maanantai 31. toukokuuta 2021

Lopun jälkeen #29

Muutamaa viikkoa myöhemmin joulu tuntuu olevan jo aivan nurkan takana. Karoliina ja mummi ovat aloittaneet vuosittaisen jouluhössötyksensä jo hyvissä ajoin. Olen itse yrittänyt ehdottaa rauhanomaisesti ajatusta rauhallisesta ja lähes ohjelmattomasta joulusta, mutta mummi ja Karoliina tuntuvat jämähtäneen siihen aikaan, kun olin vielä kahdeksan enkä kahdeksantoistavuotias. 

  -Eikä me pelkästään sun takia hössötetä, tätini puolustaa kantaansa, kun otan asian esille. Hänen mielestään on päivänselvää pyhittää jouluaatto vielä viimeisille töille ja askareille, vaikka minä olisin täysin valmis aloittamaan loman kunnolla jo silloin. 

  -Joo, ette varmasti, mutisen hieman ärtyneenä siitä tiedosta, etten tänäkään jouluna ehdi istua alas ennen aattoillan viimeisiä tunteja. Kaikesta huolimatta on kuitenkin ihanaa mennä jouluksi mummin ja ukin luokse, pois tästä kaupungista, jossa menneisyyden aaveet liikkuvat aikaa tai paikkaa katsomatta. 


On omituista kävellä lumisia katuja pitkin Nooan kanssa kohti minun kotiani. Tai oikeastaan minun ja Karoliinan kotia, enhän minä siellä yksin asunut. Koulupäivät ennen lomaa ovat alkaneet jo käydä vähiin, enkä minä oikeastaan edes tiedä, miltä se minusta tuntuu. 

  -Hassua, etten mä oo kertaakaan tän vuoden aikana käynyt teillä, Nooa toteaa itsekin, kun lähestymme itselleni jo rakkaaksi tullutta Usvakatua. Miehen toteamus pysäyttää ajatukseni hetkeksi, ja joudun hetken aikaa miettimään, miten vastaisin hänelle.

  -Niin. Onhan se outoa, mut toisaalta meillä molemmilla on ollut vähän kaikenlaista säätämistä asioiden kanssa. Sulla sun isä ja Essi, mulla taas Karoliina ja Jarkko sekä muutto. Mut jos jotain positiivista, niin sun ei tarvinnut nähdä sitä muuttokaaosta! Me saatiin vikat laatikot purettua varmaan jotain kuukausi sitten, vaikka muutosta on kuitenkin nyt jo melkein kahdeksan kuukautta, sanon ja tajuan sitten, ettei Nooa oikeasti ole käynyt kummassakaan asunnossa, jossa olen viimeisen vuoden aikana asunut. Ja sitten tajuntaani hiipii myös muistutus siitä, että muutto ja muuttolaatikot liittyvät vahvasti minun kohdallani siihen päivään, jolloin Nooan isä kuoli. 

  -Siinä sä oot kyllä oikeassa. Tän vuoden aikana on kyllä ehtinyt säätää ja vääntää vähän jokaisen asian kanssa. 

Pysähdymme kadun päähän odottamaan, että autot pääsevät risteyksestä pois. Nooa on kääntänyt katseensa minuun. En oikein tiedä, miten minun tulisi tulkita hänen ilmettään. Periaatteessa kaikki näyttäisi olevan hyvin, mutta samaan aikaan hän näyttää hieman turhan väsyneeltä ja huolestuneelta. Onneksi meidän on tarkoitus puhua tänään, ajattelen, kun pääsemme ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen ylittämään katua, jonka on melkein häiritsevän vilkas ajankohtaan nähden. Mikään ei juuri tänään, juuri tässä hetkessä, tunnu olevan kohdallaan. Kaikki on hieman vinossa, vaikkei mikään ole sinänsä huonosti. Ja niin pelottavaa kuin se onkin, tiedän, että sisäinen tunteeni on alkua jollekin, mikä tulee väistämättä eteen. Eikä se välttämättä ole huono asia, se vain ehkä muuttaa yhtälöä, jossa olen tottunut elämään.


Kotona kaikki sentään on ennallaan. Tai no, tavallaan Nooan kengät eteisessä poikkeavat tavallisesta, mutta se ei ole lainkaan häiritsevä asia. Enemmänkin se tuntuu turvalliselta, vaikken minä omaa kotiani millään tavalla pelkääkään. 

  -Ei tää turhan iso ole. Pieni ja kompakti, sanon Nooalle, kun olemme kiertäneet talon suurpiirteisesti läpi. On totta, ettei talo todellakaan ole kaupungin suurimpia ja hienoimpia, mutta minulle, Karoliinalle ja nykyään lähestulkoon aina meillä olevalle Jarkolle Usvakadun talo on juuri sopiva. 

  -Eihän se kodintuntu ole kiinni siitä, kuinka suuri se talo on. Te kuitenkin viihdytte täällä? Nooa kysyy ja istuu olohuoneen sohvalle, kunhan olen ensin viitannut sen suuntaan. Iltapäivän hämärässä verhotankoon kiinnitetyt jouluvalot luovat yllättävän paljon tunnelmaa, ja hetken aikaa harkitsen jopa hakevani muutaman tuikun luomaan lisää tunnelmaa.

  -Joo, viihdytään. Aluksi oli kyllä outoa olla täällä, kun oli neljässä vuodessa tottunut kerrostaloelämään. Eihän sen Tuulikadun asunnon pitänyt olla mikään pitkäaikaisratkaisu, mut tiedäthän sä, mikään ei oo niin pysyvää kuin väliaikainen, totean ja näen heti osuneeni johonkin kipeään asiaan tai muistoon Nooan sisällä. Minun ei tarvitse pahemmin miettiä, mikä sanoissani tekee kipeää. 

  -Vähän liiankin hyvin. Luulisi, että syöpäsairaan ihmisen poikana sitä olisi tottunut siihen, että mikään muu kuin väliaikaisuus ei ole pysyvää, mut ei, hemmetti sentään. Ei siihen näemmä tottunut ikinä, nuori mies sanoo ja katsoo minua sitten silmiin jokseenkin raastavalla tavalla. Ei kenenkään pitäisi joutua kohtaamaan tällaisia asioita näin nuorena, mietin, vaikka tiedän, että ajatus pelkistä onnellisista tarinoista on harvinaisen utopistinen. Minä ja Nooa emme ole ainoita, jotka ovat menettäneet jotain korvaamatonta liian aikaisin. Eikä me olla edes pahimmasta päästä, muistutan itseäni, vaikka tiedän senkin, ettei minun pitäisi verrata omaa tilannettani siihen, miten paljon huonommin jonkun toisen asiat ovat. 

  -En mä usko, että siihen olisi edes pitänyt tottua. Nooa, sun isä oli kuitenkin niin lähellä sua. Tai ehkä enemmänkin niin, että se oli lähellä vaikkei ollutkaan. Lähellä muttei läsnä. Ei menettämisen pelkoon varmaan ikinä voi tottua, sanon ehkä jokseenkin raskaasti tai ainakin painokkaasti. En tiedä, miltä sanani kuulostavat Nooan korvissa, mutta minä toivon todella, että hän ottaa ne vastaan lempeinä lohdutuksen sanoina. 

  -Niin… Välillä se on vaan ihan hiton raskasta, kun mihinkään ei ikinä tunnu tottuvan, oli se tilanne sitten positiivinen tai negatiivinen. Isän kuoleman jälkeen mulla on ollut sellainen tunne, etten mä kykene hallitsemaan omassa elämässäni oikein mitään muuta kuin ehkä sitä, saanko palautettua ne esseet palautuspäivään mennessä. Ja mä tiedän, ettet sä halua kuulla asioita mun äidistä, vaan musta itsestäni, mutta… 

  -Nooa, mä en halua kuulla sun äidistä silloin, jos sä suljet itsesi asian ulkopuolelle. Mut jos sä haluat puhua sun äidistä siksi, että se liittyy myös suhun itseesi, mä todellakin annan sun puhua, keskeytän pieneksi hetkeksi miehen avautumisen ja käyn sitten istumaan häntä vastapäätä. Nooa hymyilee minulle heikosti, vaikuttaa ymmärtävän sen, mitä tarkoitan. Se tuntuu hyvältä, vaikka samaan aikaan hänen kärsimyksensä iskee hampaansa kiinni minunkin luihini. Nooan takia olen kuitenkin valmis kestämään sen, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. 

  -En mä halua syyttää äitiä mistään, mä ymmärrän sen tilanteen kyllä, mut välillä mua ärsyttää se, miten mä en voi ikinä tietää, millainen päivä on tulossa. Joskus se herää energisenä, ihan niin kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan. Toisena aamuna tuntuu siltä, että mun pitää käydä kiskomassa äiti ylös ja töihin. Se tekee edelleen puolikasta viikkoa. Enkä mä tiedä sitäkään, onko se töissä käyminen hyvä vai huono asia. Toisaalta on hyvä, ettei kaikki päivät mene vaan kotona, mut joskus työpäivien jälkeen äidillä ei riitä voimia yhtään mihinkään. Sitten kaikki kotihommat on mun, mummon ja papan harteilla. Kun tietäisi vaan, milloin tää helpottaa, niin ei tarvitsisi koko ajan pelätä jotain, Nooa kuiskaa viimeisen virkkeensä. Minun sydämeeni sattuu, siihen todella sattuu, eikä ainoa syy kipuun ole se, että Nooaan sattuu. Pienen osan kivusta vie myös se, etten minä voi mitenkään poistaa sitä Nooalta. Hänen on väistämättä kuljettava matkansa yksin, niin pahalta kuin se kuulostaakin. 

  -Sulla on täysi oikeus tuntea noin, sanon hiljaa. Mies nyökkää hitaasti ja painaa päänsä käsiinsä, enkä minä enää voi vain pysyä paikoillani. Siirryn sohvalle Nooan viereen ja silitän hänen selkäänsä rauhallisesti. Hetken päästä Nooa siirtää päänsä lepäämään olkapäätäni vasten. Joulukuinen iltapäivä hämärtyy edelleen, kello tikittää eteenpäin, mutta minä en välitä. Juuri nyt on vain tämä hetki. Nooa jää syliini.


En jälkikäteen osaa sanoa, kuinka pitkään minä ja Nooa olemme olleet sohvalla. Ehkä tunnin, ehkä kaksi, mutta joka tapauksessa oloni on sen jälkeen jopa hieman sekava ja äärimmäisen väsynyt. Olen käynyt viimeisten tuntien aikana läpi asioita niin Nooan elämästä kuin omista asioistanikin. Vaikka puhuminen onkin ihanaa, se on myös älyttömän kuormittavaa – etenkin silloin, kun joutuu työstämään ajatuksia, jotka ovat omalla epämukavuusalueella. Kaikki asiat vain pyörivät päässäni. On vaikeaa rauhoittua istumaan alas, syömään yhdessä Karoliinan ja Jarkon kanssa ja kuuntelemaan keskustelua, josta minun todennäköisesti pitäisi olla kiinnostunut ainakin tätini ilmeestä päätellen, kun hän huomauttaa minulle asiasta.

  -Mikaela, kuunteletko sä yhtään? 

Soperran jotain epäselvää vastaukseksi ja yritän sitten skarpata, vaikka ajatukseni haluaisivatkin karata jonnekin kauas. Tiedän, että ajatuksiin hukkuminen on yksi niistä piirteistäni, joilla onnistun toisinaan ärsyttämään ihmisiä harvinaisen paljon, mutta minkä itselleni voin? Lopulta saan syötyä ja pääsen lähtemään pöydästä huoneeseeni, jossa rohjahdan heti makaamaan sängylleni. Ja ennen kuin ehdin edes huomata, olen nukahtanut sikeään uneen, josta havahdun hereille vasta seuraavana aamuna.


Viimeinen päivä ennen joululoman alkamista tuntuu yhtä kiireiseltä kuin edellisvuonnakin. Osa ihmisistä istuu vielä kiltisti tunneilla, osa taas on luistanut lukion joulujuhlan kenraaliharjoituksiin. Omia silmiäni kulunut syyslukukausi painaa: kirjoitukset, viimeisten kurssivalintojen tekeminen ja samalla myös taustalla pyörivä epävarmuus ajasta lukion jälkeen ovat stressanneet minua pitkin syksyä enemmän ja vähemmän aiheellisesti, enkä varsinaisesti usko, että muutamia päiviä sitten Nooan kanssa käyty keskustelu on ainakaan helpottanut tilannetta. Tiedän, että mies on sitkeää tavaraa – hän ei todellakaan ole taipumassa vapaaehtoisesti kaiken sen epävarmuuden keskelle, mutta silti minua huolettaa hieman, eikä vähiten siksi, etten voi itse auttaa mitenkään. Omasta huolestani huolimatta en silti ikinä olisi osannut odottaa, että juuri Essi tulisi puhumaan minulle aiheesta ruokavälitunnilla, kun olen yksin.

  -Mikaela, ois yksi juttu.

  -No, mitä? kysyn ehkä turhankin epäkohteliaasti, vaikken edes tiedä, mistä Essi aikoo puhua.

  -Nooasta vaan. Vaikkei meistä nyt mitään sen kummempaa tullutkaan, se tyyppi on silti mulle tärkeä. Ei se ehkä sitä itse myönnä, mut se tarvitsee ihmisiä ympärilleen. Pidä sä huolta Nooasta. Sähän sen lopulta meistä parhaiten tunnet, hän sanoo, katsoo minua silmiin ja näyttää siltä, että oikeasti toivoo minun tekevän niin. 

  -Totta kai, aina, vastaan epäröimättä, vaikkakin hämmentyneenä. Essi ei jää luokseni pidemmäksi aikaa, mutta minun mieleeni tilanne on piirtynyt ehkä ikuisiksi ajoiksi. On sillä sentään sydän, ajattelen ja yritän karistaa tilanteen tuoman hämmennyksen harteiltani, kun näen Cecilian astelevan omaan, rentoon tyyliinsä minua kohti.

sunnuntai 30. toukokuuta 2021

Suolatut haavat

En tiedä, mitä sanoa. Puhe puuroutuu korvissani, vaikka samaan aikaan kuulen jokaisen sanan ja äänessä olevan särön paremmin kuin ehkä koskaan aiemmin. 
En tiedä, mitä ajatella. Hetken aikaa olen aivan varma siitä, että olen jäänyt jonkin suuren ja painavan asian alle puristuksiin. Hengittäminen tuntuu vaikealta, äärimmäisen hämmennyksen kyyneleet pyrkivät pintaan. Kuulen kaiken, mitä itsestäni metrin päässä seisova ihminen sanoo, mutten ymmärrä sanakaan. Ja vaikka yritän jäsentää ajatuksiani, en saa niitä kasaan. Ne hajoavat miljooniksi paloiksi kuin korkealta putoava lasi ja leviävät mieleni pohjalle samalla tavalla kuin sen samaisen rikki menneen lasin sirpaleet lattialle. Kaikelta putoaa pohja. Enkä minä ymmärrä syytä siihen.

Itsestäni metrin päässä seisovan ihmisen takana kajastaa valo, mutta ihmisen kasvot ovat mustat, vaikken minä ole edes antanut itselleni lupaa itkeä kuin pikkulapsi. En näe edessäni niitä kasvoja, jotka olen tottunut näkemään. Näen vain tummia varjoja, selittämättömiä tunteita ja jotain, jota olen vielä hetkeä aiemmin kutsunut lempeydeksi. Tai ehkä kasvot ovatkin edelleen lempeät, mutta nyt koko asia tuntuu minulle vain ja ainoastaan valheelliselta. Jokainen hänen sanansa on vain uusi isku palleaan. Oloni on sanalla sanoen kauhea. Aivan kuin olisin jäänyt jyrän alle ja joutunut sen jälkeen heitetyksi jääkylmään veteen vaatteet ja kymmenien kilojen painot päälläni. Minua oksettaa, en saa edelleenkään henkeä, jalkojen kantokyky heikkenee minuutti minuutilta. Katson edessäni seisovan ihmisen ohitse auringonlaskua, joka värjää koko muun maiseman ympäriltämme oranssin ja punaisen eri sävyin. Minun mieleeni se ei kuitenkaan koske. Se jää mustavalkoiseksi, halusin sitä tai en.

Tuhottoman pitkän ajan kuluttua toisen osapuolen monologi päättyy. Hän katsoo minua silmiin, yrittää ehkä hetken jopa ymmärtää minun tunteitani ja päättää lopulta tarttua käteeni kiinni vain vetääkseen minut kiinni itseensä vielä yhdeksi valheelliseksi hetkeksi. En enää haluaisi olla hänen lähellään - auki revittyjä haavoja ei korjata suolaamalla. Kun hän sitten lopulta irrottaa otteensa minusta, hyvästelee ja kävelee pois, minä tiedän, etten osaisi vastustaa häntä, mikäli hän nyt heti kääntyisi ympäri ja kertoisi kaiken olevan sittenkin kunnossa. Minä uskoisin kaiken ja heittäytyisin hänen syliinsä, vaikka suolatut haavani olisivatkin kipeitä ja vielä verta vuotavia. Ja sen sijaan, että hän yrittäisi paikata haavojani, hän vain ripottelisi niille lisää suolaa.
Enkä minä lähtisi, jos voisin jäädä.

sunnuntai 9. toukokuuta 2021

Sävytetty hiljaisuus

Pienen huoneen seinät ovat valkoiset, pelottavan valkoiset. Tilan haju on vieras, eikä varsinkaan se onnistu lisäämään turvallisuuden tunnetta ympärilläni. Kaikkialla on vain niin kovin hiljaista – tai ei oikeastaan. Huone humisee, pääni humisee, on hieman kylmä. Vain vieressäni piippaavat laitteet ja ruhjotun näköinen keho, ihminen, henkilö, kaverini, ystäväni... muistuttavat minua siitä, että olen tässä. Minä olen tässä, hengissä ja kylmissäni. Aiemmin vahvalta näyttänyt nainen makaa nyt sairaalasängyllä syvässä unessa. Hän ei näytä vahvalta, vaan pieneltä ja heikolta. Tiedän, ettei nainen ikinä haluaisi kuulla, että kukaan kuvailee häntä sellaisilla adjektiiveilta. Pieni ja heikko. Mutta toisaalta, kukapa meistä haluaisi olla pieni ja heikko, jos voisi olla suuri ja vahva. Ja vaikken minä sitä ikinä olekaan myöntänyt, toivon silti joskus salaa, että nainen edes joskus hyväksyisi sen, että on pieni ja heikko.

Huoneen humina ja samanaikainen hiljaisuus saavat minut levottomaksi. Pyörin huoneessa ympyrää, käyn istumaan sängyn vieressä olevalle tuolille ja nousen ylös vain toistaakseni samaa kaavaa. Naisen tilassa ei tapahdu muutosta. Hän vain nukkuu ja nukkuu, ja vaikka lääkäri on sanonut minulle, että uni edistää parantumista, en osaa silti rentoutua. En haluaisi myöntää, että kaipaan naisesta eniten sellaisia asioita, joita minun ei pitäisi kaivata. Jos painan silmäni hetkeksikään kiinni, kuulen hänen äänensä hiljaisena korvaani vasten, tunnen hänen kätensä rintani päällä. Silmäni rävähtävät auki. Apua, ajattelen ja yritän sitten kiivaasti työntää kaikki naiseen liittyvät ajatukset pois mielestäni. Lopulta mieleni kuitenkin voittaa ja lähestulkoon pakottaa minut istumaan sängyn viereen ja tarttumaan kiinni hieman viileään käteen, joka lepää sängyllä suorana ja liikkumatta. Jollain kieroutuneella tavalla se rauhoittaa minua, vaikka nyt sormet eivät eksykään omieni sekaan. Naisen rinta kohoilee, hän hengittää rauhallisesti kaikesta huolimatta. Ja hyvä niin. Tai ainakin luulen. 

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen huoneen ovi käy, ja sisään astuu mies, jota en välttämättä haluaisi kohdata tällaisessa paikassa tai tilanteessa. Minun on päästettävä irti naisen kädestä.
  -Täällä ei ole tapahtunut mitään muutosta? mies kysyy, mutta minä en vastaa. Tiedän, että hän tietää. Ei minun tarvitse alkaa selittelemään samoja asioita uudestaan. Mies vilkuilee minua ja ruhjottua naista vuorotellen. Hänen katseensa on terävä ja tutkiva - hän todellakin tietää. 
  -Mitä sä oikeastaan edes teet täällä? Eihän sun ois tarvinnut jäädä tänne, mies sanoo ja pakottaa minut katsomaan itseään silmiin. 
  -Sitä samaa voisi kysyä sulta. Mistä syystä sä oot täällä? kysyn ja jätän vastaamatta itselleni osoitettuun kysymykseen. 
  -Mä olen täällä ihan eri syistä kuin sä. Mun on vähän pakko tulla tänne! Teidän takia! Joo, nainen selviää. Sä voisit lähteä, mutta ei. Siinä sä vaan oot. 
  -Ei olisi reilua jättää sitä yksin tänne! Enkä mä ole se ihminen, jonka se tänne haluaisi! korotan ääntäni ja tajuan sitten, ettei se ole viisasta. Vilkaisen nopeasti naista, joka nukkuu edelleen. Hän ei säpsähdäkään äänistä ympärillään. Huoneeseen laskeutuu hetkeksi pureva hiljaisuus.
  -Sä sanoit, ettet ole se ihminen, jonka nainen tänne haluaisi. Mutta sä oot se, joka täällä on, sängyn toisella puolella seisova mies sanoo. 
  -Joten, jos mä sanon sulle, että hän on sun tyttö, niin sä vastaat... 
  -Ei ole mun tyttö. Ei.
Kiellän asian tiukasti. Miehen katse viipyy silmissäni, tutkii niitä saadakseen minusta ulos tietoa. Haluaisin kääntää katseeni pois, mutta en voi. Jos tekisin niin, minä vain ruokkisin sängyn toisella puolella seisovan miehen epäilyksiä. 
  -Onhan se nyt kaunista, että sä kiellät asian noin jyrkästi, mutta jos mä olisin sä, en jatkaisi tuolla linjalla. Myöntäisit sen edes itsellesi. Tää nainen ei oo sulle pelkkää ilmaa, mies jatkaa ja hymyilee sitten melkeinpä pirullisesti, enkä minä kykene sanomaan mitään järkevää. Mies katsoo vielä hetken aikaa minua ja naista, mutta lähtee sitten huoneesta sanaakaan sanomatta. Huoneeseen laskeutuu uudelleen huminan ja laitteiden piippauksien sävyttämä hiljaisuus. Minä painan pääni käsieni väliin. 
Enkä myönnä mitään. 

Viikonlopun tekstituotos, jossa ei välttämättä ole päätä tai häntää :D