perjantai 3. joulukuuta 2021

Irti

Kirkas auringonpaiste ihoa vasten kauniina heinäkuisena päivänä tuntui julmalta, aivan kuin koko maailmankaikkeus olisi pilkannut minua ja surkeaa olemustani. Juuri siihen hetkeen minä olisin toivonut rankkaa vesisadetta ja tuulta, joka olisi vienyt kaiken mukanaan viimeistä hiekanjyvää myöten. Mutta ei, rankan vesisateen ja tuulen sijaan minä sain paahtavan kuuman hellejakson ilman pienintäkään tuulenvirettä tai ukkosrintamaa, eikä minusta tuntunut hetkeäkään siltä, että olisin kyennyt nauttimaan kesästä, lämpimästä järvivedestä tai kevyesti päivettyneestä ihosta. Heinäkuinen auringonpaiste ihollani oli kuin rangaistus, joka muistutti minua jatkuvasti sisälläni huutavan kivun lisäksi siitä, ettei minulla ollut enää jotain sellaista, josta en koskaan olisi halunnut joutua luopumaan liian aikaisin, liian nopeasti ja liian julmalla tavalla. Olisin halunnut ehtiä valmistautua, puhua asiat selväksi ja kertoa, että välitin, että minä todella välitin. En kuitenkaan koskaan saanut siihen mahdollisuutta, tilaisuus revittiin käsistäni lupaa kysymättä, ja sen takia olin viittä vaille valmis katkeroitumaan.


Elokuussa tilanne ei tuntunut paranevan, vaikka kesän viimeinen kuukausi toikin mukanaan ajoittaisia sateita ja viileää tuulta etenkin iltaisin. Minun mieltäni tai olotilaani kumpikaan asia ei kuitenkaan parantanut, ja se jos jokin ärsytti minua. En minä halunnut olla jatkuvasti säästä riippumatta sellainen kuin olin, käytetty tiskirätti tai aikansa elänyt ja huonosti toimiva puhelin. Minun oli tavattoman vaikea nähdä eteeni, taakse olisi ollut paljon helpompi katsoa, ja niin minä teinkin, jäin roikkumaan menneeseen, vaikka kaikki sanoivatkin minulle, että katse olisi pitänyt kohdistaa mahdollisimman nopeasti takaisin eteen. Se ei kuitenkaan ollut helppoa, kun jotain itselleni tärkeää oli jäänyt menneeseen, juossut pois ulottuviltani. Mutta ehkä hän katsoi minua jostain nurkasta, puunoksalta tai jopa sen kuuluisan pilven reunalta. Tai sitten hän ei katsonut, oli vain kadonnut jäljettömiin, tuhkaksi maailman tuhansiin tuuliin. En minä tiennyt, missä hän oli, mutta halusin kiivaasti pitää hänet lähelläni, niin lähellä kuin se enää edes oli mahdollista.


Syyskuu toi mukanaan lisää sateita ja kylmyyttä, mutta vieläkään ne eivät saaneet minun olotilaani huuhdottua pois. Vesisade ja julma pohjoistuuli sai minut vain entistäkin enemmän kuoreeni, enkä oikeastaan enää edes yrittänyt päästää irti jostain, josta en koskaan ollut halunnut päästää irti. En todellakaan ymmärtänyt, miten irrottaminen olisi voinut olla vaihtoehto. En minä halunnut irrottaa, en halunnut unohtaa mitään, en halunnut repiä sydäntä irti rinnasta ja satuttaa itseäni. Jähmetyin menneeseen kuin ikiaikainen patsas, joka kuvasi jonkin vuosisadan elämää enemmän ja vähemmän. Piilouduin kotiini, hautasin itseni peitteen alle enkä yrittänytkään väittää kenellekään, että olisin mennyt elämässäni milliäkään eteenpäin, sillä en halunnut mennä eteenpäin, en kertakaikkiaan halunnut liikahtaa muualle kuin menneeseen, jonne en koskaan onnistunut pääsemään, vaikka yritin jokaikinen yö herätä painajaisesta, jota elin totena. Miten mikään niin kamala saattoi olla totta? Kieltäydyin katsomasta asiaa toisesta näkökulmasta, näin vain oman kärsimykseni ja vääryyden, jonka olin joutunut kohtaamaan sen takia, että hänet vietiin minulta ilman, että olin antanut minkäänlaista suostumusta. 


Lokakuussa pakkaset saapuivat, mutta edes kirpeät aamut eivät saaneet päätäni ympäröivää sumua hälvenemään. Ainoa ero aiempaan verrattuna oli se, että halusin paeta omia ajatuksiani, itseäni. En aina tiennyt, mikä viikonpäivä oli tai mitä olin syönyt edellisenä päivänä, jos ylipäätään olin syönyt mitään, en vain pystynyt muistamaan edes niin yksinkertaisia asioita, ennen kuin tajusin, etten ollut nukkunut aikoihin kunnolla. Olin nukkunut öisin, mutta unen laatu oli kaiketi hyvin heikko, koska en piristynyt yön aikana ollenkaan, vaan väsyin oikeastaan entistä enemmän pyöriessäni sängyssä vailla unta. Olisin halunnut pystyä kertomaan, miksi nukkuminen oli vaikeaa, tai miksi unen laatu oli niin heikko, mutta en osannut sanoa mitään. Minä vain pidin tiukasti kiinni menneestä ja pyörin omassa ikävässäni näkemättä sitä, että päästämällä joistain asioista irti, olisin voinut jatkaa sekä välittämistä että elämää. Hän ei olisi kadonnut mihinkään, vaikka olisin ripotellut ajatuksen ikuisesta läsnäolosta tuhkana kuohuvaan koskeen. Hän olisi pysynyt lähelläni enemmän ja kirkkaammin, jos en olisi itsepintaisesti pitänyt kuvitteellisesta talutusnarusta kiinni.


Marraskuun harmaudesta tuli osa minua, se paistoi kasvoiltani ja ainakin lähipiirini huolestumaan aiempaa enemmän, vaikka minusta heidän hössötyksensä olikin täysin turhaa. Minä olin suhteellisen hyvässä kunnossa, ehkä hieman rähjäinen ja väsynyt, mutta lokakuussa vallinnut huono unen laatu oli jättänyt minut rauhaan ainakin toistaiseksi, aloin saada energiaani takaisin ja iskin jonkinlaiseen elämään kiinni marraskuun harmauden voimalla. Oikeastaan harmaus toimi minulle supervoimana, sen varjolla saatoin olla milloin mitäkin, ylipirteä koiranulkoiluttaja tai menetystä sureva lähiomainen. Harmauden keskellä aloin nähdä myös merkkejä jostain, mitä en aiemmin ollut suostunut myöntämään tai varsinkaan tekemään. Se pelotti minua, halusin väistää ajatuksen, mutta kerta toisensa jälkeen se löysi tiensä tajuntaani ja sai minut miettimään, olisiko sitkeälle ja ikuiselle kiinnipitämiselle olemassa jokin toinen vaihtoehto. 


Joulukuu saapui lumisateineen. Toisinaan tuiskuten, toisinaan hiljaa maahan leijaillen lumihiutaleet valaisivat mustaa maisemaa, mutta minun mieleni ei halunnut päästää valoa vielä sisälleen, vaan päätti käydä syvemmällä mustassa kuin koskaan aiemmin. Jonkin aikaa oloni oli aivan kamala, en pystynyt hengittämään tai olemaan kunnolla yksin. Minun oli pakko paiskautua vasten mieleni synkimpiä seiniä, ennen kuin uskalsin huutaa niin kovaa keuhkoistani lähti, vaikka sekään ei auttanut täydellisesti ongelmiin, vaan olin huutamisen jälkeen vain tavattoman eksyksissä. Kompuroin omiin jalkoihini, mutta synkimmän mustan mentyä ohitse aloin nähdä valoa, joka sokaisi silmäni ennen kuin totuin sen kirkkauteen.


Tammikuun valossa minä luovuin. Luovuin siitä ajatuksesta, että olisin voinut sitoa hänet ikuisesti itseeni kiinni. Luovuin menneisyydessä roikkumisesta ja yritin palata nykyhetkeen parhaani mukaan kuitenkaan luopumatta hänestä, muistoista tai rakkaudesta, jota koin häntä kohtaan. Hän oli minulle ainutlaatuinen, enkä koskaan saanut aikaiseksi sanottua sitä hänelle, mutta jossain kohtaa tajusin, ettei hänen roikottamisensa minussa kiinni toisi häntä takaisin, tai minulle mahdollisuutta kertoa hänelle sitä, että välitin hänestä. Se oli kipeä asia tajuttavaksi, se oli kipeä asia opittavaksi ja totuttavaksi, mutta lopulta se oli ainut asia, joka antoi minulle luvan ja sisäisen rauhan elämisen jatkamista varten. Se oli myös ainut asia, jolla saatoin vapauttaa hänet jonnekin muualle tästä kaoottisesta maailmasta. Vaikeimmilla hetkillä ajatus hänen vapauttamisestaan oli ainut asia, joka minua lohdutti. Minun piti antaa hänen jatkaa matkaa, kulkea vierelläni jotenkin muuten kuin fyysisesti. Ennen kaikkea minun piti antaa hänelle mahdollisuus valita, halusiko hän ohjata tietäni jostain ylempää, en voinut pakottaa häntä siihen.


Puolen vuoden jälkeen olin kulkenut pitkän matkan siitä pisteestä, kun kuolema vei jotain itselleni tärkeää, mutta en silti ollut perillä, enkä ehkä koskaan tulisi olemaan perillä, ei suru ollut asia, josta olisi voinut niin vain hankkiutua eroon. Opin kuitenkin elämään sen kanssa ja lopulta annoin myös itselleni anteeksi, päästin hänet vapaaksi kahleista, joilla yritin pitää hänet elossa ja sain tuntea hänet ensimmäistä kertaa kuukausiin oikeasti mielessäni. Hän ei ollut tässä, en voinut nähdä häntä, mutta joskus tunsin hänen läsnäolonsa. Ajatus katkeroitumisesta alkoi tuntua typerältä, vaikka tietenkin sekin tunne tuli välillä käymään luonani. Suurimman osan ajasta osasin kuitenkin hengittää rauhassa, kun opin ymmärtämään, ettei kaunan kantaminen auttanut ketään tai mitään.

2 kommenttia:

Kerro mielipiteesi ❤