Metsäretki

Lumi narskui Kanervan kenkien alla, kun hän kulki hiljaista kylätietä pitkin aikaisin aamulla jalan. Vielä illalla oli satanut lunta niin sankasti, ettei Kanerva ollut nähdä eteensä, mutta jossain kohtaa lumisade oli loppunut, pilvet olivat väistyneet ja kuu sekä tähtitaivas tulleet niiden tilalle. Kanerva keskittyi kuuntelemaan lumen narskumista ja satunnaisia rasahduksia, kun jokin eläin kulki tien vieressä metsässä, jota Kanerva ei pelännyt. Ei hänellä ollut mitään syytä pelätä luontoa, vaikka sillä olikin uskomattoman suuret voimat. Tämä ihminen oli kuitenkin jo aikaa sitten oppinut kunnioittamaan luontoa, sen vaaroja ja voimia, turvaa ja suojaa, toisin kuin moni muu. Kanervan mielestä liian monet pelkäsivät luontoa kuollakseen tai halusivat kohdella sitä kuin pumpulia, tarpeettoman varovaisesti. Tietenkin luontoa piti kunnioittaa ja arvostaa, mutta se, miten kunnioittaminen ja arvostaminen tehtiin, tuntui aiheuttavan voimakkaita mielipiteitä suuntaan ja toiseen. Kanerva kuitenkin tiesi, miten luontoa tuli kohdella, Jos luontoon vietiin jotain, se myös tuotiin pois. Jos luonnosta otettiin jotain, se otettiin kunnioittaen ja arvostaen. Jos luontoa tuhottiin, se piti korjata niin hyvin kuin mahdollista. 

Kanerva pysähtyi tien laitaan, vilkaisi molemmille sivuille ja meni sitten tien yli, vaikka varsinaisesti molempiin suuntiin vilkaiseminen oli kai hieman turhaa – ei kylätiellä kulkenut ketään tähän aikaan aamusta, tai pikemminkin aamuyöstä, mutta no, koskaan ei voinut olla liian varma. Ei olisi ollut ensimmäinen kerta, kun joku uhkarohkea olisi jättänyt muka varman tiedon varassa varmistamatta, että tie olisi tyhjä. Arvata saattaa, että uhkarohkeiden kohtalo ei välttämättä ollut toivottava kenenkään kannalta. Siksi Kanerva käänsi päätään joka ainoa kerta kaksi kertaa vasemmalle ja kerran oikealle, ennen kuin ylitti hiljaisen tien yön pimeydessä.

Kanerva oli kävellyt jo hetken aikaa pienellä pihatiellä, jolle oli kääntynyt kylätieltä ja löysi pian etsimänsä, vaikka ei hänen tarvinnut edes etsiä, sillä paikka oli hänelle ennestään tuttu. Nyt hänen piti vain saada talon asukas heräämään unestaan, Kanerva nimittäin oli satavarma, ettei ihminen ollut hereillä. Talo oli pimeä, missään ei palanut valoa, vaikka edellisenä iltana asukas olikin sanonut heräävänsä ajoissa. Mitä ilmeisimmin väsymys oli kuitenkin vienyt hänet mukanaan, eikä Kanervalla ollut vaihtoehtoja. Avainta hänellä ei ollut, eikä hän aikonut yrittää lukon tiirikoimista taskusta löytyvällä rautalangalla, joten lämpimiin vaatteisiin hautautuneen Kanervan ainoa vaihtoehto oli koputtaa napakasti ovea ja toivoa, että Kuisma heräisi ilman, että ovella odottavan tarvitsisi alkaa huutamaan. Kanerva ei halunnut rikkoa täydellisen pakkasaamun hiljaisuutta huutamalla ihmiselle talon ulkoseinien läpi. Muutaman napakan ja Kanervan mielestä kovaäänisen koputuksen jälkeen hänen kärsivällisyytensä loppui.

  –Kuisma! hän ehti huutaa vain kerran, kun taloon alkoi syttyä valoja, eikä aikaakaan, kun ulko-ovi aukesi ja selvästi unisen näköinen Kuisma avasi oven.

  –Huomenta. Tai öitä. En tullut ajatelleeksi, että neljältä olisi ihan oikeasti näin pimeää, ihminen sanoi ja viittoi sitten hieman vastustelevan Kanervan sisälle. Ei sisälle tulemisessa ollut mitään muuta pahaa, mutta Kanerva oli pukeutunut niin, että yli kahdenkymmenen asteen pakkasessa selviäisi ilman suuria ponnisteluja, ja siksi hän oli hieman ärsyyntynyt. Ylimääräisten kerrosten kuorimiseen menisi aikaa ja vaivaa puhumattakaan siitä, miten kauan takaisin laittamiseen menisi, mutta ei Kanerva halunnut olla töykeä tai hikolla lämpimässä talossa, jota Kuisma oli onneksi tajunnut lämmittää reilusti edellisenä iltana. 

  –Sinä syöt nyt aamupalaa ja laitat päällesi, niin minä laitan sillä aikaa puut iltaa varten valmiiksi uuneihin. Voit nimittäin olla varma siitä, että talo jäähtyy näillä pakkasilla melko helposti, jos sitä ei lämmitä. 

Toinen ihminen nyökkäsi vielä hieman väsyneen näköisenä, mutta Kanerva tiesi, että viimeistään ulos päästessä tämä olisi pirteä kuin peipponen, vaikka sanonta sopikin huonosti keskitalveen. Joka tapauksessa kireä pakkanen tekisi tehtävänsä: raikas ilma tekisi kummallekin vain hyvää.

Reilua puolta tuntia myöhemmin sekä väsynyt Kuisma että aamuvirkku Kanerva olivat selvinneet ulos talosta päällään paksu vaatekerros. Kokeneempi luonnossa liikkuja oli vannottanut, ettei metsään kannattanut lähteä liian vähillä vaatteilla talvipakkasella, ja tällä kertaa, Kanervan onneksi, Kuisma oli noudattanut ohjeita mukisematta. Puoli viiden aikaan ulkona todellakin oli vielä pimeää, mutta otsa- tai taskulampuille ei ollut tarvetta, sillä kuu valaisi kulkijoiden polkua riittävän paljon. Aurinko nousisi vasta tuntien päästä, mutta mieluummin Kanerva otti pimeyden vastaan retken alussa aamulla, kun energiaa oli runsaasti. Iltapäivällä hämärä ja pimeys tulivat salakavalan nopeasti, eikä hän halunnut raahata väsynyttä ihmistä mukanaan iltapäivän hämärässä keskellä metsää. Oli paljon parempi tulla ja mennä aikaisin kuin myöhään. Kuismakin tuntui piristyvän, mitä kauemmin he kävelivät metsässä lumeen painautunutta polkua pitkin. Joku olisi saattanut luulla, että he aikoivat kävellä järjettömän pitkän matkan päivän aikana, kun lähtivät liikkeelle jo aikaisin aamusta, mutta nyt ei ollut kesä, vaan runsasluminen talvi: metsässä kulkeminen oli polusta huolimatta melko hidasta, eikä pitkää matkaa siksi ollut järkevää tai mahdollista kulkea, jos aikoi ehtiä pois metsästä ajoissa. Ja vaikka Kanerva rakasti metsää ja luontoa ylipäätään, ei hän silti rakastanut paksussa hangessa paarustamista, sillä se oli ensinnäkin typerää ja toisekseen äärimmäisen kuluttavaa. 

  –Mihin sinä oikein viet meitä? Kuisma kysyi, kun he olivat kävelleet jo melkein muutaman tunnin ajan. Aurinko ei ollut vieläkään noussut, pakkanen nipisteli poskia hieman ja hengitys höyrysi joka askeleella.

  –Kyllä sinä sen vielä tänään saat tietää, Kanerva vastasi, vaikka ei oikeastaan edes vastannut toisen ihmisen kysymykseen, vaan aiheutti pientä ärtymystä ja huokailua takana kulkevassa Kuismassa. Matkaa oli vielä jäljellä, mutta jollain tavalla molemmat tiesivät, että metsässä kulkeminen olisi määränpään arvoista.

Lopulta, Kuismasta jopa turhan monen tunnin jälkeen, he olivat perillä. Aurinko pilkotti taivaanrannasta ja maalasi maiseman henkeäsalpaavan kauniiksi. Ympäröivä metsä oli puhdas, lumessa oli vain eläinten jälkiä ja puista tippuneita oksia, käpyjä ja neulasia. Kanerva istutti Kuisman jyrkkärinteisen kallion laella olevan pöllin päälle ja kävi sitten itsekin istumaan samanlaisen puukappaleen päälle.

  –Tämä on… mieletön, Kuisma sanoi ja kääntyi katsomaan Kanervaa, joka katseli maisemaa rauhallinen ilme kasvoillaan. Järvi oli jäätynyt jo aikaa sitten, ja nyt jää piti outoa ääntä railojen muodostuessa jään pintaan. 

  –Minähän sanoin, että tämä olisi vaivan arvoinen paikka, Kanerva sanoi ja hymyili, tai pikemminkin virnisti vieressään istuvalle ihmiselle. Vaikka Kuisma oli väittänyt olevansa valmis kävelemään metsässä kapeaa ja lumista polkua pitkin, ei Kanerva silti ollut välttynyt pieneltä nurinalta matkan aikana. Täällä kumpikin ihminen oli kuitenkin tyytyväinen ja onnellinen, rauha laskeutui molempien mieleen. Pakkanen oli lauhtunut hieman aamusta, mutta silti Kanerva tarjosi retkiseuralleen lämmikkeeksi teetä ja voileipiä, jotka oli pakannut mukaansa pieneen reppuun jo aikaisin aamulla. Termospullossa tee oli kuitenkin pysynyt kuumana, ja nyt sillä oli ihanan lämmittävä vaikutus pukeutumisesta huolimatta hieman kohmeisiin sormiin, jotka kiertyivät mukien ympärille tiukasti. Talvipakkasessa metsän kauneimmalla paikalla ollessa kaikki oli juuri nyt hyvin, eikä hetkeen tarvittu edes mitään kovin kummallista.

Kanerva ja Kuisma hymyilivät toisilleen. Ehkä tämä ei jäisi heidän ainoaksi yhteiseksi retkeksi.