Ikävä ihmistä

Mä oon pahalla tuulella, tiedän sen itsekin, ja se, että joka toinen vastaan kävelevä ihminen huomauttaa mulle asiasta, nyppii mua koko ajan enemmän. Enkä mä ole vihainen, vaan tavattoman ärtynyt. Mua ärsyttää nyt ihan kaikki, ihan sama, tekeekö kukaan tai mikään mitään sellaista, josta mun pitäisi ärtyä.

Ärsyynnyn silti.

Oikeastaan tää mun äkäisyys on alkanut jo aikaa sitten, tai siltä se musta ainakin tuntuu. En mä jaksaisi kiukutella kaikille ihan kaikesta, mutta silti mä oon kuin uhmaikäinen, joka sentään vasta harjoittelee tunteiden kanssa elämistä. Mä en ole enää kolmevuotias, mun pitäisi osata olla kiukuttelematta, mutta silti mä tiuskin ja paiskon ovia ja haluaisin vaan vetäytyä johonkin kivan pimeään huoneeseen makaamaan sängylle peittojen keskelle. 

  –Asla. Mitä sä teet? Viima tulee ovensuuhun seisomaan ja katsoo mua tarkasti, ja vaikka mä koitan vastustella, joku ärtymyksen poikanen koittaa saada mua ärtymään myös Viiman kysymyksen takia, vaikka tietenkään se ei kysynyt mitään mua ärsyttääkseen.

  –En mä mitään tee, vastaan, kun ilme ovensuussa seisovan ihmisen kasvoilla vaihtuu vähän huolestuneeksi, mikä oikeastaan vaan ruokkii mun ärtymystä, vaikka se onkin ihan tyhmää. Viima ei näytä olevan kovin tyytyväinen mun vastaukseen, vaikka se ei näytäkään vihaiselta tai ärtyneeltä, tosin kuin mä, jonka naamasta varmasti näkee, etten oo just nyt kovin aurinkoinen. Sen sijaan, että se kuitenkaan alkaisi hiillostaa musta jotain kunnon vastausta ulos, se siirtyy ovensuusta huoneen toiselle laidalle istumaan, enkä mä oo ihan varma siitä, mitä se oikein juonii, vaikka mä näenkin tyypin kasvoista, että sillä on joku suunnitelma mun pääni menoksi. Jotta mä en näyttäisi Viiman silmissä ihan tyhmältä ja oikeasti toimettomalta, nappaan sohvapöydältä jonkun lehden, jonka mä muistan kyllä lukeneeni jo monta kertaa aiemminkin, eikä tilannetta varsinaisesti helpota se, että huoneen toisella laidalla istuva Viima päättää huomauttaa asiasta.

  –Se on muuten vanha.

  –Mä tiedän! Haittaako se sua? yritän kuulostaa rauhalliselta, mutta mä tajuan kyllä, etten onnistu siinä, en ainakaan Viiman kanssa. Me kaksi ollaan tunnettu sen verran kauan, että huomataan toisistamme muutokset aika helposti, mun mielestä vähän liiankin helposti. Viima hymyilee mulle ärsyttävän ihanasti toiselta puolelta huonetta. Ihan oikeasti, koko tyyppi on jotenkin syvältä. Ja silti ihan kiva. Ja ihana. Mä piiloudun sanomalehden taakse, kun Viiman katse alkaa häiritä liikaa. 

  –Haluatko sä puhua? 

Sieltä se kysymys nyt tulee. Tekisi melkein mieli laskea sanomalehti alas ja mulkoilla jotenkin vihaisesti Viimaa, mutta en mä sitten kuitenkaan halua ryhtyä ihan niin lapselliseksi, vaikka tiedän kyllä itsekin, että käyttäydyn vähän uhmaikäisen tavoin tällä hetkellä. 

  –En, mä vastaan napakasti ja koitan taas jälleen kerran kuulostaa joltain muulta kuin siltä, miltä oikeasti kuulostan, enkä onnistu tälläkään hiton kerralla. Mä lasken lehteä naaman edestä sen verran, että näen Viiman kasvot, joiden ilme on vaihtunut jokseenkin neutraaliksi sen sijaan, että niillä paistaisi se ärsyttävä hymy, josta ei voi olla tykkäämättä. Mulla ei oo mitään tietoa siitä, mitä se suunnittelee. 

  –Okei, se vain toteaa ja nousee sitten ylös ja katoaa huoneesta, jonka eri puolilla me ollaan oltu vähän liikaa. Ei se tunnu kivalta. Se, että Viima vaan kävelee pois, vaikka mä en edes pyytänyt tai käskenyt sitä lähtemään. Vai ilmaisinko mä sille jotain sellaista tahattomasti non-verbaalisesti? Enhän mä mikään päivänsäde ole, mutta sellaista musta ei saa tekemälläkään, ja Viimakin tietää sen. Ihan tyhmää, että mä en ymmärrä itseäni ja saan sen takia Viiman käyttäytymään oudosti. Tai en mä tiedä. Ehkä se käyttäytyy näin muuten vaan, osana jotain sen vähän kieroa suunnitelmaa, jolla se aikoo saada mut puhumaan.

Jossain kohtaa sohvalla istuminen alkaa tympiä mua ja mä nousen ylös vähän ristiriitaisin fiiliksin. Viimasta ei ole kuulunut yhtään mitään, ei sillä, että mä olisin sitä nähnytkään sen jälkeen, kun se lähti johonkin. Oon kuitenkin melko varma siitä, että se on jossain asunnon sisäpuolella, koska mä en oo missään kohtaa kuullut oven kolahtavan. Vähän aikaa mä emmin, mutta kävelen sitten kuitenkin hitaasti lyhyen käytävän läpi keittiöön, mistä mä löydän etsimäni. Viima istuu pöydän ääressä ja selaa puhelintaan aika hajamielisen näköisesti, tuskin se edes keskittyy siihen, mitä näkee. 

  –Mitä sä teet? mä kysyn vuorostani ja saan Viiman nostamaan katseensa puhelimesta. Se näyttää oikeastaan vähän väsyneeltä, mutta ei ollenkaan vihaiselta tai ärtyneeltä. Munkin pahin ärtymys alkaa kadota jonnekin ja vaihtuu väsymykseen, vaikka yritänkin taistella sitä vastaan. En mä halua olla toisella puolella huonetta Viiman kanssa, mä haluan päästä lähelle, olla niin helkkarin kiinni siinä kuin mä ikinä vaan pystyn. En mä haluaisi myöntää, että tarvitsen sitä ja sen huomiota, mutta hemmetti, mä ihan oikeasti tarvitsen Viimaa, jotta mä pystyn tekemään asioita. Viima rauhoittaa ja rentouttaa mut, se saa mun huonot fiilikset aina katoamaan tai ainakin helpottumaan. 

  –Selaan puhelinta ilman mitään päämäärää. Sä? tyyppi kysyy taas, enkä mä edelleenkään saa sanottua yhtään mitään, mutta mä hiivin kuitenkin hiljaa lähemmäs sitä, ja musta tuntuu siltä, että se tietää jo valmiiksikin, mitä haluan, vaikka aikoo ehkä laittaa mut muka kärsimään ja sanomaan sen ääneen. Mä päädyn seisomaan Viiman selän taakse ja oon ehkä millin päässä siitä, että vaan painan leukani sen olkaa vasten ja jään siihen ikuisiksi ajoiksi. Mä onnistun jotenkin hillitsemään itseni ja tyydyn sen sijaan vaan miettimään, miten ihanaa olisi käydä istumaan siihen, Viiman syliin, ja jäädä siihen koko päiväksi ja illaksi ja yöksi ja viikoksi, ehkä kahdeksi. Eikä mua enää ärsytä, enemmänkin jopa harmittaa vähän se, että oon aina itsepäinen, enkä myönnä ilmiselviä asioita itsellenikään. 

  –Mitä sä haluat? Viiman kysymys on pehmeä ja lempeä, mä hukun jo pelkästään siihen. Vielä hetken mä taistelen oman itsepäisyyteni kanssa, mutta luovutan sitten ja annan Viiman voittaa tämänkin taistelun, jota mä en oikeasti edes halua voittaa.

  –Anna mun olla tässä hetki, sanon samalla kun jo teen ja painan pääni Viiman olalle just niin kuin mä ajattelin. Mun olotila paranee heti vähän, ja mä tiedän, että Viima pystyy samaan mut ylös siitä suosta, jossa oon jumissa ihan vaan sillä, että on siinä mun lähellä.

Viima on nimestään huolimatta aika lämmin, ja musta tuntuu hyvältä haudata kasvot hupparin peittämää rintaa vasten, ihan kuin mä yrittäisin päästä vielä lähemmäs sitä, vaikka oonkin jo käpertynyt niin kiinni Viimaan kuin ikinä vaan pääsen. Multa on mennyt hävyttömän pitkä aika pelkästään siihen, että oon miettinyt omaa pahantuulisuuttani, jolle ei oikein ole ollut mitään syytä, mutta nyt kuvio alkaa hitaasti kirkastua mulle. Viiman kädet mun ympärillä ja sydämenlyönnit korvaa vasten maadoittaa mua enemmän kuin jaksan edes tajuta, ja siinä se kaikki sitten onkin, en mä tarvitse enempää.

  –Asla? Viima sanoo hiljaa lähellä mun korvaa ja saa aikaan kylmiä väreitä niin, että mun on vaikea muistaa, että pitäisi jotenkin reagoida, tai tyyppi luulee, että oon nukahtanut sen syliin.

  –Niin? mutisen itsekin hiljaa kasvot edelleen Viiman rintaa vasten.

  –Se ärtymys ja kiukku taisi mennä ohi, tyyppi ehkä enemmänkin toteaa kuin kysyy, ja mä voin vaan mutista jotain vähän epämääräistä vastaukseksi. Tuntuu vähän tyhmältä myöntää edes itselleen, että on ollut jotenkin kiukkuinen kaikkia kohtaan vain siksi, että on ollut ikävä jotain yhtä tyyppiä, joka on ihan vieressä ja samaan aikaan kaukana. Mun pitäisi selvästi opetella kuuntelemaan itseäni vähän paremmin, niin voisin säästää monet ihmiset viikkokausia kestävältä ärtymykseltä, jonka ratkaisemiseen tarvitaan vain yksi tyyppi: Viima. Mä oon kuitenkin tosi kiitollinen siitä, että saan olla sen kanssa, että se jaksaa mua, vaikka oonkin välillä ihan tyhmästi käyttäytyvä tuuliviiri ja uhmaikäinen nuori aikuinen. Se on joka tapauksessa tyyppi, joka vaatii, tukee ja auttaa mua kohtaamaan omat heikkouteni, pelkoni, tunteeni, epävarmuuteni ja ajatukseni silloinkin, kun mä en enää jaksaisi tehdä mitään. Viima työntää mua eteenpäin tai pitää paikoillaan, jos tarvitsee. Sen kanssa mun on hyvä olla. Viiman kanssa on tosi hyvä olla.