Muutaman viikon kuluttua ensimmäiset kirjoitukset ovat kunnialla ohi. Tai kunnialla ja kunnialla, miten asian nyt itse kukin kokee, mutta kuitenkin. Jopa aiemmin niin kovin kireät abit ovat rauhoittuneet hieman, minä mukaan lukien. Jollain oudolla tavalla tieto siitä, että me kaikki olemme saaneet kirjoitukset käyntiin, rauhoittaa suurinta osaa. On vain ja ainoastaan helpottavaa antaa itsensä hengittää muutaman viikon ajan ennen kevään kirjoituksiin valmistautumista.
-Miten se inssi? Ootko sä jo varannut ajan siihen? Karoliina on säikäyttää minut hengiltä aloittamalla aamun keskustelun ilman, että olen huomannut hänen tuloaan olohuoneeseen.
-No huomenta vaan sullekin! En ole varannut vielä, ja saanen muistuttaa, mä en ole vielä täyttänyt kahdeksaatoista.
Tiedän kuulostavani hieman turhan ärtyneeltä, mutta jokin asia tätini äänessä saa minut provosoitumaan ilman, että edes tahdon niin käyvän.
-Et olekaan. Vielä. Se aika kannattaa kuitenkin varata ajoissa, ettei se jää roikkumaan minnekään ensi keväälle asti. Ei ole hirvittävän kivaa stressata samaan aikaan sekä kirjoituksiin että inssiin.
-Et oo tosissasi, Karoliina! Mitä sä oikein luulet musta? Mä en ole enää mikään viisivuotias, jota pitää vahtia koko ajan. Yritä nyt vähän rauhoittua, kello ei oo vielä edes kahdeksaa. Mä lupaan, että tuolla asenteella tästä päivästä tulee tuhottoman pitkä, sanon, ja hetken aikaa minä vain haluaisin hyppiä tasajalkaa olohuoneen lattialla. Missä kohtaa tästä tuli tällaista? ajattelen, kun kuljen tätini ohitse suuttumus silmissäni leiskuen. Minä ja Karoliina olemme nykyään vähän turhankin usein törmäyskurssilla, eikä tilannetta ainakaan helpota se, että kummallakin on koko ajan kiire. Mehän aletaan muistuttaa Aapoa ja sen isää, mietin muistaessani Cecilian puheet poikaystävänsä ja tämän isän väleistä. Heillä tosin riitojen aiheina olivat usein jotkut oikeat asiat, toisin kuin minun ja Karoliinan jokapäiväiset väännöt milloin aamupalasta, milloin auki jätetystä eteisen kaapin ovesta. Se on äärimmäisen turhauttavaa, enkä minä osaa selittää asian syvimpiä juuria edes itselleni. Miksi, mitä ja milloin ovat kaikki täysin avoimia kysymyksiä. Onko tää nyt sitä kuuluisaa luopumisen vaikeutta? mietin saamatta vastausta. Sen sijaan tiedostan varsin hyvin, että aamun leppoisa olotila on tuhottu pohjamutia myöten. Ärtyneenä, turhautuneena ja edelleen liian väsyneenä heittäydyn sängylleni makaamaan ilman ajatustakaan siitä, että nousisin ja tekisin jotain järkevää.
Lukion käytävä on yhtä täynnä ihmisiä kuin aina ennenkin. Kukaan ei käännä katsettaan minun suuntaani, kun kävelen ihmisten ohi. On torstai, ulkona vesisade on tauonnut ja aurinko yrittää työntyä pilvestä päivää piristämään. Päivä on täysin tavallinen, reppuni on suhteellisen kevyt ja olemukseni yhtä harmaa kuin aina ennenkin. Kaikki on normaalia, vaikka samaan aikaan asiat tuntuvat hieman erilaisilta.
-Miksi sä näytät tuolta, Ela? Sä täytät tänään kahdeksantoista! Cecilia keskeyttää ajatukseni juuri silloin, kun olen tippumassa turvallisen syvälle mieleni sopukoihin.
-Miten niin näytän joltain? Mähän olen ihan… neutraali, sanon hieman kankeasti, sillä tiedän, että kasvoni ovat hieman enemmän betonia tänään kuin monina muina päivinä. Kahdeksantoista. Mitä jos mäkin kuolen jo kymmenen vuoden päästä? viheliäinen ajatus ehtii livahtaa ymmärrykseeni ennen kuin ehdin pysäyttää sitä. Cecilia tutkii minua tarkkaan silmillään, joihin on piilottanut hyppysellisen huolestuneisuutta. Hän tuntee minut liian hyvin ollakseen huomaamatta mielialaani.
-Haluatko sä puhua siitä? hän kysyy niin hiljaa, että vain minä kuulen. Hetkeksi minun maailmani pysähtyy siihen, keskelle hälyistä lukion käytävää. Cecilian katse on lempeä, mutta minä… en halua puhua vanhemmistani nyt.
-Mieluummin ei. Se… tulee vaan huonompi olo, sanon, eikä minun tarvitse selittää sen enempää. Cecilian käsi käy nopeasti olkapäälläni.
-Puhut sitten, jos tuntuu siltä, hän sanoo varovaisesti hymyillen. Minä nyökkään ja lähden sitten kävelemään Cecilian kanssa kohti seuraavan tunnin luokkaa. Sanomatta jääneet sanat pyörivät mielessäni häiritsevän paljon aina niin kauan, kunnes näen käytävällä Nooan nojaamassa perinteisesti kaappirivistöön. Huomatessaan meidät hän nyökkää meille, ja minä ja Cecilia vastaamme eleeseen lähes samaan aikaan. Minä katson häntä ehkä sekunnin liian pitkään, mutta sen sekunnin aikana ehdin tajuta haluavani puhua hänen kanssaan. En käänny takaisin mennäkseni mainitsemaan asiasta, sillä Cecilia on ehtinyt jo hieman liian kauas minusta. Ja kaiken lisäksi minut valtaa tunne siitä, ettei Nooa ehkä olekaan niin kaukana minusta kuin olen ajatellut. En vielä tiedä, mitä se tarkoittaa, mutta jotain on tapahtumassa. Jotain muutakin kuin se, että me kaksi puhumme toisillemme kunnolla.
Katu on hiljainen. Katulamput valaisevat katua hiljalleen hämärtyvässä pakkasen puolelle kääntyvässä lokakuun illassa. Minä kannan mukanani pientä kangaskassia, johon olen kiireellä tunkenut kaksi hautakynttilää ja tulitikut. Kotona on ihan yhtä hiljaista kuin täälläkin, mietin, enkä edes liioittele ajatellessani niin. Karoliina ei ole vielä kotona, eikä minua juuri kiinnosta olla yksin siinä mielentilassa, jossa olen. Sekavassa ja eksyneessä olotilassa hautausmaa tuntuu ainoalta paikalta, jonne voin paeta. Siellä olen yksin, vaikka toisaalta en olekaan.
-Äiti, isä.
Ääneni kuulostaa jopa omiin korviini erilaiselta. Se on pelottavan heikko, murtunut ja lähellä reunan yli putoamista. Tulitikkujen saaminen askista tuntuu mahdottomalta tehtävältä - sormeni ovat lähestulkoon umpijäässä. Kun sitten viimeinkin saan raapaistua yhden tikun tuleen, sytytän kynttilät kädet täristen. On tavattoman vaikeaa vain olla ja hengittää, yrittää rauhoittua. Kaikki tunteet, jotka olen kuluneen vuoden aikana kasannut jonnekin rintakehäni alueelle, ovat alkaneet oireilla tänä vuonna aiemmin kuin ennen. Siinä missä tietynlainen selittämätön ahdistus on ennen ollut marraskuun lopun vaiva, nyt rintaani puristaa jo lokakuussa. Ja minä todella yritän pysyä vahvana, mutta siinä hetkessä, siinä tunteiden ristitulessa, en kykene siihen. Käyn istumaan maahan niin, että nojaan hautakiveen, vaikka tiedän varsin hyvin, ettei niin pitäisi tehdä. Karoliina valittaisi mulle tästä, ajattelen. Kivi hohkaa kylmää, mutta minä en välitä asiasta juuri nyt. En oikeastaan edes kykene välittämään mistään muusta kuin siitä häiritsevästä epätietoisuudesta, jonka olotilani on minulle aiheuttanut. Miksi pitää tuntea näin, vaikkei siihen edes ole mitään syytä? mietin, kun kosketan mielessäni merenpohjaa. Yhtäkkiä kaikkien hehkutus täysi-ikäisyydestä, ajokortista ja oikeudesta tulla ja mennä juuri niin kuin itse haluaa tuntuu täysin turhalta. Kylmä hautakivi takanani muistuttaa minua asioista, joita en välttämättä edes haluaisi muistaa. Äiti, isä ja koko onnettomuus kuuluvat sillä harvinaisen pimeällä hetkillä niihin asioihin. Sitten, hyvin hitaasti kylläkin, kylmyys pureutuu vaatteiden läpi luihin ja ytimiin asti. Voisi luulla, että kylmyys tekisi olotilastani entistäkin hirveämmän, mutta ei. Vastoin kaikkia odotuksiani minä rauhoitun nojatessani kylmään hautakiveen. Hengitän ensin hitaasti sisään, ja puhallan sitten hitaasti ulos. Syke laskee, tunteet eivät ole enää niin pelottavan kipeitä ja kylmyys… se sen sijaan alkaa tuntua liiankin voimakkaana vasten selkääni. Hetkellinen rauhallisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ahdistus ja muut yhtä ihanat tunteet olisivat jättäneet minut rauhaan. Ne vain lepäävät hetken, palaavat kohta uudelleen ja silloin, silloin minä todella saatan murskaantua niiden alle.
Nousen hitaasti ylös maasta, katson kynttilöitä, jotka lepattavat kauniisti ja kumarrun sitten vielä uudelleen hautakiven eteen. Kuljetan sormiani pitkin kullattuja kirjaimia ja numeroita samalla tavalla kuin pienenä. Sillä tavalla olen hetken aikaa lähempänä vanhempiani.
-Mä yritän pysyä hengissä, kuiskaan niin hiljaa, etten meinaa itsekään kuulla omaa ääntäni. Ympärilläni ilta on hämärtynyt lähestulkoon pimeäksi. En kuitenkaan pelkää pimeää, en nyt, kun muut pelkoni ovat itseäni lähempänä.
Kotona Karoliina halaa minua tiukasti, onnittelee täysi-ikäisyydestä haikeutta äänessään ja ihmettelee sitten kohmeista olemustani. Minä selitän jotain hautausmaasta ja kotiin unohtuneista lapasista ja kaulahuivista. Ja vaikka haluaisin puhua omista, hyvin ristiriitaisista tunteistani, en tee sitä. Ei Karoliina ole vielä vanha, mutta lokakuun edetessä päivä päivältä lähemmäs marraskuuta ja sitä kohtalokasta päivää sekä minun että tätini kasvoille eksyy muutama ylimääräinen ryppy silkasta surusta. En halua lisätä tuskaa naisen harteilla, joten pysyn hiljaa. Ja vaikka tiedän, ettei Nooankaan tilanne oli vielä kovin vakaalla pohjalla, haluan silti puhua hänen kanssaan. Nooa ymmärtää minua paremmin kuin moni muu.
-Oothan sä ihan kunnossa? Karoliinan ääni keskeyttää ajatukseni. Yhtäkkiä tunnen harvinaisen hyvin hänen katseensa kasvoillani. Nainen tuntuu tutkivan katseellaan jokaisen merkin, josta voisi päätellä jotain vointiini liittyvää. Minä pyrin parhaani mukaan pitämään pintani tyynenä.
-Ei mulla mikään ole, vähän vaan väsyttää, sanon. Vaikka tätini ei juuri nyt hiillosta minua asialla, minä näen hänen silmistään, ettei olemukseni jätä häntä täysin rauhaan.
-Mikaela. Muistathan sä sen, että olet meille valtavan rakas? Vaikka mä en enää periaatteessa ole sun huoltajasi, kyllä mä silti edelleen kannan huolta. Aina saa puhua. Eikä vain saa, vaan pitää puhua, Karoliina sanoo, ja minä olen murtua kyyneliin. Mutta sen sijaan, että alkaisin itkeä siinä tätini edessä, minä kävelen hänen luokseen ja halaan lujasti.
-Kiitos, kuiskaan. Se riittää. Vaikka välillä minusta onkin tuntunut siltä, että olen vain Karoliinan tiellä, tiedän kuitenkin syvällä sydämessäni, ettei asia ole niin. Yksi aikakausi elämässäni on tietyllä tavalla päättynyt. Vielä hetken aikaa asiat kuitenkin jatkuvat suhteellisen samalla tavalla kuin aiemminkin, enkä minä ole pettynyt siitä tiedosta.
