Aallokko #4

Vesisade ropisee takkiani vasten, kun kuljen kaupungin vilskeessä iltapäivällä ruuhka-aikaan. Ruuhkasta huolimatta minun elämäni tuntuu hieman pysähtyneeltä, en oikein tunne mitään, vaikka öisin ennen nukahtamista itkenkin eroa ja sen tuomaa tyhjyyttä. Kaikki on vielä vaikeaa ja raskasta, muistot satuttavat ja asiasta kertominen yhä uudelleen ja uudelleen on suolaa avohaavoille. Olen tavattoman väsynyt, mutta en saa nukuttua kunnolla, ja siksi kaupungilla kävely tuntuu jopa hieman ylivoimaiselta tehtävältä – en jaksaisi keskittyä yhtään mihinkään, en edes liikennevaloihin, jotka yrittävät estää minua kävelemästä suoraan auton alle.

Vilkaisen nopeasti sekä oikealle että vasemmalle ja ylitän sitten kadun. Nostan hupun pois päästäni, ravistelen vaatteista hieman vettä pois, vedän kahvilan oven auki ja astun sisään kotoisaan, paljon tummaa puuta sisältävään tilaan, joka on suhteellisen täynnä ehkä ajankohdasta johtuen. Käyn tiskillä ostamassa teen ja etsin itselleni sen jälkeen paikan kahvilan kauimmaisesta nurkasta, jotta voin piiloutua muilta ihmisiltä, joiden kanssa en halua nyt puhua, vaikka suomalaiset kai ovatkin perinteisesti hiljaista ja etäistä porukkaa. Silti. Silti en halua ottaa riskiä, että joku alkaisi puhua minulle, kysellä elämästäni ja kertoa omastaan. Kahvilan kauimmainen nurkka tuntuu turvalliselta.

En jaksa keskittyä mihinkään, joten en edes yritä kaivaa puhelinta jostain takkini taskusta, vaan jään selaamaan hajamielisesti pöydälle ja säpsähdän välillä hereille, kun joku kolauttaa lautasen pöydälle hieman liian kovaa. Yksikään sanomalehden lause ei jää päähäni, yksikään kuulemani lause ei jää kaikumaan pääni sisään. Minä vain olen ääriään myöten täynnä olevassa kahvilassa, kuuntelen muiden elämää hieman huonosti ja mietin, miten ja milloin pääsen eteenpäin tästä eron vaiheesta, kun vuorotellen kadun ja olen helpottunut. 

  –Hei, onko tässä tyhjää vai odotatko sä jotain? Täällä on vähän täyttä.

Nostan sanomalehteen jämähtäneen katseeni ylös ja havaitsen suoraan edessäni ehkä suurin piirtein oman ikäiseni miehen. Vilkaisen nopeasti ympärilleni, totean kahvilan tosiaan olevan täynnä ja teen sitten päätöksen.

  –Ei, istu vaan. En mä odota ketään, sanon ja seuraan katseellani, kun mies luo kasvoilleen pienen hymyn ja istuu sitten alas kanssani samaan pöytään, vaikka se ei olekaan suunnitelmani mukaista. Jotta en vaikuttaisi ihan niin jäätyneeltä kuin olen, otan pöydältä jo jäähtyneen teemukin ja juon siitä hieman mielessäni irvistäen – jäähtynyt tee ei ole erityisen hyvää.

  –Tota… voi olla outo kysymys, mut käytkö sä täällä usein?

Olen tukehtua teehen, kun kuulen miehen sanat, mutta löydän kuitenkin yllättävän nopeasti puhekykyni.

  –Mä todella toivon, ettei tuo ollut mikään iskurepliikki. Mä en halua yhtään minkäänlaista sekoilua omaan elämääni nyt. Erosta tulee ihan kohta kuukausi, enkä mä halua epämääräistä olkapäätä, totean jokseenkin kylmäkiskoisesti ja luon edessäni istuvaan ihmiseen tiukan mulkaisun, joka näyttää sanojeni jälkeen oikeastaan hämmentyneeltä koiranpennulta.

  –Sori, mä… tai siis… Se ei ollut iskurepla, mä lupaan, mulla ei ollut eikä ole sellaisia taka-ajatuksia. Ei sillä, ettetkö sä… tai ei yhtään mitään, anteeks. Jos mä aloitan alusta?

Miehen sekoilu on ensimmäinen asia, joka eron jälkeen edes etäisesti ja aidosti kutittaa naurahermoani.

  –Kerro. Sua voi itse asiassa olla ihan hauska kuunnella, sanon ja näen miehen ilmeestä, että hän tajuaa minun kiusaavan häntä sekoilusta sanojen kanssa.

  –Joo, kiitti luottamuksesta. Tää kahvila on ollut mun vakipaikka viimeiset kuukaudet. Mäkin erosin kolme kuukautta sitten, tiedän ehkä mitä sä käyt läpi ja oon pahoillani, tää homma on aika syvältä vieläkin. Mä en muista nähneeni sua täällä aiemmin, eli sen mun kysymyksen piti olla, että onko tää paikka sulle jo ennestään tuttu? Ja ihan oikeasti anteeksi, mä olen älyttömän huono valitsemaan sanoja välillä, mies sanoo ja katsoo minua hieman myötätuntoisesti hymyillen, ja se tuntuu hyvältä. Olen eron jälkeen saanut ihan liikaa sääliviä tai syyttäviä hymyjä, mutta nyt itselleni tuntemattoman miehen hymyssä ei ole lainkaan sääliä, vain myötätuntoa ja ymmärrystä siitä, että tilanne on vielä tulenarka.

  –Ei tää ole mulle ennestään tuttu paikka, aloin käydä täällä vasta nyt eron jälkeen. Me oltiin jollain tasolla tiivis pari, niin nyt on pitänyt etsiä uusia paikkoja, kun vanhat muistuttaa liikaa siitä, mitä se suhde oli ennen kuin siitä tuli koko ajan kiristyvä naru kaulan ympärillä. Ja mä oon pahoillani, eroaminen kai on useimmiten tilanteesta huolimatta aika syvältä, selitän ja koen oloni jokseenkin kevyemmäksi, kun saan jaettua jollekin täysin ulkopuoliselle edes minimaalisen pienen palan elämästäni, vaikka olen vain hetkeä aiemmin ajatellut, etten halua puhua kenenkään kanssaan yhtään mistään. 

  –Niinpä. Uusi paikka tää oli mullekin vielä kolme kuukautta sitten, mutta tässä sitä nyt ollaan. Täällä käy tarpeeksi ihmisiä, kukaan ei koskaan muista mua ja se on parasta. Kukaan ei koskaan kysy, miten exällä ja mulla menee nykyään, mies sanoo ja jatkaa puhumista hetken aikaa niin, että minä vain kuuntelen ja nyökyttelen. Tilanne ei kuitenkaan muutu häiritseväksi, sillä minusta vaikuttaa siltä, että miehen täytyy saada puhua ajatuksistaan jollekin, enkä ihmettele sitä yhtään. Välillä oma päänikin on räjähtää, kun mietin samoja tyhmiä, suuria ja kipeitä kysymyksiä vain yksinäni. On jokseenkin kipeää tajuta, miten tutulta miehen ajatukset kuulostavat. En haluaisi itkeä Santun perään montaa kuukautta, vaikka toisaalta tiedän, että hänen ikävöimisensä todennäköisesti kuuluu olennaisena osana eroamiseen ja erosta selviytymiseen. Enkä minä aina edes tiedä, ikävöinkö Santtua vai ajatusta siitä, että olisi joku, jonka kanssa voisi jakaa kaiken. 

Se sateinen iltapäivä elokuun loppupuolella jää historiaan päivänä, jolloin minusta ja Rasmuksesta tuli ystäviä. Olen siitä oikeastaan itsekin yllättynyt. En todellakaan odottanut, että mies, joka sekoilee niin paljon sanoissaan, tulisi olemaan uusin ystäväni, mutta lopulta, kun olimme jo lähdössä kahvilasta, olimme tajunneet esittäytyä ja no, siinä sivussa Rasmus oli ilmaissut, että vertaistuelle voisi olla jatkossakin käyttöä. Emmekä me ole oikeasti mitään muuta kuin ystäviä, vaikka valitettavan monet pyrkivät työntämään meidät yhteen.

  –Mä tajuan kyllä, että se on ärsyttävää, mutta ei olisi ensimmäinen kerta, kun ystävyys muuttuu laastariksi, Rea sanoo minulle ja katsoo minua hieman liian selvästi tarkkailen, kun on kuunnellut hetken aikaa valistustani siitä, miten ärsyttävää on, että minä ja Rasmus emme saa olla rauhassa ystäviä. Kumpikaan meistä ei halua muuta kuin ystävyyttä. Kumpikaan meistä ei ole valmis muuhun kuin ystävyyteen, ja kumpikin meistä pitää ystävyydestämme sellaisena kuin se on.

  –Rea, älä säkin nyt ala! Mä en halua sotkea asioita kenenkään kanssa, eikä se, että mä ja Rasmus ollaan molemmat erottu, altista meitä sille, että meistä tulisi joku hiton pari heti, kun silmä välttää, puhun ja mietin sitten, miten paljon asiat ovat muuttuneet viimeisten kuukausien aikana. Olen muutamaa viikkoa aiemmin saanut asiat Santun kanssa lopullisesti pakettiin, kun löysin viimeinkin uuden asunnon ja pystyin muuttamaan pois siitä kodista, jonka seinät melkeinpä huusivat muistoja vuosien varrelta etenkin öisin. 

  –Kunhan sä oot itse okei tai ainakin parempaan päin menossa. Jos Rasmus on se tyyppi, jota sä tarvitset just nyt, pidä siitä kiinni. Ja muista, että mä ja Lilja ollaan myös täällä edelleen, jos sä haluat puhua tai ihan vaan olla jonkun kanssa, Rea sanoo hetken asiaa pohdittuaan ja saa minut hymyilemään, mikä on jo itsessään jonkinlainen saavutus siitä huolimatta, että kadonnut hymyni on alkanut hiljalleen ilmestyä paikalle, jos jokin saa minut iloiseksi. On ollut helpottavaa huomata, etten erosta huolimatta ole menettänyt kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat olleet ympärilläni viimeisten vuosien aikana, vaikka tietenkin osa entisestä kaveriporukasta on jäänyt elämästäni pois. Kuitenkin Lilja, Rea ja hänen kumppaninsa sekä muutamat muut ovat edelleen ystäviäni, enkä koe itseäni yksinäiseksi. Ja tietenkin Rasmus tuo oman lisänsä vertaistukena ja ystävänä, joka suhtautuu asioihin eri tavalla kuin ne, jotka ovat tunteneet minut melkein aina. 

  –Mä tiedän. Santun jälkeen kaikki on vaan ollut enemmän ja vähemmän sekaisin, ja mä tiedän, ettei Santulla ole ollut sen helpompaa. Mut se on alkanut helpottaa, musta tuntuu siltä, että mä pystyn taas hengittämään, enkä mä nuku enää ihan niin huonosti kuin alussa. Kun näin Santun siellä asunnolla, kun haettiin molempien vikat kamat pois, sekään ei näyttänyt enää niin huonolta, vaan jopa ihan hyvinvoivalta ainakin tilanteeseen nähden. Musta on hyvä, että kumpikin on päässyt eteenpäin, sanon Realle, joka nyökyttelee. Kuluneet kuukaudet ovat olleet raskaita, enkä varmasti tule ikävöimään yhtäkään yötä, jonka olen viettänyt valvoen ja enemmän ja vähemmän itkien, mutta juuri nyt minusta tuntuu siltä, että kuukaudet ovat kuitenkin olleet tärkeitä minulle itseni vuoksi. Olen oppinut tekemään päätöksiä oman hyvinvointini eteen, olen joutunut kantamaan itse itseni ja olen joutunut opettelemaan yksin olemista, sillä en koskaan kotoa pois muuttamisen jälkeen ehtinyt asua oikeasti yksin. Minä ja Santtu muutimme yhteen 18-vuotiaina ja hieman tyhminä, mutta suhteemme ei kaatunut edes Santun armeijavuoteen, vaan siihen, ettemme enää osanneet muuttaa ja yhdistellä unelmiamme toistemme takia. En todellakaan ole vielä ehjä, enkä tiedä, kuinka paljon saan aikaa kulumaan siihen, että olen taas kokonainen, mutta jos jokin asia on selvinnyt minulle, niin se, että eroaminen on ollut hyvä päätös. Välillä aamut, päivät, illat ja yöt ovat edelleen suoraan sanottuna hirveintä paskaa ikinä, mutta pikkuhiljaa huonoon suhteeseen kadonnut energia on alkanut pilkahdella arjessani, joka on kovin erilaista yksin kuin jonkun toisen kanssa. Juuri nyt en kuitenkaan halua jakaa elämääni kenenkään kanssa, vaan haluan edes yrittää yksin olemista ja elämistä, kun kerran itse revin itseni irti jostain, mitä minulla oli. Tiedän, että sekä minä että Santtu olisimme voineet tyytyä siihen, mitä me olimme, mutta nyt, muutama kuukausi eron jälkeen minä näen, ettei suhteemme ollut sellainen, jota kumpikaan olisi ansainnut. Sydämen särkeminen ei välttämättä tunnu kovin rakkaudentäyteiseltä teolta, mutta kun olen miettinyt asiaa tarkemmin itseni kannalta, olen tullut siihen lopputulokseen, että heikko ääni jossain mieleni pohjalla saattaa olla oikeassa. Ehkä irti päästäminen on joskus suurinta mahdollista rakkautta. Ehkä olen itsekin rakastanut Santtua eniten silloin, kun olen päättänyt katkaista suhteen, joka on sattunut molempiin, vaikka kipu ja rakkaus kuulostavatkin hieman typerältä yhdessä. Joka tapauksessa Santtu on ja pysyy sydämessäni aina sinä ihmisenä, jota joskus rakastin enemmän kuin mitään muuta koskaan aiemmin. Meitä kahta ei voinut pelastaa, mutta itsemme me voimme pelastaa. Ja minä todella toivon, että kumpikin meistä löytää joskus jostain onnensa, sillä kumpikin on ansainnut sen. 

Eikä rakkauden kiertokulku kai koskaan pysähdy – se jatkuu aina.