Viljapellon laidalla

Viljapellon laitaa myötäili korkea kiviraunio, johon ihmiset olivat kenties jo satojen vuosien ajan raahanneet kiviä viljelyksen tieltä. Vaikka pellossa ei olisi kasvanut mitään muuta, niin kiviä se silti tuntui kasvavan. Edellisenä vuotena pois otettujen tilalle ilmestyi aina uusia murikoita, eikä kivien keräämiseltä siksi mitenkään voinut välttyä, vaikka näihin päiviin mennessä kerääminen olikin muuttunut käsityöstä koneelliseksi tehtäväksi, mikä oli jokavuotinen pakollinen paha, jota naapurit eivät välttämättä arvostaneet, kivikone näet piti hirveää meteliä, kun kivet kolisivat sen sisuksissa pellosta päästyään. Joka tapauksessa peltoa kiertävä raunio oli korkea ja komea, yksittäiset pihlajat kasvoivat siellä täällä ja lisäsivät hieman raunion kasvuston rikkautta, sillä muuten kivien välistä kasvoi vain heinää, joka tapasi kuivua kasaan jo ennen heinäkuuta auringon paahtaessa kiviä vasten melkein yhtä kuumasti kuin tuli. 

Nyt kukaan ei kuitenkaan tehnyt rauniolle mitään, se vain myötäili viljapellon laitaa ja sai houkuteltua edelleen käärmeitä paikalle – kivet olivat niille mukavan lämpimiä paikkoja aurinkoisena kesäpäivinä ja vielä alkusyksystäkin. Minä istuin pellon laidassa pienen kannon päällä ja katselin, miten lähestulkoon kypsä vilja taipui tuulen kanssa samaan suuntaan, enkä voinut olla säpsähtämättä, kun tunsin käden pyyhkäisevän olkani yli, ennen kuin kaksi kättä kiertyi selkäni takaa yläruumiini ympärille siihen jääden. 

  –Säikäytinkö mä sut? taakseni ilmestynyt pitkähiuksinen kysyi ja painoi sitten kasvonsa kaulaani vasten niin, että vapaana heiluvat hiukset kutittavat hieman kosketukselle herkkää ihoa.

  –Et pahasti, vastasin ja nautin sitten tilanteesta koko sydämelläni. Vaikka mieleni rauhoittui jo pelkän viljapellon ja kiviraunion koristaman maiseman katselusta, mieleni rauhoittui jopa vielä enemmän, kun sain olla tässä hetkessä juuri hänen kanssaan vielä vuosienkin jälkeen. Ihminen, joka nytkin nojasi minuun, oli jollain tavalla muuttanut elämässäni kaiken, vaikka samaan aikaan monet asiat olivat pysyneet ennallaan. Ehkä hän oli vain saanut minut näkemään kaiken ympärilläni eri tavalla, arvokkaampana ja ainutkertaisempana, niin kuin mikään ei olisi ikuista. Hänen kanssaan ajatus kaiken samanaikaisesta lopullisuudesta ja jatkuvasta muuttumisesta ei ahdistanut minua.

  –Täällä on niin samanlaista kuin silloin, pitkähiuksinen puhui hiljaa ja rikkoi hiljaisuuden. Hänen ei tarvinnut selittää, mitä tarkoitti ajankohdalla silloin. 

  –Niinpä. Muistatko sä vielä, millaista se oli? kysyin, vaikka tiesin kyllä, että hän muisti jopa kirkkaammin kuin minä sen kesän, jolloin meistä tuli jotain suurempaa kuin kaksi toisilleen tuntematonta.

Se kesä oli harvinaisen kaunis ja hyvä kaiken suhteen. Sää suosi kotitilani töitä, luonto kukoisti ja silloiset naapurit olivat myyneet oman rantatonttinsa ja mökkinsä, kun heistä itsestään ei enää ollut huolehtimaan sekä tilasta että mökistä. Silloin en osannut ajatella, että naapurin myyty mökki vaikuttaisi elämääni, mutta vain muutama viikko omistajanvaihdoksen jälkeen sain huomata, ettei myynti ollut minun kannaltani merkityksetön, vaikka aluksi kaikki olikin hämmentävää. Hän kirjaimellisesti vain käveli elämääni pitkät hiukset hieman sotkuisesti letitettynä. Viljapellon laidalla oleva kiviraunio sai minut puhumaan hänelle, mökin uuden omistajan lapselle, joka oli kanssani suurin piirtein samanikäinen.

  –Ole varovainen, kun kuljet tästä ohi. Tuo kiviraunio houkuttelee käärmeitä paikalle näin lämpiminä päivinä, olin sanonut ja melko varmasti säikäyttänyt nuoren ihmisen, joka oli katsellut pellolla huojuvaa viljaa tarkkaavaisesti. En minä käyttänyt kivirauniota ja käärmeitä keinona puhua hänelle, vaan halusin oikeasti varoittaa häntä – omat vanhempani olivat aina pelotelleet minua raunioissa viihtyvistä käärmeistä, ja heidän varoituksensa olivat todellakin uponneet hyvin mieleeni. Nuori ihminen oli oikeasti näyttänyt hieman säikähtäneeltä, mikä oli täysin ymmärrettävää, sillä säikähdin itsekin todella helposti, jos joku alkoi puhua minulle silloin, kun olin jossain aivan muualla kuin tässä hetkessä ajatuksieni kanssa. Lopulta olin päättänyt keventää tilannetta heittämällä jonkin umpisurkean vitsin, jolle en edes itse nauranut oikeasti, mutta ehkä juuri sen surkeuden vuoksi olin saanut naapurin mökin ostaneen ihmisen lapsen hymyilemään arasti, jonka jälkeen olin jo uskaltanut kävellä hieman lähemmäs.

Hän kysyi minulta käärmeistä ja kivirauniosta. Ja viljapellosta, jonka laidalla oli paitsi jo kuuluisia käärmeitä ja kiviraunio, myös ahomansikoita, joita söimme heinään pujotettuna kuin jossain maalaisromanttisessa elokuvassa, jota en olisi kestänyt katsoa jonkin sortin myötähäpeän vuoksi. Hänen kanssaan oli kuitenkin helppoa olla, vaikka olimme todella erilaisista lähtökohdista, hän kaupungin keskustasta, minä taas pienen kunnan sivukylältä, jossa vielä tuolloin asui enemmän lehmiä kuin ihmisiä. Siksi pintaan pyrkineet tunteet olivat hämmentäneet minua niin paljon. En ikinä ollut ajatellut, että voisin olla hänen kaltaisensa ihmisen kanssa, mutta sinä kesänä hän käänsi ajatukseni ympäri kuin kyntöaura maan, enkä minä halunnut laittaa vastaan. Koko kesän ajan tapasimme joka päivä ikivanhan kiviraunion luona, vietimme päivän tai ainakin kaiken vapaa-aikani jossain muualla kylällä ja illan tullen erosimme jälleen viljapellon laidalla kiviraunion kuunnellessa keskusteluja, joita kävimme asioista, joita ihmettelimme toistemme elämässä ja maailmassa ylipäätään. Jossain kohtaa minä tajusin myöntää itselleni, että viihdyin hieman liian hyvin hänen seurassaan ollakseni vain kaveri hänelle. Ja kaikeksi onneksi en ollut meistä kahdesta ainut, joka tunsi niin.

Jos jokin asia hankaloitti elämäämme ja suhdettamme ensimmäisen kesän jälkeen, niin välimatka, joka oli kivuliaan suuri. Hänen täytyi asua kaukana kotikaupungissaan, enkä minäkään voinut hylätä kotitilaani tai etenkään vanhempiani, vaan kävin toisinaan hammasta purren linja-autolla lähimmässä kaupungissa koulussa ja toivon, että molempien koulut olisivat pian ohi, jotta meidän ei tarvitsisi elää kaukosuhteessa yhtään sen enempää kuin oli pakko. Oli uskomatonta, miten pitkähiuksisesta oli tullut minulle yhden kesän aikana suorastaan perustarve. Minä tarvitsin häntä voidakseni hyvin, vaikka pärjäsinkin jollain tavalla myös ilman häntä. Ehkä kaikessa oli kuitenkin enemmän kyse siitä, etten edes halunnut pärjätä ilman häntä niin hyvin kuin mahdollista. Halusin tarvita häntä, halusin hänet lähelleni, jotta olisimme voineet rakentaa yhteisen elämän, jossa kummallakin oli hyvä olla. Hän teki elämästäni merkityksellisempää. Hän opetti minulle konkreettisella tavalla, miten onnen saattoi löytää kiviraunion reunustaman viljapellon laidalta silloin, kun sitä vähiten odotti. 

Pitkähiuksinen nojasi edelleen minuun ja katseli todennäköisesti pellolla huojuvaa viljaa, vaikka en nähnytkään hänen katseensa suuntaa. Hänen kätensä olivat vieläkin olkapäideni ympärillä, eikä minulla ollut mitään syytä haluta pois hänen käsiensä suojista, päinvastoin, sillä hänen kätensä minun ympärilläni tunsin oloni rentoutuneeksi ja turvalliseksi. Vaikka ensikohtaamisestamme olikin jo vuosia aikaa, emme silti koskaan hylänneet viljapellon laitaa, vaan päädyimme aina uudelleen katselemaan auringonvalossa kylpevää rauniota, jonka suojissa luikerteli lähestulkoon satavarmasti käärmeitä, joiden ansiosta olin kai löytänyt hänet ja sitä kautta myös rauhan sydämeeni. Oli hieman outoa myöntää, että asiat, joita olin pitänyt merkityksettöminä, olivat lopulta juuri niitä asioita, joilla oli oikeasti merkitystä. Naapurin myymä mökki ja viljapellon laitaa myötäilevä kiviraunio olivat tuoneet elämääni ihmisen, jota ilman en enää pitkään aikaan ollut osannut kuvitella eläväni. Jonain päivänä tulisi se hetki, että joutuisin jättämään hänet hetkeksi, mutta se päivä ei ollut vielä tänään, ja siksi halusin antaa hänelle kaikkeni nyt, jotta yhtäkään päivää ei tarvitsisi ajatella turhana, merkityksettömänä tai rakkaudettomana.