Mitä voisin sanoa? Olin lukiossa, tarkemmin sanottuna aloittanut juuri abivuoden, siis 19-vuotias. Nuori minä varmasti olinkin, mutten missään nimessä naiivi. En luottanut helposti ja uskoin valitettavasti mieluummin pahaa kuin hyvää, jos en voinut olla varma. En kuitenkaan ollut missään määrin huligaani, vaan perinteisesti kilttinä tyttönä pidetty nuori nainen, joka panosti opiskeluun, ei käynyt bileissä tai aiheuttanut missään tai kenellekään ongelmia. Varsinkin kaikenlaisesta draamasta pysyttelin kaukana. Minulla oli myös muutama hyvä ystävä, joiden kanssa vietin aikaa sekä koulussa että vapaa-ajalla. Olin siis hiljainen ja kai aika huomaamatonkin, mutta silti yleisesti positiiviseksi tapaukseksi ajateltu ihminen. Ulospäin minusta ei näkynyt merkkiäkään siitä, että jokin olisi vinossa. Kuitenkin kiiltävän ulkokuoren alla oli jotain, jota en halunnut paljastaa juuri kenellekään – en edes Leonalle ja Vivianille. Tai no, muihin ihmisiin nähden he tiesivätkin paljon. Tai he tiesivät kaunistellun totuuden, kun muut eivät tienneet sitäkään. En vain osannut tai halunnut puhua siitä, mitä peittelin. Ennen kaikkea halusin vain paeta ja unohtaa jo silloin. Pakenemisen ja unohtamisen lisäksi olin valtavan nälkäinen myös pehmeän huomion, siis rakastetuksi tulemisen, suhteen. Ja niin pahalta kuin se tuntuukin myöntää, nälkäni rakastetuksi tulemista kohtaan koitui jonkinlaiseksi kohtalokseni, sillä myös hänen kiiltävän kuorensa alla oli jotain varsin synkkää.
Nykyhetki
Vasta, kun vilkaisen ranteessani uskollisesti olevaa älykelloa, ymmärrän puhuneeni Leonan melko pitkään. Syyskuinen ilta on pimentynyt jo jonkin aikaa sitten, ja nyt katuvalot loistavat oranssia valoaan ympäristöönsä. Minä puolestani mietin edelleen sitä, miten yksi ihminen ja hänen tekosensa voivat vaikuttaa minuun ja elämääni vielä vuosien jälkeenkin.
–Mä tiedän, että tää on laiha lohtu, mut onneks Viktor ei sentään ole itse paholainen, Leona sanoo palatessaan keittiöstä olohuoneeseen kahden höyryävän kuuman teekupin kanssa ja sulkee samalla raollaan olevan parvekkeen oven.
–No sehän tästä vielä puuttuisikin, että mä joutuisin tekemisiin Samuelin kanssa. Mä vaan olisin mieluummin pysytellyt kaukana ihan kaikista Samuelin elämään kuuluvista ihmisistä. Leona, sun olisi pitänyt tänään olla aistimassa tunnelmaa toimistolla. Siellä oli nimittäin yhtä lämmin tunnelma kuin Siperiassa talvella. Ja mä voin kertoa, että Siperian kylmyyttä ei kukaan meidän toimistoporukasta tule ohittamaan huomaamatta, puhun synkällä äänellä Leonalle, joka ojentaa toisen teekupeista minulle, mutisee jotain juoman kuumuudesta ja vastaa sitten.
–Kieltämättä paskamainen tilanne. On sekin nyt helvetti, että Samuel uhriutuu ja mustamaalaa sua ihmisille. Vaikka toisaalta, mikäs ihme se nyt edes on. Sen paholaisen egon kolhunkestävyys me kyllä tiedetään. Se näköjään tekee ihan mitä tahansa, ettei ihmiset vaan alkaisi nähdä sitä minkäänlaisessa huonossa valossa, ystäväni puhisee ja kuin tunnetilansa jatkeena sekoittaa lusikalla teetään melkein raivokkaasti.
–Varo hei vähän, ettei sun tee läiky. Mut joo, paholainen on selvästi kirjoitellut itsestään oikein sankaritarinaa meidän eron jälkeen. Mä en vain oikeasti tiedä, miten mä pystyn työskentelemään Viktorin kanssa, kun meidän välit vaikuttaa ihan kaikkiin työyhteisössä. Ja ainahan on se riski, että Viktor alkaa puhua musta kuraa töissä. Ja jos se on yhtä vakuuttava ja huomaamattomasti toimiva kuin Samuel, sen nyyhkytarina voi upotakin ihmisiin, selitän Leonalle, enkä voi mitään sille, että puistatus ryömii ahdistuksen kanssa selkärankaani pitkin. Ravistelen sen seurauksena kehoani melkein märän koiran lailla, aivan kuin pahat asiat olisivat pois ravisteltavissa.
–Niin, onhan se tietysti mahdollista. Mut muista, että sä oot työpaikallasi tavallaan paremmassa asemassa kuin Viktor, kun sä oot vakituinen työntekijä. Oot ollut jo aika pitkään! Porukka siis tuntee sut ja luottaa todennäköisemmin sun kertomaan kuin jonkun random harjoittelijan. Etenkin, jos Viktor kertoisi vain siitä, mitä sä muka olisit tehnyt exällesi, joka ei ole Viktor itse. Aina pitäisi nimittäin kuunnella uhria itseään, jos se vaan mitenkään on mahdollista, Leona sanoo nyt jo aiempaa rauhallisemmalla äänensävyllä ja pyrkii selvästi rauhoittelemaan myös minun mieltäni. Vaikka tiedän, että ystäväni sanoissa on perää, en silti pysty päästämään irti siitä, että pahimmillaan Viktorin kantama turha kauna minua kohtaan voi tehdä pahaa jälkeä maineelleni työpaikalla.
–Jep. Olisipa vaan niin yksinkertaista luottaa siihen, että Viktor ei halua tuhota mun elämääni, ja että se sen lisäksi vielä peittää kaunansa muilta työntekijöiltä. Ja munkin pitäisi pystyä peittämään se, etten mä suhtaudu Viktoriin neutraalisti saati sitten positiivisesti, selitän Leonalle melko valittavaan sävyyn. On turhauttavaa, että edes joudun miettimään tällaisia asioita vain ja ainoastaan Samuelin takia. En kuitenkaan voi tilanteelle mitään. Tai no, se ei ole aivan totta, sillä voisin totta kai irtisanoa itseni ja etsiä uuden työpaikan. Niin minun ei ainakaan tarvitsisi työskennellä Viktorin kanssa kovin pitkään. Mutta todellisuudessa tiedän, että irtisanoutuminen ei ole vaihtoehto kahdesta syystä: ensinnäkin lisärahalle on aina käyttöä, ja toisekseen, irtisanoutuminen Viktorin takia tarkoittaisi sitä, että antaisin Samuelin voittaa. Sitä iloa minä en taas halua suoda hänelle yhdelläkään solullani.
–Mä oon oikeasti niin pahoillani, että sä jouduit tällaiseen tilanteeseen. Ja tiedätkö, nyt on taas yksi niistä hetkistä, kun mun tekisi ihan vähän mieli käydä eliminoimassa sun eksäsi, Leona sanoo jälleen lohduttavaan sävyyn ja saa minut jopa virnistämään hieman.
–Kiitos, mut ehkä et kuitenkaan käy tekemässä sitä. Mä en halua, että sä joudut poliisin ja oikeuslaitoksen kanssa tekemisiin Samuelin takia. Eikä tässä lopulta auttaisi mikään muu kuin se, että historiasta voisi poistaa tapahtumia ja ihmisiä. Pitää vain toivoa, että Viktor keskittyy enemmän omaan työharjoitteluunsa kuin mun elämäni hankaloittamiseen.
Kesken lauseeni asunnon ovi käy, kun Vivian saapuu kotiin keramiikkakurssiltaan, ja pian hän onkin olohuoneessa kengät jalassa, takki niskassa ja laukku olalla.
–Ai, moi Tessa! Mä en tiennyt, että sä olit tulossa tänne tänään. Ei se siis missään nimessä haittaa! Mut onks jotain tapahtunut? Mistä te puhutte? Vivian on selvästi yllättynyt minun läsnäolostani ja on myös ehkä kuullut osan äskeisestä lauseestani. Minä ja Leona katsomme toisiimme kuin pohtien, kumpi kertoisi varsin epämiellyttävän syyn yllätysvierailulleni.
–Voi Vivian, kun sä et haluaisi tietää. Eikä minä ja Tessakaan haluttais tietää, Leona sanoo ja saa kumppaninsa rypistämään kulmakarvojaan hämmentyneenä. Minä taas vain nyökyttelen Leonan sanoille ja valmistaudun niin sanotusti pudottamaan pommin.
–Me puhutaan itse paholaisesta. Samuelista.
Vivianin reaktio ei yllätä minua – hänenkin ilmeensä valahtaa. Sellainen puheenaihe Samuel on meille kolmelle.
Seuraavana päivänä kiitän jotain ylempää voimaa siitä, ettei minulla ole töitä tai luentoja. Saan olla rauhassa kotona ja yrittää sisäistää sen, että yhtäkkiä Samuel tai ainakin hänen tekojensa seuraukset ovat läsnä arjessani. En yritä väittää, että ennen Viktoria Samuel ei enää olisi vaikuttanut elämääni. Mutta eilinen, etenkin Viktorin käytös minua kohtaan, saa minut muistamaan asioita, jotka olen yrittänyt haudata syvälle mieleeni. Kaikkein kauheinta on se, että Viktor saa minut tuntemaan itseni tavattoman avuttomaksi ja voimattomaksi, puolustuskyvyttömäksi. En tiedä, miten voisin puolustaa itseäni hänen katseensa alla. Kuinka voisin saada hänet uskomaan, että hänen kannattaisi kyseenalaistaa kaikki se, mitä Samuel on hänelle kertonut minusta. Vastaus on melko musertava. Minä en koskaan voi saada Viktoria uskomaan sanojani, jos hän ei ole valmis kuuntelemaan. Se taas muistuttaa minua jollain tavalla siitä, kuinka epätoivoisesti yritin joskus saada Samuelin näkemään asiat minun näkökulmastani. Eikä kyse ole lopulta edes vain Samuelista, vaikka joskus toivon niin. Hän ei ole ainut ihminen, jonka takia olen yrittänyt olla oman elämäni Don Quijote ja taistella tuulimyllyjä vastaan. Kokemuksesta siis tiedän, ettei kaikkien ihmisten mielipiteitä, asenteita tai ajatuksia pysty muuttamaan. Ja Viktor… hän saattaa olla vain yksi tuulimylly lisää. En ole varma, jaksanko yrittää muuttaa hänen ajatuksiaan, kertoa hänelle kipeimmistä mustelmistani, sillä hän saattaa silti vain syyttää minua valehtelijaksi. Kokemuksesta tiedän senkin, että valehtelijaksi väittäminen tekee valtavan kipeää, repii kappaleiksi ja saa epäilemään itseään. Itsensä epäileminen se vasta myrkyttääkin mielen, ahdistaa nurkkaan tai maanrakoon. Ja nyt, kun viimein olen saanut itseni uskomaan, etten ole syyllinen niihin asioihin, joista minua syytetään, en haluaisi palata takaisin epäilykseen. Siksi minun on ehkä vain kestettävä Viktorin kylmyyttä, ellei hän sitten todella yritä tuhota elämääni tai osoita merkkejä siitä, että hän olisi valmis kuuntelemaan Samuelin lisäksi myös minua.
Keskiviikkona en enää pysty välttelemään totuutta katumalla menneisyyttä kotini suojissa, sillä joudun menemään töihin työvuorolistan mukaisesti. Jos keskiviikon työvuorossa on jotain hyvää, niin se, etten joudu olemaan töissä Viktorin kanssa kahdestaan maanantain tapaan. Nyt toimistolla on useita ihmisiä meidän lisäksemme, ja minä saan keskittyä työskentelemään Alexan kanssa. Tai no, jos nyt totta puhutaan, en lopulta edes varsinaisesti työskentele Alexan kanssa, vaan sovin hänen kanssaan tehtävistäni ja vetäydyn sen jälkeen omaan rauhaani niitä tekemään. Viktorin kanssa en vaihda sanaakaan, mutta ruokatunnilla kahvihuoneessa tunnen hänen kylmän katseensa ajoittain porautuvan syvälle sieluuni. Kun käännän katseeni eväistäni häntä kohti, ei hän enää katso minua. Toivon syvästi sen olevan merkki siitä, ettei hän halua kenenkään huomaavan välillämme vallitsevaa Siperian talvea. Pienten asioiden avulla yritän luoda itselleni toivoa siitä, ettei Viktorin väliaikainen läsnäolo työpaikallani johda mihinkään pahaan.
–Tessa, hei. Onko sulla miten pahasti hommat kesken?
Lasken korvillani olevat kuulokkeet kaulalleni ja nostan katseeni tietokoneesta Marjattaan, joka on hieman yllättäen koputtanut pienen työhuoneen oveen ja sen jälkeen astunut sisään.
–Ei oikeastaan, mä saan tän homman kohta valmiiksi. Miten niin? kysyn Marjatalta ja tunnen, että sydämeni alkaa lyödä jälleen hieman turhan kovaan. Ei ole Marjatan tapaista tulla puhumaan minulle muuten vain taukojen ulkopuolella, joten…
–Joo, tee se vain ihan rauhassa loppuun. Sen jälkeen sä voisit tulla käymään mun työhuoneessa, ellei Alexalla sitten ollut sulle vielä jotain kiireellistä hommaa tänään aloitettavaksi, Marjatta sanoo, enkä tiedän, miten esittäisin normaalia. Voi hemmetti nyt, miksi se haluaa mut työhuoneeseensa? mietin hieman panikoiden, mutta yritän kuitenkin näyttää normaalilta, tyyneltä ja tyytyväiseltä.
–Joo, ei Alexa ole sanonut, että mulle olisi tiedossa tälle päivälle enää mitään kiireellisiä hommia.
–No niin. Mutta ei tosiaan ole kiire, teet sen ihan rauhassa loppuun ja tulet sitten kun ehdit, Marjatta sanoo minulle ja hymyilee. Minä nostan peukaloni suostumisen merkiksi ja yritän myös vastata työnantajani hymyyn parhaani mukaan. Kun Marjatta sitten lähtee pienestä työhuoneesta, minä painan hetkeksi pääni käsieni väliin ja yritän hengittää. Ei tämä nyt välttämättä liity mitenkään Viktoriin. Tai Samueliin. Tai molempiin. Nainen, se on epätodennäköistä. Mutta se on silti mahdollista… mietin ja koitan torjua ahdistusta järkiajattelulla. Ei tästä tule mitään. Joudunko mä oikeasti olemaan neljä kuukautta hermoraunio, kun pelkään jatkuvasti, mitä Viktor saa päähänsä? vaivun jo hieman epätoivoonkin. Ja sitten yritän jälleen, tällä kertaa keksiä Marjatan muita kuin Viktoriin ja henkilökohtaiseen elämääni liittyviä syitä kutsua minut työhuoneeseensa. Ja koska olen ahdistunut, en keksi juuri mitään muuta syytä. Sitten kiroan sitä, ettei järkiajattelu toimi ahdistukseen. Nostan kuitenkin kuulokkeet takaisin korvilleni, laitan keskittymistä tukevan soittolistan soimaan ja koitan saada työni vietyä loppuun. Näppäimistön näppäily ei ole pitkiin aikoihin ollut yhtä hankalaa kuin se on nyt, mutta lopulta saan hommani valmiiksi, toivottavasti hyvälaatuisena. En nimittäin kykene tarkkailemaan työni jälkeä kovinkaan tarkasti, kun olotilani on tällainen. Käteni tärisevät, kylmä hiki nousee pintaan, hengitys on tiheää. Vihaan sitä, että reagoin tavalla tai toisella Samueliin liittyviin asioihin edelleen toisinaan näin. On äärimmäisen murskaavaa huomata, että mielessäni hän vieläkin pitää minua otteessaan, vaikka todellisuudessa olen pyristellyt irti hänen vaikutusvallastaan. Hänen ei enää pitäisi pystyä satuttamaan minua, mutta Viktor… Viktor on riski.
–Mä tulin nyt, sanon astuessani sisään Marjatan työhuoneen avonaisesta ovesta. Hän nostaa katseensa papereistaan ja lukulasinsa otsalle, hymyilee sitten ja pyytää minua sulkemaan oven ja istumaan alas. Minä yritän hengittää, rauhoitella itseäni, ajatella, ettei Viktor tässä ajassa ole mitenkään ehtinyt tehdä minkäänlaista tuhoa.
–Sä sait siis tän päivän työt tehtyä? Hyvä! Ei mulla tosiaan mitään sen kummallisempaa asiaa ole, mutta haluan vähän jutella sun kanssa tuosta maanantaista, Marjatta sanoo, enkä minä tiedä, onko maanantai hyvä vai huono keskustelun aihe.
–Joo, okei, sanon kuitenkin ja yritän hymyillä niin, ettei hymyni vaikuta väkisin väännetyltä irvistykseltä.
–Mä haluaisin kuulla, että miten teillä meni Viktorin kanssa. Miten hommat sun mielestä sujui, oliko jotain ongelmia tai muuta?
No, miten sen nyt sanoisi. Työt tuli tehtyä mutta tunnelma oli kuin jäinen helvetti, mietin.
–Mun mielestä meni ihan kivasti. Päästiin… nopeasti töihin, Viktor hallitsi aika hyvin kaikki jutut ja kysyi, jos oli jotain epäselvyyksiä. Muutamassa pienessä jutussa autoin sitten, mutta muuten hommat sujui oikein hyvin ja itsenäisesti. Mun silmään Viktor vaikuttaa ihan osaavalta kaverilta, selitän Marjatalle, enkä oikeastaan edes valehtele muusta kuin tunnelmasta. Vaikka minä ja Viktor emme tule kovin hyvin toimeen keskenämme, en siltikään voi väittää, että Viktor olisi tunaroinut mitään ensimmäisenä työpäivänään. Sitä hän ei nimittäin tehnyt – hän tekee työnsä hyvin.
–Hyvä kuulla, että maanantai sujui sustakin hyvin. Viktor oli samoilla linjoilla, kun puhuin hänen kanssaan vähän aiemmin. Olit kuulemma reippaasti ohjannut töiden pariin. Ja niinhän se on ihan hyväkin, tekemällä oppii parhaiten, Marjatta selittää ja minä koitan pitää kasvoni peruslukemilla, kun hän sanoo Viktorin maininneen, että ohjasin hänet reippaasti töihin. Kauniisti sanottuna, ajattelen ja huokaisen kuitenkin helpotuksesta. Ahdistukseni vähintään puolittuu, kun ymmärrän, ettei Viktor ole puhunut mitään yksityiselämästäni. Ei ainakaan vielä.
–Mä vielä pahoittelen, että sä jouduit opastamaan Viktoria, kun ei se varsinaisesti kuulu sun työnkuvaan. Mutta ei ollut Viktorilla itsellään tai mullakaan työnantajana mitään valitettavaa, joten Tessa, sä hoidit maanantain tosi hyvin. Ja kiitos. Ilman sua mä olisin ollut pulassa, Marjatta sanoo, saa minut kiittelemään kehuista ja juttelee vielä hetken jotain ei niin kovin tärkeää. Sitten hän toivottaa minulle hyvää päivänjatkoa ja päästää minut pois toimistostaan, lähtemään kotiin. Kainaloni ovat stressihiestä märät, käteni tärisevät hieman edelleen, mutta oloni jopa kevyempi kuin aamulla. Viktor ei vielä ole alkanut laittaa kapuloita rattaisiin. Vaikka hänen kanssaan työskenteleminen ei varmasti jatkossakaan ole mukavaa, uskallan nyt toivoa aiempaa enemmän, ettei hän ehkä levitä minusta todeksi luulemiaan valheita. Suurin ongelmani saattaakin siis olla vain Siperian talven pitäminen poissa työpaikalta. Ei siis kai auta kuin laittaa kaikki näyttelijänlahjani kehiin ja toivoa, että esitys uppoaa kohteisiinsa.
