Aallokko #2

Kesäinen tuuli puhaltaa vasten kasvojani, kun seison lenkin jälkeen hikisenä ja punaisena alaoven edessä etsimässä avaimiani pienestä vyölaukusta, jonka olen ripustanut kiinni itseeni lähinnä puhelinta ja niitä kuuluisia asunnon avaimia varten. En ymmärrä, miten avainnippu voi onnistua katoamaan pieneen laukkuun kerta toisensa jälkeen niin, että joudun oikeasti pelkäämään sitä, että olen jättänyt avaimeni asunnon sisään laukkuun laittamisen sijaan. Nyt tiedän olevani oikeasti pulassa, mikäli avainnippuni lepää eteisen lipaston päällä, sillä Santtu on ollut aamusta asti ensin treenaamassa, sitten kesätöissä. Kello on vasta vähän yli kaksi, ja tiedän, että poikaystävääni on turha odottaa kotiin ennen viittä. Juuri kun olen alkamassa kiroilemaan ääneen huonoa muistiani, löydän kuin löydänkin avaimeni vyölaukun perimmäiseen kulmaan painuneena. Huokaisen ääneen helpottuneena, pyyhkäisen hikeä otsaltani käsivarrellani ja avaan sitten oven, kävelen raput hitaasti ylös ja avaan vihdoinkin kotioveni, jonka takana minua odottaa pelkkä hiljaisuus. Potkin lenkkikenkäni eteisessä jaloistani, enkä jaksa välittää siitä, jäävätkö kengät siistiin riviin vai eivät. Hieman turhautuneena avaan vyölaukun kiinnityksen, heitän laukun lipaston päälle ja kiirehdin sitten suihkuun - tänään en todellakaan aio odottaa siihen asti, että hiki kuivuu iholleni. Annan viileän veden valua päälleni ja nojaan hetken aikaa vasten kylpyhuoneen kaakeleita. Minusta tuntuu siltä, että jokaista lihastani särkee, vaikken edes tehnyt erityisen pitkää lenkkiä, eikä lihassärky ole ainut asia, jonka tunnen. Minua väsyttää. Koko kehoni tuntuu raskaalta, ajatukset eivät kulje ja pienetkin asiat tuntuvat älyttömän suurilta. Pitäisi nukkua kunnolla, mietin, kun sammutan suihkun ja kääriydyn melkein hampaat kalisten pyyhkeeseen. Kuivaan itseni suurpiirteisesti, jonka jälkeen kävelen olohuoneeseen ja rojahdan istumaan sohvalle edelleen hiukset vettä valuen, vaikka tiedän, miten paljon asia Santtua ärsyttää. Muutaman minuutin ajan keräilen voimia sohvalla, mutta nousen sitten ylös, jotta minun ei tarvitsisi kiirehtiä ehtiäkseni ajoissa Rean luokse.

Rean asunto on vielä hiljainen, kun ystäväni päästää minut sisään kotiinsa. Taustalla soi vaimeasti jokin soittolista, jota Rea on kuunnellut todennäköisesti lukion ensimmäisestä vuodesta lähtien, sillä minusta tuntuu siltä, että osaan kappaleiden sanat ulkoa siitä huolimatta, etten itse kuuntele niitä. 

  –Tuleeks Santtu? Rea kysyy minulta ja katoaa sitten keittiöön. 

  –En mä oikeastaan tiedä. Mä kyllä sanoin sille aamulla tästä, mut tiedä siitä nyt, onko se tulossa vai ei, vastaan ja yllätän itsenikin kuulostamalla rauhalliselta. Tai no, ehkä asia ei yllätä minua. En vain jaksa enää järjestää kohtausta sen takia, että Santtu tekee muutoksia suunnitelmiin viime tipassa. 

  –Hmh. Se saisi kyllä tulla paikalle, Rea huokaisee ehkä hieman raskaasti ja pyytää minut auttamaan keittiöön salaatin kanssa. Minulla on paha tunne siitä, että ystäväni epäilee jotain sellaista, josta en todellakaan haluaisi keskustella, vaikka ehkä pitäisi. Kyllä, kyllä minä tiedostan, että minä ja Santtu liikumme riskirajoilla. Mutta kuinka pitkään jaksamme pitää kulissia yllä?

  –Ja vaikka se jätkä ei nyt tulisikaan tänne, parin viikon päästä teidän sietäisi tulla yhdessä Kristalle, Rea jatkaa katsoen minua samalla kysyvästi. 

  –Miten niin Kristalle? Siis onko se järkkäämässä jotain? kysyn aidosti hämmentyneenä, sillä minulla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, mistä Rea puhuu, mikä ei sinänsä ole outoa – minulla on välillä tapana olla turhankin hajamielinen, mitä tulee vähemmän tärkeiden asioiden rekisteröintiin.

  –Älä viitsi nyt! Etkö sä muka muista? Ne Kristan pelipäivät, joita se on pitänyt jo monta vuotta. Tekin ootte olleet siellä ihan joka ikinen vuosi! Rea sanoo ja näyttää oikeastaan jopa hieman turhautuneelta. Minun on ystäväni selityksestä huolimatta pakko miettiä vielä hetki, ennen kuin älyän, mistä hän puhuu. 

  –Voi hitto. Milloin se pitää ne? kysyn ja vaivun jo oikeastaan valmiiksi epätoivoon, sillä Kristan pelipäivät eivät ole yksilölajeja suosiva kaveriporukan tapahtuma. Jokaisella peleihin osallistuvalla on oltava pari, mielellään sellainen, jonka kanssa seurustelee, sillä kaveriporukkamme koostuu kahdeksasta parista. 

  –Ensimmäinen päivä on ennen juhannusta lauantaina, ja toinen juhannuksen jälkeen heinäkuun ekana lauantaina, Rea selittää ja katsoo minua jälleen kysyvästi, nyt jo hieman kulmakarvojaan nostellen. 

  –Joo, me tullaan erikseen ihan satavarmasti, totean hyvinkin nopeasti, kun olen selannut mielessäni kalenteria muutaman viikon päähän. 

  –Miten niin erikseen?

  –Jos mä muistan oikein, Santulla on joku joukkueen treeni- ja virkistyspäivä silloin ennen juhannusta lauantaina, ja heinäkuussa mä oon vähän turhankin varmasti töissä kaikki lauantait sellaisilla työajoilla, etten mä jaksa tulla enää mihinkään pelipäivään mukaan sen jälkeen, sanon ja tajuan kuulostavani äärimmäisen kireältä, mitä todennäköisesti olenkin vähintää alitajunnassani. Olen ehkä onnistunut esittämään tyyntä niin itselleni kuin muille, mutta nyt homma alkaa rakoilla. Se, miten hemmetin hankalaa minun on nykyään olla oman poikaystäväni kanssa samassa tilassa riitelemättä, ahdistaa minua. Minua ahdistaa se, miten vähän voin tai edes haluan tehdä asialle. Ihan kuin minulla ja Santulla, meillä, ei olisi mitään väliä.

  –Krista ei tuu tykkäämään tuosta, etenkään jos te tuutte yksin, Rea sanoo ääneen sen, minkä itsekin tiedän, ja katsoo minua nyt myötätuntoisesti, ehkä Kristan, ehkä itseni takia. 

  –Mä järkkään sinne vaikka Liljan meidän molempien kanssa. Se tuntee sekä mut että Santun pitkältä ajalta, ei pitäisi olla ongelma Kristalle. Eikä vaihdu paristakaan kuin puolet! yritän viedä tilannetta kevyempään suuntaan siinä onnistumatta. Rea naurahtaa silti hieman, hymyilee minulle rohkaisevasti ja hipaisee olkapäätäni, kun kulkee ohitseni ovikellon soidessa eteisessä. Yritän nopeasti koota ajatukseni keittiössä, ennen kuin pesen käteni ja hyppään ahdistavan olotilan saattelemana keskelle ihmisiä, joiden kanssa oleminen on juuri nyt vaikeaa. Mä uin vastavirtaan, henkäisen mielessäni, kun aistin minua ympäröivän ilon ja onnen. 

Minun ja Santun on puhuttava jossain kohtaa. Vakavasti. Meistä.

Meidän kohtalostamme.

Minulla on sellainen tunne, että olisin vahdannut koko illan Rean asunnon seinällä olevaa kelloa miettien samalla, onko poikaystäväni ylipäätään tulossa paikalle, vaikka oikeasti kello ei ole vielä kovinkaan paljon. Lopulta, kun olen jo melkein varma siitä, että räjähdän silkasta odottamisen tuskasta, ovikello soi jälleen, ja tällä kertaa oven takana on silminnähden hieman väsynyt Santtu. Vaikka mies onkin tullut paikalle, joudun silti edelleen kärvistelemään jossain Rean asunnon nurkassa, kun kaikki paikalla olevat ihmiset käyvät ymmärrettävästi tervehtimässä Santtua. Yrittäkää nyt moikata vaan nopeasti, ajattelen ja alan sitten liikkua lähemmäs poikaystävääni, joka vaikuttaa muistavan minut vasta sitten, kun hänen silmänsä kohtaavat omat silmäni.

  –Tulithan sä paikalle, sanon ehkä turhan kipakasti Santulle, kun pääsen hänen viereensä. 

  –Älä viitsi, Aava. Sä tiesit kyllä, että joudut odottamaan, hän sanoo ja katsoo minua melkeinpä kylmästi. Säpsähdän katsetta väistämättä, eikä se ainakaan helpota sitä tunnetta, joka huutaa minulle aivan koko ajan syöksykierteen vaarasta. 

  –Eiks sulla oo treenit ja joku joukkueen virkistyspäivä ennen juhannusta lauantaina? kysyn hieman aiempaa lempeämmällä äänensävyllä ja näen, miten kylmä katse Santun silmissä vaihtuu hämmennykseksi, joka johtuu todennäköisesti äkkinäisestä aiheenvaihdoksesta, ei niinkään sävystä, jolla esitän kysymykseni. 

  –Siis… On kai. Miten niin? 

  –Pitää ilmoittaa Kristalle, että me tullaan erikseen pelipäiviin, mä ekana, sä toisena päivänä. Mä ajattelin kysyä Liljalta, jos se vois tulla meidän kummankin kanssa sinne, selitän ja jätän Santun seisomaan yksin eteiseen hämmentynyt ilme kasvoillaan. Hetken aikaa olen varma siitä, että mies tulee ja tarttuu kiinni käsivarteeni, vaatii kuulla paremman selityksen pelipäiviin liittyen ja ylipäätään vaatii minua puhumaan kaikesta, mutta ei, niin ei tapahdu. Sen sijaan, että ennen minulle niin valtavan rakas ihminen tulisi perässäni, hän etsiytyy jonnekin olohuoneen keskelle keskustelemaan ystäviemme kanssa ja antaa minun hoitaa yksinäni tilanteen, johon joudun Kristan kanssa tahtomattani. Samaan aikaan minä kuitenkin tiedän, ettei Santun läsnäolo välttämättä vaikuttaisi Kristan käytökseen millään tavalla: nainen on päättänyt olla pitämättä minusta, tein sitten mitä tahansa.

  –Krista? Ois vähän asiaa pelipäiviin liittyen, aloitan keskustelun, kun pääsen tarpeeksi lähelle Rean kanssa puhuvaa naista.

  –Joo? 

Minusta tuntuu siltä, että Krista mittaa minua katseellaan päästä varpaisiin varsin arvosteleva ilme kasvoillaan. 

  –Mä ja Santtu tullaan kyllä, mut erikseen, pudotan pommin, enkä todellakaan jaksa välittää siitä, että Rea elehtii minua toimimaan hienotunteisesti: jos Krista ei aio olla kiltti minua kohtaan, en ala kohdella häntä prinsessana.

  –Siis mitä? Ettehän te nyt yksin voi tulla! Krista katsoo minua melkein järkyttyneenä, vaikka tietää paremmin kuin hyvin, etten tarkoittanut erikseen tulemisella yksin osallistumista. 

  –No ei me nyt yksin tulla. Mä pyydän Liljaa tulemaan sekä mun että Santun kanssa, sillä ei pitäisi olla mitään lauantaisin. Äläkä katso mua noin! Mä oon tuntenut Liljan 11, Santtu kuusi vuotta. Se tuntee meidät tarpeeksi hyvin, totean ehkä hieman ärsyttävällä äänensävyllä ja vilkaisen sitten Reaa, joka irvistää minulle. Tiedän, ettei Kristan kanssa riitely ole koskaan hyvä idea, mutta nyt en jaksa sensuroida itseäni.

  –En mä sitä epäile, etteikö Lilja tuntisi teitä. Enemmän mä mietin sitä, miten sun on niin vaikeeta järjestää omat aikataulusi Santun kanssa yhteen. Santulla sentään on treenejä ja kaikkea muuta elämässä, mut silti se olet sä, jonka on vaikea löytää aikaa. Miten on mahdollista, ettet sä voi tulla Santun kanssa yhdessä edes jompana kumpana päivänä? 

Viimeistään nyt minä olen räjähtää kaiken itseeni kasaantuneen vihan takia ja joudun tekemään hartiavoimin töitä, jotta en näyttäisi suuttumustani ainakaan huutamalla, sillä lopulta en halua olla tässä tilanteessa se lapsi, joka ei osaa käyttäytyä. 

  –Mä oon töissä! Ei tää asia ole mun tahdosta kiinni, kivahdan kuitenkin ja luon varsin viileän katseen ihmiseen, jonka kanssa en tule toimeen. Ainoastaan Kristan takana seisova Rea näyttää helpottuneelta, kun tajuaa, etten minä aio ruveta sanasotaan Kristan kanssa tilanteesta, jonka hän on päättänyt tulkita väärin. En silti jää juttelemaan hänen kanssaan, vaan lähden tilanteesta niin pian kuin voin. Suoraan sanottuna minusta tuntuu siltä, että Kristan kanssa keskusteleminen on itselleni vain päänsärkyä ja ajanhukkaa, enkä usko, että hetkellisen vihani kohde ajattelee minusta yhtään positiivisemmin, pikemminkin päinvastoin. Olen satavarmasti jättimäinen piikki hänen lihassaan, enkä edes tiedä syytä siihen, miksi emme tule keskenämme toimeen.

  –Miksi sä näytät noin synkältä? Santtu kysyy, kun oikeastaan puoliksi eksyn hänen viereensä Kristan ja Rean luota. Kun mies laskee toisen kätensä olkapäälleni, vaikuttaa hetken aikaa siltä, että hän on jo antanut anteeksi sen, miten kiukuttelin aiemmin kuin uhmaikäinen.

  –Krista. Se on sitä mieltä, että on mun syytä, ettei me voida tulla yhdessä niihin hiton pelipäiviin, sanon niin hiljaa, etteivät muut kuule.

  –Hmh. Ei sun pitäisi välittää siitä, mitä Krista sanoo, Santtu toteaa ja yrittää kai lohduttaa, mutta minun väsyneet aivoni eivät ota hänen sanojaan vastaan positiivisesti.

  –Ootko sä tosissasi? Yrittäisit itse olla välittämättä, kun joku ihan selvästi vihaa sua, tuhahdan ja olen jo melkein ravistelemassa miehen käden pois olkapäältäni, kunnes tajuan, ettei Santtu välttämättä ole tehnyt niin siksi, että haluaisi. Mitä helvettiä me enää leikitään? ajattelen, kun katson poikaystäväni silmiä, jotka eivät enää puhuttele minua samalla tavalla kuin aiemmin. Jään Santun viereen siksi, etten ole vielä valmis sanomaan ääneen niitä sanoja, jotka tulevat jossain kohtaa väistämättä eteemme. Jään hänen viereensä myös muiden takia – en halua joutua keskelle suhteemme tilan ihmettelyä nyt, kun olen itsekin sekaisin siitä ja kaikesta muusta. En ymmärrä, miksi minusta tuntuu siltä, että koko ajan tapahtuu jotain, vaikka oikeastaan mikään ei ole muuttunut miksikään aikoihin.

  –Mä lähden himaan, sanon Santulle, kun hän seuraavan kerran kääntää katseensa minuun. Minua väsyttää ja ärsyttää, enkä jaksaisi olla enää hetkeäkään seuraamassa muiden onnea, mutta Santtu ei ilmeestä päätellen ole kanssani samaa mieltä.

  –Häh? Miten niin sä lähdet, vastahan mäkin tulin?

  –En mä sanonut missään kohtaa, että sunkin tarvitsee lähteä. Jää tänne. Mä meen vaan nukkumaan, sanon rauhallisesti.

  –Ootko sä kävellen? Kai sä ymmärrät, ettei välttämättä oo fiksua liikkua yksinään tähän aikaan illasta, vieressäni seisova mies sanoo ja pudottaa viimein kätensä olkapäältäni vain kääntääkseen minut kunnolla kasvoikkain kanssaan.

  –Ei tästä ole edes pitkä matka, ja mä voin kyllä laittaa sulle viestin, kun pääsen kotiin, jos se on siitä kiinni. Santtu, jäisit tänne, puhuisit näiden tyyppien kanssa. Sä tiedät itsekin, miten vähän sä oot näitä viimeisten kuukausien aikana nähnyt, puhun hiljaa, mutta oikeastaan jopa vaativalla äänensävyllä. Santtu katsoo minua epävarmasti, eikä ilmeisesti tiedä, mitä hänen pitäisi sanoa tai tehdä. Anna mun jooko mennä yksin, ehdin ajatella, ennen kuin säikähdän asiaa. Siis ei. Totta kai Santtu saa tulla mun kanssa kotiin, mä vaan…, yritän selittää itselleni omia ajatuksiani siinä onnistumatta. Haluaisin vain mennä kotiin ja olla siellä ilman painostavaa hiljaisuutta. Haluan mennä kotiin, jotta kukaan ei erehtyisi kysymään, miten minulla ja Santulla menee nykyään. Haluan mennä kotiin ja olla yksin.

  –No okei, mene vaan. Mut sen viestin muistat sitten laittaa! poikaystäväni herättää minut ajatuksistani myöntymällä siihen, että lähden kotiin ilman häntä. Kun katson häntä silmiin, näen, ettei hän oikein tiedä, mitä tekisi tai olisi tekemättä. Muiden silmissä olisi ehkä outoa antaa minun vain mennä ilman mitään sen suurempia eleitä, mutta hänestä itsestään tuntuu vaikealta liikkua minua lähemmäs nyt, kun on jo aiemmin päästänyt minusta irti, tai niin minä ainakin luulen ja ymmärrän täydellisesti Santun silmien sanattoman viestin. Meidän molempien pitäisi ehkä tehdä nyt jotain tälle tilanteelle, mutta kumpikaan ei tee mitään, ajattelen, kun päädyn hipaisemaan nopeasti miehen käsivartta, ennen kuin sanon heipat ympärillämme oleville ihmisille ja kävelen sitten parhaan ystäväni luokse.

  –Rea, mä lähden himaan, sanon ja saan aikaan naisen kasvoille huolestuneen ilmeen.

  –Miksi? Kristanko takia? Ei se ole sen arvoinen! hän sanoo ja kääntää sitten päätään varmistaakseen jälkijunassa, ettei Krista vain seiso missään meidän lähellämme.

  –Miksi kaikki luulee, että mä lähden Kristan takia? Mä oon vaan nukkunut huonosti, mua väsyttää ja mä haluan ajoissa nukkumaan, sanon ja tiedän sen enempää pohtimattakin, että kuulostan varmasti ärtyneeltä, mitä olenkin - turha sitä on enää kieltää.

  –Santtu jää tänne?

Rean ei tarvitse sanoa muuta, kun näen jo hänen kasvoiltaan, ettei hän pidä siitä, mitä olen tekemässä.

  –Jää. Mä pääsen kotiin ilman sitäkin.

En tiedä, mitä Rea ajattelee kuullessaan sanani, jotka kieltämättä kuulostavat pahalta minunkin korvissani. Todennäköisesti hän on huolissaan minusta tai pikemminkin meistä, sekä minusta että Santusta, mutta ystäväni ei onneksi sano yhtään mitään aiheeseen liittyvää ehkä siinä pelossa, että suuttuisin hänelle.

  –Mene varovaisesti ja laita mulle viesti, kun pääset kotiin, hän sanoo ehkä lohdulliseksi tarkoitettu hymy huulillaan. Minäkin väännän kasvoilleni hymyn, josta tarkemmin katsottuna varmasti näkee, ettei se ole aito.

  –Jep. Mä meen nyt, sanon ja lähden hiippailemaan eteistä kohti ilman mitään suuria lähtöseremonioita, joita en muutenkaan haluaisi saada osakseni. Minun onnekseni muut ovat niin keskittyneitä keskustelemaan keskenään, ettei kukaan heistä Reaa lukuunottamatta huomaa, että lähden. Kun olen jo päässyt rappukäytävän puolelle, vilkaisen nopeasti sisälle asuntoon vain nähdäkseni Santun, joka väsymyksestä huolimatta vaikuttaa nyt rennolta. En voi tehdä mitään sille ajatukselle, joka väittää, että miehen rentous johtuisi vain minun poissaolostani. Samaan aikaan minä kuitenkin ymmärrän jopa hieman pelottavaa ajatusta, enhän minäkään enää osaa olla normaalisti Santun kanssa. Miten voisin vaatia häneltä jotain sellaista, mitä en itsekään hallitse?

Muutamaa viikkoa myöhemmin oloni on jälleen kuin jyrän allen jääneellä, tosin sillä erotuksella, että olen joutunut oikeasti rasittamaan itseäni fyysisesti Kristan pelipäivien ensimmäisen osan paljastuttua paljon fyysisiä lajeja sisältäväksi. 

  –Tää meni nyt vähän huonosti, totean Liljalle, kun pääsemme istumaan ravintolan pöydän ääreen jo muutenkin pitkän päivän päätteeksi.

  –Ai koska Santtu ei ollut mun kanssa täällä tänään? Hei, ihan hyvin me pärjättiin, sitä paitsi, ehkä te olisitte olleet vähän ylivoimaisia, kun Santtu on kuitenkin urheilija, nainen sanoo ja hymyilee minulle aurinkoisesti saaden minutkin hymyilemään, vaikkei fiilikseni olekaan katossa. Hitto, miten rakastankaan Liljaa ja hänen ystävyyttään. 

  –Mä oon muuten pahoillani Kristan käytöksestä. Vaikka säkin oot tänään saanut osan sen vihasta, sillä ei oo mitään henkilökohtaista sua vaan mua kohtaan, sanon itseäni vastapäätä istuvalle naiselle, kun näen Kristan kävelevän pöydän toiseen päähän. Lilja vilkaisee katseeni suuntaan ja hymyilee jälleen rauhoittavasti. 

  –Kieltämättä se on ollut vähän kireä. Mut ei se ole sun syytä, jos aikuinen ihminen ei osaa käyttäytyä ihmisiksi, Lilja muistuttaa minua ja katsoo minua sitten tutkivasti. Pian hänen katseensa alkaa häiritä minua.

  –Mitä? kysyn ja siirrän kasvoilleni valahtaneet hiussuortuvat hermostuksissani korvan taakse. Tiedän, että Lilja tuntee minut hyvin, ja juuri siksi hänen katseensa häiritsee. 

  –Ei mitään… Tai…

Hän ei vaikuta tietävän, kertoisiko asiansa vai ei.

  –Anna tulla nyt, vaadin, sillä hänen ilmeensä saa minut huolestumaan. 

  –Sä et oo ollut tänään tai oikeastaan pitkään aikaan oma itsesi, ja mun mielestä Santtukin on ollut outo. Aava, anteeks, että mä puutun teidän asioihin, mut teillä ei oo kaikki hyvin, eikö? hän sanoo, ja totta puhuen olen saada sydänkohtauksen, kun tajuan, miten huonosti minä ja Santtu ilmeisesti peittelemme suhteemme tilaa. 

  –Näkyykö se muka niin selvästi? kysyn, enkä edes yritä väittää vastaan Liljalle, jonka ilme muuttuu sanojeni mukana jokseenkin surulliseksi.

  –Hitto, mä oon pahoillani. En mä tiedä, tajuaako muut, mutta mä huomaan kyllä, nainen sanoo. Minä vilkaisen hieman huolestuneesti muita, jotka ovat hitaasti päätyneet istumaan pöydän ääreen, mutta kukaan ei kiinnitä huomiota minuun ja Liljaan, onneksi. En edelleenkään ole halukas puhumaan yleisesti siitä, etten enää tiedä, mitä haluan ja kenen kanssa.

  –Musta tuntuu siltä, ettei Santtu puhu mulle enää mitään. Jos joku kysyisi multa, miten sillä menee, joutuisin vastaamaan ihan lonkalta jotain ympäripyöreää. Enkä mä puhu sille. Me vaan riidellään tai ollaan hiljaa ja välinpitämättömiä toistemme suhteen, madallan ääntäni ja teen tunnustuksen, joka saa sydämeni hakkaamaan kivuliaasti rinnassani. Jollain tavalla ne muutamat sanat saavat prosessin pääni sisässä liikahtamaan eteenpäin pelottavan paljon. Minun on vaikea ja paha olla.

  –Ootko sä puhunut Santun kanssa? Ihan varmasti noi jutut pystyy vielä… 

  –Älä sano noin. Mä en tiedä, haluanko mä puhua sen kanssa siksi, että me voitaisiin jatkaa yhdessä, keskeytän ystäväni heti, kun arvaan, mitä hän aikoo sanoa. En todellakaan jaksa enää yhtäkään "Kyllä te saatte asiat selvitettyä" -lausahdusta. En välttämättä edes halua selvittää asioita Santun kanssa niin, ettei lusikoita tarvitsisi laittaa jakoon, vaikka asian ajattelu sattuukin kaikesta huolimatta. Santtu on ollut elämässäni seitsemän pitkää vuotta, joista viimeiset viisi hän on ollut poikaystäväni, jonka kanssa joskus luulin eläväni aina. Nyt minusta tuntuu kuitenkin siltä, että me kaksi emme tee hyvää toisillemme.

  –Mut tiedätkö, Lilja. Mä tajuan enemmän kuin hyvin, että pitäisi puhua, mut se on ihan helvetin vaikeaa. Santtu melkein välttelee mua kotona! Paskinta tässä on se, että mäkin välttelen sitä, ja sen takia kumpikaan ei koskaan nosta kissaa pöydälle, jatkan matalalla äänensävyllä puhumista ja avaudun Liljalle äkkiä kaikesta siitä, minkä takia olen ollut väsynyt, ärtynyt ja voimaton viimeisen vuoden aikana. Puhun Santun treeneistä, peleistä ja koulusta ja selitän samaan syssyyn jotain myös omasta koulustani ja töistä, jotka kaikki yhdessä tuntuvat vievän liian suuren osan elämästäni. En osaa sanoa, missä kohtaa Santusta on tullut jollain tavalla irrallinen osa elämääni. Kaikki ne asiat, jotka liittyvät häneen ja minuun, tuntuvat olevan erillään niistä muista asioista, joita haluan tehdä ja kokea. Kun sitten lopulta lopetan puhumisen, Lilja ei osaa sanoa heti mitään. Hän vain katselee minua myötätuntoisesti ja ilman sääliä, mikä tuntuu valtavan hyvältä. Siitä tiedän, ettei Lilja aio tuomita ajatuksiani tai pitää minua luovuttajana, vaikka sanoisinkin hänelle, etten jaksa tai halua korjata parisuhdettani, jonka tulevaisuus ei ole mielessäni kirkas vaan pimeä kuin marraskuinen ilta.

  –Ootko sä ajatellut, mitä sä haluat tehdä tuolle tilanteelle? Lilja kysyy hiljaa ja varovaisesti. Sä kysyt multa epäsuorasti, oonko ajatellut eroa, ajattelen, kun mietin, miten vastaisin, vaikka oikeastaan tiedän täsmälleen, mitä haluan sanoa.

  –Oon. Pahinta on vaan se, etten mä voi olla varma siitä, mitä lähtee, jos Santtu lähtee.

Minun on pakko pyyhkiä nopeasti silmiäni, jotta en alkaisi itkeä samalla, kun Lilja katsoo minua hieman hämmentyneenä.

  –Mitä sä tarkoitat tuolla?

  –Jos mä ja Santtu erotaan, ketkä jää myös mun elämään? Sä tiedät, että aika moni näistä tyypeistä, joita täällä on tänäänkin ollut, on tulleet mun elämään Santun kautta. Se on syvältä, mut mun on ehkä pakko valita erotilanteessa niin, etten mä oo enää osa näiden elämää. Jos mä ja Santtu ei tulla toimeen, me vaan hankaloitetaan kaikkien elämää, sanon ensimmäistä kertaa ikinä ääneen sen asian, jonka olen jollain tavalla tiennyt jo pitkään. Niin pahalta kuin se tuntuukin, luulen, että kaveriporukkamme pitää mieluummin Santun kuin minut, enkä tarkoita sanoillani sitä, että olisin porukalle arvoton tai merkityksetön: Santtu on vain ollut pidempään osa tätä joukkoa.

  –Aava… Sun pitää puhua Santun kanssa nää asiat selväksi. Ja ihan sama, mitä sä, tai te päätätte, mä ja Rea ollaan aina sun puolella, Lilja puhuu melkein kuiskaten ja tarttuu pöydän yli käteeni, joka tärisee. Hän silittää kättäni, kun yritän rauhoittua takaisin tähän hetkeen. Minua ahdistaa, paha olo velloo sisälläni kuin pahaenteinen aallokko rantakiviä vasten. Minua ahdistaa, koska tiedän, etten voi enää vältellä suurten päätösten tekemistä. Minua ahdistaa myös siksi, etten ole jo tehnyt päätöksiä, vaikken oikeastaan edes ole voinut tehdä niitä. On ehkä kestänyt hieman turhan pitkään myöntää itselleen, etteivät ongelmat vain katoa taikaiskusta, mutta tiedän silti, ettei minun pitäisi syyttää itseäni päättämättömyydestä. Se, että olen antanut itselleni aikaa, ei kai ole virhe, ja vaikka olisikin, sitä on myöhäistä katua nyt. Ainoa asia, jonka voin enää tehdä, on ratkaista tilanne yhdessä Santun kanssa, jotta voin joskus jatkaa eteenpäin.

3. osa