Ei ole parempaa hetkeä

Auringonsäteet kasvoilla

Hapuileva tunne sisälläni

on yllättävän vaikeaa rauhoittua tähän hetkeen 

Mieli on jo jossain muualla

illassa, aamussa, syksyssä tai vain seuraavassa päivässä

aamukasteessa ja myöhäisissä illoissa

Luon itse kiireen itselleni

vaikka kiireettömyyttä etsinkin

Joskus ajattomuus voisi tehdä hyvää

jotta voisi vain elää

Haluaisin maata lattialla kattoon tuijottaen

tai antaa tuulen puhaltaa rauhassa kasvoja vasten mökkilaiturilla

ja ymmärtää sen, ettei ole tämän parempaa hetkeä 

johon pystyn tarttumaan

Lopun jälkeen #31

Lauantai tuntuu hieman unenomaiselta. Herään aamulla todella, todella aikaisin ja lyhyiden yöunien jälkeen ilman, että minua edes väsyttää. En kykene olemaan väsynyt. Kotona pöydillä roikkuu vielä viimeisiä tavaroita, jotka viedään juhlapaikalle vasta juuri ennen h-hetkeä. Mekko on ripustettu henkarin varassa kaapinoveen. Cecilian, Aapon ja Nooan ruusut ovat talon viileimmässä huoneessa mummin ohjeistuksen mukaan - hän sanoo ruusujen säilyvän paremmin viileässä. Olen jopa rustannut omin käsin jokaiselle heistä kortin ja pyytänyt niihin myös Jarkon ja Karoliina nimet. Tuntuu oudolta ajatella, että tämän päivän jälkeen me neljä olemme kaikki hieman eri paikoissa. Enää ei ole yhtä selkeää yhdistävää tekijää tai asiaa, jonka takia me muodostaisimme porukan joka kerta uudelleen. Ei ole yhteistä koulua, jonne palata. Ei ole yhteistä paikkakuntaa, jonne palata. Jatkossa meidän on huolehdittava toisistamme enemmän vaivaa nähden. Ja vaikka hetkittäin ajatus tulevasta muutoksesta pelottaa minua, haluan silti luottaa siihen, että minä, Cecilia, Aapo ja Nooa pystymme siihen.

Saavun koulun juhlasaliin hyvissä ajoin ennen juhlan alkamista. Salin aulaan on eksynyt jo muitakin ylioppilaita, jotka vaikuttavat kaikki varsin iloisilta – ja syystäkin. Tiedän, ettei ole mikään itsestäänselvyys olla tässä tilanteessa juuri tällaisena kuin olen. Jokainen meistä on tullut tähän lukioon eri lähtökohdista, mutta silti me kaikki olemme tässä tänään. 

  -Huomenta, sanon nähdessäni Nooan kävelevän minua kohti. Hän vaikuttaa hieman jännittyneeltä ja huonosti nukkuneelta, mutta kuitenkin tyytyväiseltä. 

  -Huomenta. Täällähän alkaa olla porukkaa jo ihan hyvin, hän toteaa ja vilkaisee sitten minua tutkivasti. 

  -Jännittääkö? Nooa virnistää.

  -Jännittää! Mut onneks mulla on sut, vaikka joudunkin kävelemään kulkueessa sun edellä, tunnustan. Nooa yrittää puhua rauhoittelevasti, vaikka oikeastaan en edes tarvitsisi niitä sanoja. Minun tämän hetkinen jännitykseni ei ole huonoa jännitystä, joka tekee ihmisen lähes toimintakyvyttömäksi. Minun jännitykseni on normaalia ja hyvää, ei paniikinomaista. Yritän vain muistaa hengittää syvään ja ottaa kaiken irti tilanteesta, joka ei koskaan tule toistumaan.

  -Ajattelitko sä muuten tulla illalla jatkoille? Nooa kysyy minulta, kun olen saanut hänet vakuutettua siitä, etten tarvitse erityistä rauhoittelua. Harvinaista kyllä, tällä kertaa minun ei tarvitse kysyä häneltä sitä, mitä hän tarkoittaa jatkoilla.

  -Joo, kyllä mä puhuin siitä eilen Cecin kanssa. Tuutko sä? Tai mä mietin, että voitais mennä yhtä matkaa vaikka Tähtimäen kautta, vastaan asiaa sen enempää miettimättä.

  -Oon mä tulossa, eli voidaan mennä yhtä matkaa. Mut siis Tähtimäen kautta? Sellainen kevyt urheilusuoritus alle ennen jatkoja, mies sanoo ja koittaa peittää kasvoilleen nousevaa hymyä, jonka voimaa en osaa vastustaa.

  -Totta kai, sehän on illan ainut pakollinen osa! Juostaan Tähtimäen laelle juhlavermeet päällä. Ei vaan, mihin aikaan nähdään? Mä luulen, että Tähtimäki olisi hyvä kohtaamispaikka, virnuilen itsekin, mutta vakavoidun hiukan, kun huomaan vasemmassa silmäkulmassani ensimmäisten juhlavieraiden saapuvan paikalle juhlasaliin. 

  -Vieraat lähtee meiltä varmaan joskus kuuden maissa, eli sen jälkeen. Mut ne jatkot alkaa tyyliin kasin aikaan, niin ei sinne kannata ihan super aikaisin mennä, Nooa sanoo ja minä nyökyttelen hyväksyvästi.

  -Sama homma. Mun juhlia ei pidetä kotona, niin mä on varmaan takaisin juhlapaikalta joskus kuuden ja puoli seiskan välissä. Jos nähdään siinä mäellä seitsemän ja puoli kahdeksan välissä? kysyn. Nooa nyökkää nopeasti ja vilkaisee sitten salin ovelle. 

  -Äidin, mummon ja papan pitäisi olla täällä kohta.

Nooan toteamus saa minutkin tutkimaan ovensuuta tarkemmin siinä toivossa, että näkisin ne neljä ihmistä, jotka ovat luvanneet tulla paikalle. Jopa se, että Jarkko on halunnut tulla todistamaan hetkeä, jolloin painan ylioppilaslakin päähäni, lämmittää mieltäni. Alun vaikeuksista huolimatta hänestä on tullut osa vakiokalustoani, ja uskoakseni tätini on asiasta enemmän kuin tyytyväinen. Sen lisäksi, että minä ja Jarkko tulemme toimeen, on myös toinen seikka, jonka takia pidän Jarkkoa erittäin hyvänä asiana Karoliinan elämässä. Ilman Jarkkoa Karoliina olisi todennäköisesti jäämässä kaupunkiin syksyn tullen tietyllä tapaa yksin, mutta nyt yksin jäämisen mahdollisuus on omasta näkökulmastani todella pieni. Jos ja kun minä en kykene pitämään huolta tädistäni kaukaa toisesta kaupungista, on helpottavaa tietää, että joku toinen on häntä lähellä. Ja jos nyt puhutaan totta, en tiedä ketään Jarkkoa parempaa ihmistä siihen rooliin.

Tähtimäki on lähestulkoon autio, kun raahustan sen laelle hieman iltaseitsemän jälkeen päivän juhlista ryytyneenä. Itse ylioppilasjuhla lakituksineen meni täydellisesti, kukaan ei kompastunut omiin jalkoihinsa ja melkein kaikki muistivat nyökätä yleisölle todistuksen ja lakin saamisen päätteeksi. 

Istahdan mäen laella olevalle penkille ja katselen sitten vielä sinisenä edessä siintävää Kaupunginlahtea, jonka rannalle nuoriso on taatusti menossa illan mittaa sankoin joukoin. Tuuli puhaltaa kevyesti vasten kasvojani ja hätistää siten ympärilläni pyörivät hyttyset pois. Minun tekisi mieli painaa silmät kiinni ja nukahtaa edes hetkeksi, mutta tiedän, etten voi tehdä niin. Jos nyt nukahtaisin, heräisin todennäköisesti vasta seuraavana aamuna tai yöllä kylmyyteen. 

  -Sä ootkin jo ehtinyt tänne, Nooa toteaa saapuessaan hieman minun jälkeeni ja ehkä hiukan hengästyneenä mäelle. En pidä hengästymistä lainkaan outona – sää on kuitenkin melko lämmin, ja miehellä on kravatti kaulassa. Kyllä minäkin hengästyisin, jos joutuisin kiipeämään Tähtimäen laelle sellaisessa varustuksessa.

  -Joo, mut en mä kauaa odottanut. Ja oikeastaan tosi hyvä, että tulit nyt. Mua väsytti äsken ihan sairaasti, ja mä olisin aika varmasti nukahtanut tuohon penkille, jos ei olisi ollut jotain, mitä varten pysytellä hereillä, hymyilen jo hieman piristyneenä. Nooa käy istumaan viereeni penkille ja katsoo sitten kohti Kaupunginlahtea, jonka laskeva aurinko tulee seuraavien tuntien kuluessa värjäämään oranssiksi.

  -Täällä mäellä ei oo tänään turhan paljon ihmisiä, hän toteaa oikeastaan hieman yllättäen.

  -Niin… mut tuu tänne juhannuksena. Voit olla varma, että tää koko alue on kansoitettu täyteen. Ja vappuna sama homma! Tietysti porukkaa on aina Kaupunginlahdella, mut etenkin näin koulujen päättyessä. Ja toisaalta ihan hyvä niin. Ainakin tää mäki jää kokonaan meidän käyttöön, sanon rauhallisesti ja odotan Nooa reaktiota.

  -Miten niin meidän käyttöön? hän kysyy lievästi hämillään ja tutkii kasvojani vain havaitakseen pilkettä silmäkulmassani.

  -Oltiinhan me täällä viime vuonnakin ihan kahdestaan, samalla tavalla tuijotettiin Kaupunginlahtea ja puhuttiin syvällisiä.

Nyt Nooa tuntuu muistavan asian.

  -Niin se! Sori, mun aivot on kieltämättä vähän jäässä. Meillä kävi juhlissa varmaan yhteensä jotain, mitä mä sanoisin, neljäkymmentä ihmistä. Siis oman porukan lisäksi, hän sanoo ja antaa sitten päänsä retkahtaa taaksepäin. Hän pitää silmiään kiinni ja vaikuttaa väsyneeltä. En kysy enempää Nooan juhlista tai vieraista, oletan vain, että hän on tarkoittanut omalla porukalla äitiään ja isovanhempiaan, vaikken tietenkään voi olla asiasta varma.

  -Mä uskon. Meillä oli yhteensä ehkä kolmekymmentä ihmistä, ehkä vähän reilu. Mut jotenkin koko päivän kestävä ihmisten kanssa seurustelu ja samoihin kysymyksiin vastaaminen väsyttää.

Nooa hymyilee sanoilleni, vaikka pitääkin silmiään edelleen kiinni – hän on ehkä sittenkin meistä kahdesta väsyneempi.

  -Pitäisiköhän meidän lähteä katsomaan, viihdytäänkö me siellä jatkoilla? Eikä muuten tarvitse edes kävellä, mulla on auto.

Nooa avaa silmänsä ja suoristautuu katselemaan, kun etsin laukusta Karoliinan auton avaimia.

  -Ja mä kun kävelin tänne asti! Nooa parahtaa muka loukkaantuneena siitä, että olen tullut paikalle autolla.

  -Voi kamala, mikä vääryys! Mut mitäpä me kahdella autolla ois tehty? Mä voin heittää sut illan päätteeksi kotiin. Ja sitä paitsi, sähän oot menossa heinäkuussa armeijaan. Mä en usko, että kunnon kohottaminen on yhtään haitallista…

  -Mikaela! Älä sä sano mitään mun kunnosta! Nooa yrittää esittää vihaista heikoin tuloksin ja tökkää minua kevyesti kylkeen hymyillen samalla.

  -Okei, en kettuile sun kunnosta. Mut eiköhän me lähdetä nyt, menee muuten parhaat bileet ohi, sanon ja vedän sitten Nooan mukaani penkiltä. Tähtimäen laki jää tyhjäksi, vaikka ympäriltä kuuluukin hälinää. Minä ja Nooa sen sijaan laskeudumme alas mäeltä, istumme autoon ja vaivihkaa koitamme tsempata toisiamme iltaa varten. On kai vain myönnettävä, ettei kumpikaan meistä odota jatkoilta liikoja.

Saan juuri ja juuri pysäköityä Karoliinan auton kadun varteen, kun saavumme kaupungin keskustaan, joka tuntuu vilisevän nuorta elämää. On ylioppilaita, ammattiin valmistuneita ja varmasti myös niitä, jotka ovat saaneet yliopistotutkintonsa valmiiksi tänä keväänä. Vilkaisen nopeasti Nooaa, joka istuu pelkääjänpaikalla näennäisesti rauhallisena, ja painan sitten kojelaudalla odottavan lakin päähäni.

  -Joko mennään?

  -Joo, mikä ettei. Lakki on painettu kunnolla päähän ja fiilis on katossa.

Nooa hymyilee minulle vinosti ja hieman… en oikeastaan osaa sanoa, millä tavalla hän hymyilee. Hän on kyllä iloinen, näen sen, mutta pinnan alle tuntuu kätkeytyvän jotain, josta en saa otetta, vaikka toisaalta luulen tietäväni, mistä se jokin tunne voi johtua. Siinä lämpimässä kesäkuun alun illassa, siinä keskellä vilkasta katua, haluaisin hetkeksi vain tarrautua Nooaan kiinni ja luvata hänelle, että ne tunteet, joiden kanssa hän luultavasti taistelee tälläkin hetkellä, helpottavat kyllä aikanaan. En kuitenkaan tee, sano tai lupaa mitään nyt, kun tiedän, ettei Nooa itse välttämättä halua puhua aiheesta juuri tässä hetkessä. Tiedän, että tämä ilta voi olla hänen kannaltaan todella merkittävä, enkä minä halua pilata sitä keskustelemalla jostain ikävästä vastoin hänen omaa tahtoaan. Ikävistä asioista ehtii puhua myöhemminkin, ajattelen samalla, kun varmistan auton ovien olevan lukossa. Nooa odottaa kärsivällisesti auton vieressä ja vaikuttaa jopa hieman helpottuneelta, kun olen saanut kaikki ovet kierrettyä.

  -Ootko sä ihan varma, että kaikki ovet on nyt lukossa? hän virnistää.

  -Älä kiusaa! Karo ei ikinä anna anteeksi, jos joku varastaa sen auton siksi, että mä oon ollut huolimaton, sanon ja esitän loukkaantunutta, mutta Nooa vain puistelee päätään, eikä suostu noteeraamaan leikkimielistä mielenosoitustani.

  -Tuu nyt, niin päästään vielä joskus poiskin, hän sanoo ja vetää minut sitten mukaansa vähän matkan päässä olevaan täpötäyteen baariin.

Baarissa on yllättävän vaikeaa navigoida juuri sen seurueen luokse, jonne minä ja Nooa haluamme päästä. Ihmisiä tuntuu olevan aivan liikaa, joten minimoidaksemme toistemme kadottamisen riskin kuljemme Nooan kanssa kylki kyljessä.

  -Näillä kaikilla on ylioppilaslakki päässä, vaikkei ole edes vappu, hitto vie! hän kumartuu sanomaan korvaani suhteellisen kovalla äänellä, sillä kuiskaamalla en todellakaan kuulisi, mitä hän yrittää sanoa. Minä en edes yritä vastata sanallisesti, nyökyttelen vain samalla, kun yritän keskittyä erottamaan väkijoukosta niitä ihmisiä, jotka ovat olleet kanssani viimeiset kolme vuotta samassa lukiossa.

  -No nyt! Cecilia on tuossa! saan huudettua Nooalle heti, kun huomaan vilauksen tutusta hahmosta. Nooa kääntyy katsomaan osoittamaani suuntaan, etsii hetken aikaa katseellaan ja havaitsee sitten väkijoukon keskeltä myös Aapon ja muita omaan porukkaansa kuuluvia nuoria miehiä. 

  -Laitetaan viestiä kohta! hän huutaa ja näyttää puhelintaan minulle ennen kuin lähtee ohittamaan edessä olevia ihmisiä.

  -Mikaela! Tulithan sä paikalle. Mä jo ehdin luulla, ettet sä sittenkään tule, Cecilia sanoo, kun pääsen hänen luokseen. 

  -Joo, tietenkin mä tulin paikalle. Mä oon itse asiassa yhdessä Nooan kanssa täällä.

Cecilian kasvoille valahtaa perin hämmentynyt ilme, eikä minun tarvitse olla meedio arvatakseni, että hän on kuullut sanani aivan väärin.

  -Ei, Cecilia, ei! Mä ja Nooa ei todellakaan olla yhdessä, vaan me tultiin tänne yhtä matkaa ja lähdetään yhtä matkaa! yritän puhua mahdollisimman hyvin artikuloiden ja rautalangasta vääntäen.

  -Aa, no nyt mä kuulin! Sori, Ela. Mun aivot ja ilmeisesti myös korvat alkaa olla ihan umpijäässä, ystäväni pyörittelee päätään ja vaikuttaa itsekin helpottuneelta. Mä tiedän, että se olisi pommi, jos musta ja Nooasta NYT tulisi pari, ajattelen.

  -Mä en tiedä, missä ne A-ryhmäläiset on, mut mä oon hengannut Aapon kanssa muiden B-ryhmäläisten kanssa, ja mun uskoakseni tekin… Miksi sä näytät tuolta?

  -Nooan kanssa B-ryhmäläisten sekaan? En olisi ihan niin vakuuttunut, sanon ja osoitan hienovaraisesti Cecilian selän takana seisovaa naista. 

  -Ei hemmetti! Miten mä oon tänään näin tyhmä. Mut onko niillä oikeasti muka niin huonot välit?

  -No ei ole. Mut sä tiedät hyvin, että Essi seurustelee nyt jonkun uuden kanssa, ja se uusi näyttää olevan tuolla Essin mukana. Mä en usko, että Nooa välttämättä haluaa olla vieressä seuraamassa niiden onnea. Vaikka Nooan asiahan se on. Mä en vaan silti haluaisi tehdä päätöksiä sen puolesta, etenkään nyt, kun mä olen täksi illaksi sitonut sen itseeni kiinni, totean ja katson Ceciliaa, joka näyttää siltä kuin olisi tajunnut jotain tärkeää.

  -Niin… Mut, Mikaela. Sulla se on aina Nooa. Ihan sama mitä sä teet, missä tai kenen kanssa sä oot tai oot olematta, mut se on aina Nooa, jonka parasta sä ajattelet. Se jätkä on sulle melkein pakkomielle. Äläkä nyt suutu, mä tiedän, että se on sulle tärkeä. Mut muista välillä elää myös itsesi kautta, Ela. Sun pitäisi vähän elää tänä iltana, vaikka sä tekisitkin sen Nooan kanssa. Eli elä! Mitään muuta mä en toivo sulta tänä iltana, Cecilia sanoo ja on saada minut itkemään, kun tajuan, kuinka oikeassa ystäväni onkaan.

  -Cecilia, mä rakastan sua, sanon halatessani ihmistä, jonka kanssa olen kasvanut päiväkoti-ikäisestä lapsesta nuoreksi aikuiseksi asti.

  -Niin mäkin sua, hän sanoo, ja sitten minä joudun ihan oikeasti pyyhkimään kyyneleitä silmäkulmistani pois.

Jos baari on ollut täynnä jo kahdeksan aikaan illalla, se tuntuu olevan vielä enemmän täynnä muutamaa tuntia myöhemmin. Musiikki pauhaa, ihmiset juovat, tanssivat, laulavat ja ihan muuten vain huutavat toisilleen melutason jo muutenkin noustessa oman sietokykyni rajoille. Nooa ja minä olemme poukkoilleet milloin missäkin baarin nurkassa oman lukioaikaisen ryhmämme perässä, mutta nyt vaikuttaa siltä, että me molemmat olemme saaneet tarpeeksemme tällaisesta juhlinnasta. 

  -Miten ois, pitäiskö meidän lähteä pois täältä? Jatkettaisiin vaikka jossain puistossa, Nooa ehdottaa, ja minä suostun. Varmistan nopeasti, että kaikki tärkeimmät tavarani ovat varmasti laukussa – Karoliinan auton avaimia unohtamatta. Sitten heitämme hyvästit sille porukalle, jossa olemme olleet viimeisen puolen tunnin ajan, vaikka olenkin aika varma siitä, että ainoastaan Cecilia ja Aapo huomaavat lähtömme. Nooa tarttuu käteeni, kun lähestymme kaikista tiiviimmin järjestäytynyttä väkijoukkoa, ja raivaa sitten tietä kohti baarin ovea ja katua, jonne olen Karoliinan auton aiemmin illalla pysäköinyt.

Kadulla kasvoja vasten iskee alkukesän yön salakavala viileys. 

  -Täällähän on melkein kylmä, kun vertaa äskeiseen lämpötilaan, sanon ja päätän etsiä ensitöikseni autosta paperinenäliinan, jolla voin taputella hikeä otsalta kuin mikäkin keski-ikäinen ja lähestulkoon hiukseton mies.

  -Jep. Onneks mä tajusin heittää puvuntakin takapenkille, kun tultiin alas sieltä Tähtimäeltä, Nooa vastaa ja pyyhkii itsekin otsaansa. Autoon me kaksi istumme hiljaisuuden vallitessa, mutta asia ei häiritse ainakaan minua, sillä kumpikin meistä keskittyy vain ja ainoastaan ehostamaan ulkonäköään: Nooa sukii hiuksiaan, jotka ovat kärsineet hieman lakin alla, ja minä puolestani pyyhin otsaani paperinenäliinalla. Nooaa asia naurattaa. 

  -Mä yritän vaan varjella mun meikkiä! puolustelen asiaa, vaikka en mitenkään onnistu pitämään pokerinaamaa Nooan nauraessa vieressä. Siitä huolimatta, että vaikutan ehkä keski-ikäiseltä pyyhkiessäni hikeä otsalta paperinenäliinalla, en todellakaan aio olla keski-ikäinen vielä tänään. 

  -Hei, ihan super hauska juttu, mut pitäiskö vähän vakavoitua. Lähtisitkö sä käymään mun kanssa hautausmaalla?

Hymy katoaa Nooan kasvoilta.

  -Hautausmaalla? Tai siis, totta kai mä tuun sinne sun kanssa. Mut ootko sä varma, että sä haluut mennä sinne just nyt? hän kysyy, enkä minä ole varma siitä, kysyykö hän asiaa enemmän itseään kuin minua varten. Auton hämärässä hän näyttää hieman nuoremmalta kuin oikeasti on. 

  -Mä oon varma. Mä en oo käynyt siellä ollenkaan tällä viikolla, ja muutenkin mä oon vaan vältellyt siellä käymistä viime aikoina. Mutta nyt… Ja me voitaisiin käydä sun isän haudalla samalla, jos sä haluat. Sun isähän on siinä samalla hautausmaalla?

  -On, ilmeisesti sen toisella puolella vaan, mikäli mä oon käsittänyt sun vanhempien haudan sijainnin oikein. Mut voidaan me sinne mennä. Mä… luulen kestäväni sen, Nooa sanoo ja katsoo ensin minua, sitten ulos kadulle, jossa selvästi humalaiset ihmiset kävelevät horjuen ja toisistaan tukea hakien eteenpäin. Meno ei ole nopeaa, mutta he kuitenkin etenevät. Jollain kieroutuneella tavalla näky muistuttaa minua itsestäni, meistä. Minusta ja Nooasta. Hapuilevaa, horjuvaa, epävarmaa ja pelottavaa, mutta kuitenkin eteenpäin suuntautunutta menoa. Minä ja Nooa olemme ainakin hetkellisesti toistemme turva. Nooa on vielä hauras, enkä minä pelkää sitä. Tai jos pelkäisin, en voisi olla tässä, sillä se olisi väärin kaikkia, mutta etenkin Nooaa kohtaan.

Hautausmaa on aavemaisen hiljainen, kun kävelemme sisään sen porteista puoli yhdentoista aikaan. Missään ei näy ketään. On vain minä, Nooa ja hautojen täyttämä maa, jonka suojiin kumpikin meistä on joutunut laskemaan jotain itselleen suunnattoman arvokasta. 

  -Se on tässä, totean hiljaa ja osoitan kädelläni käytävän alkupäässä oikealla puolella olevaa hautakiveä, jonka kullatut kirjaimet kertovat hieman surumielisesti tarinaa, jonka osaksi minä olen päässyt, tai vaihtoehtoisesti joutunut. Nooa ei sano mitään, hän vain laskee kätensä kevyesti olkapäälleni ja silittää hitaasti peukalollaan paljasta ihoa.

  -On tääkin tapa tavata mun vanhemmat, vitsailen estääkseni kyyneleitä valumasta poskilleni.

  -Ehkä ne ei vihaa mua, Nooa vastaa minun onnekseni itsekin huumorilla.

  -Ei ne edes voisi vihata sua. Ei kukaan voi vihata sua. Sä oot ihana tyyppi, sun pitää tietää se, lipsautan ennen kuin ehdin edes tajuta sitä, mitä oikeastaan sanon. Hieman paniikissa käännyn katsomaan nuorta miestä, jonka kasvoilla ollut ilme pehmentynyt huomattavasti.

  -Ei sun tarvitse sanoa mulle noin, Mikaela, hän sanoo hitaasti ja melkeinpä liian pehmeästi. En kuitenkaan suostu kuuntelemaan sitä, mitä hän sanoo, vaan kuuntelen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan sitä ääntä, joka haluaa Nooan ymmärtävän sen, että minä todella tarkoitan jokaista sanaa.

  -Tarvitseehan. Nooa, sä oot ihana, toistan itseäni ja vien toisen käteni miehen rinnalle jonkin hetkellisen rohkeuden vallitessa sisälläni. Tunnen Nooan sydämen sykkeen hänen paitansa läpi. 

  -Okei. Mä uskon sua, hän kuiskaa, ja ennen kuin ehdin vetää käteni pois hänen rinnaltaan, hän painaa oman kätensä minun käteni päälle. En tiedä, mitä se tarkoittaa, mutta oikeastaan asialla ei ole mitään väliä juuri siinä hetkessä. Minä ja Nooa vain olemme siinä, melkein kiinni toisissamme, niin kuin asiassa ei olisi mitään kummallista. Tiedän, ettei tilanteesta ehkä koskaan puhuta. Ei siitä tarvitse puhua, sillä kaikki on selvää. Ainakin hetkellisesti.

Tunnelma Nooan isän haudalla on vanhempieni hautaa raastavampi.

  -Täällä käyminen ei oo tuntunut musta koskaan kauhean hyvältä, vaan enemmänkin… ahdistavalta. Ei isä ole tuossa. Tai on, mutta ei sillä tavalla. Ei tää kivi tuo sitä takaisin, Nooa sanoo ääni särkyen. En tiedä, mitä minun pitäisi sanoa. En osaa lohduttaa nuorta miestä, jonka maailma on särkynyt pieniksi paloiksi ympäri tätä toisinaan niin hirvittävän ahdasta kaupunkia. 

  -Mä tiedän, mitä sä tarkoitat, päädyn sanomaan samalla, kun kierrän toisen käteni hänen vyötärönsä ympärille lohdutuksen eleenä. Olen valtavan kiitollinen siitä, että minulla on aina ollut perhe, tai ainakin ympärilläni on aina ollut sellaisia ihmisiä, joita olen voinut kutsua perheekseni. Kuitenkin aina, taukoamatta, olen saanut myös huomata sen, että jotain hyvin olennaista puuttuu. Minä en mahdu kaikilta osin siihen muottiin, johon meidät kaikki yritetään asettaa. Minä olen erilainen, sitä kukaan ei voi kieltää, vaikken ehkä ulkoisesti siltä näytäkään. Mutta aina, edelleen taukoamatta, minä olen se lapsi, joka ei ole niin kuin muut. En vain voi jäädä makaamaan siihen tuleen ja rypeä siinä, että minulta puuttuu jotain, mitä muilla on. Ikinä ei saa katkeroitua, muistan Karoliinan sanat, joita hän on toistellut minulle kymmeniä, ehkä jopa satoja kertoja. 

  -Nooa, jos täällä käyminen ahdistaa sua, ei sun tarvitse käydä täällä liian usein. Jos sun isä ei ole sulle täällä, se voi olla jossain muualla, vaikka teillä kotona tai mökillä, puistossa, järven rannassa, ihan missä vaan. 

Nooa ei sano mitään, mutta tiedän, että hän kuuntelee. Se riittää minulle – mitä muuta minä edes voisin vaatia häneltä?

En edes tiedä, kuinka paljon kello on, kun päädymme puoliksi vahingossa Kaupunginlahdelle.

  -Eihän Karoliina asettanut sulle mitään rajoja auton käytön suhteen? Nooa varmistelee, kun astumme ulos autosta Kaupunginlahden uimarannan parkkipaikalla.

  -Ei onneksi! Mä saan vieläpä ajaa sen piikkiin, mikä on harvinaista. Varmaan ainut kerta, kun Karo antaa mulle tällaisen mahdollisuuden, joten mun mielestä on vaan ihan hyvä, että ollaan ajeltu ympäri kaupunkia, vastaan ja hymyilen Nooalle, jonka kasvot näen selvästi valoisan kesäyön ansiosta. On ihanaa huomata, että muutaman tunnin takainen hautausmaavierailu ei enää vaivaa häntä. Tiedän, että jonkun mielestä Nooan raahaaminen hautausmaalle hänen yo-juhla päivänään on julmaa, mutta minä en ole asiasta samaa mieltä. En todellakaan nauti siitä, että näen miehen kärsivän, mutta toisaalta haluan uskoa siihen, että hautausmaalla käyminen voisi jopa rauhoittaa häntä.

  -Ei mennä siihen suuntaan. Kävellään tuohon syrjäisemmälle puolelle lahtea, viiton kädelläni lahden toista puolta, joka ei ole kovin suosittu uimareiden keskuudessa.

  -Syrjäisempi puoli? Mä en tiennyt, että tää lahti on jaettu kahteen puoliskoon.

  -No ei periaatteessa olekaan, mut tuota polkua pitkin pääsee sellaiseen kohtaan, mitä uimarit ei tykkää käyttää, kun se ranta on niin kivikkoinen. Tuo polkukin on sitten vähän kivikkoinen, mutta kummallakaan meistä ei oo enää korkkareita jalassa, niin nilkan taittamisen vaara on aika pieni.

  -Odotapa vaan, niin jompikumpi meistä on aamulla päivystyksessä murtuneen nilkan takia.

Vastaan hieman huvittuneella äänensävyllä jotain epämääräistä asian todennäköisyydestä ja yritän sitten keskittyä oikeasti varomaan polulla olevia kiviä. Rantaan tultaessa ilma tuntuu myös viilenevän huomattavasti, mikä tosin saattaa johtua myös kevyestä tuulesta ja ihan vain vedestä, johon kaikki lämpö on varastoitunut. Aurinko on jo ehtinyt laskea, mutta taivaanranta on silti vielä kauniin punainen.

  -Tää on… wau, Nooa henkäisee katsoessaan järven toiselle puolelle. Kaupunginlahden ympäristö ei todellakaan ole turhaan yksi kotikaupunkimme suosituimmista asuinalueista.

  -Niinpä! Ja tää puoli on ihanan rauhallinen tuohon toiseen verrattuna, sanon ja hieron kevyesti hieman kylmiä käsivarsiani. Hetkeksi aikaa keskityn kuuntelemaan lahden toiselta puolelta kuuluvaa juhlintaa ja säälin vähän niitä kaupungin työntekijöitä, jotka joutuvat siivoamaan uimarannan aikaisin aamulla takaisin käyttökelpoiseen kuntoon.

  -Onks sulla kylmä? Nooa kysyy, tai pikemminkin toteaa ja asettelee puvuntakkiaan harteilleni ennen kuin ehdin sanoa mitään väliin. 

  -No, ehkä vähän. Mut enhän mä voi sun puvuntakkia ottaa! En mä halua, että sulle tulee kylmä, yritän vastustella, vaikka oikeasti voisin vaikka maksaa, jotta saisin pitää lämpimän takin hartioideni peittona.

  -Sä joudut kuitenkin luopumaan siitä siinä kohtaan, kun heität mut kotiin, niin pidä se nyt vaan. Ja sitä paitsi, mulla on pitkähihainen kauluspaita, mä pärjään kyllä, hän vakuuttaa minulle hymyillen samalla lempeästi. Uskon ja luulen, että joku ulkopuolinen luultavasti tulkitsisi minun ja Nooan välisen toiminnan jonain muuna kuin ystävyytenä, mutta itse en osaa tulkita asiaa niin. Minulla on vain todella hyvä olla Nooan kanssa kirjaimellisesti keskellä yötä Kaupunginlahdella. Ja koska olen luvannut Cecilialle eläväni tänä iltana, minä todellakin yritän elää. Olen käynyt päivän aikana läpi melkoisen tunneskaalan, mutta en missään nimessä halua lopettaa päivää vetistelemällä. Siksi yritän elää hetkessä. Heittelemme Nooan kanssa pikkukiviä veteen, piirrämme rantahiekkaan ja yritämme arvata, mitä toistemme piirrokset esittävät, ja mikä tärkeintä, teemme jopa käpylehmiä kävyistä, joita löydämme parkkipaikan ja uimarannan erottavan pienen metsikön reunasta. Lopulta me kuitenkin luovutamme ja palaamme veden äärelle tuijottamaan kaukaisuudessa koko ajan haalistuvaa taivaanrantaa. Väsymys alkaa painaa jaloissa ja vähän myös päässä, ja olen salaa onnellinen siitä, ettei ajomatka kotiin edes Nooan kodin kautta ole pitkä.

  -Onks kukaan sanonut sulle tänään, että sä näytät hyvältä.

Hätkähdän hieman, kun havaitsen Nooan katseen kasvoillani, mutta sitten hänen sanansa saavat väkisinkin minut hymyilemään.

  -Noo… ei ehkä noin suoraan, jos mummia ja Karoliinaa ei lasketa. Mut kiitos! Hyvä tietää, että sun puvuntakki pukee mua. Ei vaan, säkin näytät hemmetin hyvältä, kohdistan katseeni hänen silmiinsä ja hymyilen niin, että poskiini sattuu.

  -Mä toivon, että sä sanoit noin, koska oikeasti halusit sanoa niin, etkä vaan siksi, että sun piti jotenkin vastata mun kehuun, Nooa sanoo ja hymyilee jälleen kerran rakastettavalla ktavalla.

  -Mä sanon vain vihaisena asioita, joita mä en tarkoita, enkä mä oo vihainen, joten mä ihan oikeasti tarkoitin sitä. Mut on joka tapauksessa ollut ihanaa viettää tätä iltaa sun kanssa, sanon viimeisen lauseen hiljaa kävellessäni aivan Nooan lähelle. 

  -Samat sanat! Ja ylipäätään ollut huikeeta tutustua suhun, hän sanoo ennen kuin kaappaa minut lempeään halaukseen. Minä ja Nooa lähdemme rannalta, kun lahden toiselta puolelta vielä kuuluu ääniä. Kuitenkin hetkeksi kesäyö hiljenee ennen aamunkoittoa. Sen samaisen hetken ajan tulevaisuus ei pelota minua. Se hetki on kaunis. Se hetki on ainutlaatuinen.

31. osa

Lopun jälkeen #30

Neljä kuukautta myöhemmin

On toukokuu. Jo huhtikuussa alkaneet kesätyöt ovat pitäneet minut kiireisinä viimeisten viikkojen aikana, mutta nyt kesätöiden tilalle on tulossa ainutlaatuinen kiire. Minä pääsen ylioppilaaksi kolmen vuoden opiskelun jälkeen. Kirjoitukset ovat takana päin itselleni riittävällä menestyksellä, koulupaikoista ei tiedä vielä kukaan ja uusi, oma asunto… no, se on haussa. Välillä minusta tuntuu siltä, että Karoliina on enemmän tietoinen muutostani kuin minä itse. Hän vahtii vuokrattavien asuntojen listaa erinäisiltä sivustoilta potentiaalisia vaihtoehtoja etsien, vaikka hänkään ei voi olla varma siitä, että ylipäätään pääsen opiskelemaan. Tiedostan itsekin, ettei mikään ole varmaa. Olen ottanut melkoisen riskin, kun jätin menemättä pääsykokeisiin. Ja juuri siksi saatan vain toivoa, että pääsen kouluun todistusvalinnan perusteella. Juuri nyt koulupaikan saanti ei kuitenkaan ole se ensimmäinen stressitekijä – minulla selvittämättömiä asioita erään henkilön kanssa. 

Eräänä iltana aurinko on kääntynyt talon toiselle puolelle, kun mummi ja ukki ajavat sovitusti pihaan, joka oikeastaan näyttää nykyään jopa hieman tyhjältä ilman kahta autoa. Tänään pihaa ei kuitenkaan ole täyttämässä Jarkon auto, sillä kolmen auton kanssa etupihalle ei juuri muuta mahtuisikaan. Siksi mies on ajanut autonsa oman asuntonsa parkkipaikalle jonnekin kaupungin toiselle laidalle. 

  -Ihana nähdä! mummi huudahtaa heti, kun olen saanut ulko-oven auki. 

  -Samoin! Menikö matka hyvin? kysyn ja halaan nopeasti kumpaakin isovanhemmistani. He vastaavat lyhyesti ja selittävät jotain kaupunkiin tultaessa ruuhkautuneesta liikenteestä samalla, kun ohjaan meidät kaikki sisälle taloon.

  -Tätisi ei taida olla täällä?

  -Ei. Karoliina on Jarkon luona. Mä luulen, että se tulee kohta takaisin. Pitäisikö mun jo lämmittää se ruoka? Te ette kuitenkaan oo syöneet sen jälkeen, kun lähditte tänne, katson hieman kysyvästi mummia ja ukkia, jotka kumpikin nyökyttelevät hyväksyvästi. Olen jo melkein ehtinyt unohtaa, etteivät isovanhempani yleensä käy huoltoasemilla muuta kuin tankkaamassa, ellen minä ole kyydissä. Tavallaan ymmärrän sen. Kun olin pienempi, isovanhempani ajoivat jopa useita kertoja kuukaudessa useamman sadan kilometrin matkan minun ja Karoliinan luokse. Matkanteko itsessään oli jo tarpeeksi kallista, eikä ylimääräisiä kuluja haluttu. Paitsi jos ja kun minä olin kyydissä. Kai mäkin osasin olla kitisevä pikkulapsi, hymähdän ajatukselle ja milteinpä jälkikäteen hävettäville “Kuinka pitkä matka vielä?!” -huudoille. Siinä samassa havahdun ajatuksistani ja työnnän uunivuoan uuniin, katson kellosta ajan ja liikun sitten keittiöstä olohuoneeseen. Ukki istuu sohvalla ja lukee paikallislehteä, mummi taas katselee tasolle tarkkaan aseteltuja kuvia kahdesta eri-ikäisestä parista. Jään seisomaan hieman olohuoneen ulkopuolelle, annan tietynlaisen lumouksen säilyä vielä hetken. Minulle tilanne on niin valtavan tuttu, olen nähnyt sen ehkä satoja kertoja aiemminkin, mutta nyt… Nyt tilanne rysähtää kunnolla mieleeni ja sydämeeni. Mummi ja ukki, minä, Karoliina ja nykyään myös Jarkko. Me kaikki olemme osa tarinaa, johon kukaan ei alkuperäisen suunnitelman mukaan halunnut. Tässä me silti olemme, joukkueena. Mummin katse on surumielinen, mutta samaan aikaan rauhallinen. Ukilla on lehden lukemisesta huolimatta jokseenkin samanlainen ilme. Ja siinä itselleni niin normaalissa, mutta kuitenkin sydäntäsärkevässä tilanteessa tajuan, ettei minun ylioppilaaksi pääseminen tarkoita suuria muutoksia vain minun ja Karoliinan elämään. Ne kolme ihmistä, jotka ovat kummien ja ystävien avulla pitäneet minut onnettomuuden jälkeen hengissä, tulevat pääsemään tietyllä tapaa vapaaksi. Enää heidän ei tarvitse rakentaa elämäänsä sen mukaan, mitä minä tarvitsen. Hetken aikaa ajatus tuntuu minusta pelottavalta, mutta sitten pelko katoaa ja tilalle astuu luottamus: voin aina luottaa siihen, että mummi, ukki, Karoliina ja myös Jarkko ovat osa hieman outoa perhettäni.

Minulle mummin ja ukin saapuminen kaupunkiin on monella helpottava tekijä, vaikka joinain hetkinä normaalisti korkeintaan kolmen ihmisen koti tuntuukin ahtaalta viidelle hengelle. Mummin ja ukin ansiosta minulle kuitenkin jää hieman aikaa ja tilaa hengittää ennen muutaman viikon päästä koittavaa ylioppilasjuhlaa, joka ei stressaa minua vain siksi, että joudun olemaan omissa juhlissani huomion keskipisteenä koko päivän ilman yhtäkään mahdollisuutta hetken rauhaan. 

  -Kaikki asiat on vielä niin hemmetin kesken! Mummi ja ukki on täällä seuraavat pari viikkoa auttamassa mua juhlien järjestämisessä, kun Karoliina ja Jarkko on molemmat töissä. Tai Karoliina pääsee kyllä vapaalle ennen sitä lauantaita, mut arvaa vaan, pääseekö se aikaisintaan torstaina vapaalle. Karoliinalla on niin hiton ymmärtäväinen pomo…, narisen Nooalle eräänä iltapäivänä, kun olen onnistunut luistamaan jostain ei niin kovin tärkeästä hommasta. Hän katsoo minua jokseenkin myötätuntoisesti, mutta hymy käväisee silti hänen huulillaan.

  -Siis onko tää susta hauskaa? Mulla on kauhea stressi, ja sä vaan hymyilet sille! yritän sanoa vakavissani, mutta päädyn itsekin tirskahtamaan valitukselleni. 

  -Onhan tää kieltämättä vähän stressaavaa. Äiti on hermoraunio, mummo ja pappa yrittää parhaansa mukaan jeesiä ja mä… No, välillä mä oon ehkä enemmänkin tiellä kuin apuna, Nooa sanoo, enkä minä voi kuin nyökytellä. 

  -No sepä se. Yritä siinä nyt auttaa, kun oot kuitenkin koko ajan tiellä, huokaan hiljaa. 

  -Eikä se pelkkä juhlien järjestäminen stressaa mua, vaan kaikki muukin. Kaikista eniten ehkä Konsta. Mun pitäisi puhua sen kanssa.

Nooa katsoo minua hieman yllättyneesti, mutta ei kuitenkaan järkyttyneen näköisenä – ei hänen tarvitse olla järkyttynyt, sillä olen kertonut varsin perusteellisesti hänelle sen, mitä minä ja Konsta joskus olimme. Ajatus Konstasta kirpaisee hieman, mutta ei siksi, että haluaisin hänet takaisin nykyiseen elämääni. Ajatus kirpaisee vain siksi, että näen hänen kanssaan koetut asiat nyt eri valossa kuin yläasteella. Olisin mä voinut sitä paremminkin kohdella, ajattelen, vaikka tiedän, ettei se kannata. 

  -Sulla on jotain selvittämättä sen kanssa? Nooa kysyy, ja minä vastaan, vaikka oikeastaan tiedän, ettei hän välttämättä edes tarvitsisi vastausta.

  -On. Häiritsee se, miten me hoidettiin se asia silloin aikanaan. Mä en voi jättää Konstaa taakseni, ennen kuin mä tiedän, miten mä puhun siitä jatkossa. Mä tiedän, että on epätodennäköistä, että Konsta alkaisi seurustelemaan jonkun sellaisen kanssa, joka tuntee mut. Eikä se oo sellainen tyyppi, joka olisi koko elämänsä yksinään. Mä haluan tietää, voinko mä puhua Konstasta vieraille ihmisille, vai pitääkö mun jatkaa tällä linjalla, joka me silloin tyhminä 16-vuotiaina valittiin. Mun on ihan pakko saada puhua sen kanssa rauhassa. Mut kohta on yo-juhla, sen jälkeen Konsta on varmaan töissä ja mun tietojen mukaan se menee heinäkuussa armeijaan. Syksyllä mäkään en oo täällä enää vakituisesti, kerron Nooalle, vaikka tunnen paniikin kasvavan sisälläni kuin aalto avomerellä. Tunnen oloni jokseenkin turvattomaksi. Olen sitonut itseni kiinni ihmiseen, josta haluan nyt päästää irti, jos vain voin. Ei ole oikein pitää kiinni Konstasta siksi, että joskus tehtyä sopimusta ei muka voisi muuttaa.

  -Mä uskon, että Konsta on sun kanssa samoilla linjoilla. Tuskin sekään haluaa koko elämäänsä tilanteessa, jossa se ei tiedä, saako susta puhua vai ei, Nooa sanoo ja katsoo minua tällä kertaa aidosti myötätuntoisesti ja lempeästi. Toukokuun auringossa katson nuorta miestä hieman tarkemmin, mutten kovin pitkään. Siinä lyhyessä ajassa ehdin kuitenkin rekisteröidä tiedon hieman ruskettuneesta ihosta, enkä osaa edes pyyhkiä ajatusta välittömästi pois mielestäni. Outojen asioiden rekisteröiminen on aina rauhoittanut minua, eikä tämäkään kerta ole poikkeus. Toisaalta minusta tuntuu myös siltä, että olen oppinut elämään asian kanssa. Nooa on kuitenkin vieressäni, enkä minä kaipaa juuri nyt mitään muuta. Tieto rauhoittuneesta sydämestä tuntuu vain ja ainoastaan hyvältä, vaikka jonnekin sisälleni jää silti tulitikku, joka odottaa sitä hetkeä, että se raapaistaan tuleen.

Ylioppilasjuhlan harjoitukset tuntuvat unelta. Uusi, kirkkaan valkoinen lakki odottaa muiden seassa pöydällä seuraavaa aamua, jolloin saan painaa sen päähän. Itkettää hieman. Kuin ihmeen kaupalla saan istua koko juhlan ajan Nooan vieressä – kukaan omasta ryhmästämme ei ole änkemässä sukunimen mukaan muodostetussa istumajärjestyksessä väliimme. Cecilia istuu sukunimensä vuoksi jossain toisen penkkirivin puolessa välissä, kun minä ja Nooa istumme kolmannen penkkirivin päässä vieressämme vain muutama opiskelija. Aapo puolestaan istuu kokonaan toisessa lohkossa, koska ylioppilaat on jaettu istumaan lohkoihin lukioaikaisen ryhmän perusteella. Siellä samassa lohkossa Aapon kanssa istuu myös Konsta, johon olen yrittänyt luoda harjoitusten aikana mahdollisimman monta “Mulla on asiaa just sulle” -katsetta. Muutaman kerran olen saanut vastaukseksi hämmentyneen kulmakarvojen rypistämisen, kunnes mies vihdoin tuntuu tajuavan, että haluan puhua hänen kanssaan. Ei kulu kovinkaan kauaa, kun sylissäni lojuvan puhelimen näytölle lävähtää viesti.

“Sä haluat jutella?”

Olen huokaista ääneen helpotuksesta ja saan vain vaivoin itseni hillittyä.

“Joo. Tänään harjoitusten jälkeen?”

Vilkaisen toisessa lohkossa istuvaa miestä, joka vaikuttaa kirjoittavan vastausta viestiini.

“Käy. Mä nappaan sut mukaan jostain”

Oloni on välittömästi kevyempi. Olen melkein niin iloinen, että olen tarttua vieressäni tyynesti istuvan Nooan käteen. Jälleen kerran onnistun hillitsemään itseni hieman vaivalloisesti, mutta haen silti Nooan katsetta. Kun katseemme kohtaavat, minun ei tarvitse sanoa mitään tai katsoa häntä pitkään. Nooa näkee silmistäni, että olen helpottunut. Hän hymyilee nopeasti minulle, eikä minun tarvitse kysyä tajutakseni, ettei hymy ole aivan puhdas. Nooa on iloinen puolestani, mutta samaan aikaan hänen mielessään myllertää satoja ajatuksia tästä kaikesta ja elämästä ylipäätään. Huominen on varmasti raskas päivä, ajattelen ja tartun sitten hetkeksi Nooan käteen välittämättä siitä, että joku saattaisi nähdä meidät.

Harjoitusten jälkeen itse kukin vaikuttaa olevan pää pyörällä kaikesta muistettavasta. Lukion rehtori ja juhlasta vastaavat opettajat ovat muistutelleet meitä aina rauhallisesta kävelytahdista todistuksen ja lakin saannin jälkeiseen pysähdykseen ja nyökkäyksiin asti. Juhlasalissa on taisteltu äänien ja valojen kanssa, mutta vihdoin kaikki vaikuttaa olevan kohdallaan seuraavaa päivää ajatellen. 

  -Tule.

Säpsähdän hieman Konstaa, joka ilmestyy viereeni selkäni takaa siinä vaiheessa, kun suurin väkijoukko on jo ehtinyt hävitä salista. Lähden mitään kyselemättä seuraamaan miestä, joka johdattaa minut jonnekin syvemmälle rakennuksen syövereihin. Jos en tuntisi Konstaa paremmin, voisin jopa säikähtää tilannetta. Mutta koska Konstalle ja minulle muiden pakoilu epämääräisissä paikoissa on jo muutenkin tuttua, en edes ihmettele Konstan valitsemaa, varsin syrjäistä juttupaikkaa. Mies avaa käytävän päässä oven ja antaa minun kävellä ensin sisälle tyhjään pukuhuoneeseen, jonne joku on unohtanut kenties jo aikaa sitten t-paidan. 

  -Tässä mä nyt oon. Mä luulen tietäväni, mistä sä haluat puhua, mut kerro sä kuitenkin huolesi ensin. Voinhan mä olla väärässäkin, Konsta sanoo hitaasti ja saa minut pyörittämään hieman päätäni. 

  -No, se mahdollisuus on varmaan häviävän pieni. Mä haluan puhua meistä, siitä, miten me puhutaan toisistamme jatkossa, sanon ja katson miestä suoraan silmiin ehkä viimeistä kertaa ikinä. En oikein tiedä, miten selittäisin tunteeni. Olen helpottunut siitä, että kaikkeen saadaan selvyys, mutta samaan aikaan salakavala haikeus iskee rintaani. Vaikka en enää moneen vuoteen ole ollut Konstan kanssa aktiivisesti tekemisissä, hän kuitenkin tuntee minut yhden vuoden ajalta paremmin kuin moni muu. Hän on minulle kieroutuneella tavalla tärkeä, enkä enää voi turvautua siihen ajatukseen, että aina koulun alkaessa voisin todeta hänen olevan hengissä ja ulkoisesti hyvinvoiva. Huomenna minun on luovuttava ihmisestä, joka on merkittävällä tavalla vaikuttanut elämääni. Ja siitä huolimatta, että tilanne tuntuu hieman haikealta, haluan silti päästää irti lopullisesti, lopettaa ainaisen seurausten miettimisen. 

  -Se meidän sopimus oli kyllä helvetin tyhmä.

Olen täysin samaa mieltä Konstan kanssa.

  -Mä en halua olla sulle enää sellainen asia, jota pitää aina peitellä siksi, että muut saattaisivat suuttua. Musta ei saa tulla ongelmaa, jonka takia sä et voi sanoa, että oot joskus seurustellut. Totta kai osa ihmisistä on sellaisia, jotka pysyy meidän lähellä aina, mutta uusille ihmisille, niille, joiden kanssa sä ehkä joskus olet, sun pitää voida kertoa musta, sanon hiljaa, mutta painokkaasti. Konsta nyökyttelee sanoilleni.

  -Ei mulla itselläni oikein ole tuohon mitään lisättävää. Eihän me edes välttämättä nähdä huomisen jälkeen, hän toteaa hiljaa. Konsta ei koskaan ole puhunut liikaa tunteistaan, mutta nyt näen, että tilanne on hänellekin outo ja haikea. Pukuhuone ympärillämme tuntuu suurelta, ja minä tiedän, että minun pitäisi lähteä kotiin valmistautumaan seuraavaa päivää varten. En kuitenkaan voi tehdä sitä, en vielä. Konsta seisoo pukuhuoneen ovella katse maahan painettuna. Ei hän minun elämäni suurin rakkaus ole, mutta ei se poista sitä faktaa, ettei kukaan voi viedä minun sydämestäni hänen paikkaansa. Se paikka on jo täytetty, eikä siihen koskaan jää hänen kokoistaan tyhjiötä. Meidän tarinamme päättyy tyhjään pukuhuoneeseen viimeisenä iltana ennen ylioppilasjuhlaa. Kävelen Konstan luokse, enkä epäröi halata tätä viimeistä kertaa ikinä.

  -Hyvää loppuelämää, Konsta, sanon hiljaa. Hetkeksi Konstan ote minusta tiukentuu, mutta sitten hän päästää irti.

  -Hyvää loppuelämää, Mikaela. Pidä pää ylhäällä, hän sanoo ja kävelee ulos pukuhuoneesta. Minä odotan hetken viedäkseni tämän näytelmän viimeisen esityksen kunnolla loppuun saakka. Haikein mielin voin vain todeta, että me kaksi olemme vetäneet roolimme hyvin – niin hyvin, ettei mitään näytelmää enää tarvita.