Elokuu, kesä loppusuoralla ja elämäni ensimmäiset muuttolaatikot oman huoneen lattialla. U-S-K-O-M-A-T-O-N-T-A. Mä ihan oikeasti muutan pois kotikylästä, kauas kotikylästä. Niin kauas, etten varmasti tule käymään kotona joka viikonloppu tai edes joka toinen, kun se ei olisi taloudellisesti järkevää. Edes opiskelijahintaiset junaliput eivät ole niin halpoja.
Tää paljon puhuttu uusi alku tuntuu aika jännittävältä, pelottavalta ja innostavalta. Pelottaa, jos tän alan opinnot ei tunnukaan yhtään omilta tai jos naapurit onkin hirveän meluisia. Jännittää, miten tuun pärjäämään vuokrayksiössäni ja yliopisto-opinnoissa. Molempiin ja etenkin jälkimmäiseen liittyy paljon uutta opeteltavaa, enkä vielä tiedä, miten tulen ikinä sisäistämään kaiken. Mä en pidä epävarmuudesta, mutta tiedän jo nyt, että ekat viikot niin yliopistolla kuin asunnolla tulee olemaan sitä täynnä.
On tää kaikki silti innostavaa ja kivaa. Pääsen sisustamaan kämppää itseni näköiseksi budjetin ja vuokranantajan määrittelemissä rajoissa, luoda itselleni sopivaa arkea, nukkua viikonloppuisin niin pitkään kuin huvittaa, opiskella ja nähdä, miten mun omat siipeni kantavat. Ja nyt saan aloittaa myös puhtaalta pöydältä: uusi kaupunki, uudet ihmiset. Kukaan ei tiedä musta mitään eikä oleta musta vielä mitään – aika virkistävää, eikö?
No, jos ihan totta puhutaan, mä nautin suuresti myös siitä, ettei mun tarvitse muuttaa ihan ypöyksin kauas kotoa, vaan saan samaan kaupunkiin yhden hyvän kaverin. Siellä me voidaan toivon mukaan olla toistemme tukena ja apuna, ennen kuin kotiudutaan uuteen paikkaan paremmin. Musta ainakin tuntuisi tosi yksinäiseltä ja pelottavalta muuttaa vieraaseen paikkaan ilman ketään. On siis vain ihanaa, että joku tuttu tyyppi asuu samassa kaupungissa – etenkin, kun introverttina lämpenen hitaasti uusille ihmisille.
Yläpuolella oleva kursivoitu teksti on kirjoitettu muutama päivä ennen muuttoa. Tää ei-kursivoitu teksti on taas kirjoitettu viikko muuton jälkeen. Täällä mä nyt olen, kaukana kotikylästä, omillani. Muuttokaaos alkaa hiljalleen vähentyä kämpässä ja sen myötä tää alkaa tuntua jo vähän enemmän kodilta. Totta kai monet asiat hakee vielä paikkaansa ja huomaan joka päivä tarvitsevani vielä joitain tavaroita, mutta kyllä täällä pystyy jo elämään.
Ekana iltana, kun muuttoapuna toimineet vanhemmat ja isoveli olivat lähteneet pois, musta tuntui hetken aikaa tosi yksinäiseltä ja avuttomalta. Ehkä ahdistikin vähän, kun katsoin parvekkeelta tutun auton lipuvan pois. Liikenteen äänet kuuluivat häiritsevän läheltä ja rappukäytävästä kuuluvat naapurien ovien kolahdukset saivat mut säpsähtämään. Vieras paikka, vieraat äänet ja täysi kaaos asunnossa saivat mut epäröimään, ja hetken aikaa mietin, oliko tää mun elämäni suurin virhe.
Oikeastaan mä olen jopa vähän yllättynyt siitä, että mun katastrofiajattelu kesti vain hetken – siis oikeasti hetken. Heti silloin ekana iltana mä lähdin kaverini kanssa käymään paikallisessa Cittarissa. Ehkä just se, etten mä ollut koko iltaa yksin, rauhoitti mua, sillä huomasin konkreettisesti, etten ole täällä oman onneni nojassa. Sillä sitä mä ehkä jännitin eniten tässä muutossa, vaikka melko introvertti tapaus olenkin.
Että sellaista. Pieni kotikylä vaihtui kuin vaihtuikin suhteelliseen isoon kaupunkiin. En mä vielä näin lyhyen ajan jälkeen tunne itseäni kaupunkilaiseksi, vaikka ihan kohtuullisesti täällä viihdynkin. Ja no, kotikylääkin kaipaan hetkittäin. Sieltä kaipaan ehkä eniten hiljaisuutta, sitä kun mistään ei oikeasti kuulu mitään. Täällä harvemmin on niin hiljaista, vaikken mä (lyhyellä kokemuksella sanottuna) millään kovin meluisalla alueella asu. Välillä mä myös haluaisin päästä rapsuttamaan Fasua, meidän 3-vuotiasta lapinkoiraa. Sen rapsuttamista mä joudun kuitenkin odottamaan siihen asti, että menen käymään kotikotona. Perheenjäsenten kanssa sentään onneksi pystyy puhumaan puhelimessa ja laittamaan viestejä.
Vaikka muutto onkin on nyt pääpiirteissään ohi, uusia asioita mun elämään on tulossa vielä paljon. Ihan nurkan ja muutaman päivän takana odottaa yliopisto-opintojen aloitus, a-p-u-a. Jännittävää, pelottavaa, innostavaa. Tästä voi tulla ihan mitä tahansa. Eniten mä kuitenkin toivon, että tästä tulee hyvä elämänvaihe – sellainen, jota voi hymyillen myöhemmin muistella.
