommassa ei olisi mitään outoa, vaikka tilanne on itselleni todella poikkeuksellinen.

  –Huomenta, Alex kuulostaa nyt jopa enemmän uniselta kuin aiemmin.

  –Huomenta, vastaan ja säpsähdän hieman oman ääneni rosoisuutta, vaikka en todellakaan ole juhlinut, huutanut tai juonut edellisenä iltana. Tiedän, että minun pitäisi todennäköisesti lähteä pian, mutta vielä ajatus lämpimän peiton alta lähtemisestä ei houkuttele, vaan saa minut värähtämään – maailma on liian kylmä paikka kohdattavaksi heti heräämisen jälkeen. Ilmeisesti Alex on kanssani samaa mieltä, sillä hän vetää minut mukanaan puoli-istuvaan asentoon, nojaa sänkynsä päätyyn ja jättää minut lepäämään itsensä päälle, eikä se ole mielestäni lainkaan paha asia, jään mielelläni vielä hetkeksi hänen lähelleen, jos vain saan tilaisuuden siihen. Jonkin aikaa me vain olemme, emme puhu mitään, kunnes minä huomaan jälleen Alexin oikean käden sormissa olevat sormukset, joiden en todellakaan toivo olevan kihla- ja vihkisormuksia. 

  –Mä todella toivon, etten olisi tässä, jos nää sormukset olisi kihla- tai vihkisormuksia, mitä mä en kyllä sinänsä usko, sanon ja otan sitten kiinni Alexin oikeasta kädestä, jotta näkisin sormukset paremmin.

  –Miksi sä et usko siihen, että ne olisi kihla- tai vihkisormuksia? mies kuulostaa hieman huvittuneelta tavalla, josta vedän johtopäätöksen, että olen oikeassa uskomukseni suhteen. Sormukset eivät ole merkki avioliitosta.

  –Oikea käsi ja sormet, joissa sun sormukset on. Vihkisormuksia pidetään vasemman käden nimettömässä, sun sormukset on oikean käden keskisormessa ja nimettömässä, jatkan ja saan miehen nauramaan hieman.

  –Mm, totta. Mä lupaan, mä en ole naimisissa tai kihloissa, voit olla ihan rauhassa sen suhteen, mies toteaa ja vetää sitten kätensä hitaasti pois otteestani, aivan kuin hän ei haluaisi minun tietävän liikaa sormuksista.

  –Mitä sormuksia ne sitten on? Joillakin ihmisillä on jotain puoluesormuksia tai vastaavia, mutta mä oon melko varma siitä, ettei minkään tunnetun puolueen sormukset näytä tuolta.

Alexin jonkinasteinen vastahakoisuus sormuksiin liittyen vain ruokkii uteliaisuuttani, eikä mies varsinaisesti vaikuta ärsyyntyvän asiasta, hän vain haluaa kääntää keskustelun johonkin toiseen suuntaan.

  –Sä oot oikeasti aika utelias. Ei ne ole puoluesormuksia, ne on vaan sormuksia, tavallisia koruja, hän väittää, mutta itsepäisenä ihmisenä en usko sitä, mitä hän sanoo. 

  –Jos ne olisi tavallisia, sä et suhtautuisi niihin noin suojelevasti, totean samalla, kun nousen istumaan sängylle ja käännän päätäni niin, että näen Alexin vieläkin hieman uniset kasvot, joihin voisin jopa tottua. Ei hitto, mietin, kun rekisteröin ajatukseni Alexin kasvoista.

  –Jos sä olisit tavallinen, sun ei tarvitsisi tietää kaikkea, eikä sun tarvitsekaan tietää kaikkea. Vielä, Alex sanoo ja katsoo minua silmiin niin, etten voi olla ihan varma lisäyksen merkityksestä tai siitä, voinko luottaa lisäyksen merkitykseen. Ehkä Alex yrittää pelata kanssani, yrittää saada minut uskomaan sanoihinsa, joilla ei ole katetta, ei minun kanssani. Vaikka mies onkin poikkeus, se ei silti tarkoita sitä, että uskoisin kaiken sinisilmäisesti ja kyseenalaistamatta. Kun katson häntä silmiin, olen aistivinani sekunnin ajan hänen olemuksessaan epävarmuutta, jota minun kiinnostukseni sormuksia kohtaan aiheuttaa. Alexilla on jokin salaisuus, josta kukaan ei saa tietää. Vielä.

Lokakuinen yhden illan kohtaaminen ei jää ainoaksi kohtaamiseksi minun ja Alexin välillä. Yhtäkkiä löydän itseni istumasta torstai-iltaisin puunsävyisen baarin tiskillä nahkatakkisen miehen kanssa, joka suojelee sormuksiaan kuin viattomia lapsia. En kuitenkaan häiriinny asiasta, vaan annan miehelle aikaa ja tilaa miettiä sitä, voisiko hän joskus puhua asiasta minulle, vaikka Kaisa onkin sitä mieltä, että minun olisi syytä unohtaa nahkatakkinen kokonaan, mielellään nopealla aikataululla, ja tavallaan minä ymmärrän ystäväni kantaa. On kieltämättä hieman outoa, ettei Alex suostu puhumaan sormuksistaan mitään, mutta en voi pakottaa häntä puhumaan asiasta. Eikä unohtaminen enää olisi kovin helppoa, viihdyn Alexin seurassa liian hyvin unohtaakseni jokaisen hetken vain sormuksien takia. Ja kyllä, lokakuisesta yhden illan jutusta on tullut minulle jonkin sortin ongelma. En varsinaisesti ole suunnitellut tapaavani ketään nyt, kun elän tiukassa opintojen ja töiden ristitulessa, mutta harvoinpa elämä menee niin kuin sen etukäteen suunnittelee. Alex on livahtanut elämääni yhdessä illassa, enkä halua hänen lähtevän, vaikka sen myöntäminen tuntuukin hieman typerältä sen jälkeen, kun olen yrittänyt estää itseäni kehittämästä tunteita, joita ei loppupelissä kuitenkaan voi estää tulemasta, jos ne ovat tullakseen. Ehkä olen vain yrittänyt suojella itseäni liikaa koko ajan, ehkä olen pelännyt täysin turhaan jotain, mikä tulee väistämättä eteeni. Ja kun Alex seisoo edessäni, minusta tuntuu siltä, etten voi kuin jäädä siihen vapauteen ja turvaan, jonka hän pelkällä olemuksellaan saa aikaan. Hän ei yritä kahlita minua kiinni itseensä, saan olla vapaa kuin lintu, tulla ja mennä niin kuin itse haluan. Alex ei yritä kertoa minulle, mitä minä tarvitsen, mutta sen sijaan hän vaatii minua kertomaan itse, mitä haluan häneltä, itseltäni ja meiltä. Samalla hän ohjaa minua vaatimaan enemmän maailmalta terveellä tavalla, jotta en suostuisi siihen, että minua saa kohdella systemaattisesti väärin vain jonkin mitättömän ja olemattoman syyn suojissa. En ole tuntenut Alexia vielä kovinkaan kauaa, mutta näiden viikkojen aikana olen oppinut paitsi hänestä, myös maailmasta paljon lisää. Hän on kunnianhimoinen, lojaali ja oikeudenmukainen, eikä minun koskaan ole tarvinnut miettiä hänen seurassaan mahdollisuuksia paeta. Hänen kanssaan olen turvassa silloinkin, kun olemme asioista eri mieltä.

Eikä kaikki silti ole yksinkertaista, selvää tai ongelmatonta. Minun ei tarvitse olla selvännäkijä nähdäkseni, että sormuksiin liittyy jotain muutakin kuin vain esteettisiä seikkoja. Siinä missä Kaisa näkee sormuksien ympärille muodostuvan epämääräisyyden syynä pitää etäisyyttä, minut asia tuntuu vain liimaavan koko ajan lähemmäs jokseenkin salaperäistä Alexia, joka kyllä puhuu myös henkilökohtaisesta elämästään – sormuksia lukuunottamatta. Ja jos nyt puhun totta, minusta tuntuu siltä, että sormuksien taakse kätkeytyy jotain hieman suurempaa kuin vain tunneside tai poliittinen vakaumus. Alex tekee jotain ilman, että kertoo minulle asiasta mitään. Mikään ei kuitenkaan puhu sen puolesta, että lokakuisena iltana tapaavani nahkatakkinen olisi sekaantunut johonkin todella pahaan, kuten huumekauppaan tai väkivaltaisuuksiin, tai ainakin hän peittää sen uskomattoman hyvin. Ei Alex ole pelottavan tyyni, vaan useimmiten täysin tavallinen, rauhallinen oma itsensä. Toki hänkin on joskus rauhaton, mutta ei huolestuttavalla tavalla, ja meistä kahdesta minä olen ehdottomasti stressaantuneempi ja rauhattomampi osapuoli, joka miettii liikaa ja menettää siksi yöunensa. Ja kai minä joskus ajattelen olevani hullu, kun edes mietin, että Alex tekisi jotain hämärää, mutta en voi mitään tunteelle, joka väittää minulle, että hänen sormuksensa kytkevät hänen johonkin outoon, josta todennäköisesti haluan tietää ennemmin tai myöhemmin, mieluiten Alexilta itseltään.

  –Hei, ihan totta?

Alex seisoo makuuhuoneensa ovella  pelkkä pyyhe päällään ja katsoo, kun minä lasken hieman säikähtäneenä hänen sormuksensa takaisin yöpöydälle, jolle hän on jättänyt ne mennessään suihkuun. Sydämeni hakkaa hieman normaalia kovempaa, mutta ei siksi, että pelkäisin miestä. Olen vain säikähtänyt jälleen kerran sitä, miten hiljaa hän osaa hiippailla taakseni, eteeni tai viereeni, ennen kuin minä ehdin huomata mitään.

  –Sori. Mä en vaan ymmärrä, miksi sä suojelet näitä kuin lapsia, sanon ja katson miestä, joka melko varmasti tietää, että omien opetustensa mukaisesti alan jossain kohtaa vaatia perusteluja sille, miksi hän ei voi puhua sormuksista minulle avoimesti. 

  –Mä arvostan avoimuutta, mutta sun ei tarvitse tietää kaikkea, ne on pelkkiä sormuksia, Alex toteaa perinteisen tyynesti, kävelee sitten yöpöydän luokse ja ottaa sormukset pöydältä vain pujottaakseen ne takaisin oikean käden sormiinsa.

  –Tuo on tosi huono argumentti, Alex.

  –Nadja, mä tiedän. Mutta se on mun ainut argumentti.

Mies katsoo minua vakavasti ja näyttää siltä, että tietää, ettei pääse pakenemaan asiaa ikuisuuksia kanssani.