Aallokko #3

Heinäkuu alkaa aurinkoisena ja poutaisena, vaikka mieleni on kaikkea muuta, sillä tilanne Santun kanssa on kärjistynyt entisestään. Hän ei puhu minulle, enkä minä puhu hänelle. Olen Kristan pelipäivien ensimmäisen osan illasta lähtien toivonut, että Santun juhannuksena alkanut treeni- ja pelitauko helpottaisi tilannetta, mutta oikeastaan meidän välimme ovat vain entistäkin huonommat. Olen joutunut myöntämään itselleni kipeän monta kertaa, etten ehkä halua enää tätä suhdetta elämääni, mutta asian kertominen Santulle pelottaa minua, sillä kaikista riidoista, ongelmista ja raastavasta hiljaisuudesta huolimatta en voi olla varma siitä, että mies olisi kanssani samaa mieltä. Tiedän, että Rea ja Lilja ovat oikeassa puhumisen suhteen, mutta minulla Santun kanssa puhumiseen on melkoinen kynnys, vaikka tajuan paremmin kuin hyvin, että se on ainoa tie ulos tilanteesta, johon en koskaan halunnut joutua. Eikä Santun kanssa puhuminen ole ainoa minua jarruttava tekijä – eroomme liittyy monta muutakin tekijää ja ihmistä kuin vain minä ja Santtu. On kamalan lopullista pohtia kaikkia niitä asioita, jotka ehkä päättyvät kuin seinään, jos otan ja lähden Santun elämästä seitsemän vuoden jälkeen. Hän on, helvetti sentään, ollut mukana kolmasosan elämästäni tavalla tai toisella. Santtu on ollut kaveriporukassani, kun päätin peruskoulun. Tanssin vanhat hänen kanssaan. Hyvä, ettemme pukeutuneet Romeoksi ja Juliaksi penkkareissa. Ja nyt, melkein viiden yhteisen vuoden jälkeen olen valmis päästämään irti kaikesta siitä, mitä olen hänen kanssaan kokenut seitsemässä vuodessa. Tai hitot minä olen valmis päästämään irti, mutta en tiedä, onko minulla muita vaihtoehtoja. En ole ainut, johon suhde sattuu, näen sen Santusta. Ja juuri siksi olen varma siitä, että vähintäänkin toisen meistä on tehtävä päätöksiä, jos emme halua kiduttaa toisiamme kuoliaaksi. 

Pidän kesätyöpaikastani, mutta olen silti väsynyt, kun tulen kotiin, eikä tämäkään päivä ole poikkeus. En ole lainkaan varma siitä, että olisin väsynyt vain töiden takia. Jos sais nukuttua joskus kunnolla, ajattelen ja venyttelen sitten väsyneitä raajojani samalla, kun vilkaisen seinällä hiljaa raksuttavaa kelloa. On hieman turhauttavaa tajuta, ettei kellon vilkuilu auta yhtään mitään, sillä Santtu ei taaskaan ole kertonut minulle suunnitelmistaan juuri mitään, joten hänen odottelunsa on käytännössä aivan turhaa. En pysty edes muistamaan, missä kohtaa minusta on tullut ulkopuolinen, missä kohtaa Santtu on alkanut jättää asioita kertomatta. Vaikka toisaalta, en pysty muistamaan sitäkään, milloin olen itse alkanut väistellä poikaystäväni kysymyksiä ympäripyöreillä vastauksilla. 

Suhteemme on kuin pommi, joka voi räjähtää milloin tahansa.

  –Ai moi. Mä en tiennyt, että sä oot jo kotona, Santtu säikäyttää minut melkein hengiltä, kun astuu täysin yllättäen sisään asuntoon minun uidessa jossain ajatusten meren syvässä päädyssä vastoin tahtoani. 

  –Hyi hitto, mä säikähdin sua. En mäkään tiennyt, että sä tuut nyt kotiin, vastaan sen enempää tervehtimättä, vaikka tiedän olevani suorastaan töykeä miestä kohtaan. Kun katson Santtua, ehdin nähdä, että hänen silmänsä välähtävät. Auts, ajattelen, kun tajuan, että olen onnistunut ärsyttämään alle minuutissa häntä niin paljon, että havaitsen hänen vihansa hänen silmistään, vaikka yleensä poikaystäväni ei edes ärsyynny kovin helposti. En tosin voi sanoa, että olisin itse ollut viime aikoina rauhallinen ja kaikin puolin tyyni, vaan nimenomaan päinvastoin. Olen ollut hermostunut, vetäytynyt, etäinen, vihainen ja välttelevä, vaikka en todellakaan koskaan halunnut joutua tällaiseen tilanteeseen.

  –No niinpä. Kiva nähdä suakin! Santtu katsoo minua jäätävästi, kääntyy kannoillaan ja menee sitten makuuhuoneeseen paukauttaen oven mielenosoituksellisesti perässään kiinni. Ehkä sekunnin ajan olen valmis menemään perään, tekemään lopun tästä loputtomasta suosta, johon olemme joutuneet, mutta sitten hillitsen itseni. Tiedän kuulostavani hullulta, mutta tällä kertaa minä suorastaan haluan rakentaa riitaa hänen kanssaan, jotta molemmat meistä voisivat tajuta, ettei suhteemme etene tällä tavalla mihinkään, ei eteen- eikä taaksepäin. Olemme jumittuneet tähän kohtaan, jossa päätöksiä on tehtävä, vaikka ne olisivat kuinka kipeitä ja vaikeita. Suurin ongelmani on siinä, etten tiedä, näkeekö Santtu tilanteen samalla tavalla, vaikka luulen, ettei hän ole niin tyhmä, etteikö tajuaisi, että meillä on haasteita.

Iltapäivä vaihtuu hiljalleen iltaan, joka ei tosin vielä heinäkuussa pimene, vaikka jollain tavalla minä jopa toivon sitä. Santtu on piiloutunut tai jumittunut makuuhuoneeseen, enkä minä ole halunnut mennä riitelemään sinne hänen kanssaan, vaikka olenkin jollain tapaa poikkeuksellisen riidanhaluinen. Ja ehkä juuri siksi olen vain ollut koko ajan olohuoneessa, antanut tilanteen kehittyä ja kypsyä. 

  –Aava? Mä haluaisin… tai siis… mä taisin vähän ylireagoida. Sori.

 Säpsähdän miestä, joka ilmestyy makuuhuoneesta vaikea ilme kasvoillaan. Katson miestä silmiin ja ensimmäistä kertaa minä todella näen sen, että hän tietää sen minkä minäkin, mutta ei halua sanoa asiaa ääneen. 

  –Niin… Ehkä se oli ylireagointia, ehkä ei. Mikä tässä kohtaa edes on ylireagointia, jos me molemmat tehdään sitä koko ajan? Santtu, tää ei voi jatkua näin ikuisesti! yritän pysyä edes näennäisesti rauhallisena, mutta loppua kohden ääneni terävöityy. 

  –Miten niin jatkua ikuisuutta? Eihän tää nytkään ole kestänyt kovin kauaa! 

  –Älä yritä kiemurrella! Sä tiedät helvetin hyvin, ettei me olla käytännössä viimeisen vuoden aikana tehty mitään muuta kuin riidelty, nahisteltu tai oltu välinpitämättömiä toistemme suhteen! Sä et kerro mulle enää mitään. Me ei tehdä yhtään mitään yhdessä. Tai sori, tuo oli valhe. Me riidellään yhdessä! Etkö sä näe, että meidän onnellisuus on vaan yks hemmetin iso kulissi, joka kaatuu päälle valonnopeudella, jos kumpikaan ei tee mitään?! huudan välittämättä siitä, asunnon seinät ovat paperia. Olen vain korviani myöten kyllästynyt siihen, miten sekä minä että Santtu välttelemme ongelmia, joita meillä on. En jaksa enää olla hiljaa, en jaksa enää esittää hänen onnellista tyttöystäväänsä, en jaksa enää riidellä asioista, joihin kumpikaan meistä ei voi tai halua vaikuttaa. 

  –Noinko sä tän näet? Että tää viisi vuotta kestänyt suhde on pelkkää kulissia, mikä kaatuu niskaan heti, kun jotain ongelmia ilmaantuu? Ja onko se mun syytä, että sä itse vetäydyt, etkä oo millään tavalla kiinnostunut siitä, mitä mun elämään kuuluu? Mitä helvettiä mä voin sille, ettei sua kiinnosta? Sä oot aina tiennyt, että mun treenit vie paljon aikaa, ja pakkohan mun on jossain välissä opiskella ja nähdä kavereita ja mitä ikinä! Ei mulla oo aikaa paapoa sua, sun pitää ymmärtää se! Santtu huutaa minulle, eikä missään nimessä saa minua hiljenemään, vaikka hänen sanansa loukkaavat minua. Ihan kuin minä en olisi yrittänyt ymmärtää häntä ja hänen tavoitteitaan. Ihan kuin minua pitäisi paapoa. Ihan kuin minä olisin tässä se ainut paha. 

  –Sä yrität laittaa tän tilanteen kokonaan mun syyksi, mitä se ei todellakaan ole! Mä olen yrittänyt tukea ja ymmärtää sua, mä tajuan kyllä, että sä haluat kehittyä ja tulla ammattilaiseksi urheilun saralla, mut hitto vieköön, mä en oo valmis keräilemään sun ajasta pelkkiä rippeitä. Mä haluan ja tarvitsen oman osani sun ajasta, mulla on oikeus saada sun aikaasi! Enkä mä ole ainut, jota ei kiinnosta. Et säkään ole ollut kovin kiinnostunut mun asioistani viimeisen vuoden aikana, vai oletko muka? Ainakaan sä et näytä sitä millään tavalla! Mä en jaksa enää riidellä tai esittää mitään! Enkä mä tiedä, onko tässä mitään korjattavaa, jos kumpikin haluaa ainoastaan rikkoa! huudan niin, että kurkkuuni sattuu, enkä voi estää voimakasta tärinää ilmestymästä koko kehooni. Tärisen vihasta, raivosta, pelosta, rakkaudesta ja siitä, ettei joskus niin suurta rakkautta enää ehkä ole. Tai ehkä en vain halua, että sitä olisi. Ehkä haluan vain päästää irti. Ehkä minä todella olen tässä se paha, joka aikoo tuhota jotain kaunista, vaikka omissa silmissäni kauneus on tilanteesta kaukana. Ehkä olen vain hullu, kun edes mietin, että asiat olisivat paremmin eron jälkeen. 

  –Mitä, sä oot jo päättänyt, miten tää menee? Eikö mun mielipiteellä ole mitään väliä? Aava, mä luulin, ettet sä luovuttaisi näin helposti, Santtu aloittaa selvästi raivoissaan, mutta lopettaa niin rauhallisesti ja jäätävästi, että sydämeni nyrjähtää paikaltaan. Se, että poikaystäväni on saanut äänensä rauhoitettua, ei kuitenkaan tarkoita sitä, että hän olisi muuten rauhallinen. Santtu kääntyy minusta poispäin, ottaa avaimensa eteisen pöydältä niin rajulla liikkeellä, että tiputtaa uskomattoman monta asiaa kerralla lattialle ja vetää sitten kengät jalkaansa vihan höystämällä voimalla. 

  –Jotainhan tälle on tehtävä! Santtu, mieti kaks viikkoa, ajattele, onko tää muka sitä, mitä sä elämääsi haluat! huudan vielä, vaikka miehen sanat ovat repineet minut palasiksi. Santtu ei käänny katsomaan minua, hän vain pamauttaa oven kiinni ja katoaa rappukäytävään. Minä yritän turhaan rauhoitella kehoani ja mieltäni, jotka molemmat ovat jollain tavalla riidasta ja huutamisesta järkyttyneitä ja voipuneita. En oikeastaan haluaisi itkeä, mutta muutaman minuutin vastaan taistelemisen jälkeen päädyn itkemään niin, etten näe eteeni tai kuule mitään muuta kuin oman ääneni, joka on särkynyt ja murskattu. Kyyneleet valuvat kasvojani pitkin raivokkaasti, nenäni vuotaa ja kylmä hiki nousee ihoni pintaan. Tärisen enemmän kuin avannossa käymisen jälkeen, enkä kykene rauhoittamaan itseäni kovin nopeasti tai tehokkaasti. En mä haluaisi luovuttaa, mutta musta tuntuu siltä, että mä tein niin jo, on ainut asia, jota pystyn ajattelemaan itkuni seassa. Pahinta kaikessa on kuitenkin se, ettei Santtu ehkä ole yhtä valmis luovuttamaan. Minun on todennäköisesti työnnettävä meidät molemmat reunan yli kuiluun ja kannettava jättäjän viittaa, mikäli Santtu ei seuraavan kahden viikon kuluessa muuta omaa käsitystään suhteesta, josta minä olen valmis päästämään irti.

Muutaman päivän kuluttua oloni on aivan yhtä kamala tai jopa kamalampi kuin heti riidan jälkeen. En osaa sanoa, olenko koskaan aiemmin ottanut yhtä pahasti Santun kanssa yhteen, mutta jos puhun totta, luulen, etten ainakaan koskaan aiemmin ole saanut miestä yhtä suutuksiin, eikä hän minua. Tai en minä ole vihainen, vaan todella loukattu, ja luulen, että Santunkin vihan taustalla on se, että olen loukannut häntä pahemman kerran, tiedän sen kyllä. 

  –Aava, sä näytät hirveältä, Rea toteaa heti ensimmäiseksi, kun näkee minut. En ole halunnut tavata häntä kotona, joten pyysin häntä puistoon ja varoitin etukäteen ulkonäöstäni, sillä minä oikeasti näytän aivan kauhuelokuvan hahmolta. Töihin jaksan laittautua sen verran, etten säikytä asiakkaita pois, mutta ystävääni varten en ole jaksanut ehostaa ulkonäköäni.

  –Mähän varoitin sua, mut kiitos. Mä en vaan oo pystynyt oikein syömään tai nukkumaan viime päivinä. Juominenkin on vähän tiukkaa, mut mun pakko, jos en halua joutua sairaalaan tiputukseen nestehukan takia, yritän olla vitsikäs, mutta en saa sanoillani Reaa hymyilemään sen pahemmin kuin itseänikään. 

  –Mikä hätänä? Susta ei oo kuulunut yhtään mitään, ja mä näen kyllä, että sä oot itkenyt silmät päästäsi. Tää liittyy Santtuun, eikö niin? Mä olen susta huolissani, Aava. Kertoisit nyt, niin mä voisin auttaa sua, Rea sanoo ja käy istumaan viereeni penkille ja näyttää siltä, että valmistautuu halaamaan minua hetkenä minä hyvänsä, jos romahdan täysin. Minä en kuitenkaan ole ajatellut romahtaa, vaikka oloni onkin hirveä, sillä olen saanut omasta mielestäni tarpeeksi milloin tahansa romahtelusta – eron ajatteleminen tosissaan on ottanut koville, vaikka ennen muutaman päivän takaista riitaa olin ajatellut, ettei asia olisi niin vaikea. Minkälaista eroaminen on, jos sen ajatuksen työstäminen on näin helvetillistä? mietin ennen kuin Rea tökkää minua varoen kylkeen.

  –Aava? hän sanoo, kun käännän katseeni naiseen.

  –Sori, oon vähän ajatuksissani. Mutta joo, tää koko homma liittyy Santtuun. Tai enemmänkin meihin, jos mä nyt enää voin sanoa niin, totean ja näen, miten Rean ilme muuttuu huolestuneesta melkeinpä järkyttyneeksi.

  –Mitä sä tarkoitat? hän kysyy, vaikka tietää aivan varmasti, mitä tarkoitan.

  –Mä oon miettinyt paljon mua ja Santtua viime aikoina ja oon aika varma siitä, ettei tuo suhde oo sitä, mitä mä haluan tulevaisuudelta. Mä oon Santulle etäinen, se on mulle etäinen, kumpikaan ei puhu mitään. Me riidellään ihan mitättömistä asioista, mut pari päivää sitten tilanne eskaloitui. Me riideltiin pahemmin kuin koskaan aiemmin, ja mä heitin ilmoille ajatuksen eroamisesta. Arvaa vaan, kuka tykkäsi siitä ihan hirveästi, selitän tilannetta hieman ironiseen sävyyn Realle, joka vaikuttaa olevan surullinen puolestani. Tai puolestamme.

  –Miten kauan tuota on oikeastaan edes jatkunut? Onks Santulla joku hätänä? Onks sulla kaikki hyvin? Jos te vielä puhuisitte ihan rauhassa, ennen kuin kumpikaan päättää mitään, vieressäni istuva ystäväni kyselee ja ehdottaa sitä, mitä kaikki muutkin, hemmetti puhumista. 

  –Ei tää ole mikään kahden kuukauden huonompi jakso, Rea. Tätä samaa paskaa on jatkunut varmaan ainakin vuoden, ellei kauemminkin. Nyt tää tilanne on vaan pahentunut aika paljon. Ja ei, en mä tiedä, onko Santulla joku hätänä, kun se ei puhu mulle. Enkä mä oikeastaan edes tiedä, haluanko tietää, vastaan ja epäröin vain hieman, kun sanon viimeisen virkkeeni. Rea ei selvästikään ole tajunnut, miten toivottomalta tilanne minun silmissäni vaikuttaa, sillä virkkeeni kuultuaan hän näyttää hämmentyneeltä ja järkyttyneeltä.

  –Siis mitä?

  –Sä kuulit kyllä. Mä en välttämättä edes halua tietää, onko joku hätänä, ja jos on, niin mikä. Mä oon tosissani, tää tilanne on syvältä, enkä mä halua tukahduttaa itseäni tai Santtua tähän. Santtu ei vaan ole miettinyt ihan niin pitkälle, ja siksi se on hiton vihainen mulle. Mä annoin sille kaks viikkoa aikaa miettiä, mutta musta tuntuu siltä, että mä joudun päättämään tän joka tapauksessa, haluaa Santtu sitten jatkaa tai ei, oksennan ulos ajatuksen, joka pelottaa minua. Se pelottaa minua Santun takia, hän ollut elämässäni niin pitkään. Se pelottaa minua kaveriporukkamme takia. Se pelottaa minua itseni takia. Kuka minä olen ja mihin kuulun, jos jätän taakseni sen, mitä olen seitsemän vuoden ajan rakentanut.

  –Aava, mä olen pahoillani. Mä todella oon pahoillani. Te kaksi ootte olleet meille kaikille melkeinpä itsestäänselvyys, kun te olette olleet niin kauan yhdessä ilman mitään maailmanluokan kriisejä tai riitoja. Voi kuulostaa mulkulta sanoa näin, mutta te ette ole näyttäneet sitä, että menee huonosti ennen tätä kevättä ja kesää. Me kaikki ollaan varmasti vaan ajateltu, että sä ja Santtu molemmat olette niin kiireisiä just nyt, ettei teillä ole aikaa tulla yhdessä mihinkään. Ja vaikka te olisitte puhuneetkin, en mä tiedä, oltaisko me haluttu uskoa sitä todeksi. Mut sä ja Santtu tiedätte itse, mikä on teille parasta, vaikka ero ihan satavarmasti sattuu. Aava, sun pitää kuitenkin muistaa, että mä oon aina sun puolella, ja niin on Liljakin. Sä et menetä erossa kaikkia ja kaikkea, Rea puhuu hitaasti ja yrittää avata minulle omaa näkökulmaansa, joka linkittyy suoraan myös kaveriporukan näkökulmaan.

Tiedän, ettei ero jää porukassa huomaamatta, se ei vain ole mahdollista. Ero vaikuttaa kaikkeen ja kaikkiin.

En osaa vastata Realle mitään, olen vain hiljaa ja istun penkillä, kun ystäväni sitten hivuttautuu lähemmäs ja halaa lujasti, vaikka en tunne juuri mitään. Minusta tuntuu siltä, että olen hetkeä aiemmin huuhtonut tunteeni viemäristä alas jättäen sisälleni vain onttouden. Onttouden lisäksi sisälläni aaltoilee epämukavuus ja hienoinen järkytys siitä, että Reakin näkee tilanteen kanssani samalla tavalla. Me molemmat tiedämme, etten minä ole se, joka jää porukkaan eron jälkeen.

Seuraavat päivät, illat ja yöt menevät sumussa, hyvä, että jaksan aamuisin nousta ylös ja lähteä töihin, joista minulla ei ole varaa olla poissa etenkään nyt, kun taloudellinen tilanne elämässäni muuttuu väistämättä ja nopeasti. En ole koskaan ollut Santusta riippuvainen rahallisesti, mutta yhteiset tulomme ovat mahdollistaneet asumisen hieman kalliimmassa asunnossa, johon kummallakaan ei yksinään ole varaa, ja se valehtelematta on yksi huolenaiheistani. Ei siis varsinaisesti rahatilanteeni, vaan se, miten hoidamme asunnon asiat sen jälkeen, kun toinen meistä on muuttanut pois. Sekä minä että Santtu olemme kiinni asunnossa vuokrasopimuksen perusteella, enkä voi kuin toivoa, että pystymme auttamaan toinen toisiamme vuokranmaksussa erosta huolimatta aina niin kauan, kunnes molemmat ovat löytäneet omat asuntonsa. 

  –Mä meen nyt.

Havahdun Santun ääneen, kun hän on vetämässä eteisessä kenkiä jalkaansa nyt paljon rauhallisemmin kuin päiviä aiemmin heti riidan jälkeen. On oikeastaan jopa outoa, että hän ylipäätään mainitsee asiasta, siitä, että on lähdössä ulos. Kaikki nämä päivät riidasta alkaen poikaystäväni on ollut vihainen minulle, ehkä jopa koko maailmalle. Ja nyt, nyt hän seisoo eteisessä ja katsoo minua silmiin katse täynnä jotain, ehkä surua tai toivottomuutta. 

Tajuan, etten ole ainut, jota tuleva pelottaa.

  –Oo varovainen, sanon hiljaa, mutta en liiku senttiäkään mihinkään suuntaan, vaikka yhtäkkiä haluaisin vain pyyhkiä kuluneen vuoden pois ja aloittaa sen uudelleen, jotta meidän ei tarvitsisi koskaan päätyä tähän tilanteeseen, jossa hajotamme itsemme, toisemme ja sen elämän, jonka joskus suunnittelimme olevan yhteinen. Santtu katsoo minua vielä hetken ja nyökkää sitten pienesti ennen kuin lähtee ovesta ulos. Minä jään istumaan sohvalle tyhjin ajatuksin, jotka kuitenkin ovat samaan aikaan täysiä, enkä kykene ymmärtämään niiden viestiä kunnolla. Pitkästä aikaa minusta tuntuu siltä, etten tiedä, onko eroaminen oikeasti hyvä päätös, vaikka olen ajatellut eroamista jo pitkään. Nyt koko asia vain epäilyttää ja pelottaa niin paljon, että haluaisin unohtaa sen täydellisesti. Haluaisin kai vain paeta tilannetta, jotta minun ei tarvitsisi rikkoa mitään tai ketään. On kuitenkin lohdutonta ajatella, että minä ja Santtu eläisimme aina niin kuin olemme eläneet viimeiset viikot. Kun minä olen ollut töiden jälkeen väsynyt ja mennyt illalla aikaisin nukkumaan, Santtu ei välttämättä ole ollut edes kotona. Ja kun hän on tullut kotiin, hän on jäänyt nukkumaan olohuoneen sohvalle, jotta ei herättäisi minua, vaikka tietää, ettei sohva todellakaan tee hyvää selälle ja niskalle. Kun löysin hänet ensimmäisen kerran sohvalta aamulla, tulin vihaiseksi. Nyt asia tekee minut vain tavattoman surulliseksi. En tiedä, nukkuuko Santtu sohvalla enemmän minun, meidän vai itsensä takia. Joka tapauksessa kuoppa välillämme syvenee, ja minä tiedän, ettei tämän kuopan yli voi hypätä, eikä täyttämisestäkään olisi mitään hyötyä - eroosio veisi maan kuitenkin mukanaan. Juuri nyt en kuitenkaan haluaisi uskoa, että meidän tarinamme jää viisivuotiseksi. Seitsemän vuoden ajan Santtu on kuulunut elämääni, joista viisi vuotta olen ajatellut, että rakastan häntä aina. 

Se ei vain mene niin.

Unelmat särkyvät, ihmiset muuttuvat ja käärmeetkin vaihtavat nahkansa. Elämän palapelin palaset katoavat ja vaihtuvat, ja muuttuneen palapelin kanssa on vain opittava elämään. Joskus ihmisen itsensä on oltava se, joka hävittää pari palaa pelastaakseen hyvinvointinsa. Minun on rikottava palapeli ja kasattava se uudestaan uusien palojen kanssa. Minun on annettava itseni mennä, minun on annettava Santun mennä.

Heinäkuu lähestyy loppuaan synkissä merkeissä. Kaksi viikkoa on suhteellisen lyhyt aika, ja kun jäljellä oleva viikko vaihtuu päiviin ja tunteihin, minusta tuntuu siltä, etten kykene mihinkään järkevään. Olen pohtinut, miettinyt ja ajatellut tilannetta monelta eri kantilta, mutta en vain kykene pääsemään eroon siitä ajatuksesta, että ero on ainut vaihtoehto, vaikka se kamalalta tuntuukin. Santtu ei missään nimessä ole minulle vain joku mies, jonka voisin unohtaa kahdessa päivässä, hän on kaikkea muuta kuin sitä. Santtu on minulle rakas, hänen kanssaan olen kulkenut melkoisen matkan yläasteelta lukion läpi tähän pisteeseen, jossa nyt olemme.

Viimeinen päivä on sydämen repimistä irti rinnasta, enkä saa syötyä mitään koko päivänä. Töihin meneminen ja siellä oleminen on kamalaa, eikä takaraivossa jyskyttävä ajatus kaiken päättymisestä jätä minua lainkaan rauhaan, vaikka kuinka yritän keskittyä tekemään työni kunnolla. Haluan samaan aikaan lähteä kesken päivän töistä pois ja kuitenkin jäädä ikuisuudeksi, jotta minun ei täytyisi kohdata Santtua. Jotta minun ei tarvitsisi rikkoa häntä, itseäni ja meitä. Jotta minun ei tarvitsisi luopua. Jotta voisin jäädä. Jotta kaikki kuitenkin olisi hyvin. Jotta voisin herätä painajaisesta ja tajuta, että viimeinen vuosi on ollut pelkkää pahaa unta.

En voi viivytellä pisteen paikoilleen laittamista enää yhtään pidempään, vaikka minusta tuntuu siltä, etten kykene edes hengittämään.

Koti on lohduttoman hiljainen. Asunnon seinillä roikkuu kuvia ja tauluja sen elämän ajalta, jota olen viimeiset vuodet kuvitellut eläväni aina. En vielä tiedä, kumpi meistä lähtee tästä asunnosta ensin, mutta tiedän, ettei kumpikaan jää tähän kotiin mielellään. Tämä koti on liian täynnä onnellisia muistoja, sen jokainen nurkka muistuttaa jostain, jota ei enää kohta ole, enkä haluaisi uskoa, että kaunis asunto on nyt tuhottu. Se ei ole silmissäni kaunis, se on kipeä ja säröillä. 

Kello liikkuu kiduttavan hitaasti eteenpäin.

Istun sohvalla, sitten lattialla ja eteisen kenkätelineen päällä. Pyörin ympyrää keittiön, olo-, kylpy- ja makuuhuoneen välillä, enkä osaa pysähtyä mihinkään. Minua ahdistaa, en saa henkeä enkä kai edes tajua, mitä olen sanomassa ja tekemässä heti, kun Santtu tulee kotiin. Jos mä putoankin tyhjän päälle? mietin, vaikka tiedän, että Rea ja Lilja ovat luvanneet olla puolellani aina. Tiedän jo nyt, etten menetä erotessani vain Santtua, vaan useita muitakin ihmisiä siksi, että osan kanssa yhteydenpito vain lakkaa. Osa taas ei halua olla kanssani tekemisissä, jotkut eivät vain tiedä, miten toimia. Sekä minun että Santun elämä on muuttumassa paljon, enkä pidä ajatuksesta. En haluaisi kokea oloani turvattomaksi.

Kehoni jännittyy äärimmilleen, kun kuulen rappukäytävästä askeleita, jotka lähestyvät uhkaavasti asuntoa, jota kutsun vielä kodiksi. Kun askeleet sitten loppuvat, ja kuulen, miten avain työnnetään lukkopesään, minä jähmetyn paikoilleni olohuoneen ja käytävän rajalla seisomaan täysin voimattomana. Sekunnit menevät liian nopeasti ja kuitenkin niin hitaasti. Haluan vetää oven tiukasti kiinni ja unohtaa kaiken, mutta en voi kuin kohdata tilanteen sellaisena kuin se on, kipeän rehellisenä ja raakana. Santtu astuu ovesta sisään, eikä voi olla huomaamatta minua suoraan edessään. Hän katsoo minua silmiin ja tutkii kasvojani, enkä voi sanoa, ettenkö itse tekisi samoin hänelle. Minusta hän näyttää jo valmiiksi murskatulta. Tiedän, että hän tietää, että minä tiedän päätökseni satavarmasti, eikä hän aio estää minua, vaikkei ehkä olekaan omissa ajatuksissaan aivan niin pitkällä kuin minä olen omissani. Minä kuitenkin tajuan, ettei Santtu enää ajattele, etteikö tämä kaikki sattuisi minuunkin, ja se rohkaisee minua hieman kieroutuneella tavalla.

  –Sä oot päättänyt? mies rikkoo lopulta hiljaisuuden, jota on kestänyt jo aivan liian pitkään. Minun on repäistävä itseni suosta, johon olen uppoamassa, vaikka se sattuukin.

  –Olen. Santtu, mä… mä haluan erota.

Pudotan sanat suustani, mutta en väistä Santun katsetta niiden aikana. Minä näen, että sanani toimivat lyöntinä. Ne saavat valmistautumisesta huolimatta ilmat pihalle keuhkoista, enkä minä voi enää perua mitään, mikä säikäyttää, satuttaa ja pelottaa minua. Olen omillani, Santtu on omillaan. Meitä ei enää ole.

  –Mun sanoilla ei siis enää ole merkitystä? Santtu kysyy vielä, vaikka tietää jo vastauksen. En sano ääneen mitään, heilautan vain päätäni niin, että Santtu tietää varmasti vastauksen olevan kielteinen. Santtu ei enää pysty kääntämään päätäni, vaikka pieni ääni sisälläni toivookin niin. Ole kiltti ja puhu mut ympäri, ajattelen, kun kuluneet vuodet tulvivat mieleeni. Samaan aikaan minä näen Santun, joka hajoaa palasiksi edessäni viimeistä kertaa ikinä, enkä minä voi enää vältellä romahtamista, vaikka hetken aikaa olen jo luullut itkeneeni kuluneen kahden viikon aikana kyynelvarastot rutikuiviksi. Jostain kerään kuitenkin voimia mennä poikaystäväni, siis kai nykyisen exäni, luokse ja halaan tätä lujasti sekä itseäni että häntä lohduttaakseni. Meidän elämämme on tällä hetkellä kuin ranta, jota aallot huuhtovat. Suhteellisen rajut aallot putsaavat rannan ja jättävät sen tyhjäksi, emmekä me voi tehdä muuta kuin seistä aallokossa ja yrittää selvitä.

4. osa