PROLOGI
TESSA
Minä tiesin jo silloin, mitä pitäisi varoa. Minä tiesin jo silloin, millaista ihmistä tai ihmissuhdetta en ainakaan elämääni haluaisi. Minä tiesin jo silloin, mitä kaikkein eniten halusin ja kaipasin, tarvitsin. Minä tiesin jo silloin, ettei pitäisi olla naiivi. Ja silti, silti minä jouduin tilanteeseen, jossa minulla ei ollut mitään niistä asioista, joista olin haaveillut. En oppinut luottamaan, vaan opin olemaan entistäkin varautuneempi. Pääsin pois, mutta en alkanut elää. Ensin en vain jaksanut. Sitten en uskaltanut. Ja kuitenkin salaa toivoin, että vielä jonain päivänä kipeät mustelmat mielessäni vaalenisivat ja katoaisivat. Että oppisin olemaan rohkea ja luottamaan, että lakkaisin varomasta jokaista vaaraa.
Ensin oli kuitenkin otettava ensimmäinen askel.
Askel polulle, jolle en välttämättä olisi edes halunnut astua. Mutta no, eipä elämällä ole aina tapana kysyä, haluammeko jotain asiaa vai emme. Se vain antaa, ja me otamme vastaan vikisten tai vikisemättä. Ja mitä minä sitten tein?
Vikisin.
Kuinkas muutenkaan.
Ensin oli kuitenkin otettava ensimmäinen askel.
Askel polulle, jolle en välttämättä olisi edes halunnut astua. Mutta no, eipä elämällä ole aina tapana kysyä, haluammeko jotain asiaa vai emme. Se vain antaa, ja me otamme vastaan vikisten tai vikisemättä. Ja mitä minä sitten tein?
Vikisin.
Kuinkas muutenkaan.
LUKU YKSI
TESSA
Keskiviikko 13. syyskuuta on aivan tavallinen päivä. Torkutan aamulla turhan innokkaasti ja herään hieman liian myöhään vain tajutakseni, etten ehdi syödä omenaa kummempaa aamupalaa. Muistan kuitenkin puristaa kotiavaimet nyrkkiin ennen kuin pamautan oven kiinni ja pikakävelen luennolle, jonka jälkeen syön lounasta. Sitten edistän tai ainakin yritän edistää opintojani yliopiston kirjastossa, kunnes totean, etten jaksa enää keskittyä yhdenkään järkevän virkkeen muodostamiseen. Lähden kotiin, juon teetä ja syön välipalaa sekä makaan uupuneena sängylläni vannoen, etten valvo tänään yhtä pitkään kuin eilen. Todellisuudessa tiedän, ettei minun pitäisi tehdä lupauksia aikaisesta nukkumaanmenosta itselleni – jostain syystä kaikkein vähäpätöisimmätkin asiat, kuten pölyjen pyyhkiminen, alkavat kiinnostaa aina ennen nukkumaanmenoa. Ja ei, en osaa vastustaa itseäni, kun äkillinen inspiraatio tehdä jotain vähäpätöistä iskee. Vitkuttelen hyvin monien asioiden tekemistä, eikä nukkuminen ole poikkeus, vaikka usein tällaisina iltapäivinä melkein unelmoin nukkumisesta. Jostain syystä en kuitenkaan osaa mennä nukkumaan iltaisin, vaikka muut asiat, joiden tekemistä välttelen, saan lopulta tehtyä aikataulussa. Ehkä olen vain huono menemään nukkumaan. Tai sitten…
Saan melkein sydänkohtauksen, kuten aina, kun ranteessani oleva älykello alkaa väristä yllättäen ilmoittaakseen, että joku yrittää soittaa minulle.
–Tessa Haverinen, vastaan puheluun, kun vihdoin olen päässyt syöksymään sängystä ylös puhelimeni luokse. Sydämeni tykyttää kovaa kahdesta syystä: siksi, että yllättävä puhelu on säikäyttänyt minut, mutta etenkin sen vuoksi, että olen ehtinyt katsoa soittajan olevan työnantajani. Älä hemmetissä sano, että mä olen unohtanut tulla töihin tänään tai että oon sössinyt jotain muuta pahemman kerran, ehdin ajatella, mutta koitan kuitenkin kuulostaa mahdollisimman rauhalliselta.
–No hei, Marjatta tässä. Anteeksi, että soitan näin yllättäen ja vielä toimistoajan ulkopuolella, mutta mulla on sulle tärkeää asiaa. Siinähän kävi nyt niin, että Tuula jää toistaiseksi pois töistä. Ja no, hommat jatkuu sinänsä ihan normaalisti, kenenkään työmäärä ei radikaalisti lisäänny, kun meillä aloittaa ensi maanantaina se harjoittelija. Se, miten tää vaikuttaa suhun, on se, että sä oot maanantaina nyt sitten yksin vuorossa, kun Tuula ei siellä tule olemaan ja me muut ollaan siellä koulutuksessa. Sen harjoittelijan opastaminen ekana päivänä ois vaan pitänyt olla Tuulan homma. Harjoittelija on kyllä saanut perehdytyksen jo aiemmin työpaikkaan ja -tehtäviin, mutta ensimmäisinä päivinä kaikki ei välttämättä tule vielä ihan selkärangasta. Tiedän, ettei sun työtehtäviin kuulu harjoittelijoiden opastaminen, mutta tää koskee nyt vaan yhtä päivää ja jatkossa me muut hoidetaan opastaminen tarvittaessa. Mutta mä luotan kyllä suhun ja siihen, että kaikki menee hyvin, kun oot ollut meillä sen verran pitkään töissä, Marjatta selittää pitkään niin, etten ehdi sanoa väliin juuri mitään. Kun sitten puhelun varsinainen syy selviää, en tiedä, olisiko sittenkin ollut parempi, että puhelu olisi liittynyt johonkin sössimääni asiaan. Ei hiton hiton hiton hitto, mietin, vaikka tiedän kyllä, ettei muita vaihtoehtoja ole.
–Joo, tuota, eiköhän se onnistu. Hän varmaan tekee sitten samoja hommia kuin mä? Tai ainakin sellaisia hommia, joita oon joskus tehnyt? Ja no, jotain lisäinfoa tästä opastamisesta olisi ihan kiva saada viikonlopun vuorossa, vastaan kuitenkin ja yritän jälleen kuulostaa rauhalliselta ja positiiviselta, vaikka oikeasti olen kauhuissani siitä, että minun täytyy opastaa ihmistä ensimmäisenä työpäivänään. Kyllä, olen Marjatan kanssa samaa mieltä siitä, että osaan tehdä työni ja tunnen melkein kaikki oman alueeni työtehtävät, mutta se, osaanko neuvoa ketään työtehtävissä, on täysin eri asia.
–Totta kai, tietenkin infotaan sua viikonloppuna kaikesta! Ja mulla on puhelin maanantainakin koko ajan käden ulottuvilla, niin soitat vaan ja kysyt rohkeasti, jos on jotain epäselvää. Ja oikeasti, mä olen pahoillani, että sä joudut tähän tilanteeseen. Tuulan piti hoitaa, mutta hän ei nyt voi. Ja mä en tästä harjoittelusta sopiessa vielä tiennyt tuosta koulutuksesta, niin se nyt sattuu ikävästi samaan aikaan. Mutta Tessa, ihan mahtavaa että tää järjestyy näin! Marjatta vakuuttaa minua vielä asiasta ja kuulostaa oikeasti kiitolliselta, toisin kuin minä. Joudun taistelemaan sen eteen, etten kuulostaisi pettyneeltä.
–Joo, eipä mitään. Eiköhän kaikki mene ihan hyvin, jos tää harjoittelija edes jotain muistaa varsinaisesta perehdyksestään, sanon ja pääsen onneksi pian sen jälkeen lopettamaan puhelun jokseenkin ahdistuneena. Tuulan kannalta on tietenkin hyvä asia, että hän on nyt päässyt sairaslomalle – vaikka pomoni ei tietenkään ole minulle asiaa sanonut, tiedän kyllä Tuulan poissaolon syyn. Mutta muuten Tuulan poissaolo ei liikaa mieltäni lämmitä. Tai ei se muuten sinänsä haittaisi, mutta se harjoittelija… olen uskomattoman huono opastamaan ihmisiä edes niissä asioissa, jotka osaan itse tehdä vaikka unissani. Nyt en kuolemaksenikaan tiedä, osaako harjoittelija tehdä kunnolla mitään jo valmiiksi, vaikka on joskus käynyt työpaikalla perehdytyksessä. Luojan kiitos kyseessä ei sentään ole tet-harjoittelija, jota minun suurella todennäköisyydellä pitäisi pitää silmällä koko ajan. Harjoittelijan ainakin näennäinen aikuisuus ja jonkinlainen opintojen tuoma pätevyys ovatkin tässä tilanteessa ainoa lohtuni. En vain halua, että harjoittelija saa työpaikastaan huonon kuvan siksi, etten minä osaa neuvoa häntä riittävän hyvin. Ja no, rehellisyyden nimissä en kyllä edes jaksaisi neuvoa ketään kovinkaan pitkään, ja se on syy, jonka vuoksi minusta tuskin koskaan tulee opettajaa. En menetän malttiani helposti, mutta jostain syystä toisten neuvominen, opettaminen ja opastaminen saavat minut helposti kireäksi.
Saan melkein sydänkohtauksen, kuten aina, kun ranteessani oleva älykello alkaa väristä yllättäen ilmoittaakseen, että joku yrittää soittaa minulle.
–Tessa Haverinen, vastaan puheluun, kun vihdoin olen päässyt syöksymään sängystä ylös puhelimeni luokse. Sydämeni tykyttää kovaa kahdesta syystä: siksi, että yllättävä puhelu on säikäyttänyt minut, mutta etenkin sen vuoksi, että olen ehtinyt katsoa soittajan olevan työnantajani. Älä hemmetissä sano, että mä olen unohtanut tulla töihin tänään tai että oon sössinyt jotain muuta pahemman kerran, ehdin ajatella, mutta koitan kuitenkin kuulostaa mahdollisimman rauhalliselta.
–No hei, Marjatta tässä. Anteeksi, että soitan näin yllättäen ja vielä toimistoajan ulkopuolella, mutta mulla on sulle tärkeää asiaa. Siinähän kävi nyt niin, että Tuula jää toistaiseksi pois töistä. Ja no, hommat jatkuu sinänsä ihan normaalisti, kenenkään työmäärä ei radikaalisti lisäänny, kun meillä aloittaa ensi maanantaina se harjoittelija. Se, miten tää vaikuttaa suhun, on se, että sä oot maanantaina nyt sitten yksin vuorossa, kun Tuula ei siellä tule olemaan ja me muut ollaan siellä koulutuksessa. Sen harjoittelijan opastaminen ekana päivänä ois vaan pitänyt olla Tuulan homma. Harjoittelija on kyllä saanut perehdytyksen jo aiemmin työpaikkaan ja -tehtäviin, mutta ensimmäisinä päivinä kaikki ei välttämättä tule vielä ihan selkärangasta. Tiedän, ettei sun työtehtäviin kuulu harjoittelijoiden opastaminen, mutta tää koskee nyt vaan yhtä päivää ja jatkossa me muut hoidetaan opastaminen tarvittaessa. Mutta mä luotan kyllä suhun ja siihen, että kaikki menee hyvin, kun oot ollut meillä sen verran pitkään töissä, Marjatta selittää pitkään niin, etten ehdi sanoa väliin juuri mitään. Kun sitten puhelun varsinainen syy selviää, en tiedä, olisiko sittenkin ollut parempi, että puhelu olisi liittynyt johonkin sössimääni asiaan. Ei hiton hiton hiton hitto, mietin, vaikka tiedän kyllä, ettei muita vaihtoehtoja ole.
–Joo, tuota, eiköhän se onnistu. Hän varmaan tekee sitten samoja hommia kuin mä? Tai ainakin sellaisia hommia, joita oon joskus tehnyt? Ja no, jotain lisäinfoa tästä opastamisesta olisi ihan kiva saada viikonlopun vuorossa, vastaan kuitenkin ja yritän jälleen kuulostaa rauhalliselta ja positiiviselta, vaikka oikeasti olen kauhuissani siitä, että minun täytyy opastaa ihmistä ensimmäisenä työpäivänään. Kyllä, olen Marjatan kanssa samaa mieltä siitä, että osaan tehdä työni ja tunnen melkein kaikki oman alueeni työtehtävät, mutta se, osaanko neuvoa ketään työtehtävissä, on täysin eri asia.
–Totta kai, tietenkin infotaan sua viikonloppuna kaikesta! Ja mulla on puhelin maanantainakin koko ajan käden ulottuvilla, niin soitat vaan ja kysyt rohkeasti, jos on jotain epäselvää. Ja oikeasti, mä olen pahoillani, että sä joudut tähän tilanteeseen. Tuulan piti hoitaa, mutta hän ei nyt voi. Ja mä en tästä harjoittelusta sopiessa vielä tiennyt tuosta koulutuksesta, niin se nyt sattuu ikävästi samaan aikaan. Mutta Tessa, ihan mahtavaa että tää järjestyy näin! Marjatta vakuuttaa minua vielä asiasta ja kuulostaa oikeasti kiitolliselta, toisin kuin minä. Joudun taistelemaan sen eteen, etten kuulostaisi pettyneeltä.
–Joo, eipä mitään. Eiköhän kaikki mene ihan hyvin, jos tää harjoittelija edes jotain muistaa varsinaisesta perehdyksestään, sanon ja pääsen onneksi pian sen jälkeen lopettamaan puhelun jokseenkin ahdistuneena. Tuulan kannalta on tietenkin hyvä asia, että hän on nyt päässyt sairaslomalle – vaikka pomoni ei tietenkään ole minulle asiaa sanonut, tiedän kyllä Tuulan poissaolon syyn. Mutta muuten Tuulan poissaolo ei liikaa mieltäni lämmitä. Tai ei se muuten sinänsä haittaisi, mutta se harjoittelija… olen uskomattoman huono opastamaan ihmisiä edes niissä asioissa, jotka osaan itse tehdä vaikka unissani. Nyt en kuolemaksenikaan tiedä, osaako harjoittelija tehdä kunnolla mitään jo valmiiksi, vaikka on joskus käynyt työpaikalla perehdytyksessä. Luojan kiitos kyseessä ei sentään ole tet-harjoittelija, jota minun suurella todennäköisyydellä pitäisi pitää silmällä koko ajan. Harjoittelijan ainakin näennäinen aikuisuus ja jonkinlainen opintojen tuoma pätevyys ovatkin tässä tilanteessa ainoa lohtuni. En vain halua, että harjoittelija saa työpaikastaan huonon kuvan siksi, etten minä osaa neuvoa häntä riittävän hyvin. Ja no, rehellisyyden nimissä en kyllä edes jaksaisi neuvoa ketään kovinkaan pitkään, ja se on syy, jonka vuoksi minusta tuskin koskaan tulee opettajaa. En menetän malttiani helposti, mutta jostain syystä toisten neuvominen, opettaminen ja opastaminen saavat minut helposti kireäksi.
Viikonloppuna yritän jälleen edistää opintojani ja käyn myös tekemässä lauantain kunniaksi lyhyen työvuoron. Heti vuoron aluksi Marjatta ottaa kuin ottaakin minut pieneen työhuoneeseensa keskustelemaan harjoittelijasta. Keskustelun jälkeen oloni on asian suhteen ehkä hieman aiempaa rauhallisempi, sillä Marjatan mukaan harjoittelija on osaava alan opiskelija. En silti edelleenkään pidä siitä, että joudun olemaan harjoittelijasta ikään kuin vastuussa maanantaina – minulla ei edes ole minkäänlaista alan koulutusta. Olen alun perin tullut Marjatan yritykseen töihin lyhyt- ja osa-aikaiseksi työntekijäksi, kun minulla oli tarvetta lisärahalle. Nyt muutaman kuukauden työsuhde on venynyt jo yli puolitoistavuotiseksi, eikä loppua näy. Yritys on kasvanut melko paljon viimeisten vuosien aikana, eikä työsuhteeni päättämiselle ole ollut tarvetta, sillä olen saanut yhdistettyä yllättävän hyvin opiskelun ja työn. Siitäkin asiasta saan tosin kiittää Marjattaa, sillä hän on ollut varsin joustava työnantaja. Kun olen tarvinnut aikaa opiskeluun, hän on antanut sitä minulle, kunhan olen itse osannut pyytää sitä mielellään etukäteen. Kiireisimpinä aikoina olenkin käynyt töissä ehkä vain kahtena tai kolmena päivänä kuukaudessa, kun normaalisti käyn töissä kahdesta kolmeen kertaan viikossa. Pienessä yrityksessä jokaisen panos on tärkeä ja työtäni arvostetaan, vaikken olekaan alan ammattilainen. Ja jos nyt totta puhutaan, minun ei sinänsä tarvitse ollakaan yrityksen suunnittelemien ja valmistamien tuotteiden ammattilainen, sillä minä teen markkinointia, edelleen ilman koulutusta. Luojan kiitos Marjatan yrityksen markkinointi ei ole vain minun varassani, vaan asian parissa työskentelee myös oikeasti asiaan perehtynyt Alexa. Minun tehtäväni onkin pitkälti auttaa Alexaa hänen työssään. Olen joka tapauksessa kiitollinen siitä, että olen saanut mahdollisuuden tehdä töitä kasvavassa yrityksessä, vaikken varmasti ole aina ollut paras ja tehokkain työntekijä. Voisin jopa sanoa, että työskentely Marjatan yrityksessä on ollut korjaava kokemus: täällä olen saanut olla oma itseni kaikkine virheineni. Täysin uusi ja erilainen työ on myös pakottanut minut etenkin alkuun kohtaamaan sen, etten voi olla täydellinen. En silti sano, ettenkö edelleen vaatisi itseltäni paljon – aivan kaikkea hyvä ja turvallinen työyhteisökään ei voi korjata.
Sunnuntaina päätän tietoisesti olla edistämättä opintojani, kun totean itselleni aamulla, että vietän mieluummin päivän parhaan ystäväni Leonan kuin 14 tuumaisen läppärin kanssa. Minä ja Leona olemme tunteneet toisemme lukion ensimmäiseltä vuosikurssilta alkaen, ja kuluneiden vuosien aikana olemmekin hitsautuneet melko tiiviisti yhteen. Hän saa kuulla aina ensimmäisenä elämäni pienistä ja suurista tapahtumista, niin kuin minäkin saan kuulla hänen elämästään. Niin sanotusti välissämme on vain Leonan avopuoliso Vivian, joka on myös ystäväni. Leona ja Vivian ovat olleet yhdessä lähes yhtä pitkään kuin minä ja Leona olemme tunteneet. Minä olen heidän puolestaan onnellinen siitä, että alkujaan ehkä pelkältä teinirakkaudelta vaikuttanut parisuhde on vuosien aikana syventynyt aikuisten ihmisten väliseksi, tasapainoiseksi, turvalliseksi ja vahvaksi suhteeksi.
–Onks sulla siis huomenna töissä edessä sen harjoittelijan opastaminen? Leona kysyy minulta, kun olen istunut hänen kanssaan heidän asuntonsa parvekkeella jo jonkin aikaa. Vivian ei tänään ole kotona, sillä hän käymässä vanhempiensa luona.
–On. Mä en edelleenkään ole kovin innoissani asiasta, mut tajuan kyllä, ettei mulla oikein ole muita vaihtoehtoja. Kaikki muut, Marjatta mukaan lukien, on huomenna jossain koulutuksessa. Kyllä musta ois ihan kamalaa olla ensimmäisenä työpäivänä kirjallisten ohjeiden varassa. Paha vaan, etten mä tiedä, onko mun neuvot yhtään selvempiä, selitän Leonalle ja irvistän.
–Tessa, mitä me ollaan puhuttu itseluottamuksesta. Jos multa kysytään, sä osaat neuvoa ihan hyvin ja selvästi. Sä esimerkiks autoit mua silloin vuosia sitten asumistukihakemuksen kanssa, kun mä en itse ollut varma siitä, miten se toimii. Ja lopputulos oli hyvä, koska mä sain myönteisen asumistukipäätöksen ekalla yrityksellä. Ja mä tiedän, että sä oot hyvä sun työssäs, joten sen harjoittelijan opastaminen sujuu varmasti ihan hyvin, ystäväni sanoo minulle päätään hieman huvittuneesti puistellen. Arvostan sitä, että hän yrittää nostattaa itseluottamustani, mutta…
–Sä oot mun ystävä, olit jo silloin! Mä pystyn olemaan rennosti sun kanssa. Sitä harjoittelijaa mä en taas tunne yhtään. Mä en edes ymmärtänyt kysyä Marjatalta eilen, mikä sen tyypin nimi on. Mä tiedän siitä tasan sen, että se opiskelee muotoilijaksi, valitan Leonalle, jonka ilme muuttuu hieman, kun kerron varsin rajalliset tietoni harjoittelijasta.
–Marjatta ei sitten itse kertonut sulle muuta? Mut joo, toi ei kyllä oo sulle kovin ihanteellinen tilanne.
–No ei niin. Se tyyppi on kyllä käynyt perehdytyksessä, mut arvaa vaan, oonko mä ollut silloin töissä. Jos mä en hirveästi rakasta neuvomista muutenkaan, niin täysin vieraiden ihmisten neuvomista vielä vähemmän, totean ääneen sen, minkä Leona jo muutenkin tietää. Olen jokseenkin arka introvertti, jolle uusien ihmisten tapaaminen ei ole täysin stressitöntä. Huomenna en kuitenkaan vain tapaa uutta ihmistä, vaan olen hänestä ikään kuin vastuussa. Ja koska en tiedä hänestä oikeastaan mitään, en voi edes valmistautua tapaamiseen.
–Tessa hei, mä haluaisin silti uskoa, et huominen menee ihan hyvin. Tuskin Marjatta olettaa, että sä handlaisit kaiken täydellisesti. Teet sen minkä pystyt ja otat sit herkällä kädellä yhteyttä Marjattaan, jos on jotain epäselviä tilanteita. Ja onhan sillä harjoittelijallakin jotain osaamista pohjalla, kun se ei kerran ole mikään tettiläinen, ystäväni lohduttaa minua, ja minä yritän näyttää hieman rauhallisemmalta.
–Niin kai sitten, huokaisen ja kohautan harteitani. Sisimmässäni tiedän kuitenkin, ettei sisälläni vellova hitaasti ahdistukseksi muuttuva jännitys välttämättä anna minun nukkua rauhallisesti ensi yönä.
