Ehkä paikkani ei ole täällä

Minä kuljen pitkin polkuja, joilta luulen osaavani takaisin tässä ja nyt, heti kun haluan. Lopulta en kuitenkaan osaa palata takaisin. Pääsen ehkä lähelle alkua, mutta lähtöön en koskaan saavu. Harhailen ja eksyn omiin ajatuksiini, pieneen mieleen, valtamereen. 

Ihmisjoukossa olen enemmän yksin kuin missään muualla. Koko kehoni suorastaan huutaa yksinäisyyttä, pakottaa minut katsomaan silmiin sitä tunnetta, joka valtaa kehoni, kun kuvittelen putoavani heikkoihin jäihin keskellä kuuminta kesää. En luota ihmisiin, vaan säilön salaisuuteni itselläni, pullotan ne mieleni pohjattomaan valtamereen, joka saastuu koko ajan enemmän. Löydän itseni irrallisena osana jotain, johon joskus luulin kuuluvani. Ehkä paikkani ei olekaan täällä, ehkä se on tuolla tai tuolla, toisaalla, kaukana tai ainakin kauempana, tyhjyydessä. Ehkä paikkani on olla yksin, rakastaa tätä ikuista melankoliaa, jonka sydämeen puremat jäljet hakkaavat hitaasti kipua kuin tuore mustelma, jonka onnistuu lyömään uudestaan johonkin.

Tunnen kuinka sydämeni pumppaa verta, se tykyttää hieman kipeänä kehoni kolhuissa, mutta en näytä kenellekään haavojani, ne ovat yksi salaisuuteni, vain minun silmilleni. Mieleni kaipaa jotain, johon tarttua kiinni. Se muistaa, miten ihanalta tuntuu tulla kohdatuksi, nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään. Muistan itsekin terävästi, miten yksi minuutin pituinen keskustelu on saanut vuotavat haavat arpeutumaan ja paranemaan. Enkä minä silti keskustele, ole osana jotain, josta muut puhuvat, sillä pelkään olevani ulkopuolinen, ehkä olenkin sitä. Ehkä minun sanojani arvostetaan jonkin toisen taivaan alla, ehkä omat pelkoni vain vievät minua kuin tuulenpuuska muovipussia. 

Kun silmiini osuu muuhun sisustukseen sopimaton huonekalu, saatan tuntea itseni sen kaltaiseksi. Sellainenko minä olen, tietynlaiseen sisustukseen sopimaton huonekalu, jonka joku on pelastanut itselleen roskalavan takaa, vaikka tietää itsekin, ettei huonekalu sovi hänen asuntoonsa. Huonekalu on irrallinen, sitä pallotellaan paikasta toiseen, eikä se välttämättä koskaan löydä lopullista paikkaansa, kaikki on vain kovin väliaikaista ja niin ikuista, että se repii sydämen yhä uudelleen ja uudelleen kahtia. Etsin paikkaani ja olen hetken aikaa tyytyväinen, mutta jostain läheltä hiipii esiin tunne, joka kertoo, etten sittenkään ole sellainen ihminen, joka mahtuisi muottiin, jonka valanut on ehkä ollut täysin hakoteillä - miten kukaan voi mahtua sellaiseen muottiin? 

Peitteeseen kääriytyminen on ehkä parasta ikinä, jos minulta kysytään. Sen hetken ajan, kun saan olla rauhassa peittoni sisässä, tunnen olevani rauhassa ja turvassa, vaikka en kai muutenkaan ole konkreettisessa vaarassa, minusta vain tuntuu toisinaan siltä, että taivas voisi pudota niskaan koska tahansa. Peiton alla ei ole paikkani, mutta se on paikka, jossa saan silti olla, sillä peitettä ei kaiketi kiinnosta, kuka sen alle käpertyy. Ne yön pimeimmät hetket lämpimän peiton alla olen lähimpänä sitä paikkaa, jonne tuntisin oikeasti kuuluvani. En vain ole varma siitä, löydänkö etsimääni koskaan.

Joskus mietin, voisinko jollain tavalla päästä osaksi avaruuden loputonta kauneutta ja arvoituksellisuutta. Ehkä avaruudessa tanssiminen olisikin kaikkea sitä, mitä olen aina halunnut, vaikka tietenkin ymmärrän, että ajatus on mahdoton, ja juuri siksi kiehtova. Kukaan ei tunne avaruutta läheskään täysin, se on vain jotain selittämätöntä, joka laajenee koko ajan kuin ajatukseni, jotka paisuvat välillä niin suuriksi, etten osaa enää käsitellä niitä kokonaisina, ne on pakko purkaa pienempiin osiin. En siltikään ymmärrä läheskään aina oudoimpia ajatuksiani, joiden perimmäinen tarkoitus on ajaa minut hulluksi. Ajatuksien valtameri on valtava, sen aallot voisivat pyyhkiä kaiken pois minusta yhdessä sekunnissa, mutta niin ei koskaan käy. Avaruuden lailla laajenevat ajatukset jäävät kiertämään kehää, ja minä seuraan kiertoa väsynein silmin. 

Ehkä paikkani ei ole täällä, vaikka kaiken järjen mukaan sen pitäisi olla juuri täällä, missä nytkin olen. Jokin vain ajaa minut tuntemaan itseni ulkopuoliseksi, vaikka minun kuuluisi olla osa tätä elämää, ei jotain haavemaailmani vaaleanpunaista hattaraunelmaa, jonka kuvittelu itsenikin voimaan joskus pahoin. Minne ikinä menenkään, olen silti aina hieman yksin vähintään oman pääni sisällä. Vaikka kertoisin tuhat tuntia siitä, mitä tunnen, kukaan ei silti koskaan pääse pääni sisälle taistelemaan puolestani niitä ajatuksia vastaan, jotka yrittävät tuhota minut pala palalta, milli kerrallaan. Vaikka joskus haluaisin vaihtaa ajatuksiani jonkun toisen kanssa, en oikeasti halua tehdä, sillä omat hirviöni sentään useimmiten tunnen ja tiedän, miten ne voi lyödä maahan edes hetkeksi. 

En välttämättä koskaan saa tietää, missä oma paikkani on. Ehkä pyörin ikuisesti väärän polun varressa lähellä sitä oikeaa vaihtoehtoa, ehkä mitään oikeaa vaihtoehtoa ei ole olemassakaan, vaan tämä on se elämä, jota minun on haluttu elävän, tuntui se minusta kuinka epätäydelliseltä tahansa. Vaaleanpunainen hattaraunelma ei kuitenkaan ole sitä, mitä haluan. En tiedä enää itsekään, mitä tai minne oikeasti haluaisin.