torstai 31. joulukuuta 2020

Mitä minulle tapahtui vuonna 2020?

31.12.2020. En usko olevani ainut, joka on tietyllä tapaa odottanut vuoden vaihtumista. Ei tämä tunne ole mitään verrattuna viime vuoteen, jolloin musta oikeasti tuntui siltä, että olen lopen kyllästynyt vuoteen 2019. Tänä vuonna en ainakaan muista toivoneeni sitä, että tämä vuosi olisi ohi. Hyvä on, korona saisi kyllä olla jo silkkaa historiaa, mutta tätä vuotta en kokonaisuutena ole mielessäni haukkunut lyttyyn, toisin kuin kävi niin “rakkaalle” vuodelle 2019. 2020 otti ja antoi, mutta ennen kaikkea se opetti mulle tosi monesta asiasta mielettömän paljon. Tänä vuonna olen oppinut nöyrtymään itseni edessä, mutta toisaalta olen myös oppinut taistelemaan unelmieni edestä. Mutta mitä mulle sitten oikeasti tapahtui? No, pieni osa selviää tuosta alla olevasta 70 kohdan listasta :D.  


Vuonna 2020… 

• käsittelin edellistä vuotta monella tapaa.

• tein Spotifyssa ensimmäistä kertaa ikinä soittolistan kuluvalle vuodelle.

• uskalsin sanoa tai jollain muulla tavalla kertoa ihmisille, mistä olen kiitollinen juuri heille.

• päätin peruskoulun - enkä ole kaivannut takaisin.

• stressasin mitä turhimmista asioista. 

• kaipasin kaikesta huolimatta kevään etäopetuksen aikana takaisin lähiopetukseen. 

• kuuntelin musiikkia Spotifysta vain reilu 15 000 minuuttia, mikä on lähes 10 000 minuuttia vähemmän kuin vuonna 2019.

• sain monta pientä mustelmaa koiranpennun terävistä hampaista :D.

• katsoin Karppi-sarjan toisen tuotantokauden yhdessä päivässä.

• kaduin monia tekemiäni asioita, toisia niistä ihan aiheestakin.

• itkin musiikin takia enemmän kuin koskaan aiemmin.

• kirjoitin (fiktiivisiä) tekstejäni paljon aiempaa hitaammin.

• laajensin kitaralla soitettavien biisien repertuaaria muutamalla kappaleella.

• turhauduin, kun jokin asia ei onnistunut ensimmäisellä tai toisella yrittämällä.

• riemuitsin siitä, että ainut pakollinen terveystiedon kurssi oli ohi jo ensimmäisen jakson jälkeen.

• opettelin käyttämään omaa tietokonettani.

• kävin Fasun (koiranpentumme) kanssa lenkillä.

• etsin uusia kävelyreittejä itselleni.

• olin monta kertaa onnellinen lukijoista.

• en käynyt yli kahteen kuukauteen missään oman kylän ulkopuolella - kiitos koronan!

• kuuntelin ensimmäistä kertaa ikinä podcasteja.

• huomasin ärtyväni joistain tarinoista ja kirjoista, jotka olivat äärimmäisen ennalta-arvattavia. 

• ja äskeisen kohdan myötä pyrin tekemään omasta tekstistäni vähemmän ennalta-arvattavaa (tiedä sitten, onnistuinko yrityksessäni).

• söin yhden antibioottikuurin, joka onneksi tehosi heti (terveisin minä, joka söi viime vuonna kaksi antibioottikuuria parin viikon sisään, koska tulehdus uusi heti edellisen kuurin päätyttyä...).

• löysin yhden uuden ihmisen, jonka YouTube-videoista oikeasti nautin.

• pidin huonekuuseni jälleen yhden vuoden hengissä.

• mittasin omaa verenpainettani kotona isän verenpainemittarilla ja tulin siihen tulokseen, että verenpaineeni on melko matala.

• söin vahvaa C-vitamiinivalmistetta.

• tykästyin uusiin suklaamakuihin.

• viihdyin lukiossa paremmin kuin yläasteella.

• tajusin, kuinka merkittävää on saada kuulla jonkun uskovan tekemisiini.

• annoin mahdollisuuden sellaiselle musiikkityylille, jota en ollut aiemmin kuunnellut, ja rakastuin siihen.

• käytin edelleen liikaa aikaa pää pilvissä kulkemiseen.

• itkin katsoessani etäkevätjuhlavideota kotona huoneessani.

• olin itsestäni ylpeä...

• ja äskeisen kohdan vastapainoksi myös monesti pettynyt.

• uuvuin ihmisten seurasta ja nautin yksinolosta.

• aloin nukkumaan villasukat jalassa.

• luin joululahjaksi saamani kirjan muutamassa tunnissa.

• rakastin musiikkia.

• löysin itselleni luottohuulirasvan, joka oikeasti toimii hyvin.

• ahdistuin jatkuvasti koronaan liittyvistä uutisista.

• opettelin kantamaan ylpeästi niitä asioita, joita rakastan. Tämä matka on vielä alkutekijöissään, mutta se on aloitettu. 

• itkin epävarmuudesta ja siitä, etten uskonut itseeni. Se on pelottava ajatus - se, ettei enää itsekään usko itseensä.

• halusin huutaa ja repiä päältäni nahan, joka tuntui aivan liian ahtaalta.

• kuulin valtavan suuria ja kauniita sanoja itsestäni.

• hengitin syvään ja yritin rauhoittua.

• katselin laskevaa aurinkoa kummini mökin terassilta.

• en odottanut joulua.

• jätin asioita hieman liikaa viime tippaan.

• jouduin siivoamaan huoneeni kevään etäkoulun aikana siksi, että pääni oli haljeta epämääräisiin tavaranivaskoihin pöydälläni.

• kirjoitin toisinaan omia ajatuksiani ylös päiväkirjatyylisesti.

• olin onnellinen toiselle asteelle siirtymisestä.

• toisinaan luotin (tai ainakin yritin luottaa) itseeni. 

• tajusin, ettei ihminen tai kirjoittaja ole koskaan valmis.

• vaadin itseltäni toisinaan hieman liikaa.

• annoin itseni laiskotella, tosin hieman huonolla omatunnolla ja stressillä, joka hiillosti alitajunnassa.

• tilasin oppikirjoja netistä tuskastuen iki-ihanan postin toiminnan hitauteen.

• hiihdin talven ainoat hiihdot yhden viikon aikana ensin kotimaakunnassani, sitten loppuviikosta Lapissa - kotimaakunnassa lumet olivat jo sulaneet kotiin tullessa.

• paransin Cooperin testin tulosta edellisvuodesta lähes 200 metriä. 

• annoin koiranpennulle monta lempinimeä (mm. Fasukka, Fasunen).

• Spotifyn mukaan eniten kuuntelemani artisti oli viime vuoden tapaan KUUMAA.

• odotin yhtä päivämäärää kuin kuuta taivaalta (ja saapuihan se 30.5. lopulta).

• olin myöhästyä aamun etätunneilta keväällä :D.

• pääsin kirjoittamaan kolumnin tyylisen kirjoituksen paikallislehteen.

• irrotin muikkuja verkosta.

• otin kuvia luonnosta.

• opin tulkitsemaan kiertotuntikaaviota ja kurssitarjontinta.

• uskalsin toisinaan olla takki auki tuulessa - uskalsin kertoa muille omista kipukohdistani.

• minä elin; välillä vahvemmin, välillä heikommin. 


Siinäpä vasta asiaa kerrakseen. Tämä vuosi olisi sitten blogin osalta paketissa. Ja nyt, mikä tärkeintä, haluan kiittää jokaista, joka on tänä(kin) vuonna lukenut mun kirjoituksia ja sekoiluja, seurannut ja jaksanut kommentoida. Ilman niitä kommentteja tää blogihomma olisi varmasti kaatunut jo aikaa sitten, ei sillä, ettenkö siltikin saattaisi kirjoittaa. Se mittakaava vain olisi oletettavasti paljon pienempi. Toivottavasti pysytte matkassa mukana vielä ensi vuonnakin. Vielä en tiedä, mitä kaikkea se pitää sisällään, mutta sen voin luvata, että tammikuussa hommat jatkuvat samaan malliin kuin nytkin - toisinaan hitaasti, mutta sitäkin varmemmin. 



Hyvää ja parempaa vuotta 2021 jokaiselle teistä! Palataan asiaan tammikuussa <3

tiistai 29. joulukuuta 2020

Lopun jälkeen #23

Puolitoista kuukautta myöhemmin

Ja ennen kuin olen edes ehtinyt huomata, kesä on vaihtunut syksyksi, lukion toinen luokka abivuodeksi ja aiempien ikäluokkien kirjoitusjännitys oman ikäluokan kauhuksi. 

  -Meidän kirjoitukset alkaa hemmetti kahden viikon päästä! Mikaela, mitä jos mä jäädyn siellä yo-kokeessa täysin? Mua stressaa! Cecilia valittaa minulle eräällä ruokavälitunnilla tajutessaan, että elämämme ensimmäisiin ylioppilaskirjoituksiin todella on aikaa vain kaksi viikkoa. Minä valehtelisin, jos edes yrittäisin väittää, etteikö minua jännittäisi yhtään. Välillä olen kauhusta kankea, toisinaan taas kykenen toimimaan suhteellisen rauhallisesti.

  -Sä tiedät, että oot valmistautunut hyvin. Hae turvaa siitä ajatuksesta, että oot lukenut kunnolla, vastaan hermostuneelle Cecilialle, joka kuitenkin enemmänkin loukkaantuu kuin ilahtuu neuvostani, jonka tiedän olevan äärimmäisen huono.

  -Sä olet maailman huonoin antamaan neuvoja stressaantuneelle ihmiselle, hän puuskahtaa, mutta minä tiedän, ettei hän ole oikeasti vihainen. Hän on vain stressaantunut, vaikka vaikuttaakin vihaiselta, eikä Cecilialla ole tapana purkaa vihaansa toisiin ihmisiin. 

  -Voisinpa mä olla yhtä rauhallinen kuin Aapo, hän huokaa hetken hiljaisuuden jälkeen, ja katsoo sitten lähestulkoon kaihoisasti käytävän toiseen päähän, jossa Aapo puhuu Nooan ja muiden kavereidensa kanssa. 

  -Se peittää sen. Ihan varmasti Aapokin on kauhuissaan, sanon, ja tipahdan sitten ajatuksissani stressin ulkopuolelle. Nooan näkeminen aiheuttaa minussa outoja reaktioita. Välillä olen iloisempi kuin koskaan, mutta sen vastapainoksi haluaisin toisinaan vain kadota. Mun pitäisi rauhoittua, mietin sitten, vaikka tiedän, ettei niin tule tapahtumaan. Ajatukseni harhailevat ihan liikaa, eivätkä havaintoni Essin ja Nooan väleistä ainakaan helpota tilannetta. Minä näen, että jokin hiertää heidän välejään. En toivo heille mitään pahaa, sillä Nooan takia olen valmis sietämään Essiä. En ehkä koskaan tule olemaan hänen kaverinsa, mutta Nooasta en halua luopua vain yhden epämiellyttävän ihmisen takia. Nooan ystävyys on liian arvokas asia hukattavaksi. Eikä vain hänen ystävyytensä, vaan koko ihminen. En minä Nooasta välitä vain siksi, että hän on ystäväni. Luulen, ja oikeastaan tiedän, että jollain oudolla tavalla välittäisin hänestä vaikken tuntisi häntä lainkaan. Jos kuulisin hänen tarinansa jostain, se jättäisi varmasti syvän jäljen sydämeeni. Nooa on selviytyjä, taistelija. 

  -Mitä sä kelaat? Cecilia keskeyttää ajatukseni juuri sillä hetkellä, kun olen tippumassa hieman liian syvälle. Muutaman sekunnin ajan minä vain kasaan ajatuksiani, sitten mietin vastausta ystäväni kysymykseen ja lopulta vastaan aiheen ohi aiheen vierestä.

  -Tätä kaikkea vaan. Elämää, sanon, eikä Cecilia kysy mitään sen enempää. Hetken aikaa olen varma siitä, että näen hänen silmissään kyyneleitä. Herkkä, vaikket sä sitä aina näytäkään, ajattelen lempeästi. Tuskin kuluneet vuodet ovat kenellekään meistä olleet helppoja - toisille ne vain ovat olleet vielä astetta rajumpia.


Päivät kuluvat yhtä aikaa liian hitaasti ja nopeasti. Päivästä toiseen saamme kuulla opettajien tsemppipuheita, muistutuksia tärkeistä tavaroista kirjoituksia ajatellen ja ihmettelyä siitä, miten ihmeessä mekin olemme jo siinä pisteessä, että tämä kaikki on loppumassa pian. Annan ajatusteni harhailla kaikessa mahdollisessa, enkä siksi keskity lainkaan ympäröivään maailmaan, vaikka olenkin keskellä koulun käytävää nojailemassa jo niin tutuksi tulleeseen kaappirivistöön.

  -Muistathan nyt ihan varmasti ottaa henkkarit mukaan ensi viikolla? 

Säikähdän ääntä, joka kuuluu täysin varoittamatta melkein korvani juuresta. Kun käännyn katsomaan selkäni taakse, näen Nooan, joka virnistää minulle selvästi riemuissaan siitä, että on onnistunut säikäyttämään minut. 

  -Sä maksat vielä tosta, ei mua saa säikytellä tuolla tavalla! minä kivahdan, vaikka suuttumukseni haihtuu ilmaan yhtä nopeasti kuin on tullutkin. En vain pysty olemaan vihainen Nooalle.

  -Taisit olla aika syvällä ajatuksissasi? 

Nyökkään vastaukseksi, enkä ala selittämään sen tarkemmin mitään ajatuksiini liittyvää. Se ei tunnu tarpeelliselta, eikä olekaan sitä. Ajatukseni ovat niin levällään kuin vain on mahdollista viikkoa ennen ylioppilaskirjoituksia. 

  -Mua jännittää ja pelottaa välillä niin paljon, etten saa edes nukutuksi kunnolla, tunnustan Nooalle, vaikka Cecilialle olen esittänyt viimeiset viikot aivan liian tyyntä ollakseen totta. Kaksi hermorauniota ennen kirjoituksia ei kuulosta hyvältä, puolustelen käytöstäni vain ja ainoastaan itselleni. Nooa ei kuitenkaan katsoa minua lainkaan huvittuneesti tai tuomiten. 

  -Eiköhän me kaikki olla vähän kauhuissaan. Mistä sitä ikinä tietää, vaikka verkko katkeaa yllättäen, muistitikku ei toimi tai on viallinen ja aina on tietysti myös se mahdollisuus, että Abitti alkaa kettuilla kesken kaiken, Nooa sanoo ja siirtyy sitten selkäni takaa eteeni nojaamaan itsekin kaappirivistöön. 

  -Jatkakaa samaan malliin, niin ne kaapit pysyy varmasti pystyssä! eräs kanssamme samassa ryhmässä oleva poika huutaa meille kävellessään ohi. 

  -Joo, me jatketaan, Nooa kuittaa tyynesti, sillä poika ei missään tapauksessa ole pahantahtoinen. 

  -Saatiin ainakin tunnustusta tästä raskaasta työstä, sanon, ja vaikka vitsi on huono, siis oikeasti huono, saan Nooan silti nauramaan lähestulkoon vedet silmissä. 

  -Sori. Oon vissiin vaan kauhean väsynyt, poika sanoo minulle, kun pahin naurunpuuska on ohi. Minä vain pyöritän päätäni, sillä en saa sanotuksi mitään oman nauruni seasta. 

  -Jostainhan ne ilot on revittävä tän kurjuuden keskellä, sanon puoliksi vitsillä, puoliksi tosissaan. Nooan ilme selvästi vakavoituu, vaikka hymy ei katoakaan minnekään hänen huuliltaan. Siitä minä tiedän osuneeni arkaan paikkaan. Ei hän varsinaisesti surulliselta näytä, vaan enemmänkin… no, vakavalta. Minut valtaa suunnaton halu laskea käteni hänen olkapäälleen, mutta toinen ääni päässäni varoittaa minua tekemästä virheitä. Ei täällä, ei Essin silmien alla, kuulen kuiskauksen pääni sisältä ja päädyn vain katsomaan poikaa myötätuntoisesti. 

  -Pitäisi varmaan ihan oikeasti yrittää lukea kunnolla nyt, kun sitä aikaa on vielä vähän jäljellä. Mun oli vaan ihan pakko sanoa Essille pari päivää sitten, etten mä millään ehdi auttaa sitä lukemisen kanssa, jos aion itsekin kirjoittaa tänä syksynä. Mä en nimittäin välttämättä haluaisi saada ihan hirveän montaa improbaturia omaan ylioppilastodistukseen, Nooa sanoo, ja minun on jälleen kerran työskenneltävä itseni kanssa niin, etten ärtyisi Essin käytöksestä. 

  -Hyvä, että sanoit! Tai siis mä tarkoitan sitä, että pitäähän sunkin ehtiä lukea, yritän paikata ensimmäisen virkkeeni sävyä, sillä kaikesta yrityksestäni huolimatta tiedän, että Nooa kuulee äänestäni mä en edelleenkään ole Essin suurin fani -sävyn. Enkä minä Essiä oikeasti vihaa. Viha on aivan liian voimakas sana niille tunteille, joita hän minussa herättää. 

  -Joo, niin kai. Essi ei vaan itse ottanut sitä kauhean hyvin. Ainakaan aluksi, Nooa jatkaa keskustelua kuitenkaan välittämättä sen enempää äänensävystä, jolla puhun hänen tyttöystävästään. Kuitenkin kuullessani sanat ei ottanut kauhean hyvin, jokin hälytyskello sisälläni alkaa soida hiljaisesti. Vaikka minä toivon, ettei Essi rikkoisi Nooan sydäntä yhtään sen enempää kuin on pakko, en voi enää olla varma siitä, mitä heidän suhteelleen lopulta käy. Sun takia mä teistä huolehdin, Nooa. Voi kunpa se Essi osaisi ja muistaisi aina kohdella sua yhtä hyvin kuin sä sitä. Ja jos se ei toimi, se pitää päättää. Enkä mä ole siitä iloinen. En tietenkään ole, jos se tekee sut surulliseksi. 


Syyskuinen iltapäivä on jo kääntymässä hämäräksi illaksi, kun astun sisään kotiovesta. Jarkon auto on jälleen kerran pihassa, mutta tänään en jaksa ärsyyntyä asiasta. Minulla on muutakin pohdittavaa. On torstai, minua hermostuttaa ja yo-kokeet ovat omalta osaltani alkamassa seuraavan viikon keskiviikkona englannilla. 

  -Moi! Jarkko huutaa olohuoneesta, ja minä vastaan samalla tajuten, ettei Karoliina ilmeisesti ole kotona. 

  -Onks Karo? 

En ehdi sanoa mitään sen enempää, kun Jarkko jo pudistaa päätään. 

  -Se meni kauppaan. Oisin mä itsekin sinne voinut mukaan lähteä, mutta sun tätisi ei antanut, mies sanoo, enkä minä osaa tulkita hänen ilmettään. Se on hieman huvittunut, mutta samaan aikaan jopa hitusen ärtynyt. Tarkastelen hetken aikaa miestä tarkemmin vain huomatakseni, että pinnan alla ei kuohu. Jarkko on tyyni, onneksi. 

  -Joko tiedät, mihin haet opiskelemaan keväällä? 

Kysymys on vilpitön. Sitä ei ole tarkoitettu kysyttäväksi siksi, että minä ärtyisin. Enkä minä suutu. En, koska Jarkko on oikeasti kiinnostunut asiasta. 

  -On mulla pari vaihtoehtoa. Pitää vaan miettiä ja katsoa näiden yo-kokeiden yli, katsoa sitten, mihin rahkeet riittää. 

  -Et kuitenkaan ole tänne jäämässä? 

Hymähdän Jarkon kommentille, joka on selvästikin humoristinen. 

  -Joo, en oo jäämässä tänne. Onhan täällä toi amis ja ammattikorkean toimipiste, mut ei niistä oo löytynyt alaa, joka kiinnostaisi mua tarpeeksi paljon. Ei sillä, ettenkö mä arvostaisi niitä amislaisia! sanon, ja tarkoitan etenkin viimeistä virkettä. 

  -Kyllä se sun ala löytyy vielä, siitä mä olen ihan varma. Kunhan nyt pidät mielesi avoinna. 

  -Pakko siihen on kai uskoa. Ja niin muuten, musta tuntuu siltä, että tää oli Karoliinan juoni. 

Jarkon kasvoille leviää ensin hämmentynyt ilme, mutta lopulta hän tajuaa, mistä on kyse. 

  -No, kyllä tää oli sen arvoista, mies sanoo ja hymyilee sitten. Minäkin hymyilen. Hymyilen tädilleni ja koko tilanteelle. On se Karoliina aikamoinen juonittelija, kun keksi, miten saa mut ja Jarkon puhumaan keskenään jostain syvällisemmästä kuin aamupalasta, mietin, ja kävelen sitten omaan huoneeseeni.

sunnuntai 20. joulukuuta 2020

Hämärää #5 (jouluspesiaali)

SELJA

Kaupunki oli verhoutunut paksuun lumipeittoon jo päiviä sitten, mutta lumisade ei ottanut loppuakseen. Pohjoisen ja uuden kotikaupunkini lumiset kadut ja maisemat olivat saaneet itse kunkin lähipiiristäni kateelliseksi, enkä minä sinänsä ihmetellyt asiaa. Liian monena vuotena peräkkäin olin itsekin saanut katsella milloin loskaisia kotikaupungin katuja, milloin taas Helsingin lumettomia ja kuraisia pihoja. Tänä vuonna kaikki kuitenkin oli toisin. Minä en enää ollut se sama Selja, sillä minusta oli tullut vihdoin se, joka olin. 


TOMAS

Mielikuvat viimeisestä päivästäni Amsterdamin asukkaana vilisivät silmissäni, kun kasasin hiljaa uutta kotiani Suomeen. Uuden vuokralaisen etsintä oli tuottanut hirvittävästi päänvaivaa niin minulle kuin itse vuokranantajallekin, että oli molempien osalta vain helpottavaa päästää irti monien kuukausien työstä. Asunnon suuret tavarat, jotka olin ostanut itse, olin myynyt käytännössä heti syyskuussa kaupunkiin palatessani. Viimeiset kaksi viikkoa olin syönyt pahvilautasilta ja nukkunut pelkällä patjalla, jonka lahjoitin lähtöpäiväni aamuna erään ystäväni käyttöön. Jatkuvan pakkaamisen jälkeen oli ihanaa ainoastaan purkaa tavaroita tietäen, ettei niiden paikkaa tarvinnut muuttaa hetkeen. Suomi ja Helsinki tuntuivat enemmän kodilta kuin mikään paikka pitkään aikaan, mutta siitä huolimatta mieltäni painoi yksi asia - Selja.


SELJA

Muovinen joulukuusi yksiön nurkassa oli tuonut yllättävän paljon jouluntuntua muuten niin pieneen ja hieman yksinäiseen kotiini. Vaikka olin viihtynyt varsin hyvin opintojen parissa, kaupunki oli silti tuntunut hieman vieraalta ja pelottavalta paikalta yksinään. En ollut onnistunut hankkimaan itselleni kuluneen syksyn aikana yhtään luottoystävää, vaikka hyvänpäiväntuttuja minulle oli kertynyt sitäkin enemmän. Siksi jouluaatto yhdessä Ernon ja papan kanssa tuntui erityisen merkitykselliseltä. He olivat ne ihmiset, joiden kanssa olin jakanut lukemattomia hetkiä jo pienestä pitäen. Kuitenkin minun oli täytynyt poistua heidän luotaan normaalia aiemmin, sillä minulle oli tulossa vieras. 

Koko syksyn ajan me molemmat olimme olleet hiljaa toistemme suhteen, sillä sanoilla ei tuntunut olevan lainkaan merkitystä. Minä ja puolituttu mies menneisyydestä olimme tehneet lupauksen, jonka kuitenkin olimme rikkoneet. Olimme luvanneet, ettemme lupaisi mitään, mutta lopulta vain yksi sana oli merkinnyt meille lupausta.

Jouluna.

Tomaksen ääni kaikui mielessäni jatkuvasti, ja siksi yksi marraskuun puolivälin viesti oli aiheuttaa minulle sydänkohtauksen.

Tuun joulukuussa Suomeen, mutta vasta jouluna pysyvästi. Pitää hoitaa Tukholmassa asioita ennen sitä. Miten on, mihin varaan lennon?

Enkä minä tietenkään epäröinyt, kun Tomas ilmoitti halukkuutensa tulla luokseni jouluksi. Totta kai minua jännitti tavata mies pitkästä aikaa, mutta toisaalta olin innoissani ja kauhuissani samaan aikaan. Minä en tiennyt, minne Tomaksen elämä oli asettumassa, mutta jo pelkästään tieto Suomesta lämmitti sydäntäni. Tuntui hyvältä tietää, ettei välimatkamme ollut ainakaan kasvamassa.

Tuu mun luokse joulupäiväksi. Aattona oon papan ja Ernon kanssa, mut voin tulla kaupunkiin sen jälkeen. Voin hakea sut kentältä sitten.

Viestin lähettämisen jälkeen sydämeeni kuitenkin eksyi rauhattomuus, jota en osannut selittää itselleni. Syvällä mieleni sopukoissa minä kuitenkin osasin aavistaa, mistä rauhattomuus johtui. En vain halunnut myöntää asiaa. En, sillä totuus olisi ollut liian kipeä ääneen sanottavaksi. 


Joulupäivän aamuna istutin itseni ensimmäistä kertaa ikuisuuteen oman autoni rattiin. En ollut koko syksynä ajanut omalla autollani, joka oli jäänyt vanhaan kotikaupunkiini odottamaan minua ja tilannetta, jossa uskaltaisin vihdoin parkkeerata auton kadun laitaan asuntoni lähettyville. Erno oli kaikessa ystävällisyydessään suostunut ajamaan auton papan luokse, ja menemään itse takaisin kotiin joko junalla tai papan kyydillä. 

  -Eihän mulla vielä niin hirveä kiire ole, pikkuveljeni oli sanonut, ja viitannut kiireellä tammikuussa alkavaan varusmiespalvelukseensa. 

  -Huippua! Kiitos, Erno! minä olin riemuinnut ja lähestulkoon hyppinyt ilosta. Siksi tuntuikin erityisen hyvältä istua oman auton etupenkillä, kuskina, ensimmäistä kertaa sitten syyskuun. Lumeen peittyneet maisemat vain vilisivät ohi, kun jännitys kehossani kuplien ajoin hieman reilun sadan kilometrin matkan papalta asunnolleni. Aurinko paistoi, suhteellisen kireä pakkanen paukkui ulkona, eikä muuta liikennettä juurikaan ollut. 

Tomas tulisi tänään.

Yritin istuttaa ajatusta päähäni heikoin tuloksin. Koko mies tuntui edelleen täydeltä utopialta, minä kun olin jo ehtinyt syksyn aikana pelätä, etten näkisi häntä enää koskaan, ei sillä, etteikö mies olisi ollut edelleen vain yksi ja harvinaisen suuri kysymysmerkki elämässäni. En minä tiennyt, minne hän aikoi elämänsä rakentaa. En tiennyt, mitä hän ajatteli meistä. En lopulta tiennyt Tomaksen nykyisestä tilanteesta juuri mitään, mutta siitä huolimatta halusin toivoa, että minä mahtuisin mukaan hänen elämäänsä muutenkin kuin vain muistona sateisesta ja hämärästä kesästä, jolloin kaikki merkittävät asiat olivat vaihtaneet paikkaa. Ei se kesä ollut ollut helppoa aikaa, vaikka myöhemmin sitä saattoi erehtyä ajattelemaan niin. Tomas oli kaikessa kummallisuudessaan ollut minulle turva, johon saatoin luottaa, vaikka niin ei todellakaan koskaan pitänyt käydä. Kohtalo - tai sattuma - ajoi meidät yhteen silloin kun sitä vähiten odotimme. Se kotikaupungin hämärä baari oli hajottanut, korjannut ja jälleen kerran hajottanut jotain kaunista sisältäni. Se oli tuonut Tomaksen elämääni, mutta samaan aikaan se oli hajottanut kaikki voimani. Tomaksen lähdön jälkeen minusta oli tuntunut monta viikkoa siltä, etten tulisi saamaan koko syksynä mitään aikaiseksi. Epätietoisuus ja tietynlainen suru olivat vieneet minusta viimeisetkin mehut, joita olisin tarvinnut kaiken alkaessa puhtaalta pöydältä. Lopulta olin koonnut itseni puoliksi väkisin, laittanut asuntoni itseni näköiseksi siinä määrin kuin vuokranantaja salli ja päättänyt, etten itkisi kenenkään - etenkään Tomaksen - perään etukäteen. Ja nyt, kun syyskuun alusta tuntui olevan jo ikuisuus, minä heräsin todellisuuteen, joka oli odotettua karumpi. En ollut edes uskaltanut ajatella vaihtoehtoa, jossa en olisi ollut kiinteä osa Tomaksen elämää. Se, että olisin menettänyt elämästäni jälleen kerran yhden merkittävän ihmisen, olisi tuntunut kohtuuttoman pahalta. Lennin jälkeen Tomas oli vain tuntunut niin turvalliselta, lohdulliselta ja tutulta ihmiseltä, etten olisi enää halunnut päästää hänestä irti. 


Lentokenttä oli kummallisen hiljainen joulupäivänä keskellä hiljalleen hämärtyvää iltapäivää. Tomas oli kuin olikin päättänyt lentää Helsingistä luokseni, vaikka varsinaista tarvetta nopealle siirtymiselle ei edes ollut. En kyennyt seisomaan vain paikoillani, vaan minun oli pakko kiertää kehää muiden ihmisten katsoessa minua ja tekemisiäni kummeksuen. Kellon viisarit tuntuivat liikkuvan sekunti sekunnilta ja minuutti minuutilta aina vain hitaammin. Pyörin kehää, seisahduin hetkeksi ja jatkoin taas hermostunutta kävelemistä. Kun sitten vihdoin näin tutun hahmon kävelevän luokseni, en tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Jalkani tuntuivat spagetilta, käteni jäykiltä ja kieli puolestaan tuntui liimautuvan kiinni kitalakeen. Tomaksen oli selvästi helppo erottaa minut muutamien ihmisten joukosta, ja jollain oudolla tavalla asia huvitti minua vähän liikaakin. Vielä toukokuussa sä et tunnistanut mua heti metrinkään päästä, ajattelin sitten, kun muistin tilanteen hämärästä baarista eräänä sateisena ja kylmänä toukokuun iltana. Sen enempää en kuitenkaan ehtinyt muistella, sillä nopeasti, melkein liian nopeasti, Tomas oli edessäni hieman uupuneen näköisenä. Miehellä oli mukanaan vain yksi matkalaukku, jonka hän laski näennäisesti rauhallisesti lentokentän lattialle. Tomas ei todellakaan sanonut saati sitten kysynyt minulta mitään ennen kuin halasi minua lujasti, varmasti vähintäänkin yhtä lujasti kuin syyskuussa erotessamme. Siihen halaukseen kaikki tiivistyi: ikävä, helpotus, hetkellinen onni ja suru siitä, ettei kumpikaan meistä vielä tiennyt, kuinka meille kahdelle lopulta tulisi käymään. 

  -Helpottavaa nähdä sut täällä, Tomas kuiskasi korvaani hiljaa avaten samalla keskustelun.

  -Samat sanat! Ihanaa, että sä pystyit tulemaan, kuiskasin vastaukseksi, ja irrottauduin sitten hieman vastentahtoisesti halauksesta. En hetkeen pystynyt tekemään mitään järkevää, joten päädyin vain katsomaan Tomasta silmiin ensimmäistä kertaa kuukausiin. Silmät eivät enää olleet surulliset, vaan rauhalliset ja hieman uupuneet. Kuitenkin kaikki niissä kieli siitä, että asiat olivat todella järjestyneet ainakin jollain tavalla, sillä uupumus ei ollut sellaista uupumusta, joka olisi johtunut henkisestä huonovointisuudesta. 

  -Pitäisikö meidän alkaa lähteä sinne sun kämpälle? Tomas kysyi, kun aikaa oli kulunut oletettavasti jo hieman liian paljon ollakseen totta. 

  -Joo, totta kai! Sori, mä olen näköjään ihan puoliunessa, sanoin, kun pääni sai jäsenneltyä miehen sanojen sisällön. Lähdimme hitaasti ja hiljaa kävelemään kohti parkkipaikkaa, jonne olin autoni pysäköinyt. Yhtäkkiä kaikki sanat vain tuntuivat turhilta, mutta hiljaisuus sen sijaan tuntui täydelliseltä asialta joulupäivän kääntyessä kohti iltaa. 


TOMAS

Seljan asunto oli pieni, mutta hänen näköisensä. Seinille oli ripustettu valokuvia eri paikoista, ja yhden niistä kaikista minäkin tunnistin.

Edellisen kesän ainoan sateettoman viikonlopun minä olin viettänyt yhdessä Seljan kanssa hänen pappansa mökillä kaukana kaupungista, jossa kumpikaan meistä ei viihtynyt niin hyvin kuin olisi voinut toivoa. Mutta mökki… mökillä ollessamme minä ja Selja olimme siirtyneet rajan yli, eikä paluuta entiseen ollut enää ollut. Se yksi ja ainoa suudelma keskellä muuten niin hiljaisen kunnan keskustaa kodintuntuisessa baarissa oli aiheuttanut ainakin minulle, mutta melko varmasti myös Seljalle harmaita hiuksia pitkin syksyä. Siksi mökin laiturilta otettu kuva oli kääntää veistä sydämessäni jo heti kättelyssä. 

Laskin matkalaukkuni hieman levottomana asunnon lattialle. Selja puolestaan oli ehtinyt viilettää asunnon poikki jo keittokomeroon asti. Emme olleet sanoneet sanaakaan toisillemme sitten lentokentältä lähdön jälkeen, mutta eivät sanat toisaalta olleet edes tuntuneet tarpeelliselta asialta ennen tätä hetkeä asunnossa, jossa ei kuulunut muita ääniä kuin meidän satunnaiset askeleemme ja hengenvetomme.      

  -Otatsä vettä? Selja kysyi hiljaa ja hieman takellellen, kun astui pois keittokomerosta. Pienen hetken ajaksi minä jumahdin kiinni hänen silmiinsä, muistin, mitä olin ajatellut niistä heinäkuisessa illassa. Kuulaiden syyspäivien aamut, henkäisin mielessäni, ja pakotin sitten itseni vastaamaan minulle esitettyyn kysymykseen.

  -Joo, kiitos, sain sanottua, vaikka minun korvissani ääneni kuulosti raakkuvalta varikselta. Miksi ihmeessä puhuminen yhtäkkiä olikin niin kamalan hankalaa? 

  -Sä sait asiat Amsterdamissa hoidettua? 

Olin yllättyä kysymyksestä, jonka Selja esitti, kunnes tajusin, ettemme todella olleet puhuneet moneen kuukauteen kunnolla edes puhelimessa. Ainoat elonmerkit olivat olleet muutamat lyhyet viestit, joiden tarkoitus oli kuin olikin ollut muistuttaa vain siitä, että kumpikin meistä oli edelleen hengissä. Ethän sä tietenkään tiedä! ajattelin, ennen kuin vastasin Seljalle mahdollisimman lyhyesti, selvästi ja ilman hämmennystä.

  -Joo, vaikka aikaa siinä meni paljon enemmän kuin mitä olin ajatellut. Se mun vuokranantaja oli vaan aika hiton tiukka sen suhteen, että millainen vuokralainen sille kelpaa. Lopulta sinne kämppään päätyi yksi ruotsalainen mimmi, joka etsi kämppää Amsterdamista. Mä pakkasin ne vähäiset kamat, mitä mulla siellä enää oli, lensin sitten Helsinkiin ja sieltä Tukholmaan. Mä… mulla on asunto Helsingissä, sanoin. Hyvä, ettei Selja pudottanut käsissään olevaa lasia maahan. 

  -Helsingissä?! 

Naisen ääni oli epäuskoinen ja säröillä, enkä minä heti ymmärtänyt, miksi ihmeessä hän oli niin järkyttynyt asiasta. Mutta sitten, täysin varoittamatta ja puskista, mieleni asetteli palapelin palat oikeaan järjestykseen. Näin koko tilanteen silmissäni kipeänä, vääränä ja niin kohtuuttoman väärin tuomittuna. 

  -Helsingissä, toistin kaupungin nimen ääni täynnä harmaan eri sävyjä, sillä siltä minusta tuntui huolimatta siitä, että ulkona oli aivan valkoista. Selja veti syvään henkeä, ja päästi hetken kuluttua kaiken ilman pois keuhkoistaan pitkän huokauksen mukana. 

  -Ei meidän tarvitse ajatella sitä nyt. 

Ja vaikka minä olisin halunnut kieltää Seljaa kiertelemästä tilanetta, minulla ei ollut voimia siihen. Päätin antaa meille vielä hetken aikaa. Sen hetken, joka jossain toisessa todellisuudessa olisi voinut olla paljon pidempi.


SELJA

Pakkanen nipisteli sormiani ja poskiani, kun seisoin Tomaksen kanssa asuntoni parvekkeella tuijottamassa vastapäisen talon valoja. Alhaalla kadulla ei liikkunut yhtään ihmistä, ja minä aloin olla varma siitä, että olimme Tomaksen kanssa ainoat ulkona olevat ihmiset. Tai no, oikeastaan me emme edes olleet kunnolla ulkona, vaan parvekkeella, jota ei oltu lasitettu. 

  -Mä en edes muista, koska mun joulu olisi viimeksi ollut tällainen, Tomas rikkoi hiljaisuuden pakkasen ja kaupungin pimeyden keskellä. 

  -Jotenkin ne kaikki joulut, jotka mä muistan, on aina olleet jollain tavalla levottomia. En mä muista aikaa, jolloin ne päivät olisi olleet vaan iloisia, hän jatkoi, eikä minun tarvinnut kysyä, mitä hän levottomuudella tarkoitti. 

  -Mä ja Erno ollaan aina oltu papalla, joskus jopa ihan kahdestaan, kun äiti ja isä ei muka töiltään ehtineet sinne. Oikeasti ne varmaan ainoastaan riiteli kotona ja halusi tarjota meille kunnon joulun papan luona. Pappa toisaalta aina tekikin sen, tekee edelleenkin. Siellä se Erno on nytkin. Tää on ensimmäinen joulu, kun mä oon nää varsinaiset päivät jossain muualla kuin siellä. Mut hyvästä syystä mä oon täällä, sanoin, enkä voinut estää ääneni rikkoutumista viimeisen lauseen kohdalla. Tieto siitä, että Tomas oli asettumassa Helsinkiin sattui paljon enemmän kuin olin koskaan pystynyt edes arvaamaan. Minä olin liian kaukana, aivan liian kaukana. Ei sellainen suhde kestäisi ikinä, ei siinä tilanteessa, jossa me olimme.

  -En mä tätä ihan näin suunnitellut, Tomas sanoi hiljaa ja hivuttautui sitten lähemmäs minua niin, että käsivartemme osuivat toisiinsa. Vaikka olimme tiukasti toppatakkeihin kietoutuneita, minusta tuntui silti siltä, että Tomaksen käsivarsi olisi lämmittänyt omaani. Se tuntui kummallisen lohdulliselta ja hyvältä, vaikka olisi voinut luulla, että vihaisin koko ajatusta juuri nyt. Mutta ei, en vihannut, vaikka elämä käyttäytyikin epäreilusti meitä kohtaan. Tomas vierelläni tuntui sen pienen hetken ajan oikeammalta kuin kukaan koskaan aiemmin. Halusin unohtaa sen, että muutaman päivän kuluttua meitä ei enää olisi. Olin itkenyt jo ihan tarpeeksi paljon, sen vuoden kyynelmitta oli ääriään myöten täynnä, enkä minä aikonut antaa sen valua yli jouluna, en nyt, kun saatoin vielä pitää säälittäviä kulissejani yllä yhdessä Tomaksen kanssa. 


Asunto oli hämärä. Vain joulukuusessa olevat kynttilät valaisivat asuntoa pehmeästi ja tuomitsematta. Nojasin päätäni sohvalla vasten miehen olkapäätä sanomatta sanaakaan. Ihan kuin minä olisin yrittänyt korvata muutamalla päivällä ja illalla kaikki ne hetket, joita me emme koskaan tulisi saamaan. Tomas silitti hitaasti hiuksiani, piti minua lähellään niin kuin ei olisi halunnut koskaan irrottaa otettaan. Siinä hetkessä minä palasin kaikkiin niihin jouluihin, kun olin ihanan aattoillan jälkeen itkenyt yksin pois sitä pelkoa, surua ja vihaa, joka oli vellonut sisälläni jo pitkään. Olisin halunnut huutaa, riehua ja itkeä niin, että joku olisi nähnyt ja tajunnut viimein, etten minä voinut hyvin. Erno oli vain nukkunut viereisessä huoneessa, enkä minä hänelle olisi muutenkaan puhunut. Hän oli pikkuveljeni, pieni, herkkä ja viaton. Minun piti olla se vahva isosisko, joka löysi aina reitin ulos pelon keskeltä. Jos kotimme olisi palanut, en olisi miettinyt pelastamisjärjestystä hetkeäkään. Totta kai minä olisin kantanut ensimmäisenä Ernon ulos savun ja liekkien keskeltä. 

  -Mun mielestä joulu on yliarvostettu asia, rikoin pitkään jatkuneen hiljaisuuden, ja painoin sitten kasvoni miehen paitaa vasten. Tomas tuoksui hyvältä, hän tuntui tutulta ja oli turvallinen, mutta… mutta hän oli mahdottomuus minulle.

  -Miten niin? mies mutisi hiuksiani vasten. Jossain muussa hetkessä tilanne olisi saattanut naurattaa minua - siis se, että mies mutisi hiuksiani vasten huolimatta siitä, että saattoi pahimmillaan saada hiuksia suuhunsa.

  -Jos ihmiset muistaisi olla toistensa lähellä aina, eikä vaan jouluna. Monille tällaiset juhlapyhät on vaan helvetin huipentuma, vastasin jatkaen edelleen hiljaisella linjalla. 

  -Niin. Kyllä mäkin toivon, että jokainen saisi olla onnellinen edes joskus. Syvältä, miten monet viettää joulua turvattomassa ympäristössä, Tomas sanoi. Kuulin hänen äänestään kaiken sen, mikä jäi sanojen taakse. Sä tiedät, millaista on olla ulkopuolinen omassa elämässään, ajattelin. Ja kun Tomas sitten painoi suudelman otsalleni, en osannut olla surullinen. 


TOMAS

Aika oli kulunut aivan liian nopeasti. Joulupäivä oli vaihtunut vaivihkaa tapaninpäiväksi, joka oli yhdessä hetkessä ollutkin jo tavallinen sunnuntai. Minä olin hermostunut. Vaikka olin jo perjantaista asti tiennyt, ettei minulla ja Seljalla olisi tulevaisuutta, emme siltikään olleet sanoneet sitä suoraan toisillemme. Sen sijaan me olimme käyttäytyneet aivan päinvastoin, olleet koko ajan kylki kyljessä ja jopa nukkuneet yhdessä paremmin kuin koko syksynä. Nyt me kuitenkin olimme siinä tilanteessa, jota olimme koko viikonlopun ajan pelänneet, odottaneet ja kammonneet. Minä pakkasin vähäisiä tavaroitani takaisin matkalaukkuun samalla, kun Selja yritti ylläpitää keskustelua olemattomilla aiheilla. Kello tikitti kuin aikapommi koko ajan lähemmäs hetkeä, jolloin minun täytyi lähteä kävelemään kohti rautatieasemaa, sillä olin päättänyt mennä junalla takaisin Helsinkiin. Sen me sentään olimme saaneet sovittua. En halunnut hieroa lähtöäni yhtään sen enempää vasten Seljan kasvoja kuin oli pakko, ja siksi olin päättänyt kävellä muutaman kilometrin matkan. En halunnut näyttää Seljalle konkreettisesti lähtöäni, vaikka tietenkin hän näkisi minun kävelevän ulos asunnostaan. Se kuitenkin tuntui lempeämmältä vaihtoehdolta kuin tyhjään asuntoon palaaminen yksinään. 

  -Vanamo ei olisi ikinä uskonut tätä meistä, kuulin Seljan äänen vielä tavallistakin hiljaisempana selkäni takaa. 

  -Tuskin kukaan muukaan niistä olisi voinut kuvitella meitä näin, vastasin, ja hymyilin sitten muistolle hieman haikeana. Ei meidän teiniporukkamme mikään unelma kai koskaan ollut, mutta jotain jokainen niistä hölmöistä nuorista oli jättänyt minulle. Yksi rohkeutta, toinen typerää huumoria, kolmas halua kokea enemmän kuin kotikaupungin kadut. Ja Selja - häntä ei voinut verrata muihin. Selja oli jättänyt minulle mahdollisuuden. Mahdollisuuden, josta olisin varmasti ikuisesti kiitollinen. 

  -Mä tulen siis olemaan se nainen, joka istuu sun häissä kirkossa ja miettii, että olisi voinut jossain toisessa todellisuudessa olla siinä sun vieressäsi, Selja sanoi, eikä minun tarvinnut kääntyä katsomaan häntä tietääkseni, että hän oli hajonnut palasiksi selkäni taakse. Ja kun sitten lopulta sain matkalaukun kiinni, käännyin katsomaan naista, jonka olisin halunnut korjata. Mutta ei, minä en voinut korjata häntä sen enempää kuin kukaan muukaan. Se, että minä asuin Helsingissä ja hän pohjoisessa, kaatoi lopulta kaiken sen, mikä olisi voinut olla mahdollista. En tarvinnut ihmistä satojen kilometrien päässä, vaan ihmistä vieressäni. Seljan elämä oli pohjoisessa lumen ja kaiken muun kauniin keskellä, kun minä taas olin järjestänyt elämäni peruspilarit keskelle Helsingin loskaisia katuja. 

  -Ja mä olen se mies, jonka pitää päästää irti meistä viimeistään silloin, kun sä kävelet alttarille jonkun toisen kanssa. 

Ääneni tärisi jokaisen sanan kohdalla, mutta pakotin itseni katsomaan Seljaa silmiin niin, että hän varmasti tiesi, ettei tilanne ollut minullekaan helppo. Kello juoksi eteenpäin, emmekä me osanneet sanoa toisillemme juuri mitään järkevää. Hiljaisuus välillämme oli raastavaa. Lopulta kello kuitenkin oli niin paljon, että minun oli pakko ottaa takki naulakosta ja vetää se niskaani. Kellon vilkuilun seurauksena tulin siihen tulokseen, että olin jo hieman myöhässä alkuperäisestä aikataulustani, jonka tosin olin tarkoituksella suunnitellut hieman joustavaksi. 

  -Mun tulee sua ikävä, nainen kuiskasi pienen ja hämärästi valaistun asunnon keskeltä. Hänen kasvonsa olivat vitivalkoiset, enkä minä vain voinut kävellä asunnosta ulos tekemättä mitään. Niinpä kävelin Seljan luokse ja kiedoin käteni hänen ympärilleen ehkä viimeistä kertaa ikinä sillä tavalla, niin voimakkaasti kaivaten. Selja halasi minua takaisin niin kuin minä olisin ollut hänen viimeinen oljenkortensa, vaikka itse en tietenkään kokenut olevani mikään pelastaja. Mähän ainoastaan rikoin sut, ajattelin, kun irrottauduin vaivalloisesti halauksesta, jonka olisin halunnut jatkuvan ikuisuuden ajan. Katsoin hetken aikaa suoraan lattiaan, mutta sitten nostin katseeni ylös Seljan silmiin, joissa saatoin nähdä sammuvan liekin. Annoin itseni viedä käteni hänen kasvojensa molemmille puolille. Silitin peukaloillani poskipäitä, jotka olivat lämpimät, enkä irrottanut katsettani naisen kasvoista. Olin jo nojautumassa hivenen eteenpäin, kunnes järki tai jokin muu pysäytti minut. En suudellut Seljaa.

Vielä.

Olin jo ehtinyt ottaa muutamia askelia kohti ovea mieli raskaana ja silmät kyyneliä täynnä, kunnes kuulin äänen ja sanat, jotka olivat samaan aikaan sekä hunajaa että suolaa haavoilleni. 

  -Tomas. Mä rakastan sua.

Enkä minä enää kuunnellut järkeä, omatuntoa tai tietoa siitä, että seuraava tapahtuma tulisi lopulta vain ja ainoastaan sattumaan. Se ei ollut siirappia, ei ollut koskaan ollutkaan. Se oli sekoitus hunajaa ja suolaa, tietoisuutta siitä, ettei kolmatta kertaa koskaan tulisikaan. 

Suutelin Seljaa vahvasti, annoin hänen kuljettaa käsiään selkääni pitkin niskaan ja sieltä hiuksiin. Hän suuteli minua, suuteli suuremmalla tunteella kuin kukaan koskaan aiemmin. 

  -Ja mä rakastan sua, Selja, kuiskasin, kun irrottauduin suudelmasta. Sitten minun oli käännettävä selkäni naiselle, joka oli muuttanut monia asioita minun elämässäni. Nostin matkalaukkuni lattialta, avasin oven ja kävelin nopeasti rappukäytävään, joka oli autio. Painaessani oven viimeistä kertaa kiinni, minä tiesin, etten koskaan voisi olla Seljalle se ihminen, joka saisi hänet onnelliseksi. Vasta ulkona minä annoin itseni itkeä siitä kivusta, jonka Selja jätti jälkeensä. Me kaksi olimme olleet vain ja ainoastaan yhden ja ainoan hämärän kesän toteutumaton rakkaustarina. Ei sellaisia kohdannut kuin kerran elämässään. Minä ja Selja olimme kohdanneet omamme. Eikä toista samanlaista koskaan tulisi.


SELJA

Sunnuntai tuntui pahalta, harmaalta, kylmältä ja ennen kaikkea musertavalta. Vaikka Tomas ei ollutkaan sanonut ääneen sitä, minkä me molemmat jo tiesimme, arvasin silti, että se oli vielä tulossa. Mies pakkasi muutamia tavaroitaan matkalaukkuun, eikä puhunut minulle juuri mitään. Kyyneleet polttelivat silmiäni, mutta en halunnut itkeä vielä. 

  -Vanamo ei olisi ikinä uskonut tätä meistä, sanoin niin hiljaa, etten tiennyt, kuuliko Tomas sanojani. Hän olikin hetken aikaa hiljaa, mietti ehkä vastaustaan, mutta vastasi sitten ääni täynnä haikeutta ja surua.

   -Tuskin kukaan muukaan niistä olisi voinut kuvitella meitä näin.

Sitten mies vaipui ajatuksiinsa, näytti siltä kuin olisi muistellut kaikkea mennyttä ja jo menetettyä. Hetken aikaa minunkin silmissäni oli kuva nuoresta Tomaksesta lähdössä maailmalle. Miten haavoittuvainen hän lopulta olikaan ollut. Niin pieni, uhmakas ja haavoittuvainen. Miten maailma olikaan häntä kohdellut. Miten kohtalo - tai sattuma - oli ikinä keksinytkään työntää meidät toistemme syliin. Ja niin, niin minä olin tajunnut vain parissa päivässä, etten minä tulisi elämään elämääni onnellisena Tomaksen kanssa. Niin hirvittävän epäreilulta kuin se tuntuikin, meidän piti vain hyväksyä asia ja jatkaa eteenpäin vaikka hammasta purren.

  -Mä tulen siis olemaan se nainen, joka istuu sun häissä kirkossa ja miettii, että olisi voinut jossain toisessa todellisuudessa olla siinä sun vieressäsi, sanoin, enkä enää pysynyt kasassa. Ääneni hajosi. Tomas ei kääntynyt katsomaan minua heti, vaan laittoi ensin matkalaukkunsa kiinni. Mutta kun hän sitten kääntyi, hänen äänensä tärisi enemmän kuin koskaan aiemmin. 

  -Ja mä olen se mies, jonka pitää päästää irti meistä viimeistään silloin, kun sä kävelet alttarille jonkun toisen kanssa.

Tomas katsoi minua syvälle silmiin, eikä minun tarvinnut epäillä hetkeäkään sitä, etteikö tilanne olisi ollut myös hänelle kipeä. En minä ollut ainut, joka menetti jotain kaunista. Kello liikkui minuutti minuutilta lähemmäs hetkeä, jota minä olin pelännyt oikeastaan jo syyskuun alusta asti. Se olisi hetki, joka erottaisi meidät lopullisesti. Ei puhettakaan siitä, että tilanteen olisi vielä voinut pelastaa. Ei ollut mitään pelastettavaa. Ei, vaikka sydämessäni toivoinkin niin.

  -Mun tulee sua ikävä, kuiskasin, kun tajusin Tomaksen tekevän lähtöä asunnostani ja samalla koko elämästäni. Sillä sekunnilla mies käveli luokseni, kietoi kätensä ympärilleni kuin maailmanloppua odotellessa ja piti minut siinä niin lähellä itseään. Sitten Tomas otti pääni käsiensä väliin, silitti poskipäitäni ja nojautui jo hieman lähemmäs kasvojani, kunnes varoittamatta päästi minusta irti, otti askeleita taaksepäin ja oli jo lähestulkoon ovella, kunnes minut valtasi paniikki. Sun on pakko tulla vielä takaisin, ajattelin ennen kuin sanoin mitään.  

  -Tomas. Mä rakastan sua.

Mies pysähtyi kuin seinään. Sitten hän käveli luokseni silmissään kyyneleitä. Hän ei kysynyt lupaa tai odottanut, vaan suuteli minua vahvasti ja kaikella rakkaudella. Tomas ei edes yrittänyt estää, kun kuljetin käsiäni viimeistä kertaa hänen selkäänsä pitkin niskalle ja sieltä hiuksiin. Yritin painaa mieleeni kaiken mahdollisen, vaikka tiesinkin, etten mitenkään tulisi muistamaan kaikkea. 

  -Ja mä rakastan sua, Selja, Tomas kuiskasi pehmeästi, vaikkakin hieman karhealla äänellä irrottauduttuaan suudelmasta. Ja niin, minusta aivan liian pian, mies käänsi selkänsä minulle, otti matkalaukkunsa ja astui autioon rappukäytävään. Kun ovi hänen perässään painui kiinni, minä lysähdin sohvalle makaamaan. Vasta minuuttien kuluttua mieleni tajusi, mitä hetkeä aiemmin oli tapahtunut, enkä enää voinut estää kyyneleitä. Ne valuivat vuolaina puroina pitkin poskiani samalla, kun Tomaksen huulet tuntuivat vielä polttavina omillani. Minä ja Tomas olimme olleet vain yhden sateisen ja hämärän kesän yhdistämä kaksikko, jolle tämä todellisuus ei suostunut tarjoamaan yhteistä elämää. Ja vaikka asia tuntuikin pahalta, minun oli silti pakko yrittää luottaa siihen, ettei mikään asia tai tapahtuma koskaan ollut täysin merkityksetön. Seuraava vuosi olisi varmasti edellistä parempi - ja vaikka ei olisikaan, elämä varmasti toisi vielä uusia mahdollisuuksia eteeni. Mutta muistoja kukaan tai mikään ei voinut viedä minulta. Tomas tulisi aina olemaan osa minua, halusin tai en. Ja vaikka hän tekikin nyt kipeää, tiesin, että vielä joskus voisin kohdata hänet silmissäni iloa. 

Vaikka toisaalta, ehkä minä tulisin aina kaipaamaan häntä jossain syvällä sydämessäni.


Blogin kesäsarjan jatko-osa, jossa Seljan ja Tomaksen tarina saatetaan loppuun asti.

sunnuntai 29. marraskuuta 2020

Lopun jälkeen #22

Se on kohta lain edessä aikuinen, mietin, kun Cecilia hehkuttaa minulle sitä, että täyttää viikon päästä kahdeksantoista. Täysi-ikäisyys kuulostaa valtavan kaukaiselta asialta, vaikka tiedän, että vain muutaman kuukauden päästä olen itsekin muka-aikuinen. Ceciliaa aikuisuuden mukanaan tuomat haasteet ja vastuu eivät pelota, mutta minä olen toisinaan hieman epävarma. Kun täyttää kahdeksantoista, vastuuta itsestään ei enää voi sysätä kenellekään toiselle. Maksan itse laskuni, vuokraan asunnon, käyn kaupassa, tiskaan astiat ja pesen pyykit… Ja vaikka olenkin tehnyt monia asioita jo nytkin yksin, aikuisuuden koittaessa minusta tuntuu siltä, että minä todella olen yksin. Onneksi on sentään pehmeä laskeuma aikusuuteen, ajattelen, kun tajuan sen helpottavan asian, että saan asua Karoliinan kanssa vielä vuoden ajan. Sen jälkeen minun on pakko muuttaa, mikäli aion opiskella. 

  -Annakin muuten tulee silloin perjantaina. 

Cecilian yhtäkkinen ilmoitus saa minut jähmettymään hetkeksi aloilleni. 

  -Anna? Eihän se ole käynyt täällä ikuisuuteen, sanon hieman epäuskoisena samalla, kun muistikuvat yläasteelta tulvivat mieleeni kuin Niili tulva-aikana. Minä, Cecilia ja Anna muodostimme yläasteella suhteellisen tiiviin porukan, joka kuitenkin puoliksi vahingossa hajosi, kun minä ja Cecilia jäimme kotikaupungin lukioon Annan suunnatessa vieraalle paikkakunnalle taidelukioon. 

  -Ei se ole ehtinyt käydä. Anna oli koko kesäkuun töissä, ja nyt heinäkuun alussa se muutti pois siitä kämpästä, missä asui. Ja Anna muuten haluaa nähdä sutkin, mielellään jo torstaina, kun tulee, Cecilia selittää selvästi innoissaan, enkä minä osaa tai halua pilata hänen päiväänsä tuomalla esille omia ajatuksiani. Mitä varten Anna ei oo ottanut suoraan muhun yhteyttä, jos haluaa nähdä? Ehkä se sanoo Cecille noin, ettei kukaan vetäisi hernettä nenäänsä, ajattelen. Yläasteen jälkeen en ole itse ollut turhan paljon tekemisissä Annan kanssa, enkä voi sanoa, että se olisi ainoastaan Annan syytä. Elämä on vain vienyt meitä kahta eri suuntiin, eikä välimatkan umpeen kurominen ole ollut kummallekaan elämän ykkösprioriteetti. Toisinaan on tuntunut jopa siltä, että minä ja Anna roikumme toisissamme kiinni vain ja ainoastaan Cecilian takia. Yläasteen yhdistämä porukka on selvästi hajoamaan päin, enkä minä jaksa uskoa siihen, että me kolme tulisimme enää koskaan muodostamaan yhtä tiivistä porukkaa. Minä, Anna ja Cecilia kuljemme kaikki omia polkujamme, jotka kulkevat niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana toisistaan. Yhteinen polku on haarautunut jo aikaa sitten kolmeen osaan, eikä yhteistä päämäärää ole olemassa.


Torstai koittaa nopeammin kuin osaan edes odottaa. Aamuseitsemästä kolmeen asti olen töissä, jonka jälkeen päädyn pyöräilemään pikavauhtia kotiin. Omasta epätoivostani huolimatta olen päättänyt antaa minulle, Cecilialle ja Annalle vielä mahdollisuuden. Vaikka tilanne ei olisikaan enää yläasteen kaltainen, ystävistä ei silti koskaan ole varsinaista haittaa. 

  -Sä menet Cecilialle? Karoliina kysyy, kun olen eteisessä vetämässä lähestulkoon puhkikuluneita tennareita jalkaani.

  -Niin, kun se Annakin tulee sinne, vastaan, ja Karoliina nyökkää. Vaikuttaa siltä, että hän on omissa ajatuksissaan.

  -Uskomatonta, että säkin olet kohta täysi-ikäinen. Vastahan sä synnyit, tätini huokaisee, ja minä pelkään hetken aikaa, että saan kuunnella lässytystä vauva-ajoistani. Mutta ei. Karoliina vaipuu omiin muistoihinsa, enkä minä tiedä, miten päin olla. Sä voisit olla hetken läsnä mullekin, ajattelen, mutta perun ajatukseni hyvin nopeasti. Mikä mä oon ketään arvostelemaan? Enpä mä oo itsekään näitä ihmissuhteitani aina kovin hyvin hoitanut, mietin hiljaa. Asia tuntuu hieman pahalta, mutta yritän työntää ajatuksen pois, sillä en halua sen vaikuttavan koko iltaa mielialaani. 

  -Mä menen nyt.

  -Okei, pidä hauskaa! kuulen sulkeutuvan oven raosta. Hassu tunnetila valtaa koko kehoni, enkä minä tiedä, onko se positiivinen vai negatiivinen asia.


Ilta-aurinko valaisee Holmien kodin takapihaa, kun minä ja Cecilia istumme siellä odottamassa Annaa. Minua tilanne hermostuttaa, mutta Cecilia on kuin hän ja Anna olisivat nähneet viimeksi eilen. Olen aina ihaillut Cecilian kykyä olla jännittämättä turhaan. Voisi kuvitella, että meistä kahdesta minä olisin se, joka ei pelkäisi turhaan jokaista asiaa, mutta asia ei ole niin. Minä olen ylihuolehtiva, pelkään isojen liikkeiden tekemistä ja tarvitsen aikaa tottuakseni muutoksiin. Cecilia mukautuu kaikkiin muutoksiin paljon helpommin, ei sillä, ettenkö itse selviäisi pienistä muutoksista helposti.

  -Cecilia! Anna taisi tulla, Cecilian äiti ilmestyy terassille, ja tervehtii samalla nopeasti minua. Naisen silmissä häivähtää väläys haikeutta, kun Cecilia kulkee hänen ohitsensa. Kai siitä lapsesta on vaikeaa luopua, ajattelen, kun tajuan, mistä asia johtuu. Cecilia lähtee avaamaan ovea, mutta hänen äitinsä jää kanssani takapihalle. 

  -No, mitä sulle kuuluu? Ei olla pitkään aikaan juteltu, nainen sanoo minulle yhtä lempeästi kuin aina ennenkin. Holmit ovat aina olleet minulle tärkeitä - he ovat olleet osa Karoliinan ja minun tukiverkkoa. 

  -Mä… ihan hyvää. Vähän ollut totuttelemista uuteen arkeen, kun Jarkko pyörii meillä aika paljon nykyään, mut kyllä siihenkin on jo tottunut. Ainakin Karo on onnellinen sen kanssa, vastaan hymyillen, jotta mikään ei herättäisi Cecilian äidin epäilyksiä. Vaikka luotankin häneen ainakin jollain tasolla, en silti halua avautua hänelle omista tunteistani. Ja ennen kuin edes ehdin pelätä mitään sen enempää, Cecilia ilmestyy takaisin ulos mukanaan vanha kaverimme.

  -Eikä! Siitä on ihan liian pitkä aika! Anna intoilee, kun näkee minut takapihalla. Minäkin yritän hymyillä ja olla innostunut, mutta tunne takkuaa ja jää jumiin jonnekin pääni syövereihin. Minun onnekseni Anna ei huomaa tätä.

  -Kiva nähdä suakin, sanon, kun hän halaa minua tiukasti. Minun olotilani on tukala. Tukala, sillä haluaisin olla iloinen ja innoissani, mutta se ei onnistu. Sen sijaan, että olisin valtavan iloinen Annan ja Cecilian seurasta, tajuan kaipaavani vain yhden ihmisen seuraa erityisen paljon. Ja koska minä tunnen itseni, ei ole vaikea arvata, että minä kaipaan Nooaa. 

  -Vihdoinkin tää porukka on taas kasassa, Cecilia sanoo, kun me lopulta olemme päässeet yli pitkäksi venyneestä tervehtimisvaiheesta. Minä nyökyttelen, sillä en halua vaikuttaa epäkohteliaalta. Sydämessäni minä kuitenkin tiedän, ettei kolmen, vähän turhankin erilaisen, ihmisen porukka tule kestämään. Mulle ja Annalle jää molemmille Cecilia, mut toisiamme me ei tulla kaipaamaan, ajattelen. Sen pienen hetken ajan ajatus tuntuu pahalta. Sitten se kuitenkin vaihtuu haikeuteen, sillä kaikesta huolimatta juuri Anna ja Cecilia ovat ne ihmiset, joiden kanssa halusin joskus olla ikuisesti ystäviä. Enkä minä Annaa vihaa. Me vain… me vain olemme hieman liian erilaisia ihmisiä.


Seuraavana aamuna minä olen harvinaisen helpottunut. Olen yön aikana ehtinyt analysoida edellisen illan tapahtumia varsin tarkasti, ja päätynyt lopulta siihen tulokseen, etten ole ainut, jonka on hieman vaikeaa pitää yllä keskustelua vanhan kaverin kanssa. Ei minun ja Annan varsinaisesti ollut vaikeaa keskustella yhdessä, mutta toisinaan hieman kiusallista. Osittain asian voisi toki laittaa ajan piikkiin, sillä emme ole nähneet ikuisuuteen, mutta minä en jaksa uskoa pelkästään siihen. Sitähän se Karoliinakin aina sanoo. Että oikeasti hyvien ystävien kanssa juttu jatkuu siitä, mihin viimeksi jäätiin, ajattelen, kun venyttelen sängyssä yön jälkeistä kankeutta pois jäsenistäni. En ehdi kuitenkaan nauttia kovinkaan kauaa olostani, kun kuulen suhteellisen terävän koputuksen huoneeni ovelta.

  -Mikaela, voinko tulla sisään? Karoliinan ääni kuuluu vaimeana oven takaa.

  -Voit, vastaan ehkä hieman liian turhautuneella äänellä, sillä en todellakaan ole aamuihminen. En etenkään silloin, jos olen nukkunut edellisenä yönä liian vähän.

  -Mä kuulin, että sun herätys soi, joten uskalsin tulla. Ei sillä, ettenkö olisi muutenkin tullut. Sähän menet tänäänkin töiden jälkeen Cecilialle? tätini sanoo, eikä suostu noteeraamaan yhtään sen enempää ärtynyttä ilmettäni. Haluaisin vain kääntää kylkeäni ja tuijottaa seinää, mutta en voi tehdä niin. Ja samalla hetkellä, kun olen tekemässä niin, tajuan, etten halua olla niin lapsellinen melkein 18-vuotias.

  -Menen, mutta en mä siellä koko iltaa ajatellut olla. Cecin ja muun porukan on tarkoitus jatkaa iltaa kaupungilla, sanon, ja vääntäydyn hitaasti istumaan sängyn laidalle. Oloni on sanalla sanoen outo, sillä olen samaan aikaan helpottunut ja turhautunut, ja saatan vain toivoa, että pääsen yli olotilastani ennen töiden alkua. 

  -Sä et mene mukaan kaupungille vai? 

  -Karo, mä en ole vielä kahdeksaatoista, enkä ajatellut lähteä kokeilemaan onneani väärennetyillä papereilla tai ilmankaan. Sitä paitsi, kyllä Aapo pitää huolta siitä höntistä, sanon, ja viittaan höntillä Ceciliaan. Vasta sitten Karoliina näyttää tajuavan, miksi minä en ole menossa mukaan kaupungille. 

  -Hemmetin aamut, kuulen hänen mutisevan ovelta selvästi hieman nolona. 

  -Sattuuhan näitä, minä kuittaan, ja hetken aikaa olen varma siitä, että Karoliina mulkaisee minua niin kuin huoltaja huollettavaansa voi mulkaista. Mutta ei, vihaisen ja lempeän katseen sekoituksen sijaan silmät ovat täynnä tilanteen aiheuttamaa typerää naurua.

  -Mä voin heittää sut töihin, tätini sanoo, kun lähtee oveltani. Minä kiitän häntä ja nousen sitten itsekin ylös sängystä. Enää yksi työpäivä jäljellä, tajuan, ja sillä sekunnilla minun aamuni tuntuu jo paljon paremmalta. En minä kesätyöpaikkaani ole vihannut tai vihaa edelleenkään, mutta silti tuntuu helpottavalta päästä eroon asiasta, joka on tuntunut pakkopullalta. Mutta jos jotain hyvää, olen ainakin oppinut arvostamaan eri tavalla kaupungin työntekijöitä. Ei heidän työnsä minua varten ole, mutta joka tapauksessa he tekevät tarpeellista työtä. Ilman heidän työpanostaan kaupunki olisi järkyttävässä kunnossa. 


Viileä tuuli puhaltaa vasten käsivarsiani, kun kävelen iltapäivällä kotiin kaupungin keskustan läpi. Aamun kuuma ilma on vaihtunut viileään, ja hetken aikaa ilma tuntuu lähes syksyisen kylmältä. Ilmasto, vaikka mä en olekaan kevään ja kesän suurin fani, anna tän kesän jatkua vielä hetken aikaa, ajattelen samalla, kun muistan, että minun kyllä piti ottaa huppari aamulla mukaan. Nyt unohdus kaduttaa - sää on oikeasti kesävaatteisiin pukeutuneelle vilukissalle hieman liian kylmä. Odottaessani suojatien kohdalla valojen vaihtumista vihreäksi tungen kuulokkeet korviini, ja kaivan sitten jostain taskujeni syövereistä puhelimen. Vaikka minä kuuntelen paljon musiikkia, en yleensä osaa kuunnella sitä ollessani liikkeellä. On aivan eri asia kuunnella musiikkia autossa istuessa kuin silloin, kun kävelee. Juuri nyt en kuitenkaan jaksa kuunnella omia ajatuksiani tai ääniä, jotka tulevat jostain ulkopuolelta. Siksi musiikki korvissani tuntuu hyvältä vaihtoehdolta. Ennen iltaa joudun joka tapauksessa kuuntelemaan hälinää ja puheensorinaa, kun menen Cecilialle, joka on koko päivän ajan pommittanut minua viesteillä liittyen iltaan. Sinänsä minä ymmärrän hänen intonsa, mutta toisaalta en osaa samaistua hänen tunteisiinsa ainakaan nyt. Ystäväni on huoleton, rento ja iloinen, mutta kuitenkin vastuuntuntoinen. Minä olen helposti huolestuva, liikaa jännittävä ja hieman liian arka ihminen ollakseni Cecilian ystävä. Erilaisia, samanlaisia - ystäviä. En ole koskaan joutunut pelkäämään sitä, että Cecilia jättäisi minut yksin ilman selitystä. Hän osaa antaa tilaa, mutta roikkuu tarvittaessa minussa kiinni kuin takiainen. Ja vuoden päästä meidän tiet eroaa, ajattelen haikeana. Kuudentoista yhdessä kuljetun vuoden jälkeen me lähdemme eri poluille, tiedän sen. Cecilia on jo pitkään tiennyt, mikä hän haluaa olla isona. On minullakin omat suunnitelmani, mutta en todellakaan ole yhtä varma unelmatyöstäni kuin Cecilia. Siinäkin asiassa me olemme erilaisia. Minä olen ulapalla, kun Cecilia taas on ankkuroinut itsensä jonnekin. En silti ole kateellinen. Olen ainoastaan hieman surullinen ja haikea. Ja kai aikuisuuden ensiaskelten kuuluukin maistua suolalta ja sokerilta. Ja niin, kai sinne sekaan täytyy muistaa toisinaan ripotella myös pippuria. 


Ripsivärikerros ripsissäni painaa hieman liikaa. Luomeni tuntuvat painavilta ja raskailta, mutta yritän sivuuttaa kyseisen asian keskittymällä Ceciliaan, joka näyttää valkealta kuin lakana. Tiedän, että häntä jännittää, mutta en silti ole osannut odottaa tilannetta, jossa Cecilia on samaan aikaan iloisempi kuin koskaan ja jännittyneempi kuin ennen hänen ja Aapon ensitreffejä.

  -Mitä, jos mä mokaan kaiken? hän kysyy minulta hermostuneesti, ja minä koitan parhaani mukaan rauhoitella häntä. Se ei tosin onnistu kovin hyvin, sillä olen itsekin jännittynyt. 

  -Niin kauan, kun sä et vedä ihan hirveitä kännejä, sulla ei ole mitään hätää. Aapo, Anna ja muut katsoo kyllä sun perään, sanon, ja saan heti perään melko terävän mulkaisun Cecilialta. 

  -Älä viitsi muistuttaa mua siitä joulukuisesta! Ihan tarpeeksi hirveää kuunnella äidin saarnaa samasta aiheesta, hän sanoo ehkä hieman kiukkuisesti, mutta ei voi kuitenkaan vastustaa kasvoille puskevaa hymyä. 

  -Ei kukaan sitä enää muista. Vähintään kolme neljäsosaa siitä porukasta oli itsekin niin humalassa, ettei edes muista, kenen kanssa oli siellä, koitan kuitenkin lohduttaa ystävääni, joka näyttää hieman reppanalta. Me molemmat ollaan vielä ihan pikkulapsia, ajattelen, mutta en sano ajatuksiani ääneen, sillä kuulen ovikellon soivan. 

  -Moi!

Cecilia ja Aapo tervehtivät toisiaan eteisessä. Hieman matalampi ääni kuuluu selvästi Aapolle, joka on luvannut tulla paikalle hyvissä ajoin, enkä minä pidä ajoitusta lainkaan huonona. Kello lähentelee puolta kuutta, ja tiedän, että suurin osa juhlaporukasta, Anna mukaan lukien, on tulossa kuuden jälkeen. 

  -Mikaela, moi.

Tervehdin itsekin Aapoa, joka jää nojailemaan Cecilian huoneen ovenpieleen. Minun ei tarvitse onneksi miettiä kauaa, kenen huomaan jätän Cecilian tänään. 

  -Sä pidät sitten huolta? varmistan vielä, kun Ceci hetkeksi häviää huoneesta jonnekin. 

  -No tietenkin. Ei tulisi mieleenkään jättää sitä jonnekin yksin, Aapo sanoo, ja minä saan mielenrauhan ainakin hetkeksi takaisin. On helpottavaa tietää, että tarvittaessa joku ottaa 18-vuotiaan ystäväni vastaan. Ja jos minä jollekin haluan sen tehtävän suoda, niin Aapolle. 


Kaupunki tuntuu kaikessa heinäkuisessa viileydessään melko tyhjältä, vaikka kello ei ole vielä edes puoltayötä. Istun erään puiston laidalla olevalla penkillä, kuuntelen hiljalleen viilenevää iltaa ja satunnaisia ohiajavia autoja. Hetken aikaa yksinäisyys on velloa sisälläni, mutta juuri kriittisimällä hetkellä odottamani henkilö saapuu paikalle pelastamaan minun iltani.

  -Vähän aikaa piti hakea paikkaa, kun et antanut ihan tarkkoja koordinaatteja. En mä vielä tunne tätä kaupunkia niin hyvin kuin luulen, Nooa sanoo, kun istuu penkin toiseen päähän. Hän näyttää rauhalliselta, mutta toisaalta minä aavistan, että rauhallisen ulkokuoren alle kätkeytyy levottomuus.

  -Kiva, että sä tulit. Ja hyvä, että löysit tänne, sanon, ja hymyilen sitten hieman vaisusti. Cecilian syntymäpäivän ilta yksin tuntui liian yksinäiseltä. Siksi Nooa istuu kanssani puiston laidalla pimenevässä illassa. 

  -Siitä muuten on hitosti aikaa. Siitä, kun me viimeksi nähtiin, poika sanoo, enkä minä voi olla nyökkäämättä.

  -Joskus kesäkuussa taidettiin nähdä pikaisesti, vastaan, ja käännän sitten katseeni kunnolla Nooaan, joka puolestaan katsoo suoraan eteenpäin kohti katua, jolla ei kulje ketään. 

  -Mulla on vähän sellainen tunne, ettei kummallakaan meistä mene ihan niin vahvasti kuin voisi toivoa.

Nooan sanat yllättävät minut, sillä en ole osannut varautua siihen, että hän tulkitsisi pikaisen viestini oikein. Miten sä tiedät edelleen, milloin mä en ole pirteimilläni? Vai näkyykö ja kuuluuko mun olotila niin selvästi läpi? mietin, ennen kuin sanon mitään. 

  -Cecilialla on tänään syntymäpäivä. Ne menee jatkamaan iltaa keskustaan, enkä mä todellakaan ole yrittämässä sisään kenenkään toisen papereilla tai ilmankaan. Enkä mä tänään muutenkaan ole juhlatuulella. Tuntuu vaan niin hiton tyhmältä valittaa, vaikkei edes ole mitään valittamisen aihetta, huokaisen. Nooa ei kuitenkaan tuomitse, onneksi.

  -Ela, sun pitää muistaa se, että joskus pitää valittaa ihan turhistakin jutuista. Ja mulla on vähän sellainen muistikuva, ettet sä yleensä valita ihan mistä tahansa, hän sanoo, ja pyytää sitten minua kertomaan asioista, joista haluan valittaa. Ja koska olen heikko, minä valitan, enkä edes osaa katua. 

  -Jarkko. Mä haluan olla ja kai oonkin onnellinen Karoliinan puolesta, mutta mun on jotenkin ollut vaikeaa tottua siihen, että Jarkko on meillä niin paljon. Mä olen oppinut olemaan aina kahdestaan Karoliinan kanssa, ja nyt se kolmas siinä meidän paletissa tuntuu välillä ylimääräiseltä ja hankalalta. Mä ajattelin, että se olisi mulle ihan helppo juttu, mutta nyt mä reagoin asioihin eri tavalla kuin kuvittelin.  

  -Ihan luonnollista, että tottumisessa menee oma aikansa. Ja jos Jarkko vie liikaa Karoliinan aikaa, sun pitää sanoa siitä. Ja mä tiedän, että toi on ehkä huonoin neuvo ikinä, ihan niin kuin sä et jo tietäisi sitä, Nooa sanoo, mutta katsoo minua sitten myötätuntoisesti ja lempeästi. Tuntuu hyvältä tietää, ettei hän tuomitse ajatuksiani, vaikka syvällä sisimmässäni tiedän senkin, ettei Ceciliakaan tuomitsisi. Kunhan vain saisin puhuttua hänen kanssaan kunnolla…

  -Hei, ei ne huonot neuvot nyt niin kauheita ole. En mäkään ole mikään hyvä psykologi tai edes keittiöpsykologi. Silloin joskus keväällä, kun mä sanoin sulle siitä selviytymisestä, niin ei se nyt ihan niin yksinkertaista ole kuin annoin ymmärtää. Se itsensä pakottaminen toimii vaan siihen asti, että pääsee pahimmasta yli. Eikä siitä surusta koskaan välttämättä selviä tai edes tarvitse selvitä. Riittää, että oppii elämään sen kanssa ilman, että kantaa kaunaa koko loppuelämäänsä, sanon, ja tajuan vasta puhumisen lopetettuani vieneeni keskustelun altaan syvään päähän. Nooa ei kuitenkaan vaikuta järkyttyneeltä, vaan pikemminkin helpottuneelta, enkä minä pidä asiaa ihmeenä. Vertaistuki on aina vertaistuki, vaikka ei meillä ihan samanlainen historia olekaan, ajattelen.      

  -Niin kai. Äiti mua tässä eniten huolestuttaa. Sen pitäisi palata ensi viikolla töihin, mutta ei tää tilanne musta kovin hyvältä näytä. Meillä on kotona ihan hirveä kaaos koko ajan, vaikka mummo tai pappa onkin auttamassa kaiken kanssa joka päivä. En mä oikein edes tiedä, syökö tai nukkuuko äiti vieläkään yhtään. Ja mä… no, mun tila vaihtelee. Välillä paremmin, välillä  huonommin, Nooa sanoo hiljaa. Ja vaikka minä haluaisin osata lohduttaa ja ottaa edes osan siitä taakasta, jota Nooa kantaa, minä en kuitenkaan voi lopulta tehdä mitään muuta kuin olla läsnä.

  -Nooa, mä lupaan, että kaikki järjestyy vielä. Ei ehkä samalla tavalla kuin voisi toivoa, mutta ihan varmasti ne järjestyy lopulta jotenkin, sanon, ja toivon sitten, etten ole luvannut liikoja. Poika, tai enemmänkin nuori mies penkin toisessa päässä ei kuitenkaan sano hetkeen mitään, mutta ei toisaalta vaikuta etääntyneeltä tai vihaiselta. 

  -Kiitos, Nooa kuiskaa lopulta, ja tarttuu sitten hetkeksi käteeni. Heinäkuun ilta pimenee yöksi, ja minä uskallan luottaa siihen, että asioilla on aina tarkoituksena.


23. osa