Missä sateen reuna kulkee #3

Lasit kilisivät ja kolisivat musiikin pauhatessa täysillä täydessä baarissa, jonne Kristian oli minut vastusteluistani huolimatta raahannut. Kaikista juomista kieltäydyin ehdottomasti, sillä alkoholi ei ollut minua varten, ei sillä, että se olisi ollut yhtään ketään varten. Olin kerran 18-vuotiaana kokeillut, ja seuraavan päivän olo oli ollut aivan kauhea. Ei tehnyt mieli kokeilla toiste, kun ajatukset ja pään sai sekaisin jo muutenkin. Kristian puolestaan veti juomia pelottavan paljon ja nopeasti.
  -Rauhoita vähän, Kristian, ehdotin, mutta se meni kuin kuuroille korville. Yritin vain keskittyä pitämään Kristianin erossa hankaluuksista.
  -Olisiko sulla vipata parikymppiä? hän kysyi minulta istuttuamme baarissa jo lähes pari tuntia.
  -Mä en todellakaan lainaa känniselle kaverille rahaa kaljaan. Eikö sun vanhemmat muka maksa tätä hommaa? vastasin ehkä aika töykeään sävyyn. Kristian ei tykännyt kommentistani liittyen hänen vanhempiinsa.
  -Sä et tiedä, millaisia mun vanhemmat on, Kristian sanoi alakuloisesti ja katsoi pois minusta. En ymmärtänyt.
  -No millaisia ne on? Kertoisit mulle, niin mä tietäisin, sanoin kiinnostuksen herättyä.
  -Niillä on rahaa, ei mitään muuta. Kai mä oon aina ollut jotenkin häiritsevä tekijä niiden elämässä, ja nyt ne on valmiita maksamaan siitä, että mä pysyn poissa. Ihan skidinä mä olin aina jonkun lastenhoitajan tai auparin tai jonkun muun sellaisen kanssa. Ja just silloin, kun mä olin ehtinyt kiintyä johonkin niistä, niin sille annettiin kenkää syystä x. Me muutettiin jatkuvasti, ja tuntui, ettei mutsi ja faija ajatelleet ollenkaan mun parasta. Sitä, että mulla ei ollut kavereita sen jatkuvan muuttamisen takia. Sitä, että mä vihasin sitä vaihtelevuutta ihan hemmetisti, Kristian puhui hiljaa kasvoillaan ilme, josta ei pystynyt päättelemään muuta kuin sen, että aihe oli arka. Piste. En oikein tiennyt mitä sanoa. Olin kuvitellut Kristianin tulevan aivan toisenlaisesta ympäristöstä. Olin luullut, että hän tuli turvatusta ympäristöstä. Paikasta, jossa häntä oltiin pidetty pumpulissa. Mutta olin ollut väärässä. Kristian oli siis kokenut jonkinlaista välinpitämättömyyttä vanhemmiltaan. Hänen lapsuutensa sekavuus ja rahalla asioiden korjaaminen tekivät hänestä tuollaisen kuin hän oli. Kristian vain halusi saada huomiota, jotta joku vihdoin huomaisi, että hänellä oli paha olla. Mutta hän ei pystynyt kai myöntämään sitä, että ylienergisen ja sähläävän ulkokuoren alla oli syvästi haavoitettu Kristian. Kristian, joka kaipasi elämälleen pysyvyyttä. Jotain, johon voisi sitoutua ilman, että se vietäisiin heti pois. Siinä oli kuitenkin ongelma, sillä eihän hän kai edes uskaltanut yrittää sitoutua mihinkään, jos kaikki oltiin aiemminkin viety pois. Ja pelon hän sivuutti sähläämällä ja ajamalla itsensä tilanteesta toiseen.
  -Sori. Mä en voinut tietää. Kristian mä... Mä tiedän, ettet sä tarkoita pahaa olemalla tuollainen. Mut jos sä jatkat tuota, tää ei johda mihinkään. Sun pitää opetella luottamaan, sanoin, ja etsin hänen kätensä käteeni ja silitin sitä varovaisesti. Oli outoa ajatella Kristiania sellaisena. Pienenä ja heikkona. Ei hän varsinaisesti ollut pienikokoinen, pituutta hänellä oli varmaan reilu parikymmentä senttiä enemmän kuin minulla. Vasta nyt kuitenkin tajusin sen, kuinka laiha Kristian oikeasti oli. Ehkä minun täytyisi yrittää tehdä sillekin jotain, ajattelin. Enkä tiennyt sitä, millaiseen sotkuun voisin vielä ajautua.

Ilta oli jo pimentynyt yöksi, kun viimein pääsin lähtemään Kristianin kanssa täyteen ahdetusta baarista. Oikeastaan olin saanut raahata Kristianin ulos sieltä, sillä hän olisi vielä halunnut jatkaa iltaa vaikka kuinka myöhään. Nytkin hän hoiperteli välillä vieressäni, välillä takani ja toisinaan jopa edessäni humalaisen kävelyä. Puistelin päätäni mielessäni. En tykännyt siitä, että Kristian oli niin humalassa. En mitenkään voisi antaa hänen lähteä kotiin yksin. En aikonut ottaa sitä riskiä, että tapahtuisi jotain kauheaa. Asiaa vaikeutti Elena, joka olikin tullut kotiin jo nyt. Hän ei luultavasti pitäisi kaatokännissä olevasta ystävästäni. Niin. Ystävästä. Yhtäkkiä illan aikana olin alkanut ymmärtämään Kristiania paremmin, sillä sille typerälle käytökselle löytyi syitä. Tosin ne tavat täytyisi kitkeä pois hänestä. Ne eivät tehneet kauhean hyvää Kristianin itseluottamukselle. Muut ehkä saattoivat pitää Kristianin muka huolettomasta ja vapaasta persoonasta, mutta minä oli siitä huolissani, sillä taustalla oli huono suhde vanhempiin. Se, että Kristianin vanhemmat korjasivat virheitään rahalla, ei ollut hyvä juttu. Hän ei tarvinnut rahaa, vaan läsnäoloa ja aitoa kiinnostusta hänen asioihinsa. Ehkä minun tulisi yrittää antaa sitä hänelle. Nyt Kristian ei totta puhuen osannut ollenkaan luottaa ihmisiin. Ja juuri se teki hänestä levottoman. Hän pelkäsi asettua aloilleen.
  -Jessi, voinko mä tulla teille? Kristian kysyi minulta kotikadullani.
  -Sä oot niin kännissä, että mun on pakko ottaa sut meille yöksi. Mut sä kyllä pidät turpasi kiinni. Elena on tullut kotiin, ja se ei halua nähdä sua tuossa kunnossa, vastasin. Kristian melkein hyppäsi kaulaani.
  -Tiedätkö sä yhden jutun, Jessi? Sä oot ihan helvetin ihana, hän ja pysäytti meidät alaoven eteen. Olisin kai valehdellut, jos olisin väittänyt, ettei Kristian näyttänyt hyvältä, koska no, hän näytti hyvältä. Vaikka olikin kännissä.
  -Kristian. Jos sulla on oikeus käyttää mun lempinimeä, joka oli tarkoitettu perheelle ja ystäville, mäkin haluan sulle lempinimen. Tästä lähtien sä oot... Hmm... Vaikka Kristo.
  -Mitä? Toi Kristo kuulostaa siltä kuin se olisi väännetty Kristofferista tai jostain, Kristian sanoi minulle kuitenkin hymyillen.
  -Ehkä, sanoin ja sen enempää miettimättä siirsin Kriston kasvoille pudonneet hiukset hänen korvansa taakse. Sitten työnsin avaimen lukkopesään ja astuin sisään rappukäytävään tarttuen Kriston käteen. Portaissa minun oli pakko tukea tätä, jotta hän ei kaatuisi. Ja salaa jotain syttyi sisälläni.

Hiljaisuuden vallitessa yritin saada Kriston nukkumaan huoneeseeni. Se oli yllättävän vaikeaa, sillä yritin samalla olla herättämättä Elenaa. Kello oli jo miljoona.
  -Kristo! Nyt tuut nukkumaan ton humalan pois, huusin kuiskaamalla. Yllättävää kyllä hän uskoi, ja lähti talsimaan olohuoneesta kohti huoneeni ovea. Sain hänet istumaan sängylleni.
  -Jessi, nyt kun me ollaan Jessi ja Kristo, niin voidaanko me olla Jessi ja Kristo neljä ever? Tiiätkö silleen forever, Kristian selitti minulle.
  -Kristo, me ei todellakaan olla Jessi ja Kristo forever. Sä oot vaan niin humalassa, vastasin.
  -Mutta mä tykkään susta. Etkö sä muka tykkää musta? Mä en mee nukkumaan ennen kuin sä suostut siihen, hän sanoi jokseenkin epätoivoisesti ja painoi päänsä otsaani vasten. En kai voinut kuin suostua.
  -Okei, Kristo. Mutta muista, että humalassa tehdyt lupaukset... Ne ei aina pidä, suostuin kuitenkin varoittaen siitä, että me emme välttämättä olisi kuitenkaan Jessi ja Kristo forever. Se kuitenkin riitti hänelle. Tai sitten hän ei enää kuunnellut loppua, sillä hän vei minut viereensä sängylle makaamaan.
  -Voitsä jäädä siihen mun viekkuun? Sun kanssa mä varmaan nukkuisin paremmin, Kristo kuiskasi. Ja minä jäin siihen silittelemään hänen kasvojaan siksi aikaa, että hän nukahti. Vedin peiton Kriston päälle, jotta hänelle ei tulisi kylmä yön aikana. Tajuamatta sitä itsekään jäin hetkeksi tuijottamaan nukkuvaa Kristiania. Hän oli oikeastaan aika suloinen nukkuessaan siinä pitkät jalat koukkuun vedettyinä. Hiljaa sammutin huoneesta valot. Kävelin hitaasti kohti keittiöitä. Tosin se oli turhaa, sillä törmäsin olohuoneessa Elenaan.
  -Mikä säätö sulla on täällä? hän kysyi kuiskaten.
  -Ei se ole säätö. Se on Kristo... Tai siis Kristian. Mä nukun tän yön sohvalla, koska toi jäbä joi itsensä kaatokänniin, vastasin Elenalle, joka oli selkeästi melko skeptinen Kristoa kohtaan.
  -Okei. Mut varo. Se saattaa kohta rakastua suhun, jos sä jatkat tota linjaa. Ja sama pätee myös sun kohdalla. Sinuna kuitenkin miettisin, kehen rakastuu, Elena sanoi minulle. Kommentti rakastumisesta tuntui omituiselta. Kai minä jotain tunsin Kristoa kohtaan, mutta en minä ollut rakastunut häneen. Daniel oli liian vahvana mielessäni. Ja Kristian... No, hänessä oli tehtävää. Eikä sitä pitänyt sotkea liioilla tunteilla. Mutta tunteitahan ei koskaan voi säädellä. Sitä rakastuu keneen rakastuu. Ja toisinaan sitä katuu, toisinaan ei. Ja jälleen sade hakkasi kattoon. Huokaisin ja vedin viltin käsinojalta päälleni. Nukahdin ajattelemalla Kristianin silmiä ja sadetta. Pisarat valuivat raskaina ikkunaa pitkin alas. Jossain kaukana Elena kuiskasi minulle hyvät yöt, mutta en enää kuullut sitä. Sade valtasi ajatukseni. Unessani satoi. Ja unessa minä ja Kristian seisoimme eri puolella sadetta. Minä itkin. Kristian itki. Puhuimme, mutta en saanut selvää puheesta. Enkä arvannut, että se olisi jonkinlainen enneuni. Sateen raja piirtyi selvästi välillemme. Ehkä jopa liian selvästi.

4. osa

Missä sateen reuna kulkee #2

Kristian katsoi minua silmiin, ja hän selvästi tiesi mitä halusi. Hän halusi saada minut kertomaan kaiken itselleen, jotta hänellä olisi sitten joku kaveri. Minun teki mieli lähteä lätkimään koko tilanteesta, mutta pystyin melkeimpä arvaamaan, mitä silloin tapahtuisi. Kristian seuraisi minua. Ja pahus, hän tiesi missä asuisin vielä seuraavat päivät.
  -Kristian, musta tuntuu siltä, että sua kestetään ainoastaan siksi, että sä et näytä niin rasittavalle, mitä sä oikeasti olet, sanoin, enkä maininnut sanaakaan minun "jätkästäni", niin kuin Kristian asian ilmaisi.
  -Sanoitko sä juuri, että mä näytän hyvältä? Ja kuinka niin mä olen rasittava? Itse sä olet tuollainen synkistelijä, hän sanoi ja sai taas pääni kiehumaan.
  -Mä en sanonut, että sä näyttäisit hyvältä. Ja mä en ole synkistelijä, tai jos mä synkistelen, mulla on syyni siihen,
  -Se jätkä. Tai poika. Tai mies. Tai ukko, Kristian luetteli erinäisiä nimityksiä.
  -Osaatko sä olla kunnolla? Ei se ainakaan ukko ollut! Käytä mielummin vaikka sitä sanaa jätkä, olin hävetä kuollakseni. Painoin kasvoni käsiini. Millaiseen seuraan olin joutunut? Kristian selvästi rakasti udella asioita. Ja ihmisten ajamista hulluuden partaalle. Hän vain katsoi minua edelleen hymyillen.
  -Joojoo. Kerro nyt. Meistä voi vielä tulla frendejä. Huokaisin syvään.
  -Okei. Se mies siinä kuvassa on mun eksä. Se jätti mut viisi viikkoa sitten. Meidän suhde kesti kolme ja puoli vuotta. Nyt Danielilla on sitten jo joku toinen, päädyin kertomaan yrittäen esittää reipasta. Kristian ei sanonut mitään, ja ehkä se oli vain hyvä niin. En enää jaksanut kuunnella sitä länkytystä siitä, että Daniel ei ollut arvoiseni. Se ei mitenkään poistanut sitä kettumaista tosi asiaa, että minä, Jessika Taivastie, olin rakastanut häntä.
  -Mä sitten tarjoan tänään, Kristian ilmoitti minulle. Ja hyväksyin sen ilman vastusteluja. Ehkä Kristian olisi jopa ihan siedettävä.

Uusi asunto oli aina uusi asunto. Sisällä tuoksui oudolta ja jokaisessa nurkassa oli pahvilaatikkoja. Jokaiseen oli kirjoitettu isolla mustalla tussilla joko Elena tai Jessika, riippuen siitä kumman laatikko oli. Rojahdin istumaan olohuoneen sohvalle. Se oli Elenan asunnosta. Vanhasta asunnostani olin raahannut tänne vain vähän huonekaluja. Toisaalta, eipä niitä juuri Danielin jäljiltä ollutkaan. Hän oli vienyt suuren osan kaikista tavaroista lähtiessään uuden kultansa luo. Joskus minun teki mieli etsiytyä heidän asunnolleen ja kysyä Danielilta, mtä parempaa tässä uudessa tytössä oli. Elenakin oli eronnut omasta poikaystävästään. Ainakin kotona oli vertaistukea tarjolla, kun sitä tarvitsi. Kristiankin oli muuttanut kämppäänsä, eikä hänellä sen takia ollut aikaa ärsyttää minua. Toivoin vain, että hän osaisi pitää asunnostaan huolta, sillä totta puhuen Kristian ei vaikuttanut olevan tietoinen siitä, että elämä ei aina ollut pelkää juhlimista.
  -Mitä mietit? Elena kysyi tullen esiin keittiöstä. Hänen puheessaan oli hiukan vierasta sointia, ja se taas johtui siitä, että Elenan isä oli venäläinen. Hän oli aina puhunut toisena äidinkielenään venäjää.
  -Danielia. Tätä muuttoa, opiskelua, elämää, kaikkea... Ja mä oon vähän huolissani yhden tyypin elämäntyylistä, vastasin katsoen ulos ikkunasta. Enää ei satanut.
  -Miksi sä olet huolissasi?
  -En mä oikeastaan tiedä... Sen tyypin nimi on Kristian, ja se tulee Helsingistä. Musta vähän tuntuu siltä, että se ei aina todellakaan ynmärrä sitä, että elämästä pitää pitää kiinni, ei sitä saa päästää menemään ihan miten sattuu. Tuntuu, että Kristian haluaa vaan elää täysin huoletonta ja vapaata elämää ilman mitään huolia. No, kai niin voi tehdä, kun vanhemmat maksaa sen lystin, myönsin huoleni Kristianista. En voinut sille mitään. Kristian vaikutti liian huolettomalta. Varsinkin se, että äiti ja isä maksavat kaiken, sai huoleni heräämään. Ymmärsikö hän ollenkaan rahan arvoa? Tai sitä, että elämässä täytyi tehdä muutakin kuin vain juhlia.
  -Turhaan sä huolehdit kenestäkään. Varsinkaan Danielista tai Kristianista tai ihan kenestä vaan. Keskity nyt saamaan itsesi kuntoon, Elena sanoi ja kietoi kätensä hartiotteni ympärille. Kai se sitten oli niin.

Täynnä oleva kauppakeskus oli painajainen minulle, joka oli tottunut elämään pikkupaikkakunnalla jossa kauppa oli täynnä ainoastaan kesällä kiivaimpaan loma-aikaan. Ahdisti kävellä ihmisvilinässä yksinään. Elena oli mennyt käymään vanhemmillaan viikonlopun ajaksi, ja minä olin jäänyt asunnonvahdiksi. Kaikista eniten toivoin, etten törmäisi täällä Danieliin ja hänen uuteen rakkauteensa. Se olisi varmasti ollut liikaa. Kaikesta huolimatta minulla oli kauhea ikävä. Se oli kuusesta nätisti sanottuna. Kristianistakaan ei ollut kuulunut mitään pitkään aikaan. Tunsin olevani yksin suuressa kaupungissa ilman yhtään ystävää. Kun minä ja Daniel erosimme, tuntuivat yhteiset ystävämme jäävän ehdottomasti Danielin puolelle. Elena jäi minun puolelleni ja päätti, että meidän tulisi unohtaa Daniel. Minä en olisi halunnut uskoa sitä, että entiset kaverini olivat kääntäneet selkänsä minulle vain siksi, että rakastamani mies oli löytänyt toisen. Ehkä he ja Daniel eivät siis todellakaan olleet olleet arvoisiani. Tai minä heidän arvoisensa. Kauppakeskuksen hälinässä ajatukset karkasivat jatkuvasti niihin hetkiin, kun kaikki oli vielä ollut hyvin. Vaan eipä ollut enää.
  -Jessika. Moi! Miten menee? kuulin Danielin kysyvän. Pysähdyin.
  -No mitäköhän luulet? Ihan helvetin hyvin menee, kiitos kysymästä. Varmaan sillä sun jumpparilla ja sulla menee myös tosi hyvin, että onnea vaan, vastasin katkerasti.
  -Jessika! Onko sun ihan pakko? Mä en tarkoittanut pahaa, Daniel sanoi minulle näyttäen hetken aidosti pahoillaan olevalta.
  -Älä enää koskaan puhu mulle. Daniel, oo niin kiltti. Mä en halua seurata vierestä sitä, kun sä elät niin hiton onnellista ja täydellistä elämää. Mitä mulla on? Opiskelu, töitä kämäisessä kahvilassa ja vähän rahaa. Elena, joka on ainut joka mulle jäi, koska kaikki meidän ex-frendit halusi olla vaan sun frendejä. Elena pelasti mut velkahelvetiltä silloin, kun SÄ jätit mut ihan saatanan kalliiseen kämppään yksin. Daniel, mä... Pysy poissa mun silmistäni, mä en jaksa tätä, sanoin ja käännyin kannoillani. Tiesin, että Daniel noudattaisi toivettani. Ehkä hän vihdoin ymmärsi, että minuun sattui aivan kauheasti se, että hän oli se, joka sai kaiken hyvän. Nopealla pyrähdyksellä kauppakeskuksen läpi pääsin ulos viileään syyssäähän. Satoi. Taas. Ja kyyneleeni sekoittuvat sateeseen.
  -Moi Jessika! Jessika hei... Mikä on? Nainen hei, kuuletko sä? Kristian ilmestyi jostain viereeni.
  -Kristian, mä en nyt jaksa kuunnella mitään sontaa. Jos sulla on tunteet, sä pysyt nyt siinä, sanoin ja siinä samassa nojauduin häneen. Kristian vaikutti yllättyneeltä, mutta hän antoi minun jäädä. Kristian veti minut kiinni itseensä, ja omistuista kyllä, ei kysellyt mitään.

Myöhemmin samana päivänä Kristian vei minut asunnolleen. Matkalla emme puhuneet mitään, vaikka hänen silmissään näkyi tiedonjano. Kämppä oli hieno, ei ollenkaan sellainen opiskelija-asunto kuin minun ja Elenan asunto. Näki, että Kristianin vanhemmilla oli selkeästi tekemistä asunnon kanssa.
  -Miksi sulla oli paha mieli? Kristian kysyi.
  -Kuka väitti, ettei enää olisi?
  -Sä näytät vähän pirteämmältä, hän sanoi varovasti.
  -Näin mun kusipää-eksän. Se kysyi miten mä voin. Voin sanoa, että se kysymys meni yli hilseen. Siis ihan loistavasti voin. Ei tässä mitään, poikakaveri vaan veti maton jalkojen alta sanomalla, että "sori rakas, mä oon rakastunut toiseen". Että sellasta sitten, vastasin katkeruutta äänessäni. Kristian ei osannut sanoa mitään, joten hän vaihtoi puheenaihetta.
  -Onks sulla lempinimeä? Meinaan vaan sitä, että toi Jessika on aika pitkä sanoa.
  -Lempinimeä? Siis joo, Jessi. Mut se on oikeastaan vaan perheen ja frendien käytössä, sanoin. Kristian ei ehkä vielä lukeutunut kavereihini ärsyttävän luonteensa takia.
  -Okei, Jessi. Sittenhän me mennään tänään ulos, niin voit vähän tuulettaa päätäsi. Älä näytä tuolta. Jessi oikeasti! Oo kiltti! Ittes takia! Kristian lähes kerjäsi. Hän katsoi minua koiranpentu-ilmeellä, enkä osannut kieltäytyä.
  -Okei. Mut me ei kyllä sitten ryypätä, vastasin.
  -Joojoo, ei tietenkään. Mahtavaa! Tänään sä unohdat sen jätkän ja huomaat, että aina ei tarvitse synkistellä. Me tehdään tästä paras ilta koskaan. Kuule, pääseks se sun kämppis messiin? Oltais oikein porukalla, Kristian touhotti täydellä energialla, ja minä mietin taas sitä, kenen seuraan olin lyöttäytynyt. Pyöritin päätäni ja huokaisin. Kristianissa olisi paljon kestettävää, jos halusin saada hänestä kaverini. 

3. osa

Missä sateen reuna kulkee #1

Sade hakkaa vasten asfalttia saaden myös minut kastumaan läpimäräksi. En edes pysty muistamaan, koska olisi ollut näin hirveä rankkasade. Minua väsyttää, mutta silti juoksen kuin hullu kaduilla, jotta pääsisin mahdollisimman pian sateelta suojaan. Onneksi sade ei ole kauhean kylmä. Loppukesän vesisade on viileä, mutta ei se siitä mukavaa tee. Lenkkitossuni ovat aivan märät. Kylkeen pistää, mutta jatkan juoksemista siihen pisteeseen saakka, jolloin en yksinkertaisesti enää pysty juoksemaan. Hengitän raskaasti ja ihmettelen lasta, joka hymyilee pomppien samalla suurissa vesilätäköissä. Ehkä hänellä on kuravaatteet, ajattelen ja jatkan matkaani hitaasti kävellen. Vesi valuu kasvojani pitkin, ja kiitän onneani siitä, että minulla ei ole meikkiä ollenkaan tänään. Tämä kaatosade olisi kyllä laittanut meikkini uuteen uskoon. Sade latisti tunnelmaa entisestään, sillä yksi työpäivä kämäisessä kahvilassa kaupungin keskustassa ei ollut paljoa piristänyt. Kahvilassa kävi vain tympääntyneen näköisiä vanhoja, tai no, "vanhoja" miehiä. Elämäntavat näkyivät heidän ulkoisesta olemuksestaan. Pieni ja nuhruinen paikka ei tuntunut yhtään omalta, mutta eipä minulla ollut juuri varaa valittaa, jos en halunnut ottaa itselleni järkyttävää opintolainaa. Pikkukylän tyttönä ei ollut helppoa sopeutua uuteen, isoon ja vieraaseen kaupunkiympäristöön. Huomaan bussini pysäkillä, ja juoksen loppumatkan. Bussissa ei ole ainuttakaan vapaata paikaa ja vanhat rouvat etupenkillä mulkoilevat minua märkine hiuksineni. Tekisi mieli mulkaista takaisin, mutta ymmärrän onneksi jättää tekemättä niin. Uupuneena tartun kiinni jonkun penkin selkämykseen. Ajatus kodista ei juuri houkuta minua, siellä ei kuitenkaan odottaisi kukaan. Ei enää, ajattelin. Kauanko siitä oli? Ehkä viisi viikkoa. Tai mistä minä muistin. Jos hän olisi ollut nyt kotona, hän olisi luultavasti vetänyt minut paksun, lämpimän pyyhkeen sisään ja sen jälkeen ottanut syliinsä istumaan. Antanut nukahtaa siihen. Mutta hetki sitten kaikki oli muuttunut. Hänelle ehkä hyvin, minulle huonosti. Ajatuskin satutti. Ei kai se saanut olla niin. Että joku oli vienyt paikkani hänen sydämessään. Joku tönäisi minua änkiessään ohitseni täpötäydessä bussissa. Olisin halunnut huutaa perään jotain törkeää, ja nippa nappa sain pidettyä suuni kiinni. Kaikki ärsytti suunnattomasti. Onneksi oli perjantai, eikä koulua olisi viikonloppuna. Ulkona satoi edelleen. Ja sade jatkuisi. Tiesin sen.

Kirosin mielessäni etsiessäni avaimiani laukustani. En millään meinannut löytää niitä. Minulla ei ollut varaa lukita itseäni rappukäytävän ulkopuolelle tähän aikaan illasta. Jos avaimeni olisivat epäonnisesti eteisen tasolla, saisin varmasti jäädä tähän koko yöksi.
  -Voi nyt hemmetti! kirosin nyt jo ääneen ja lähestulkoon kippasin laukun kaikkine sisältöineen maahan. Juuri silloin kuulin takaani äänen, joka oli säikäyttää minut hengiltä.
  -Hei anteeksi! jämähdin paikoilleni kuultuani äänen. Vilkuilin ympärilleni hädissäni.
  -Sori. Ei ollut tarkoitus säikäyttää. Mä ajattelin vaan kysyä, että... puolet miehen esittämästä kysymyksestä meni korvieni ohitse. Jäin vain tuijottamaan häntä. En ilmeisestikään vastannut miehen kysymykseen, sillä häntä alkoi hymyilyttää.
  -Niin. Tiedätkö sä, missä se Rantsikatu 13 oikein on? Mä oon vähän ulalla täällä, mies toisti. Äkkiä kokosin ajatukseni ja vastasin.
  -Rantsikatu 13? Öö... Siis joo. Onks sulla puhelinta? Mä voin laittaa siitä navigaattorin, sanoin.
  -Muuten joo, mutta akku on loppu. Olisin mä sitä itsekin käyttänyt, jos vaan voisin. Mulla on vaan sellainen tunne, et mä oon aika väärällä laidalla kaupunkia.
  -Siinä oot kyllä ihan oikeassa. Me ollaan nyt idän puolella tätä kaupunkia. Rantsi on lounaispuolella. Hitto... No voi nyt. Tuu tonne ylös käymään. Mä vien sut sinne. Siis Rantsiin. Pitää vaihtaa nää märät kuteet kuiviin, sanoin. Mies näytti kiitolliselta.
  -Ai niin! Mä oon Kristian, mies esittäytyi.
  -Jessika. Kiva tutustua, esittäydyin samalla katsellen miestä. Joku hänessä viesti jonkinlaisesta sisäisestä levottomuudesta. Siltikään minua ei yhtään arveluttanut päästää häntä heti kämppääni, vaikka tiesin hänestä vain nimen. Ehkä olin hiukan naiivi. Mutta toisaalta osasin suhtautua hyvinkin varauksellisesti ihmisiin. Asuntoni oli täynnä pahvilaatikoita, ja varoitin Kristiania niistä ennen sisälle astumista. Minun oli tarkoitus muuttaa ensi kuun alussa opiskelukaverini kanssa samaan asuntoon. Tämä nykyinen asunto oli yksinkertaisesti liian kallis minulle yksin maksettavaksi. Varsinkin nyt, kun koulu oli alkanut enkä enää voinut olla koko päivää töissä siinä kämäisessä kahvilassa.
  -Miksi sä muutat? Täähän on tosi iso ja kiva kämppä, Kristian sanoi hetken tutkailtuaan asuntoa.
  -Ja ihan pirun kallis maksaa yksin. Ennen pystyin maksamaan vuokran, kun puolet siitä maksoi toinen, vastasin. Ei huvittanut puhua hänestä Kristianille. Ripeästi vaihdoin vaatteeni kuiviin, kuivasin ja harjasin hiukseni sekä laitoin vähän meikkiä väsyneille kasvoilleni. Sade rummutti edelleen kattoon.
  -Kristian! Voidaan mennä! huusin hänelle vessan ovelta, mutta sitten näin hänen pitelevän käsissään kuvaa minusta ja hänestä.
  -Kuka tää jätkä on? Kuka se on sulle? Kristian kysyi. Minua ärsytti.
  -Ei enää kukaan, sanoin selkeästi ärsyyntyneellä äänellä. Mikä oikeus Kristianilla oli tonkia tavaroitani?
  -Ei kukaan enää? En usko. Sä et reagoisi noin, jos tää jätkä ei merkkaisi sulle mitään, hän sanoi katsellen minua ilkikurisesti.
  -Haluatko sä vielä löytää sinne Rantsiin? kysyin pisteliäällä äänellä, ja vihdoin Kristian tuntui ymmärtävän yskän ja antoi olla. Onneksi.

Rantsikatu oli kohtalaisen hieno katu, ja kieltämättä hotelli sen varrella ei jäänyt yhtään muiden kadun rakennusten varjoon. Kristian oli sitten valinnut itselleen kalliin hotellin. Jostain syystä huomasin omalla tavallani pitäväni hänestä. Ehkä se oli hänen energisyytensä. Tai levottomuutensa, miten sen nyt ottikaan. Yhtäkkiä huomasin istuvani Kristianin kanssa hotellin ravintolassa. Nyt tiesin jo vähän enemmän hänestä. Hän oli opiskelija kuten minäkin.
  -Miten sulla on rahaa olla täällä hotellissa? Täähän on pirun kallis, esitin kysymyksen Kristianille. Hän katsoi minua kuin kysymykseni olisi ollut kauhean tyhmä.
  -Mä pääsen mun kämppään vasta ensi viikolla, niin mä asun täällä nyt tän viikon. Eikä tää oo niin kallis. Mutsi ja faija maksaa, Kristian sanoi saaden suuni loksahtamaan auki. Omat vanhempani eivät kustantaneet asumistani, ja mitä tämän nuoren vahemmat tekivät? Maksoivat poikansa asumisen kaupungin hienoimmassa hotellissa. Tuntui hiukan epäreilulta, että minä paiskoin töitä voidakseni opiskella ja maksaakseni itse asumiseni. Ja muutin opiskelukaverini kanssa samaan asuntoon, koska rahat meinasivat loppua nykyisessä asunnossa.
  -Aha... Mä joudun ihan itse maksamaan oman asumiseni, sanoin hiljaa. Hetken aikaa Kristianin kasvoilla välähti jotain merkkejä myötätunnosta.
  -Kirjoitetaanko sun nimi ceellä vai koolla? Mä luulen, että se kirjoitetaan koolla, koska sä luultavasti tulet joltain pikkupaikkakunnalta.
  -Siis mitä? Ceellä, tai siis koolla. Isä voitti arvonnan. Äiti halusi ceellä, isä koolla. Iskä siis voitti arvonnassa, vastasin.
  -Arvasin! Mä tuun Helsingistä. Varmaan tiedät missä se on, hän sanoi. Voi juma, ajattelin.
  -Huomasin, mumisin. Olisi pitänyt arvata. Totta kai hän oli Helsingistä.
  -Ja nyt sä kerrot kaiken siitä sun jätkästä.
  -En varmana kerro! Mä en edes tunne sua! Missä vaiheessa meistä tuli kavereita? kysyin ja intin vastaan. Kavereista kommentoiminen hätkäytti Kristiania. Näin sen hänen silmistään.
  -Nyt meistä tulee kavereita. Ala kertoa! Kristian sanoi. Huokaisin. Tästä ei kai pääsisi, jos ei puhuisi. Tavattoman ärsyttävä ihminen...

2. osa

Siksi kai

Pakkanen nipistelee sormia, mutta en jaksa välittää siitä. Sen sijaan sytytän tupakan. Taivas on kirkas pitkästä aikaa. Monta viikkoa putkeen pilvet ovat kerääntyneet taivaalle estäen näkymän tähtiin. Nyt ne vihdoin näkyvät, ja katselen niitä puhaltaen samalla savurenkaan ulos. Etsin tähdistä Otavan, se on ainut tähtimerkki jonka varmasti tiedän. Toinen on tietenkin Pikku Karhu, sillä se näyttää hiukan samalta kuin Otava. Yö ja ilta rauhoittavat minua, päivät stressaavat. Varsinkin tämä päivä oli ahdistava ja inhottava. Olisin vain halunnut jäädä kotiin peiton alle piiloon kaikilta katseilta, jotka muka kohdistuivat minuun. Eivät ne kai oikeasti kohdistuneet minuun, mutta minusta tuntui siltä.
  -Mitä sä teet? säpsähdin vierestäni kuuluvaa ääntä. Se kuului Henriikalle, naiselle, joka piti minusta kiinni kuin takiainen. Ei vaan oikeasti pidin hänestä, en vain ymmärtänyt kuinka hän jaksoi minua päivästä ja viikosta toiseen. Oikeastaan vuodesta toiseen.
  -Kai sä tiedät, ettei sun pitäisi polttaa? Mehän sovittiin tästä jo, Tomi. Älä polta, jos sä et halua pilata keuhkojasi, Henriikka sanoi minulle tarttuen käteeni, jossa pidin tupakkaa.
  -Mä tiedän, mutta mitä väliä sillä muka on? vastasin tietäen saaden hänet säpsähtämään sanomaani.
  -Tietenkin sillä on väliä! Tomi, älä todellakaan puhu tuollaisia. Ja tumppaa toi tupakka, sä oot parempi ilman, hän sanoi katsoen minua silmiin. Että hän osasikin päästä syvälle sieluuni hetkessä.
  -Huono päiväkö? Mä tiedän, että sulla on paha tapa tupakoida silloin kun sua ahdistaa tai on ahdistanut. Meillä on paljon paremmat keinotkin tähän ahdistukseen kuin polttaminen.
  -Mitä sä ajattelit tehdä näille jäljellä oleville?
  -Tietysti piilotan sun tupakat, Henriikka vastasi.
  -Ja levität sun tavarat minne haluat, tapailin laulun sanoja. Henriikka hymyili.
  -Muistat sitten tuon "piilotat mun tupakat, levität sun tavarat minne haluat" -kohdan siitä biisistä. Totta kai minä muistin. Se oli täydellinen biisi kuvaamaan minua ja Henriikkaa. Tumppasin tupakan ja annoin lähes täyden askin Henriikalle. Hän otti askin ja tunki sen taskuunsa astuen samalla lähemmäs minua. Hän silitti kasvojani käsillään.
  -Kaikki hyvin? Mumisin vastaukseksi jotain ja annoin Henriikan ajaa minut reunalle tilaan, jossa kerroin hänelle kaiken. Oikeastaan se ei edes vaatinut paljoa häneltä. Hetki vain, ja minä olin kertonut hänelle sen, mikä minua ahdisti. Jos joku muu asia kuin ilta ja tähdet rauhoittivat minua, niin sitten se oli Henriikka.
  -Miten sä voit jaksaa mua, kun mä en pysty olemaan tasapainoinen ja rauhallinen ihminen? kysyin häneltä.
  -Siks kai mä oon sun. Koska sä et ole rauhallinen ja tasapainoinen ihminen. Sun kanssa yksikään päivä ei ole tylsä. Enkä mä voisi jättää sua yksin, koska silloin kukaan ei vahtisi tota sun tupakointia. Mä en halua sun kuolevan keuhkosyöpään, hän vastasi. Ja se riitti minulle. Hetken aikaa kaikki oli rauhallista. Ei ollut ahdistusta. Ja juuri siksi kai minä olin Henriikan. Koska hän saattoi tasoittaa edes hetkeksi sisäisen myrskyni.
  -Mennään, sanoin hiljaa. Ja niin me katosimme illan pimeyteen. Yhdessä. Minä ja Henriikka. Hetkeksi. Taivaalla tähdet tuntuivat loistavan kirkkaammin kuin aiemmin. Ehkä ne loistivat meille, ehkä eivät. Mutta minulla oli Henriikka, enkä tarvinnut muuta. Sain häneltä kaiken sen mitä tarvitsin. Turvaa, lohtua, rauhaa ja onnea. Mitä muuta minä olisin tarvinnut? En kai mitään. En ainakaan sitä tupakka-askia, jonka Henriikka oli minulta keuhkosyövän pelossa vienyt.

Inspiraationa KUUMAA-bändin single Siks kai mä oon sun.

Mun suhde musiikkiin

Välillä on niitä päiviä, kun tuntuu siltä, ettei pysty hengittämään. Rinnassa tuntuu painetta ja muutenkin olen kuin "valveunessa"  koko päivän. Ehkä tekisi mieli itkeä tai ainakin unohtaa kaikki ikävät asiat ja uppoutua jonnekin kauas pois. Mulle parasta terapiaa näihin hetkiin on kirjoittaminen ja musiikki. Ja tuosta jälkimmäisestä mä ajattelin tänään kirjoittaa.

Musiikista tuli mulle tosi tärkeää talven ja kevään 2015 aikana. Kaikki lähti siitä, kun mun pappani kuoli vuoden alussa. Sitä kulki jossain sumussa, ja asia josta löytyi lohtua, oli musiikki. En edes osaa sanoa, kuinka monta kertaa sinä keväänä kuuntelin Suvi Teräsniskan levyn "Rakkaus päällemme sataa". Sillä levyllä oli biisejä, joista sai voimaa. Erityisesti "Älä ikinä sano niin" oli mulle tosi tärkeä biisi, koska siinä joku väittää tietävänsä, miltä minusta tuntuu nyt. Eräs kaverini sanoi mulle, että tietää miltä minusta tuntui tuona keväänä. Mutta ei se tuntunut siltä, siksi välillä olisi tehnyt mieli sanoa hänelle se sama, mitä biisissä laulettiin.

"Et tiedä miltä minusta tuntuu, et tiedä tietä menneisiin,

et elänyt kanssamme päivääkään.

 Siis älä ikinä sano niin" 

Musiikista tuli mulle keino käsitellä paskoja fiiliksiä. Vuonna 2015 tajusin myös sen, että hei! Mähän rakastan laulamista. Niinpä sitä sitten alkoi laulamaan enemmän ja ennemmän. Oli mahtavaa huomata, miten paljon energiaa saatoin saada siitä, että lauloin täysillä mukana jossain vahvassa biisissä. Syksyllä lauloimme koulussa Petri Laaksosen "Täällä Pohjantähden alla" -kappaleen. Siitä tuli minulle hetkessä kauhean tärkeä laulu, sen sanat pureutuivat syvälle sydämeeni. Ja oli vaikeaa yrittää olla itkemättä koulussa, kun lauloimme kyseistä kappaletta. Ja vielä nytkin se kappale saa mun silmäni vuotamaan. Aina uudestaan ja uudestaan se pysäyttää kuuntelemaan ja rakastumaan uudelleen. 

"Ja vain Pohjantähden nähden, itken vuokses kyyneleen"

Alakoulussa en ollut pitänyt yhtään kitaran soittamisesta. Tuntui, että sormet tulivat kauhean kipeiksi enkä edes oppinut kunnolla etsimään ilman katsomista oikeita vapaita kieliä. Mutta sitten 7. luokalla kaikki muuttui. Musiikinopettaja vaihtui paljon innostavampaan verrattuna 5. ja 6. luokan opettajaan. Tämä uusi opettaja innosti meitä soittamaan ja harjoittelemaan. Emme enää soittaneet pelkästään harjoituksia, vaan aloimme melko pian harjoittelemaan oikeita kappaleita. Ensimmäinen kappale oli Juice Leskisen "Syksyn sävel". Ja rakastuin muuten tähänkin kappaleeseen. Oli kiva soittaa jotain oikeaa kappaletta. Ja nyt 8. luokan syksyllä sain oman kitaran. 

On äärettömän terapeuttista harjoitella soittamaan jotain kappaletta ja samalla laulaa sitä. Kaikki unohtuu. On vain minä, kitara ja kipeytynyt vasemman käden etusormi :D Mun elämän selviytymiskeinot ovat musiikki kokonaisuudessaan, kirjoittaminen ja parhaalle ystävälle puhuminen. Musa käy kaikissa tilanteissa. Oli sitten sysimusta mieli tai kirkkaan keltainen. Aina voi kuunnella musiikkia ja unohtaa hetkeksi kaiken. 

Mä en koskaan luopuisi musiikista, sillä se on mun suurinpia innoittajia ja voiman antajia. Musiikki on vaan parasta ikinä. 

Mikä on sun suhde musiikkiin? Kerro kommenteissa!